Tutkimusmatkalla

Daim oli pakattu traileriin tavaroidensa kera ja me oltiin valmiita lähtöön. Tänään olisi maneesi käytettävissä Auburnissa, joten me käytettäisiin se hyväksi. Joustava työaika onneksi antoi periksi, niin päiväsaikaan pystyi hyvin lähtemään. Sateinen päivä ja eksymisen pelko, saivat mut lähtemään trailerilla. Ja se antaisi enemmän varaa tehdä maneesissa ja se olisi muutenkin taas Daimille uusi tilanne.

Ja mä halusin nähdä Auburnin. Mä en oikein osannut sanoa, vastasiko se kuvausta, jonka olin kuullut. Jokatapauksessa, mä löysin hoitopaikan, joita meillä oli lupa käyttää. Daim sai jäädä sellaiseen odottelemaan, kun mä hakisin sen varusteet. Hetken mä katselin arvioivasti ruunaa, osaisiko se pysytellä nätisti yksin hoitopaikalla.
"Olekin sitten nätisti. Paikka", mä totesin kuin koiralle. Ruuna katsoi mua hassusti, mutta ainakin nyt se vaikutti siltä, että pysyisi siinä.

Mä hain ne ruunan loput varusteet, mitä nyt sillä ei ollut tuossa saanut. Satulan ja muutaman muun tavaran kanssa mä lähdin takaisin talliin. Mä jouduin tasapainottelemaan aika lailla ja keskittymään, että kaikki tavarat pysyvät kyydissä. Sen takia, mä olin vähällä törmätä tummahiuksiseen olentoon.

Flunssa teki pitkästä aikaa tuloaan ja tallihommat tuntuivat jatkuvan ikuisuuden. Droppasin itseni täyteen särkylääkettä ja yritin päättäväisesti jatkaa lihassärystä huolimatta. Harjatessani käytävää sekin vain jatkui ja jatkui.

Ajelehdin jossain omissa ajatusmaailmoissa, enkä yhtään tajunnut käveleväni päin tuntematonta mieshenkilöä.
"Anteeks, taisin olla ihan omissa maailmoissani", älähdin nolostuneena harjan lentäessä lattialle.

Nostin harjan käteeni ja ojensin miehelle maahan kuormasta pudonneet suojat.
"En oo nähny sinuu ennen täällä", totesin tajuten heti sen kuulostaneen tosi tökeröltä ja kömpelöltä iskurepliikiltä. "- tai siis.. Ootko Purtseilta?"

Voiko ihmisten ensikohtaamiset enää nolommaksi muuttua? Joka toisen kanssa on oltu törmäyskurssilla ja tämäkään ei tehnyt poikkeusta.

Muutama tavara singahteli lattialle, mutta ainakin kalleimmat tavarat säilyivät mun sylissä. Mut olisi nirhattu erään naisen toimesta, jos mä onnistuisin naarmuttamaan satulaa tai jotain muuta vastaavaa.
"Öh, ei se mitään. Olisin mäki voinu enemmän eteeni kattoa", hymähdin.

"Joo, olen. Toi kimo ruuna Daim joka hengailee tuolla hoitopaikalla on mun. Tai siis puoliks mun", hymyilin hieman huvittuneena naiselle, jolla pasmat olivat ilmeisesti mennyt hieman sekaisin.
"Ja tosiaan, mä olen Sasu. Kättelisin, jos mulla ei olis kädet näin täynnä", virnistin.

Multa pääsi pieni epätoivoinen ähkäisy, kun kasan päältä tippui ne samat suojat, jotka nainen oli mulle jo kertaalleen ojentanut.
"Et viittisi tuoda niitä tonne, niin ei tarvii tiputella niitä koko aikaa", päätin kysäistä.

"Gabriella, tottelen kyllä paremmin nimeä Gabi", esittäydyin miehelle takaisin josta sain tietää jo parissa lauseessa kaiken tallityöntekijälle oleellisen.
"Komea ruuna siulla. Tai puolikas sellanen", ihastelin ruunaa, joka seisoi ylväänä hoitopaikalla.

Naurahdin hieman samaisten suojien pudotessa uudelleen lattialle. Nappasin suojat käteeni ja lähdin Sasun vanavedessä kohti tämän hevosta.
"Nää taitaa olla lentelevää sorttia", hymähdin.

"Mikäs tää tällainen hevonen on?" kysäisin uteliaana. En kenellekään ollut ikinä kertonut pakkomiellettäni tutkia kaikkien tallin hevosten sukuja ja taustoja. Antoi perspektiiviä huomattavasti enemmän, kun tiesi "työkaveristaan" muuta kuin nimen, värin ja sukupuolen.

"Daim on hollantilainen kaveri. Se tuli alkuvuodesta Suomeen jollekin, mutta se päättikin haluta valmiimman hevosen. Viime viikolla me sit pistettiin nimet papereihin ja muutettiin Purtseille", mä selitin ja yritin hillitä itseäni, että kuinka paljon mä tiesin ja muistin hevosestani. Olisi ollut outoa, jos mä olisin lähtenyt luettelemaan sen sukutaulua ulkomuistista.

"Me joku päivä toivottavasti valloitetaan vielä kouluradat, nyt alotellaan vaan yhteistyötä ja kokeillaan jotain pikkuluokkia välillä", hymähdin. Mä sain tavarat laskettua lattialle hallitusti ja nappasin siinä jutellessa Daimilta fleeceloimen päältä pois. Ruuna pisti hurmausvaihteen päälle ja hörisi iloisesti Gabriellalle, siis Gabille.

"Onko sulla sit omaa hevosta vai?" kysäisin. Jokin virkahan naisella oli pakko täällä olla. Mitä mä olin kuullut Auburnista, niin täällä tuskin suvaittaisiin asiattomien hengailemista.

"Miusta ainakin on kivempi lähteä rakentamaan suhdetta hevosen kanssa ja kehittyä sen kanssa yhdessä. Näkee sitten oman käden jäljen ja osaa arvostaa onnistumisia enemmän", totesin iloisesti. "- Tarkoitan siis, että teillä on mukava tulevaisuus edessä."

Silitin hevosen kiiltävää karvaa sen höristessä minulle. Ruuna vaikutti todella sosiaaliselta kaverilta. Reiska ei varmasti ikikuunapäivänä hörisisi minulle, joten ilahduin aina muiden hevosten tervehdyksistä suunnattomasti.

"Joo, sellanen kenttäpainotteinen täysveritamma Reiska. Äläkä kysy lempinimestä, en tiiä mitä Amandan päässä liikku kun se toi tamman Suomeen ja päätti ristiä sen Reiskaks. Se sit vähän jäi", tyrskähdin huvittuneesti.
Reiskan lempinimi todella sai ihmiset huvittuneeksi. Rakkaalla lapsella on monta nimeä ja viime aikoina 'perkele' on ollut aika kovassa käytössä.
"Niin ja oon myös tallityöntekijänä Auburnissa", lisäsin vielä.

"Onhan siinä puolensa. Ja pääsee muovaamaan siitä hevosesta sellasta kun haluaa", hymyilin. Gabi vaikutti kivan puheliaalta ja murre oli aika söpö. Mä nappasin harjan ja kävin sillä pikaisesti Daimia läpi, sillä olin sen kuitenkin jo ennen lähtöä harjannu paremmin.

"Mä en taidakaan enää valittaa Ritalle siitä, kun se kutsuu tätä Taneliks", naurahdin. Reiska kuulosti anteeksi nyt vain, aivan kamalalta lempinimeltä. Mutta eipähän ollu mun hevonen.
"Et sitten taida keretä paljoo muuta tekemään, kun olemaan tallilla", mä totesin ennemmin kuin kysyin.

"Täällä on ilmeisesti puitteet kunnossa vähän parempaanki harrastamiseen", hymähdin kun kumarruin laittamaan suojia Daimille jalkaan. Oli jotenkin kamalan noloa, kun kaikki varusteet oli samaa sävyä. Suojat oli siniset, jotka sopisivat huovan, loimen ja kaiken muunkin kanssa yhteen. Kaikkeen sitä joutui.

Olin melko hämilläni siitä, miten avoimesti pystyin nykyään puhumaan uusienkin tuttavuuksien kanssa. Ainahan olin ollut puhelias ja innolla tutustunut uusiin ihmisiin, mutta välissä oli joku ihme kausi, että oli tehnyt mieli vain erakoitua ja elää täysin omassa kuplassa.
"Ihan totta", nyökyttelin.

Niinkuin joka kerta aiemminkin, Sasukin vaikutti hyvin huvittuneelta kuullessaan tammani lempinimen. Poikkeusta ei tälläkään kertaa tapahtunut.
"Äläs nyt. Taneli on ihan hyvä nimi", pidätin naurua, mutta tahtomattani tyrskähdin nauramaan. Daim kyllä kieltämättä kuulosti paremmalta, kuin Taneli. Se sai hevosen vaikuttamaan ihme tahvolta tai jotain.
"Viime kuukausina kyllä hevoset on täyttäny miun päivät aika tehokkaasti", vastasin toteamukseen ja tajusin itsekin, miten yksitoikkosta elämäni oli nykyisin. Pitäisi varmaan yrittää keksiä muutakin tekemistä, mutta hevoset saivat pidettyä pääni kasassa joten miksi sitä hyvää vaihtamaan.

"Joo, kyllä täällä ihan viihtyy. Myös tämmönen kenttäratsastaja saa treenattua monipuolisesti hevostaan kisoihin. Tosin meijän edelliset kisat kyllä meni niin penkin alle, että mietin jo viimesten Kalla CUP-osareiden väliin jättämistä", totesin ja hymy hyytyi ajatuksestakin.

"Onneks virallisissa jutuissa lempinimenä suostuu käyttämään Daimia, ei tarvii hävetä silmiä päästään", naurahdin tahtomattani enemmän, kuin oli tarkoitus. Toisen nauru oli aika tarttuvaa sorttia.

"Ei kannata luovuttaa. Mäkään en tiedä oikein oonko enemmän kauhuissani vai innoissani, kun tullaan tän kans starttaa se helpoin koululuokka testimielessä", mä yritin lohduttaa, samalla kun heivasin kevyesti koulusatulan korkean ruunan selkään. Mä olin aika ylpeä Daimista, kun se vain jaksoi seistä nököttää siinä. Se olikin paljon hyväluonteisempi, mitä olin kuullut ja olettanut.

"Ja jos on menny huonosti, niin siitä ei oo kun suunta ylöspäin. Jokasella on joskus mennyt kisat tai parit huonosti", totesin kliseisesti ja muistelin omia kömmähdyksiäni.
"Mä oon saanut kunnon koulukonkarihevosen hyppäämään valkoisten aitojen yli", virnistin selittäessäni yhtä pahimmista omista mokistani. Toki oli ollut sitten ihan puhtaasti surkeita esityksiä.

"No hyvä sentään se", hymähdin. Välillä itseäkin hävetti omalle tammalle ilmeisesti jäädäkseen tullut lempinimi, mutta se oli yksi osa hevosen persoonaa.

Sasun rohkaisevat sanat saivat minut harkitsemaan uudelleen viimeisiin osakilpailuihin osallistumista. Mies oli ihan oikeassa siinä, että ei kannattanut lannistua epäonnistumisista. Seuraava kerta ei voi ainakaan huonommin enää mennä. Tai sitten voi. Mistäs sitä tietää, ellei kokeile.
"Oot kyllä ihan oikeessa. Reiskan kanssa vaan on ollu välillä sellasta vuoristorataa tää meidän taival, että toisinaan tekis vaan mieli luovuttaa. Ja sitten taas ei", mietiskelin ääneen.

Sasun ruunan käytös teki minuun hyvän vaikutuksen. Se vain seistä pönötti paikallaan miehen varustaessa sitä jutustelun lomassa.
"Okei, ehkä meilläkin on vielä toivoa", naurahdin miehen muistellessa pieleen menneitä kisoja.
"Mutta mietin vaan, että miten ihmeessä oot siinä onnistunu?"

Luuta kädessäni muistutti siitä, että pieni pätkä käytävää oli vielä harjattavana. Päätin kuitenkin käyttää osan lounastauostani siihen, että hoitaisin asian pois päiväjärjestyksestä. Hedelmiä voi rouskuttaa töiden lomassakin, joten pyyhin huonon omatunnon pois mielestäni ja jatkoin keskustelua mielenkiintoisen uuden hahmon kanssa.

"Onhan teillä toivoa, ihan varmasti on. Ja toi on ihan helvetin hyvä kysymys", nauroin ja muistelin niitä kisoja.
"Mun veikkaus on et mä olin niin hermostunu ja annoin todella ristiriitasia apuja, niin Kerttu totes et nyt jätkä riitti ja loikkas yli", mä kerroin lempiteoriani tapahtuneesta.

"Toivottavasti tän kanssa menee sit paremmin, eikä hypitä aidoista ylitse", virnistin. Jos se oli ollut silloin noloa, olisi vielä nolompaa nyt. Mä olin kuitenkin nykyään ihan kohtalainen ratsastaja, enkä mikään hermostunut pojankloppi. Nykyään sille onneksi saattoi nauraa, mutta nyt ei paljoa naurattaisi.

"En kai mä muuten häiritse sun työntekoas?" mä huomasin kysyä, kun tajusin naisen todennäköisesti olleen töissä, kun mä olin paikalle ilmestynyt. Kyllähän mä nyt jo pärjäsin yksikseni, multa puuttui omat varusteet ja Daimilta enää suitset. Sitten me oltaisiin valmiita testaamaan kuuluisan Auburnin maneesi.

Kuuntelin mielenkiinnolla Sasun selitystä sille, miten hän sai konkarihevosen hyppäämään kouluaitojen ylitse ja tahtomattani naurahdin aika kovaa.
"Voin kuvitella sen näyn. Mutta toki jokainen aloittaa joskus", totesin naurun lomasta. "- Ja itekin oon edelleen aika hermokimppu ennen kisoja vaikka oon jo useita vuosia kisannu enemmän ja vähemmän."

"Uskon kyllä, että teillä menee Tan.. siis Daimin kanssa hyvin kisoissa", nimet meinasivat mennä tahtomattani sekaisin kun mielikuvani Taneli-Tahvosta meni ajatusteni edelle. Taneli-nimi oli edelleen mielestäni epäsopiva tuolle komealle ruunalle.

"Et, olin muutenki menossa lounaalle ni ei tässä hätiä mitiä", hymyilin miehelle, jonka ratsukin alkoi olla jo pikkuhiljaa valmis. Sitäpaitsi jos Isabella tai Amanda sattuisi paikalle juuri nyt, jatkaisin muina naisina lattian lakaisua ja ilmoittaisin lähteväni lounaalle. Siitä ajastahan se on pois - ei työajasta. Problem solved.

"Toivossa on hyvä elää. Ja jos te päätätte vielä osallistua, niin ihan varmasti teillä menee hyvin", naurahdin, kun Gabilla meinasi mennä nyt jo lempinimet sekaisin. Oliko se Taneli niin tarttuva lempinimi? Mua melkein puistatti. Pitäisi vain yrittää unohtaa koko lempinimi, niin ehkä muutkaan ei sitten oppisi sitä.

"No hyvä. Toivottavasti sulla ei mene koko taukoas meidän kanssa, että kerkeät syödäkin", mä huolehdin. Mullakin odotti työt vielä kotona, mutta ne eivät sieltä katoaisi. Töitäkin oli kyllä vähän turhan paljon, mutta onneksi kaikki ei ollut mitenkään kiireellistä. Ja mun pitäisi todennäköisesti suunnata Helsinkiin ainakin kerran tämän vuoden puolella. Pitäisi vain toivoa, että Rita saisi hoidettua Daimin kokonaan mun työreissun aikana.

"Kehtaatko kattoa tätä hetken, vaikka ei se kyllä näytä olevan mihkään lähdössä. Kävisin nopeesti autolla vaihtamassa kengät ja ottamassa muut omat tavarat", kysäisin katsellessani melkein nukkuvaa ruunaa. Ainakaan sillä ei ollut ongelmia olla vieraassa paikassa.
"Jos et siis kyllästynyt jo meidän jätkien seuraan", virnistin vielä perään.

"Sopii toivoa ja siitähän sen sitten näkee", naurahdin miehelle vaikka hieman hävettikin sekoiluni. Mitähän Sasukin siitä ajatteli, sekoilla nyt tuolla tavalla.

Miehen huolehtiva asenne ruokataukoani kohtaan oli oikeastaan aika hellyyttävä. Ei sillä tavalla kuitenkaan. Gabriella Stern ei ollut niin epätoivoinen, että olisi jokaisen hyväntahdon eleen ottanut jotenkin flirttinä tai kiinnostumisena. Ehei.
"Ehdin ihan hyvin", tuumasin.

Miehen seura sai hyvälle tuulelle. Olin viime aikoina vältellyt small talkia ihmisten kanssa, mutta ei se ollutkaan niin paha juttu.
"Tottakai. Käy ihan rauhassa", silitin ruunaa ihaillen. "- .. Enkä mie oo kyllästyny - vielä."

Kiirehdin autolle, kun Gabriella lupasi katsoa kimon perään. Kengät, kypärä, hanskat jaaaa, raippa. Mä yritin käydä mielessäni läpi, tarvitsinko mä jotain muuta. Enpä kaiketi, eiköhän siinä ollut kaikki.

"Kiitti", kiitin tummatukkaista naista, joka oli selvästi tykästymässä Daimiin. Mun olisi ehkä tehnyt mieli kiittää monesta muustakin asiasta, mutta pidin vain suuni kiinni ja hymyilin leveästi. Mulla oli naisista nykyään niin ristiriitaiset fiilikset, toisaalta olisi pitänyt pysyä kaukana, mutta eipä niistä näyttänyt eroon pääsevän. Varsinkin kun tallit kuhisivat niitä.

"Me tästä taidetaan lähteä treenaamaan, ettet ihan kerkeä kyllästyä meihin. Saadaan sitten ehkä joku toinenkin kerta seuraa täällä sitten", virnistin Gabriellalle. Nappasin kimon mukaani ja me löydettiin maneesiin.
"Eiköhän me täällä viihdytä aina välillä treenaamassa", hymähdin ruunalle meidän ihmetellessä hulppeaa maneesia.