You can't look back

Sasun seikkailut tallin ulkopuolella ja tarinat menneisyydestä

Astahdin hissiin ja näytin kulkulupaani laitteelle, painaen sitten nappia päästäkseni kuudenteen kerrokseen. Ahditus oli suuri, kun hissi kipusi kerros kerrallaan ylöspäin. Onneksi mä sain olla siinä yksin, saisin vetäistä henkeä vielä hetken. Mua oli jo aulassa tervehtinyt pari tuttua vahtimestaria. Ne olivat ne samat, kun olivat olleet aina. Ahdistukselle oli monta syytä, mutta tällä hetkellä suurin tuntui olevan puku. Yleensä mua ei haitannut pukeutua pukuun, mutta nyt se vain ahdisti. Kravattia mä en sentään ollut laittanut.

Hätkähdin hissin ovien avautuessa. Huokaisten mä kävelin ovelle, jossa näytin taas kulkulupaani. Ovi aukesi naksahtaen. Enää ei voisi perääntyä. Automaattisesti mä kävelin tuttuja käytäviä ja tervehdin mekaanisesti työntekijöitä, jotka osa varmaan muistikin mut.
"Kukas muukalainen sieltä tulee", kuulin heti, kun pääsin tuttuun avokonttorin nurkkaukseen.
"Mut pakotettiin tänne", virnistin jopa ihan aidosti Kallelle. Mies oli ollut mun paras työkaveri siitä lähtien, kun me oltiin päädytty istumaan vierekkäin. Mä moikkasin myös pikaisesti muita paikalla olevia tiimiläisiä. Kyllähän me puhuttiin työasioista koko ajan, mutta ei me oltu nähty taas aikoihin.

"Mitäs sinne pikkupaikkaan kuuluu?" Kalle uteli, kun mä olin saanut laskettua tavarani väliaikaiselle paikalleni. Vilkaisin miestä, joka kokeili, että tämän ruskeat lyhyet hiukset olivat pysyneet paikoillaan.
"Ei kummallisempaa. Ostin hevosen, joten enpä mä paljoo kerkeä muuta tekemään kuin töitä sen lisäks", naurahdin.
"No jo oli aikakin. Sä puhuit semmosen elukan hommaamisesta ties kuinka kauan. Mutta miten se nyt pärjää kun sä oot viikon täällä?" Kalle ihmetteli. Toisella ei ollut hajuakaan hevosista tai muusta, mutta ei ollut koskaan tuominnut mun harrastusta.
"Rita, sen toinen omistaja, hoitaa sen tän viikon", totesin. Kalle virnisti ja katseli mua tietäväisenä.

Mä jähmetyin, kun huomasin silmäkulmassani tutun hahmon. Hetkeksi kadonnut ahdistus palasi. Kallekin huomasi saman ja oli yksi harvoja, jotka tiesi tilanteesta.
"Haetaanko kahvia?" mies ehdotti ja nyökkäsin. Me jouduttiin silti menemään sen naisen ohi. Tämä yritti sanoa mulle jotain, mutta mä kävelin ohi kuin en olisi koko naista huomannutkaan. Se oli vaikeaa, mutta mä onnistuin.
"Älä sano mitään. Haetaan sitä kahvia ja sit mä haluun käydä töiden kimppuun", murahdin Kallelle ennen kuin tämä kerkeisi avata suutaan.

Mä selvisin siitä päivästä. Kalle toimi mun suojamuurina ja työt piti kiireisenä. Heli ja Marko tarvitsivat mua yhteen projektiin mukaan. Kaksikon oli helpompi esitellä se mulle kasvotusten, vaikka mä voisin osallistua jatkossa etänä siihen. Sarallakin oli mulle joku pieni koodihomma. Se oli säästetty mulle, kun mulle se olisi kuulemma helppo homma. Pomokin kävi tervehtimässä mua. Mä sain tietää pikkujouluista, joihin mun kuulemma olisi pakko osallistua kun kerta olin täällä.

Yksi päivä takana, neljä edessä.

Puhelin ja servetti vainosivat mua. Olinhan mä sen hemmetin numeron tallentanut mun puhelimeen, mutta jotenkin se servetti symboloi jotakin siinä puhelimen vieressä pöydällä. Mä olin paininut ongeman kanssa, millä ihmeen nimellä mä tallentaisin miehen mun puhelimeen. Markus olisi laittanut mut varmaan Sasu-palaksi ja se ajatus kamotti mua. Lopulta mä päädyin vain Viklaan. Se oli jotenkin neutraali. Miksi siitäkin piti tehdä niin iso numero?

Mä olin saanut tehtyä ne pakolliset työt joiden deadline oli jo painanut päälle, mutta muuten mun keskittymiskyky ei riittänyt mihinkään. Nappasin puhelimen käteen, etsin oikean yhteystiedon ja avasin sen. Siitä ei olisi enää pitkä matka painaa soita-nappia, mutta se ei ollut ihan niin helppoa kuin luulisi. Mä olin myös miljoonaan kertaan aloittanut jonkun viestin kirjottamisen, pyyhkinyt pois ja aloittanut alusta. Mitään mä en ollut lopulta sitten kuitenkaan lähettänyt. Eikä viesti olisi varmaankaan kelvannut Markukselle, koska se oli pyytyänyt soittamaan.

Mun aivot olivat ajatuksineen yksi suuri sekasotku, enkä mä saanut niihin mitään tolkkua. Mä halusin soittaa, mutta sitten toisaalta taas en. Mä halusin hittovie miehen kanssa treffeille, enkä mä edes tiennyt minne me sitten mentäisiin, jos mentäisiin. Olisiko Markus vielä valmis lähtemään mun kanssa johonkin, kun mä olin vitkutellut jo useemman päivän?

Mua pelotti. Ja kahvilan tapahtumien perusteella Markus ei kyllä todellakaan päästäisi mua helpolla. Joko mä olisin kokonaan mukana tai mä pysyttelisin kokonaan naisissa. Mä melkein yllätin itseni, tajutessani, että mä halusin ainakin kokeilla ensimmäisen vaihtoehdon. Mä halusin napata sen hemmetin puhelimen ja soittaa. Mä halusin niille hemmetin treffeille. Mä pysäytin mun ajatukseni siihen, ennen kuin ajattelin mitä muuta mä halusin.

Mä vedin syvään henkeä ja tartuin puhelimeen, tällä kertaa oikeasti soittaakseni.