Risukasan takaa suoraan kuninkaallisten joukkoon?

Mä selasin Instagramia vuosi sitten. Kaikkien heppainstat tulvivat silmille: paras ystäväni Oona haflingerinsa kanssa, koulukaverit ylläpitohevostensa selässä, kaikki kuuluisammat ulkomaalaiset naiset ja miehet kiiltävine puoliverisineen. Sellaisina hetkinä en koskaan halunnut kuulua Rajamäen sukuun, koska yksinhuoltajaäidilläni ei olisi kuuna päivänä ollut varaa maksaa ainuttakaan vuokrauskertaa - saati sitten omaa hevosta. Mä olin vain junnu, joka yritti epätoivoisesti saada kaiken irti ratsastuskoulun tunneista, vaikka olin jo saavuttanutkin melkein täyden kapasiteetin tallimme silmissä. Ratsastuskoulun opetushevoset tuntuivat todella kuivilta, ne olivat kaikki sellaisia kehänkiertäjiä, ja vain harva pystyi tosissaan kilpailemaan metrin radoilla.

Mutta mä olin hyväksynyt sen. Kehitykseni tulisi junnaamaan paikoillaan hamaan tulevaisuuteen asti, kunnes jossain vaiheessa kyllästyisin ja lopettaisin. Niin sen oli tarkoitus mennä. Että olkaa onnellisia, jos teidän vanhempanne ovat yhdessä ja kenties saavat palkkaa enemmän kuin 1800 euroa kuukaudessa.

Sitten tuli Louis. Hän ei puhunut suomea tai ollut sinisilmäinen blondi, kuten vanhempani ja minä. Hän rakasti oliiveja, söi pastansa al denteksi keitettynä ja toi mukanaan Ranskan salaisimmat viinit maistettavaksi. Toi hän muutakin, nimittäin aika tosi monta euroa rahaa. Niin paljon, etten ollut koskaan kuullutkaan sellaisista luvuista. Hän rakastui äitiin, Nora Rajamäen kultaisiin hiuksiin ja kukkakuvioisiin pistävän sinisiin silmiin. Ja äiti rakastui häneen, Luis Blanchardin korpinmustiin kiharoihin ja hurmaavaan ranskalaisaksenttiin. Yhtäkkiä muutimme synkästä kerrostalokolmiosta valkoiseen omakotitaloon, jonka ikkunalaudoilla kukkivat mårbacka-pelargoniat ja pihan nurmikko tuoksui leikkaamisen jäljiltä. Aloin kulkemaan kouluun bussin sijasta äidin uudella Audilla, jonka Louis osti hänelle. Kotikieleksi vaihtui englanti, äiti lopetti työnsä ja Louis toi sukunsa rahat, hienostuneet vinttikoiransa sekä eläinlääkäriasemansa mukanaan.

Vaikka en ole vieläkään aivan tottunut siihen, että aamulla herätessäni alakerrasta leijailee pain au chocolatin tuoksu, tämä elämänmuutos tarkoitti sitä, että myös harrastukseni tulisi ottamaan askeleen eteenpäin. En kehdannut ottaa vuokrahevosta puheenaiheeksi ruokapöydässä, kunnes äiti keksi keskustella aiheesta minun puolestani.
"Oh mon Dieux, why haven't you told me this? Of course I'll get you a horse, the best one available!"

Ja niin se sitten loppui. Ei enää ärsyttäviä "Tänään maastoon rakkaan kanssa!"-snäppejä tai viestejä, joissa luki "Mä oon tosi pahoillani, mut ajateltiin mennä ihan vaan sillä porukalla, kenellä on omat hevoset."

Viime torstaina Louis tuli kotiin ja lähdimme ajelulle hänen avoautollaan. Olisin varmasti purrut kynteni irti jännityksestä, jos olisin tiennyt, että menimme katsomaan hevosta. Louis puhui paikalla olevalle naiselle kuin he tuntisivat paremminkin, kutsui häntä jopa Isbeksi, vaikka tiesin oikein hyvin naisen olevan se ainoa ja oikea Isabella Sokka, Auburnin kartanon perijätär. Olihan kartanosta ja sen menneisyydestä juoruja, mutta en pystynyt ajattelemaan niitä enää sekuntiakaan, kun astuin ilmaistoituun talliin ja Isabella toi eteeni Erelaksen. Se oli unelmien hevonen, mustanruunikko ja kiiltävä tamma, joka katsoi minua lempeästi korvat pystyssä. Ehkä vähän neitimäistä halveksuntaa silmäkulmassaan, mutta silti. Sain harjata Eelaksi kutsutun tamman kalliilla luonnonharjaksisilla harjoilla ja Louis taikoi auton takaboksista Charles Owenin kypärän sekä uutuuttaan kiiltelevät violetit ratsastushousut. "Match made in heaven", hän naureskeli kun näki Isabellan tuovan paikalle samansävyiset varusteet.

En enää muista ratsastamisesta erityisesti mitään, minua jännitti niin paljon. Tiedän ainakin, että tunsin oloni kuninkaalliseksi kun sain edes kävellä kenttää ympäri Isabellalta lainatuissa ratsastussaappaissa, kansainvälisen tason esteratsun selässä. Muistan, kuinka Eela kuunteli pienintäkin apua ja muistan myös, että ikää kerryttäneen tamman kanssa tehtiin kunnollinen verryttely. Muistan, että ensin tein aivan liikaa selässä ja Isabellan piti tulla neuvomaan. Muistan, että vauhtia kertyi jo parilla kavaletilla enemmän kuin tavallisesti ratsastuskouluhevosella kilpailuissa. Ja todellakin muistan ne vatsalihaskivut, jotka koettelivat minua seuraavana aamuna.

Kaikki oli kuitenkin sen arvoista. Eela oli upea. Isabella oli ihana. Auburn Estate oli... ei sen kuvailuun riitä sanoja. Kaikki oli enemmän kuin olisin koskaan voinut kuvitella. Vuosi sitten olin valmis lopettamaan ratsastuksen, koska kuvittelin olevani kehittymiskaareni lopussa: nyt tajusin, että elämäni ratsastajana on vasta alkanut.

Isabella neuvoi minua ystävällisesti vuokraushakemuksen täyttämisessä ja ohjeisti myös asettamaan tavoitteen, jota kohti edetä. Päädyin siihen, että haluaisin ensi kesään mennessä pystyä hyppäämään Eelan kanssa kauniin, siististi ratsastetun radan 100cm esteillä - ruusukkeista viis. Ei tarvitsisi välttämättä edes kilpailla, yhtä hyvin sen radan voisi hypätä valmennuksessa. Toiveet olivat korkealla, kun viimein ojensin hakemuksen Isabellalle ja hän laittoi sen pöytälaatikkoon muiden sekaan.

Selkää pitkin kulkivat kylmät väreet ja ihoni oli kananlihalla, kun Louis kaasutti auton pihasta.

Auburnissa vuokraajana toimimisesta oli yllättäen tullut unelma, jonka tavoittelu alkoi nyt. Ja vaikka unelma sattuisikin toteutumaan - mitä pidän todella epätodennäköisenä, koska kattokaa nyt mua - se ei koskaan voisi tarkoittaa, että tavoitteet loppuisivat kesken. Elämä tarjoaa haastetta kerrakseen.