Hakemus: Auburnista tallipaikka Lasselle?

Tallipaikkahakemus, täysihoitopaikka

20.06.2017
Tiistaiaamu valkeni kovin sateisena ja koleana. Kaikkialla oli aavemasen hiljaista ja ulkona saattoi kuulla vain rennon sateen ropinan, kun astelin pienen maalaistallin läpi kohti suurta tarhaa, jossa majailivat parhaillaan kaikki tallin neljä hevosta. Mustanruunikko fellponiruuna Dracula, rautias suomenhevostamma Liinu, kirjava risteytysponiruuna Payton ja tietysti oma hunter-ruunani Lasse. Koko sekalainen sakki oli kokoontunut yhdessä suurien riippuoksaisten rauduskoivujen alle sadetta pakoon vaikka todellisuudessa niillä ei ollut mitään hätää. Kun yksi inhosi sadetta ja meni suojaan, toinen seurasi kaverinsa perässä, kolmas vaelsi mukana, eikä se neljäskään oikein viihtynyt yksin. Lopulta kaikki olivat taas yhdessä läjässä.

Hymyilin haikeasti näkymälle.

Tallin omistaja Kerttu on jo iäkäs vanha rouva, joka on vuosien varrella hoitanut sukunsa pientä tilaa kuin pientä lasta. Hän on hoitanut hevoset, ruokkinut pihalla vilisevät kanat, hoitanut lampaat, vuohet, antanut monesti sijaiskodin kaltoin kohdelluille eläimille ja siinä sivussa tehnyt hyväntekeväisyyttäkin. Vasta viime vuosina miehensä kuoleman jälkeen Kertussa alkoi näkymään selvästi vanhuuden kolotukset. Hän oli harmaantunut, kalpea, vaisu ja viihtyi yhä enemmän sisällä. Ymmärsimme tuolloin muiden tallilaisten kanssa, ettei kaikki ole enää niin kuin ennen. Osasimme periaatteessa jo arvatakin, että mitä tuleman pitää.

Vasta hiljattain Kerttu ilmoitti meille aikovansa myydä tilan. Hänellä ei ollut lapsia, jotka jatkaisivat tilan hoitamista, eikä hän itse enää jaksanut, joten ainoa vaihtoehto oli myydä se. Kerttu itse päätti, että muuttaa kaupunkiin asumaan, jotta olisi lähempänä palveluita. Iäkäs rouva nauroi kepeästi kahvipöydässä kulahtaneet hampaat loistaen, kuinka voisi kulkea julkisilla ja voisi täten myydä ikivanhan autonromunsakin pois. Silti naurunsekaisissa silmissä paistoi syvä suru ja huoli, kun hän joutuu luopumaan rakkaasta tilastaan, joka on ollut hänen sukunsa omistuksessa jo vuosituhansia ja hänelle koko elämä.

Muistan Kertun tilalle muuttamisen kuin eilisen. Tuolloin elettiin vuotta 2014, kun Lasse saapui Suomeen. Olin käynyt koeratsastamassa sen Englannissa ja päässyt samalla ihastelemaan Englannin kauniita maaseutuja ja vanhoja kartanoita, jotka seisoivat jykevästi niillä sijoillaan, mihin ne oli joskus rakennettukin. Edes Englannin vaihtelevat vuodenajat eivät saaneet jylhiä kartanoita rapistumaan. Se näky oli jotenkin todella lumoava ja pysäyttävä. Sinä hetkenä totesinkin itselleni mielessä, että joskus minäkin tulen asustelemaan Lassen kanssa paikassa, jossa on ikivanha kartano. Olipa sitten muutettava vaikka Englantiin asti, jos ei kotosuomesta sellaista löydy.

Lassen kanssa löydettiin tallipaikka rauhalliselta maalaistallilta, tarkoituksena tutustuamme toisiimme rauhassa ja miettiä myöhemmin muuttoa suuremmalle tallille, jossa olisi mahdollisuus kilpailla aktiivisesti kenttäratsastuksen parissa, valmentautua ja kehittyä ylemmälle tasolle. Pieni, mutta tiivis talliporukka Kertun tilalla oli kuitenkin niin kiva, että ystävystyimme ja pian meistä tuli osa toisiamme. Niimpä haaveet kilpailemisesta jäi takavasemmalle, kun keskityin muiden kanssa rentoon, huolettomaan ja hauskaan meininkiin.

Aloin etsimään Lasselle vasta hiljattain uutta tallipaikkaa. Ilmoituksien katseleminen uudesta tallipaikasta teki kipeää, mutta se oli tehtävä. Olihan Lassen saatava katto päänsä päälle. Kului päiviä ilman, että löysin yhtäkään sopivaa vaihtoehtoa, kunnes törmäsin Auburnin ilmoitukseen, joka herätti välittömästi kiinnostukseni. "Auburnin Kartano avaa rautaiset porttinsa ensimmäistä kertaa sitten tuhoisan tulipalon.." on lause, joka jäi pyörimään vahvasti mieleeni. Ottaessani enemmän tietoa tallista, löysin vuosien takaisista Kallan Sanomista uutisen tulipalosta sekä tietysti juorulehtien hämmentäviä uutisia Auburnin Kartanosta, joka sai niskavillani pystyyn ja sydämmen takomaan kiivaasti rinnassani, mutta samalla uutiset saivat myös loputtoman uteliaisuuteni ja seikkailunhenkeni heräämään. Oliko nuo kaikki asiat oikeasti totta, vai pelkkää juorulehtien huhupuhetta?


21.06.2017
Keskiviikkoaamuna minä soitin.

"Amanda Sokka"
"Alessa Lehtola tässä päivää. Sain tässä vasta tietooni, että teillä olisi mahdollisesti Auburnissa vapaita tallipaikkoja", köhähdin epämääräisesti puhelimeen, kun hapuilin oikeita sanoja.
"Kyllä vain, kaksi karsinapaikkaa odottaa velä asukastaan", Amanda vastasi rennolla äänensävyllä. "Hakijoita on jonkun verran. Millaisesta hevosesta on kyse?" hän jatkoi kysyen.
"Tallipaikkaa etsin Lanselot nimiselle hunter-ruunalleni. Se on kaksitoista vuotias, rauhallinen, kiltti ja sosiaalinen hevonen, jonka kanssa olisi  tarkoitus alkaa kilpailemaan aktiivisesti kenttäratsastuksen parissa. Mahdollisuuksien mukaan pyrkisimme myös valmentautumaan, sillä haluan kehittyä ratsastajana. Olen kasvanut koko ikäni hevosten parissa, joten kaikenlaista on tullut nähtyä ja koettua. Lasse on kuitenkin ensimmäinen oma hevoseni, jonka ostin vuonna 2014 Englannista", selitin.
"Entä sinä?" Amanda kysyi.
"Olen tosiaan siis Alessa Lehtola, työssä käyvä 18- vuotias nainen. Tällä hetkellä olen HeA ja 110cm tasoinen. Lasse taasen VaA- tasoinen, hyppää rataesteillä 120cm ja maastoesteillä 110cm, joten kehitykselle on varaa jonkun verran", jatkoin pirteästi.
"Selvä. Miksi haluat juuri Auburniin? Täällähän on monia talleja, jonne pystyisi varmasti majoittamaan oman hevosensa."
"Auburn vaikuttaa parhaimmalta vaihtoehdolta meille - antaahan se juuri sitä mitä haen Lassen kanssa. Lisäksi paikka vaikuttaa todella viihtyisältä ja sellaiselta, jossa hevosestani varmasti huolehditaan", vastasin.

Puhelimen toisessa päässä tuli hiljaista.

"Mietin asiaa ja keskustelen muiden kanssa. Ilmoitan sinulle jossain vaiheessa millaiseen päätökseen tulimme", Amanda vastasi mietteliäällä äänensävyllä.
"Okei selvä, kiitos hei"

Puhelun päätteeksi laskin puhelimeni pöydälle. Siemaisin kulauksen kuumaa aamukahvia ja siirsin katseeni ikkunaan. Ulkona alkoi paistamaan aurinko.