Joulumieltä jakamassa (avoin!)

Perjantai 14.12.2018, n. klo 18.00
Murronmaan joulumarkkinat
Avoin (niin kuin Aliisakin); yhdy rohkeasti peliin!

Hou hou hou saatana.

Hurun akkaa vaivasi kutina.

Hah! Mitä oikein luulit? Tarkoitin tietysti typerää tonttulakkia, joka mulla oli päässäni. Ai jumpe, miten mä olisin halunnut ”vahingossa” tiputtaa pörröreunaisen tupsulakin (luojan kiitos siinä ei killunut kulkusia) esim. roskikseen ja ”hukata” sen. Teki myös mieli raapia päätä.

Mutta en mä voinut, koska asiakkaita tuli ailahtelevaisena virtana.

Koska mä olin köyhä, olin ottanut vähän ekstratyötä joulun alle. Siinäpäs sitten myin lähiruokatuotteita: pientuottajan hilloja ja sinappia sievissä pienissä lasipurkeissa ja mustikkaglögiä juhlavasti pakatuissa pulloissa noin muutamat mainitakseni. Oli siinä käsin valmistettuja saippuoita ja kynttilöitäkin (ne ei olleet ruokatuotteita).

Jos kutinaa ei laskettu, mulla oli oikein mukavaa! Jaksoin säteillä mitä aurinkoisinta hymyäni silloinkin, kun kojulla hetkeksi hiljeni (musta ei ollut yhtään omituista hymyillä yksin).

Olin vitkutellut joululahjaostoksia aivan liian pitkään. Alunperin ne piti tilailla jo Nikolauksen päivänä, jolloin olin yleensä viimeistään paketoinut ja lähtettänyt lahjat. Sitten ne piti tilata veronpalautusrahoilla, mutta löysin itseni Krouvista shoppailun sijaan. Nyt lahjoja ei ehtisi enää tilata, joten päätin lähteä punaisella paholaisellani Murronmaan joulumarkkinoille. Mummolle ja papalle voisi perinteisesti ostaa papan fanittamaa jallusinappia ja mummo ehdottomasti tarvisi kynttilän. Tosi spesiaalia hei, ajattelin.

Parkkeerasin autoni ja vilkaisin itseäni taustapeilistä, kohta pitäisi käydä jälleen ripsihuollossa. Täällä nyt tuskin tuttuja näkyisi, mutta ehkä jotain söpöjä miehiä. Muistelin edellisvuoden tonttuesitystä Berliinissä, eipä ollut mikään perinteinen tonttuesitys, tontut olivat painattomia ja lihaksettomia ja ja ja.. Pyyhkäisin ajatuksen pois mielestäni ja lukitsin ovet. Vilkuilin itseäni auton sivuikkunasta, kiharretut vaaleat hiukset lentelivät tuulen mukana. Pitäisi varmaan lopettaa tämä jatkuva peilailu.

Suoristin harmaata villakangastakkiani ja yritin vääntää hymyä naamalleni, ei tänään huono päivä missään tapauksessa ollut. Perjantai, palkkapäivä ja vapaatkin starttasivat tänään. Markkinat olivat pienemmät kuin mihin olin tottunut ja pahoin pelkäsin, ettei paidattomia tonttuja näkyisi täälläpäin maailmaa. Saisikohan täältä edes Vanillekipferlejä [vanilijasarvia] tai Zimtsternejä [kanelitähtiä]? Kuuntelin joululauluja ja yritin hyräillä niitä mukana, onnistumatta. Miksi suomalaiset joululaulut olivat niin vaikeita ja perinteet kummallisia? Täällä ei kuulema syöty edes hanhea jouluaattona.

Samoilin ympäri markkina-aluetta ja mukaani tarttui joulutorttuja ja weihnachtskrippe [jouluseimi]. Muistot isästä tulvahtivat mieleen, meillä oli ollut tapana koota krippe yhdessä. Olimme askarrelleet sen kolmistaan yhdessä minun ja Mikaelin ollessa pieniä. Seimi oli harmaa, puolitettu vessapaperin hylsy ja Jeesuslapsena toimi glitterliimalla koristeltu viinipullon korkki. Kamalaa kuinka ikävä minulla olikaan isää, joka jaksoi aina touhuta kanssamme ja levitti positiivista energiaa ympärilleen jatkuvalla vitsailulla ja hymyilyllään. Useimmat ihmiset, minä mukaanlukien tyytyivät lähinnä vain murjottamaan. Surumielisyys katosi mielestäni katsellessani hetken äärettömän valovoimaista ja eloisaa naista. Kasvoilleni levisi vieno toispuoleinen hymy, tonttulakkipäinen nainen oli juuri sellainen, jota ei voinut katsoa hymyilemättä. Se myisi varmaan vaikka hiekkaa Saharaan tuolla hymyllään. Astelin kojulle ja katselin tarjontaa odotellessani vuoroani.

Pyörittelin kynttilöitä käsissäni ja huomasin tyytyväisenä myös hilloja ja sinappia pienissä sievissä purkeissaan. Olikohan mustikkaglögi hyvää? Siirsin katseeni elämästään riemuitsevaan brunetteen, joka näytti etäisesti tutulta. Missä ihmeessä olin nähnyt hänet ennen?
"Hei, onko teillä brandysinappia? Siis Jallusinappia esimerkiksi", kysyin hymyillen ja tarkkailin naisen hymyileviä kasvoija.
Mistä ihmeestä tiesin hänet?

En mä kauan joutunut olemaan yksin. Olin juuri unohtunut tarkkailemaan vastapäätä pönöttävien kojujen jouluvalovirityksiä ja miettinyt, että pitäisi kyllä keksiä jotakin joulukoristetta kämpillekin, kun multa kysyttiin brandysinapin perään. Jallu tekisi tässä pikkupakkasessa hyvää, mun päässäni välähti. No, jospa ei nyt kuitenkaan.

"Hei vaan! Sinappeja kyllä löytyy", sanoin iloisesti ja ohjasin nuoren tai korkeintaan ikäiseni naisen katseen sinappivalikoimaan. "Tää konjakkisinappi voisi olla kokeilemisen arvoinen!"

Nostin esille purkin Kuuralan Konjakkisinappia. Mun olisi nyt pitänyt kertoa, miten sitä oli tehty samalla reseptillä jo kolmessa sukupolvessa, mutta mun hätäinen mieli kiirehti asioiden edelle.

"Ja jos haluaa jotakin vähän uutta sen rinnalle, niin tää viikunasinappi on ihan hitsin hyvää!" Harmi vaan, että siinä oli munaa ja kermaa, joten enhän mä sitä ollut maistanut. Se vaan kuulosti musta jännittävältä ja hauskalta, ja sellaiset asiat oli aina suosittelemisen arvoisia.

Tarkastelin siinä toisen kasvoja ja mietin, tarttuiko tuuli kovastikin tuollaisiin ripsiin. Nätti ja huoliteltuhan tyyppi oli, ja mä yritin kuumeisesti muistella, olinko laittanut ripsaria tänään ja jos olin, olinko muistanut molemmat silmät. Sen mä tiesin, että mun nenä ja posket punoittivat. Siitä pakkanen piti huolen.

"Musta tuntuu, että me ollaan nähty!" mä töräytin, koska muistin katselleeni samanlaisia ripsiä joskus aiemminkin. "Tallilla? Jos sä siis käyt Auburnissa." Olisipa tosi hyvä juttu, kun toinen ei yhtään kävisi missään tallilla ja mä olisin taas vaan vähän omituinen. Olisiko pitänyt tehdä kaupittelujutut ensin ja sitten vasta alkaa rupatella muuta? Näh. Pitihän tässä jotakin hupiakin olla.

Sain brunetelta konjakkisinapin lisäksi suosituksia viikunasinapista. Katselin hetken arvioivasti purnukkaa, mutten todellakaan saanut päähäni mitä kummallista viikuna tarkoitti, ei varmaan ainakaan violoncelloa tai vogelia, jotka ensimmäisenä pälkähtivät mieleeni. Samapa tuo, tyydyin kuitenkin valitsemaan pelkän konjakkisinapin. Brunette tuntui katselevaan suoraan sieluuni ja mielessäni hätäilin näkiköhän se oikeasti silmillään sinne saakka.

"Musta tuntuu, että me ollaan nähty!" nainen totesi ykskaks. "Tallilla? Jos sä siis käyt Auburnissa."
Voi kunpa voisin itsekin aloittaa nuin spontaanisti keskustelun vastapuolen kanssa! Selvisipä kuitenkin missä olin hänet tavannut aikaisemmin.
"Joo käyn mä, hoidan Lefaa, sitä Amandan höpösöä pellehevosta", totesin naureskellen. "Oon Adelina. Mä en tiennytkään, että oot töissä täällä."
Teki mieli pälyillä pelokkaasti ympärilleni moittiessani leikillisesti Lefaa pellehevoseksi, tyydyin kuitenkin hymyilemään brunetelle.

Mitäpä se sinkkumies perjantai-iltana tekisikään kuin haahuilisi pitkin jotain pirun joulumarkkinoita. En ollut kyllä yhtään jouluihmisiä, mutta siellä minä pyörin kuin eksynyt lammas.
Äidille kai se pitäisi jotain ostaa, mut en yhtään tiennyt että mitä. Omien sanojen mukaan ei tarvinnut mitään, mutta kyllä minä silti sille halusin jotain ostaa...

Yritin luovia tietäni siellä ihmismassan seassa, sillä "muutama" muukin oli lähtenyt markkinoita kiertelemään. Oli vanhuksia, väsyneitä vanhempia kiukuttelevien lapsiensa kanssa ja muuta epämääräistä sakkia. Joulurauha oli kaukana. Joulustressi taas oli lähes käsin kosketeltavissa.
Tarvitsisin kaljaa tämän jälkeen... Mikäli hengissä täältä pois selviäisin.

Silmiini osui eräs koju, jossa tutun näköinen blondi seisoskeli jutellen myyjän kanssa. Se oli se joku uusimmista hoitajista, joka oli kysellyt kisaviikonlopun aikana sen pikkupojan perään. Nimi ei tosin päähän pälkähtänyt sitten millään. Olikohan se joku A:lla alkava?
Mietin hetken, pitäisikö mennä tervehtimään, mutten lopulta kehdannut. Olin jo jatkamassa matkaani toiseen suuntaan, kun tajusin kuka siellä kyseisessä kojussa tonttulakki päässään heilui myyjänä.
Ilmeisesti auburnilaisia ei päässyt karkuun missään.

"Täällähän näkee tuttuja", tervehdin naisia, kun olin saanut kiemurtelua ihmismassan läpi kojun luo.

Mimmi kävi kuin kävikin Auburnissa! Yksi piste Hurulle.

"Vähän pellet onkin aina parhaita", virnistin. "Tietenkin, jos ei puhuta miehistä. No joo, mä siis oon Aliisa. Mulla on se kiljukaula, Cava, hoitohevosena. Muuten kauhean kiva, mutta kun se huutaa koko ajan ja se ääni särkee korvia."

Mä olin päässyt vauhtiin, enkä kehdannut siinä tutulle kauheasti tuputtaa mitään väkinäistä lisämyyntipöpinää. Koska tuttujahan tässä nyt oltiin, kun jo tunnistettiin naamat ja tiedettiin nimet! Melkein ystäviä.

Mun paksut letit (koska tontuilla nyt piti olla kaksi lettiä heilumassa lakkinsa reunan alla, siis nais- tai naaraspuolisilla, miten niitä tonttuja nyt kutsuttiinkaan) heilahtivat, kun mä vilkaisin kojua ympärilläni.

"Joo no, en mä täällä kyllä ympäri vuoden ole", kerroin juuri Adelinalle, kun Anton tupsahti paikalle. Soin miehelle kiireimmäksi aikaa iloisen hymyn, ja jatkoin vielä juttua Adelinan kanssa: "Tai siis, on mulla ihan toinen leipätyö."

Sitten käännyin Antonin puoleen.

"Heippa! Mihin oot Eskon eksyttänyt? Ootko säkin sinappia vailla? Vaikka myyn mä kyllä kaikkea muutakin. Ootsä jo tavannut Adelinan? Sekin käy Auburnissa."

Symppikseltä sähköjänikseltä vaikuttava tonttu oli siis Aliisa, joka hoisi Cavaa, aina oppi uutta. Cavaa olinkin ihaillut jo Auburnissa, rautias ori oli melkoinen komistus. Juuri kun olin kyselemässä Aliisalta lisää paikalle pamahti vaalea komistus. Juuri se, keneltä olin joutunut kyselemään Miron perään Kalla Cupin aikaan. Miten kymmenvuotias osasikin saada minut näyttämään niin pelleltä.

Aliisa ja herra handsome ilmeisesti tunsivat toisensa, toki luonnollisesti nainen varmaan tunsi kaikki. Aliisa kyseli jostain Eskosta ja pälpätti menemään.
"Nähtiin me pikaisesti Kalla Cupin aikaan", totesin hieman nihkeästi mumisten, toivottavasti mies ei muistaisi mitään.
Käänsin katseeni miehen suuntaan ja moikkasin.

"Ootteko te lähdössä sinne gaalaan?" Kysyin uteliaana.
Amanda oli ilmoittanut, että olisi hyvä olla paikalla edustamassa ja lennot maksettaisiin. Mitäpä siihen sanomaan, minä ainakin viettäisin vuodenvaihteen Latviassa.

Naisilla oli ilmeisesti juttu kesken, kun olin pölähtänyt paikalle.
"Siellä kai se kotonaan on. Voin toki soittaa ja kutsua sen tänne, jos on sitä ikävä?" vastasin Aliisalle, joka oli saanut juttunsa loppuun blondin kanssa.
Silmäilin pöydällä olevia purnukoita. Vai että sinappia...
"Äidille jotain yritän keksiä joululahjaksi", mutisin.

Käänsin katseeni Adelinaksi osottautuneen naisen puoleen ja hymyilin. Muistelinkin, ettei sen nimi ollut mikään perus Anni tai Anne.
"Joo, niin nähtiin", virkoin nolostuneen oloisen blondin vieressä.

Adelina mainitsi Zenin gaalaan ja tuhahdin tahtomattani. Oli Isabella minulle kyseisestä gaalasta kertonut ja tiedustellut, olisinko ollut halukas sinne lähtemään. Juu, ei kiitos.
"Nääh, ei oikein ole nuo tuollaiset juhlat minun juttu", vastasin kohautellen olkapäitäni.
Kyseinen gaala vaikutti vähän sellaisilta ns. hienostopippaloilta, joten olisin varmaan tuntenut itseni siellä yhtä kotoisaksi kuin kala kuivalla maalla.

Suupielet nykivät, kun Anton tarjoutui kutsumaan Eskon paikalle.
”Phah, ei se ehkä ihan sitä ole minkä varalta lupasit pitää silmäs auki”, huomautin kepeästi.

Vai että äidille lahjaa. Sitä mä mietiskelin, kun Adelina ja Anton muistelivat tavanneensa toisensa. Nythän mäkin muistin: se oli se hetki loungessa, kun Adelina oli etsinyt jotakin lasta. Skannasin väkijoukkoa. Pööpöilikö siellä irrallaan joku 10-vuotiaan kokoinen ja näköinen? Ei, eipä se tainnut olla joulumarkkinoilla.

Mä kuitenkin olin, ja yhtäkkiä mä muistin, että mulla oli töitäkin tehtävänä. Ryhdyin toimeen.

”Hah, mä kyselin mun kämppikseltä mitkä juhlat ne oikein on. Viimeistään sitten kun mä näin sen asun, totesin että ei pysty. Tosi muodollista”, sanoin ja mietin, että eipä mulla olisi varaakaan. Jo mekkoon itsessään menisi varmana Ihan Liikaa, ja sitten olisi majoitus ja kaikki.

Siinä puhuessani mä olin touhunnut mustikkaglögiä punaisiin pahvimukeihin.

”Hei, maistakaa ihmeessä meidän mustikkaglögiä”, kehotin nostaessani mukit toisten ulottuville. Me myytiin mukillisia 1,5€ kipale, ja usein sitä kertaalleen maistaneet palasivat ostamaan pullon tai pari itselle ja lahjaksi. Mulla olisi juuri sen verran varaa, että kilauttaisin nämä kolme euroa kassaan omasta taskustani.

”Voisi toimia äidinlahjontaan tai muuten vaan joulupöytään”, hymähdin ja viittasin hyllylle, jossa oli mustikkaglögipullo poikineen käärittyinä hienoihin sellofaanipakkauksiin (jotka joku muu kuin mä oli tehnyt vähemmällä suurpiirteisyydellä kuin mitä mä olisin toteuttanut).

”Ja nyt ihan lämmikkeeksi”, virnistin.

Manailin mielessäni, kumpikaan heistä ei ollut lähdössä gaalaan. Jostain pauhasi joulumusiikki ja kieltämättä oli tosissaan mukavaa nähdä ihmisiä. Aliisa tarjosi mustikkaglögiä, joka maistui yllätyksekseni huippuhyvältä.

"Tätä pitäis terästää niin tää ois vielä parempaa", virnistin. "Taidan ottaa pari pullollista ja kipaista alkon kautta kotiin. Otan vielä mummolle kynttilän, ton tosta".

Olin kiukutellut talvesta, pimeydestä ja ystävien puutteesta aivan liian pitkään. Ehkä joulu Suomessakin saattoi olla ihan mukava, vaikka perinteet ja laulut eivät kohdanneetkaan mieltymyksieni kanssa. Mukavilta vaikuttivat ainakin Aliisa ja herra handsome, jonka nimeä en tiennyt vieläkään.

"Oliko teillä jotain viikonloppusuunnitelmia?" Kysäisin kaivaessani mustaa nahkalompakkoani laukusta.

Pyöritin päätäni naurahtaen Aliisan kommentille.
Tonttulakkipäinen nainenkaan ei ollut lähdössä gaalailemaan ja Adelina näytti ehkä vähän pettyneeltä.

Tartuin Aliisan ojentamaan glögimukiin ja maistelin litkua vähän epäileväisenä. Ainakaa ihan perinteinen glögi ei ollu mun makuun, mutta mustikkasellainen olikin yllättävän hyvää.

"Totta!" hymyilin leveästi Adelinan kommentille. Viinan kanssa glögi olis varmasti vieläkin parempaa.
"Annappa mullekin yks pullo. Tai no kaks, eiköhän äitikin tästä tykkäis."

"Ei mulla ainakaan oo mitään", vastasin Adelinan kysymykseen.

Mun silmät siristyivät naurahdukseen, kun mustikkaglögiä hurahtikin sitten kaupaksi kokonaista neljä kappaletta. Tämän myyntitykkeilyn turvin voisin hyvällä omatunnolla jatkaa rupattelua. Tosin en mä kyllä muutenkaan tuntisi huonoa omatuntoa siitä, että mulla oli töissä kivaa.

Rahastin vinkeästi hymyillen ystäväni ja pakkasin ostokset heille paperikasseihin. Vieläköhän mä saisin jotakin muutakin myytyä? Jos en muuta, niin ehkä hyviä ideoita edes.

"Viikonlopuksi pitää aina olla suunnitelmia", sanoin tietäväisesti ja rakensin jatkoni seuraaville oletuksille: a) Adelina oli aika uusi paikkakunnalla, joten sillä ei varmaan olisi vielä liikaa seuraa joiden kanssa toteuttaa suunnitelmia, b) vilkuiluista päätellen se ei ainakaan ollut tuominnut Antonia sysirumilukseksi, c) Antonilla ei ollut tainnut olla turhan paljon säpinää ja vipinää, kun sen työkaveri jaksoi yhä muistutella viikkojen takaisesta kännikaadosta.

"Ehkä teidän pitäisi suunnitella jotain."

Siemaisin itse muikeana termarista pumppaamaani kardemummalla ja kanelilla maustettua joulukahvia, jota sain työsuhde-etuna juoda veloituksetta.

"Ite tykitän täällä myyntiä huomisen ja sitten mulla on rahavuoro siinä mun oikeassa duunissa. Ah, sunnuntait. Duunarin parasta aikaa", hymähdin. "Niin että musta ei nyt ole apua teidän tylsien viikonloppujen pelastamiseen. Keksikääpä jotain!"

Virnistin velmusti. Eipä niiden pitänyt turhan tosissaan ajatella, että mä pidin niiden elämiä tylsinä. Eihän niillä voisi olla koskaan tylsää, jos ne tajuaisi antaa mun toimia (hyväntahtoisena ja omaa etua tavoittelemattomana) nukkemestarina.

Aliisa tähtäsi ilmeisesti miljonääriksi, mikäli työnteosta voisi jotain päätellä. Ymmärsin hyvin, tein itsekin mielelläni paljon ekstravuoroja, jotta krooninen persaukisuuteni parantuisi joskus.

"No eipä mullakaan mitään kummempaa oo. Mä ajattelin lähteä nyt sinne Alkoon ja painella kotiin kokkaileen jotain hyvää. Illalla sitten Krouviin", sanoin virnistäen. "Nähdään!"

Huiskautin kättäni ja lähdin takaisin autolleni. Oli ihan hyvät joulumarkkinat, vaikkei paidattomia tonttuja näkynytkään. Ehkäpä nappaisin oman tonttuni tänään Krouvista, vaikka ihan pikkujoulujen kunniaksi.

Kesti hetki tajuta Aliisan tarkoittavan sanoillaan, että minun ja Adelinan pitäisi keksiä jotain tekemistä yhdessä, mutta Aliisan virnuilu sen lopulta paljasti.

Katsahdin Adelinaa ja mietin, et miksipä ei. Olispahan välillä muutakin seuraa kuin Esko. Tai oma seura.
Olin jo avaamassa suutani, kun blondi jo lähtikin.
Kohautin olkiani. Ei sitte.

"Annatko vielä sitä glögiä?" kysäisin kaivaessani lompakon pohjalta viimeiset kolikot. Harvemmin siellä käteistä pyöri. Eipä sitä mammonaa hirveästi tililläkään ollut, mutta kuitenkin.

"No, mitäpä muuta?" kysäisin. Minulla ainakaan ollut kiire mihinkään, joten sama kai se oli jäädä vielä hetkeksi juttelemaan Aliisan kanssa, kun ei siinä kojulla oikein muitakaan asiakkaita jonoksi asti ollut.

Anton oli vähän tolvana. Mun arvioni mukaan siinä ei ollut riittävästi hetkeentarttujaa, tai pikemminkin hetkenlukijaa; siksi se ei ollut saanut viikkojentakaisen valloituksensa jälkeen, jos se nyt oli edes yrittänyt. Ehkä se ei edes yrittänyt.

Mua se ei kuitenkaan estänyt huokaisemasta sille vähän äidillisesti, kun se kohautti olkiaan ja kysyi, saisiko multa glögiä.

"Öö, no voin mä antaa, mutta tää muki mun pitää jo veloittaa. Euroviiskyt", sanoin.

"Mitäpä mulle muuta! Mulla on kumma kyllä vielä kuulo tallella, vaikka Cava yrittää parhaansa mukaan alentaa sitä", ilveilin. "Siis oletko sä kuullut... äh, anteeksi, mä palaan vielä vähän taaksepäin aiheessa. Etkö sä ihan totta tajunnut, että Adelinahan käytännössä kutsui sut Krouviin?"

Se ei nyt suoranaisesti välttämättä ollut ihan totta, mutta mä tapitin Antonia silmiin ja yritin telepaattisesti vakuuttaa siihen, että mulla oli tässä asiassa joku mystinen naisen vaisto, joka luki Adelinan rivien välistä jotain, mitä tampiomiehet eivät koskaan kykenisi lukemaan.

"Kai sä aiot edes mennä", tivasin ja laskin miehelle glögiä mukiin, mutten vielä suostunut antamaan sitä hänelle. Rahat ja vastaus ensin, sitten vasta vastine.

"No, eihän kutsunut", puuskahdin vilkaisten suuntaan, johon Adelina oli lähtenyt. Sehän oli vain kertonut suunnitelmistaan ennen lähtöä.
Vai kutsuiko se sittenkin? Tuskin. Kai. Ehkä.

"Miks aikoisin? Se on Kallassa asti ja minä nyt satun asumaan täällä", tuhisin tyrkyttäen kolikkojani Aliisalle glögin toivossa. "Onhan niitä baareja täälläkin. Ei tarvi maksaa itteään kipeäksi jostain taksista. Äläkä edes yritä ehdottaa Eskoa kuskiksi."

Yksi Kallan reissu Eskon kanssa sai riittää vähäksi aikaa.

Mä hengitin ja valmistelin yhden elämäni performansseista. Tän mä osasin. Mä osasin valita oman näkökulmani ja ujuttaa sen muidenkin mieleen. Mä olin tietoinen vallastani enkä käyttänyt sitä pahoihin tarkoituksiin... tietoisesti.

"Voi Anton-kulta. Kyllä mä tiedän nämä jutut. Kun kasuaalisti mainitaan illan baari ihan nimeltä, niin onhan se silloin vähän sellainen saa sinne muutkin tulla -juttu", selitin tietäväinen ilme kasvoillani ja hyvin kärsivälliseen sävyyn. Vähän niin kuin Anton olisi ollut tyhmä, mutta ei ihan niin alentuvasti kuitenkaan.

"Ei kukaan pakota", vastasin ja otin suopeasti hymyillen kolikot vastaan. Ojensin hitaasti mukin tiskin yli. "Mutta usko pois, noin nätit mimmit ei anna tällaista mahdollisuutta oma-aloitteisuuteen kovin montaa kertaa, ja sitten taas tuskin ne haluaa ketään patisteltavaa, kun kyllä niitä reippaitakin miehiä tulee tarjolle."

Suipistin vähän suutani.

"Niin no, mähän tietysti ajan tästä Kallaan sitten kun pääsen sulkemaan kojun. Ehkä olisikin mun vuoro tarjota sulle vähän kyytiä."

Vinkkasin silmää. Se oli ehkä vähän julkeaa, mutta so what.

Aliisan sanat oli kyllä ihan vakuuttavia, mutta jotenkin en nyt ihan niellyt niitä mukisematta.

Ajatus Krouviin menosta alkoi kyllä houkuttelemaan, oli Adelina siellä tai ei.
"Sitä paitsi, pitäishän mun päästä kotiinkin yöllä. Ja sullahan on näitä tonttuhommia huomennakin, niin en minä nyt kehtaa niitä kyytejä sulta ottaa", nauroin.
Saattoihan sieltä Krouvista tietty yöseuraakin löytää, mut silti pitäisi jollain ilveellä päästä viimeistään aamulla takaisin kämpille.

Ah. Sangen perinteistä epäröintiä, mutta en mä ottanut yhtään nokkiini. Olihan tämä nyt jotakin, puolituntematon outo muikkeli vakuuttelemassa, etät kyllä kannatti lähteä naapuripitäjään vielä tuntemattomamman muidun perässä. Ei kaikilla ollut sellaista seikkailuhenkeä!

Olisiko Antonilla?

Sitä houkutteli vähän kuitenkin, mä näin ja kuulin kyllä.

"No hei, mulla on ihan hyväksi todettu sohva. Tuut sinne nukkumaan, jos ei muuta yöpaikkaa lohkea, ja tulet sitten aamusta joka tapauksessa mun kyydissä takaisin tänne tonttukylään", virnistelin huolettomana.

Siinä huolettomuudessa oli se sivuvaikutus, että mun alkoi tehdä itse ihan hirveästi mieli päästä myös mukaan hauskanpitoon.

"Perkele kun mä oon vähän peeaa", huoahdinkin sitten. "Tai sain mä tänään täältä ekan palkan, mutta... no joo. Enempi mulla on semmonen kotonakaljoittelubudjetti."

Naurahdin osoittaakseni, ettei se ollut mikään oikea Suuri ja Painava murhe. Elämässä oli niiiiin paljon pahempia juttuja kuin laiha tili.

"Niin että musta on siipiveikoksi vaan kyytien verran, mutta jos sulla on sen verta itseluottamusta että se riittää..."

Yritin keksiä jos jonkinsortin tekosyytä, miksi en nyt voisi lähteä Kallaan saakka baariin, mutta Aliisa kyllä osasi sanoillaan torpata lähes jokaisen.
Perkele, pitäiskö..?

"En se minäkään mikään miljonääri ole", totesin hymyillen. "Muuutta.... Jos kerran sinun kyydillä pääsis sinne ja aamulla takaisinkin, niin ehkä mä voin muutaman tarjota. Kiitokseksi kyydeistä ja mahdollisesta sohvan lainaamisesta."
Kyllä nyt yksi Kallan reissu aina kotisohvalla navan kaivamisen voittaa. Ehkä.

"Ha! Mä tiesin että sä pystyt siihen", tokaisin ilahtuneena. "Mun nyt pitää tässä pari tuntia vielä patsastella, mutta tule puoli yhdeksäksi tähän niin lähdetään."

Se oli sillä sovittu. Puoli yhdeksältä Ernesti Kuurala tuli vapauttamaan mut kaikesta vastuusta. Se tuli aina tekemään sulkuhommat, koska se kuljetti tuotteet yöksi pois varkaiden pelossa.

Mä nappasin Antonin mukaani. Autossa mä tarkistin ripsiväritilanteeni (mulla oli aina hanskalokerossa pieni hätäpakkaus hammasharjoineen ja ripsareineen ja sen semmoisine hyödykkeineen), ennen kuin lähdin ajamaan laulaen autoradion mukana kaikessa, minkä sanat mä edes sinne päin hallitsin. Välissä kerkesin rupatella Antonin kanssa, koska en mäkään nyt mikään jukeboksi ollut.

Tule hyvä perjantai.

Älä tule paha lauantai.