Kylmiä katseita

Taneli askelsi ympäri kenttää rennosti, vaikka mulla sen selässä kiehui. Mä olin joutunut koiravahdiksi, ilman että multa oli oikeastaan kysytty. Onneksi koira osasi käyttäytyä tallilla ja ei välittänyt hevosista. Itseasiassa Kossu leikki yksinään oikein tyytyväisenä kentän ulkopuolella. Toivottavasti se osaisi käyttäytyä loppuajankin yhtä fiksusti.

Toiseksi, Sasu katoaisi johonkin seuraavaksi viikoksi lyhyellä varoitusajalla. Multa oli vain kysytty, pärjäisinkö mä Tanelin kanssa seuraavan viikon. No, pärjäisinhän mä jos lyhentäisin entisestään lyhyitä yöunia entisestään. Mulla ei ollut hajuakaan mihin mies lähtisi ja eihän tämä ollut tilivelvollinen mulle, mutta se ärsytti silti. Mua harmitti myös kentän kunto, ei sillä kyllä ihmeitä treenattaisi. Ehkä jotain kuitenkin.

Mä olin kuitenkin iloinen pienestä ja rauhallisesta tallista, koska mä olin saanut olla omissa oloissani kimon ruunani kanssa tänään. Ja tietenkin Kossun. Mä jouduin kuitenkin huokaisemaan syvään, ja taiteileimaan pysyäkseni sivuloikan tekevän ruunan selässä, kun huomasin jonkun tulevan kenttää kohti. Hyvästi oma rauha, toivottavasti toisella ei olisi mitään tarvetta puhua mulle.

Olin arponut pitkään jaksaisinko nousta Sepon selkään vai en, ratkaisu odotti edelleen lopullista päätöstä. Olin siis laittanut ruunalle vain suitset päähän ja pääsisin sen selkään kentällä olevan jakkaran päältä halutessani.
Ärsytti, että omistin hevosen, jolla en kuitenkaan saanut sillä hetkellä ratsastaa. Olin miettinyt jos kävisin kysymässä Isabellalta jos saisin ratsastaa jotakin naisen hevosista, mutten ollut uskaltanut vielä kysyä.

Kentällä ratsasti sen uuden hevosen selässä tyttö, johon mä en ollut jaksanut tutustua vieläkään. Viileä katseeni viipyi sen alla olevassa hevosessa. Toinen sentään sai tehdä sillä jotain.
Ryhdyin taluttamaan piekkaria kenttää ympäri, enkä juurikaan välittänyt väistellä ratsukkoa.

Mulkaisin ehkä vähän turhan ilkeästi tyttöä, joka vaikutti kamalan nuorelta. Eihän se tämän vika ollut, että mua ärsytti. Kerkesin vilkaista sivusilmällä toisen hevosta. Olihan se tuota, sympaattisen näköinen. Ilmeisesti suokki, joista mä en ollut liiemmin välittänyt ikinä.

Taneli käyttäytyi nyt taas ainakin ihan siivosti. Kimo siirtyi raviin täsmällisesti, ravasi siististi ja rauhassa pätkän. Käyntiin siirtyminen tuli yhtä täsmällisesti kuin raviinkin siirtyminen. Aina pätkittäin ruuna väläytteli sitä potentiaaliaan. Ehkä siitä joskus kuoriutuisi pätevä kouluratsu.

Hetki ajatuksen jälkeen me oltiin ohittamassa kentällä kävelevää parivaljakkoa taas ravissa, kun Taneli keksi nyt loikata sivulle. Tottakai toisia päin, onneksi mä kerkesin reagoida, ettei ruuna ihan vetänyt toisten päälle.
"Perkele Taneli", mä sihahdin kiukkuisena.

Hetken aikaa me jopa elettiin symbioosissa sen ihme ratsukon kanssa. Sitten ne keksi hypätä meitä kohden, Seppo tietenkin otti siitä kierroksia ja repäisi itsensä kevyesti irti mun otteestani.
Seurasin raivo sisälläni kuohuten, kun sairaslomalla oleva poni veti pukkilaukkaa kentällä.

Hitaasti käännyin katsomaan sitä pirun ratsastajaa ja sen ääliö hevosta.

"Kiitti ihan vitusti, tiesitkö, että toi poni saa tällä hetkellä vaan kävellä?" kysyin ja siristin silmiäni. En silti tehnyt elettäkään ottaakseni ruunaa kiinni, ei sillä, että se antaisikaan ennen, kun se olisi juossut itsensä väsyksiin. Olin ollut tässä tilanteessa ennenkin.

Mä katselin hetken kun se pieni pallero lähti vetelemään ympäri kenttää. Mä meinasin jo pahoitella, mutta tytön kommentti poisti sen halun. Taneli onneksi malttoi seistä, eikä lähteä toisen hevosen riehumisiin mukaan.
"Mistähän mä olisin voinut sen tietää? Ja itsepähän päästit irti", tuhahdin.

Mun teki mieli vielä sanoa, että itsepähän nämä olivat vieneet sen parhaimman kohdan kentästä. Mutta pidin suuni kiinni, koska mä en alentuisi käyttämään samanlaista kieltä kuin tyttö. En ainakaan vielä. Ja oliko sillä siniset hiukset? Jessus mikä värivalinta.

Tämä ei ilmeisesti välittänyt ottaa hevostaan kiinni. No, omapahan oli hevosensa. Mä vilkaisin kentän ulkopuolelle ja totesin helpottuneena, ettei Kossu välittänyt juoksevasta hevosesta. Ja sitten se juokseva pallero meinasi juosta Tanelia päin.
"Onko se sokea vai mitä kun päin juoksee", mumahdin tietämättä kuuliko tyttö mun sanojani.

"Ai päästin irti! Se säikähti sun päälle tulevaa hevosta. Jos mä oisin saanu pidettyä kiinni, niin olisin matkalla sairaalaan, idiootti", tuhahdin kovaäänisesti ja virnistin, kun Seppo keksi melkein juosta ratsukon päälle.

"Mistä sitä tietää", vastasin naisen muminalle. Ruuna vinkui ja pukitteli, ainakin sen lihasjumit saisivat kyytiä tai vaihteohtoisesti se saisi niitä vielä lisää.

Pyörittelin silmiäni. Väänsikö mä oikeasti jonkun kakaran kanssa just nyt? Mä olin tainnut vajota oikeasti aika alas.
"Nuoren hevosen mielenliikkeitä on välillä hankala ennustaa", kohautin olkiani.

Vilkaisin suomenhevosta, joka juoksi edelleen. Kuinka kauan tuollainen lihapulla jaksaisi juosta? Sen verran kauan ilmeisesti, että me jäädyttäisiin Tanelin kanssa jos tässä seisottaisiin vielä pitkäänkin.

Ennen kuin patistin Tanelia liikkeelle, mä kaivoin puhelimeni ja näpyttelin Sasulle melko vihaisen viestin. Mies oli liikuttanut nyt enempi ruunaa ja mä halusin tietää, mistä nämä loikat olivat tulleet. Kun kännykkä oli takaisin taskussa, ruuna sai luvan lähteä liikkeelle. Suokki tuntui juoksevan miten sattui joka tapauksessa, joten sillä tuskin olisi väliä käveltäisiinkö me vai seisottaisiinko me paikoillaan.

Kun se nainen rupesi kävelemään hevosensa kanssa, niin Seppo repesi irti kaikista henkseleistään.
"Joo, rupea vaan kävelemään, kun toisen hevonen juoksee kentällä irti", kivahdin, missä helvetin ojassa toinen oli kasvanut?

Mä saatoin vain seurata vierestä, kun Seppo liukui pitkin koppuraista kenttää ja mietin millä askeleella sen jalka katkeaisi irti. Harmi, että Kaajapurot olivat muualla, olisin voinut hakea Jannan katsomaan millaista porukkaa niiden tallilla kävi.

Mä en enää viitsinyt edes vilkaista sitä naista kohden, pidin katseeni vain höyrypäisessä suomenpienhevosessa. Se oli hyvää vauhtia kaivamassa itselleen hautakuoppaansa.

Mä huokaisin syvään sekä vilkaisin jäätävästi tyttöä. Olisinpa lähtenyt maastoon. Mä kuitenkin pysäytin kimon taas ja se kuopaisi maata turhautuneena.
"Jos sun lihapullas juoksentelee vielä kauankin, niin mun hevonen jäätyy. Ja turhautuu pelkästä seisomisesta. Onko parempi, että kohta juoksee kaksi hevosta irti?" kysyin ja väänsin kauniin hymyn toiselle.

Katselin jo vähän kauhuissani, kun se suokkiputkula juoksenteli edelleen kentällä.
"Tuo rikkoo kyllä kohta jalkansa jos ei tajua hidastaa", mumisin itsekseni. Sitten mä vilkaisin taas sitä hitsin koiraa. Se oli tajunnut irti juoksevan hevosen ja katseli sitä niin, että se kohta liittyisi leikkiin mukaan. Siitäkö vasta riemu repeäisi.

"Kossu, istu", mä yritin sanoa selkeästi, ilman että tytön hevonen vetäisi lisää kierroksia. Mun yllätykseksi koira iski takapuolensa maahan. Luojan kiitos se pysyi poissa jaloista. Ja hevonenkaan ei näyttänyt juoksevan enää ihan niin kovaa. Ehkä tilanne olisi kohta ohi ja me voitaisiin Tanelin kanssa vaikka lähteä sinne maastoon. Ruuna saisi kyllä lopettaa loikkaimisensa.

"Sitten oltaisiin ainakin tasoissa", vastasin ja pieni ilkikurinen virne käväisi kasvoillani. Jos olisin omannut hiukan vähemmän hermoja, olisin saattanut tehdä jotain, jolla naisen hevonen olisi pillastunut. En kuitenkaan halunnut joutua vaikeuksiin Kaajapurojen kanssa ja nythän tilanne ei ollut mun harteilla lainkaan.

Nainen komensi koiraansa kentän laidalla, sen jälkeen Seppokin rupesi hidastamaan. Se tajusi, että kentän laidalla oli vielä jäätynyttä ruohoa lumipeitteen alla ja pysähtyi syömään niitä kyljet kohoten hengästyksestä.

"Kiitos avustasi", tokaisin niin jäätävään äänensävyyn, että aurinkokin olisi sammunut sen voimasta. Kävelin ottamaan Sepon kiinni, se ei nostanut päätään ruohonkorsista mihinkään.
Ainakin se oli selvinnyt ehjänä ja saanut purettua energiaansa edes johonkin.

Mä vedin syvään henkeä kerran. Toisen. Ja käskin Tanelia lopettamaan sen kuopimisen. Mä pääsin myös huokaisemaan helpotuksesta, kun se lihapulla (jolla muuten oli aikamoinen kunto ilmeisestikin) vihdoin hiljensi ja pysähtyi.

Meillä vaikutti olevan siis kaksi ehjää hevosta, ihmistä ja vielä yksi koira, joka edelleen istui perse maassa kentän ulkopuolella. Ilmeisesti naapurinmummo oli kouluttanut colliensa hyvin. Mä pyöräytin silmiäni, kun sinipää kiitti avusta. Mitähän mun olisi pitänyt tehdä? Hypätä sen eteen, kun se meinasi vetästä jo mun hevosta päin?

Kun näytti siltä, että hevone oli kiinni, mä poistuin kentältä. Me lähdettäisiin maastoon, silläkin uhalla, että me eksyttäisiin. Ja Kossu saisi juosta vähän, niin mun ei tarvitsisi erikseen sen kanssa enää väsytyslenkille lähteä. Ja missä kohdin mä olin kerennyt jo ottamaan koiran osaksi mun arkea?