Sunnuntaisuunnistajat

Parkkeerasin autoni tutuksi käyneelle paikalle ja ennen kuin astuin ulos autosta, hörppäsin ison kulauksen vesipullosta. Krapula oli vahva, erittäin vahva.
Eilinen ei ollut mennyt todellakaan ihan suunnitelmien mukaan, mutta eiii se loppujen lopuksi niin paska ilta ollukaan. Kotiin päästyäni olin antanut kissoille ruokaa, käynyt suihkussa ja syönyt. Alkometri oli näyttänyt nollaa, joten olin uskaltanut lähteä tallille liikuttamaan Sallin.  

"Käydään ihan vain pienellä maastolenkillä, rauhallisella sellaisella", höpötin Sallille harjatessani sitä karsinassa. Pieni ajatusten selvittely lenkki olisi paikallaan.  Ajatukset säntäilivät aina Matildasta Jonathaniin ja siitä Heidiin, jonka vierestä olin aamulla herännyt. Hups.
Tallin ovi kävi ja kurkkasin käytävälle nähdäkseni kuka sieltä tuli.

Meillä oli ollut Sasun kanssa vähän ongelmia, kun yritettiin sopia milloin kukakin kävisi hoitamassa Tanelin. Mä en ollut joustanut sunnuntaista, mun ainoa päivä milloin ei varmasti ollut mitään töitä. Tai siis olishan niitä ollut, mutta mä olin päättänyt, ettei sunnuntaisin tehty töitä.

Ja ne harvinaiset kokonaiset vapaapäivät mä halusin viettää tallilla. Ja mä halusin uuden hevosen puolikkaani selkään. Taneli oli saanut olla vain muutaman päivän kävelytys- ja juoksutustreenillä. Joku kevyt pyöriminen kentällä tai maastolenkki voisi olla nyt paikallaan. Mä astuin tallin ovesta sisään, vain huomatakseni jonkun kurkkivan karsinasta.

"Ai, moi", mä moikkasin ainakin vielä toistaiseksi tuntemattomalle miehelle.
"Ootko menossa vai tulossa? Ainiin, mä oon Rita. Sen uuden Daimin toinen omistaja", selitin hymyillen. Mulla oli hyvä päivä, eikä karsinasta kurkistelijakaan pahalta näyttänyt. Tosin ei ihan niin pirteältä, mikä itsellä oli fiilis.

En tunnistanut paikalle saapunutta naista, mutta tämän esiteltyä itsensä, krapulaiset aivoni raksuttivat sen verran että yhdistin naisen uuteen hevoseen.

"Jesse", esittäydyin. "Maastoon ollaan menossa Sallin kanssa."
Salli kuikuili myöskin karsinan oven yli haistellen paikalle pölähtänyttä Ritaa.

Hetken jo mietin, oliko Kallan juomavedessä jotain, sillä kaikki täällä näyttivät olevan joltain mallitoimiston listoilta repäistyjä ihmisiä.

"Voi, onpa se nätti", ihastelin tummaa tammaksi päättelemääni hevosta, joka kuikuili karsinasta omistajansa tapaan. Olisi kyllä hieman outoa, jos Salli olisikin ruuna tai ori.

"Päästäiskö me muuten mukaan? Olis kiva lähtee maastoilemaan, muttä mä en uskaltais ihan heti yksin lähteä", kysyin.
"Mulla kun ei ole kunnon tietoa miten Taneli käyttäytyy maastossa ja kun ei ole itellekkään tuttua ollenkaan." Mun teki mieli kysyä oliko miehen vointi ihan hyvä, mutta en sitten viitsinyt. Ei se mulle kuulunut ja ei me ihan niin tuttuja oltu, että sellaisia menisin kyselemään.

"Toki. En välttämättä ole mikään paras matkaopas, sillä olen käynyt tasan kerran täällä maastossa", vastasin naiselle. Mieluummin olisin lähtenyt yksin, mutta en halunnut antaa uudelle tulokkaalle itsestäni töykeää kuvaa.
Olinhan jo antanut muutamalle ihmiselle kyseenalaisia kuvitelmia itsestäni.

Hieroskelin otsaani hieman tuskastuneena.
"Mennään hiljaista vauhtia, sillä mulla meni eilinen vähä pitkäksi", naurahdin hieman nolostuneena.

"No, on se kerran enemmän kun mulla", totesin. Ja sieltä tuli selitys miehen olemukselle, mikä jostain syystä huvitti mua tänään paljon.
"Sopii hyvin", virnistin.

Mä kävin kalastamassa kimon hevoseni tarhasta ja hoidin sen ripein ottein. Onneksi sen mukana oli tullut perusvarusteet, niin ei tarvinnut heti lähteä metsästämään sopivaa satulaa ja muita. Silti mä olin ostanut sille satulahuopia ja korvahuppuja ja ties mitä. Sasu ei ymmärtänyt niiden päälle.

Ruuna edusti uudessa sinihopeassa huovassa ja söpössä sinisessä korvahupussa, kun mä kapusin tallin pihassa sen selkään.
"Valmis?"

"Valmiina ollaan", vastasin kimon ruunan selkään päässeelle naiselle.
"Mennään tästä tonne", viittoilin ja kannustin Sallin liikkeelle.

Syksyn vesisateet olivat saaneet maastonkin aikamoiseksi löllöksi ja Sallin inhoamat vesilätäköt koristivat pieniä metsäteitä.
"Sais tulla jo kunnolla lunta. Tää loppusyksyn synkkyys on niin masentavaa", höpötin Ritalle. Mistäpä muustakaan sitä puhuisi, kuin säästä?

Taneli lähti askeltamaan rennosti Jessen ja Sallin perässä. Mun muistaakseni Sasu oli kuvaillut ruunaa säpäkäksi tapaukseksi, kun oli ekaa kertaa tästä puhunut. Mä en ollut tähän mennessä huomannut yhtään sellaista mikä toisi mieleen säpäkän, mutta ehkä ruuna oli vielä vähän vieraskorea.

"No niinpä. Onneks tämä ei oo ihan puhtaankimoks kerenny, silloin tälläset kelit olis yhtä helvettiä loimista huolimatta", naurahdin taputtaen vielä tumman ruunan kaulaa.

"Ootteko te kauan jo Purtseilla kerenny olla?" kysyin, sillä sää oli melko tylsä aihe ja siitä ei nyt hirveästi enempää saanut revittyä. Ja hevoset nyt oli takuuvarma aihe, kun kumpikin istui sellaisen selässä.

"Yksi syy, miksen kimoa hevosta ottais", vitsailin Ritan kommentille. "Ei vaan, kyllä tää loskapaska hyvin tummassakin hevosessa näkyy, mutta kimossa vielä enemmän."

"Eii me olla oltu kuin kolmisen viikkoa täällä", vastasin taputtaen Sallia kaulalle. "Kiitos teidän, ei olla enää uusimpia tulokkaita."
Kolmessa viikossa oli ehtinyt tapahtumaan jo paljon...

"Tunsitteko te Kaajapurot entuudestaan vai miten te tänne päädyitte?" kysyin pidätellessä Sallia, joka tuntui kyllästyvän rauhalliseen köpöttelyyn.

"En mäkään ikinä uskonu omistavani kimoa hevosta, mutta nyt mulla semmoinen näyttää olevan. Mutta juu, kyllä ne tummatkin osaa olla likasen näkösiä", nauroin. Ei ollut kerta tai kaksi, kun Ramida oli ollut mustan sijasta harmaa tai ruskea.

"Kiva olla avuksi", hymähdin. "Ja jos totta puhutaan, mä en tänne olisi halunnut. Minä sekä mun toinen hevonen asutaan Kytömäellä, missä olis kyllä ollu tällekin tilaa. Mut Sasu kerkee Tanelin kanssa varmaan enemmän tekemään ja asuu sit taas tässä lähellä ilmeisesti. Ja onhan sitten tuo kisapaikka Auburn ihan vieressä", kohautin olkiani.

"Ainiin joo, Sasu siis omistaa sen toisen puolikkaan tästä", hymähdin samalla kun tein muutamia pidätteitä, kun toisen hevosen levottomuus tahtoi tarttua myös Taneliin. Maastot vaikuttivat oikein kivoilta, vaikka mä olinkin nyt jo ihan hukassa. Me käännyttiin seuraavaksi johonkin vähän pienemmälle polulle.

"Niin justiinsa, aivan", mutisin Ritan selitykselle hevosen kotitallipäätöksestä ja omistajuuskuvioista.

Johdattelin ratsukot johonkin pikkupolulle.
"Itseasiassa taidamme kohta olla lähellä Auburnia", selitin kuikuillen johonkin eteenpäin.

No eipä oltu. Yhtäkkiä tajusin, ettei minulla ollut hajuakaan missä me olimme.
"Tota... Mähän sanoin, että oon surkea matkaopas", naurahdin hieman epätoivoisena.
Paska.

Jesse vaikutti aikamoiselta kurkkijalta. Taas se kurkki jotain, ilmeisesti sitä Auburnia. Mua nauratti ja taisin vähän tyrskähtää ääneenkin, kun todettiin, ettei oltu lähelläkään Auburnia.

"Mullakin on yleensä ihan hyvä suuntavaisto, mutta nyt oon ihan totaalisen hukassa. Ja en usko, että ainakaan Taneli osaa ihan vielä kotiin", nauroin huvittuneena koko tilanteesta. Ei mua sinänsä haitannut olla vähän eksyksissä, kunhan ennen pimeää nyt löytäisi takaisin. Eikä seurakaan ollut niin huonoa, että se olisi ottanut päähän.

"Pitäskö meidän vaan kääntyy takasin ja yrittää palata samaa reittiä takasin?" kysyin lopulta hieman vakavoituneena, koska Jesse näytti aika epätoivoiselta ja nololta.

Onneksi Rita ei saanut hirveää hepulia, kun olin ilmoittanut olevani aivan hukassa.

"Ehkä se olisi viisainta", naurahdin huvittuneena, kun nainen tiedusteli pitäisikö meidän kääntyä takaisin ja palata takaisin samaa reittiä, kuin mistä tulimmekin.

"Luulisin, että tuosta polulta päästäis takaisin sille isommalle metsätielle, mistä tultiin", mutisin miettiessäni mitä tekisimme. "Tosin en usko, että meidän kannattaisi kokeilla onneamme. Ollaan muuten kohta aivan hukassa.."

Yritin pitää naamaani pokerilla, mutta lopulta purskahdin nauruun.
"Joo-o, seuraavalla kerralla otetaan suosiolla mukaan joku, joka nämä reitit jo osaa... Mikäli vielä suostut mun kanssa lähtemään mihinkään."

"Toi luulisin ei kuullostanu hyvältä. Mut joo ehkä ei", hymyilin. Tää oli jotenkin kamalan koomista, mutta ei me onneksi ihan kamalan pitkällä oltu tallilta. Ainakaan toivottavasti.

"Miks en lähtis? Onhan tää nyt aika hauskaa ollut", miehen nauru meinasi tarttua muhun. Ihan hauskanoloinen tämä Jesse. Jos meillä kävisi tuuri, me joko löydettäisiin helposti takaisin tai joku muu olisi myös lähtenyt maastoon ja me päästäisiin sen opastuksella takaisin.

"Mitäs lajia te vedätte Sallin kanssa?" mä kysyin, kun me oltiin valittu vähän enttententten meiningillä joku reitti. Taneli otti muutaman tanssahtelevan askeleen ja olisi varmaan halunnut singahtaa johonkin ilman suuntaan. Onneksi se kuitenkin rauhoittui ja asettui taas muutaman pidätteen jälkeen.

"Löydetään kohta itsemme jostain Murronmaalta", pyrskähtelin vaikka Rita vakuuttelikin lähtevänsä toistekin mukaani.

"Kenttäratsastukseen me ollaan lähinnä painotuttu", vastasin naiselle. "Silloin tällöin saatetaan mielenvirkistykseksi käydä ihan tavallisissa estekisoissakin. Koulu ei niinkään oo minun juttu, mutta vähän pakollinen laji osata, mikäli haluaa kentässä pärjätä."
Taneli näytti repeilevän liitoksistaan, mutta hyvin Rita sai pidäteltyä ruunaansa.
"Entä te?"

"Tanelin kanssa me keskitytään kouluun. Tai Sasuhan tällä kisaamaan tulee, mä vaan omaks iloks ratsastan ja sit autan viemään tätä raakiletta eteenpäin", selitin. Oli aina jotenkin hankalaa miettiä, miten sitä selittäisi oman kisaamattomuutensa kertomatta liikaa.
"Mun toisen hevosen kanssa sit hypätäänkin. Se kun sais joskus järkeä päähänsä niin maastoesteitäkin vois kokeilla", naurahdin.

Mä katselin ympärilleni, mutta maasto näytti täysin vieraalta. Ei edelleenkään mitään hajua, missä me oltiin.
"Tota noin, onkohan meillä taas väärä suunta?" mä ihmettelin ja yritin löytää jotain, mikä olisi näyttänyt edes etäisesti tutulta. Ei mitään, ei sitten yhtään mitään.

Irvistin hieman pahoitellen, kun Rita ilmoitti Tanelin "suuntautumisen". Ei minun ollut tarkoitus niin sanotusti moittia kouluratsastusta, mutta....

Taaperrettuamme jonkin matkaa eteenpäin, Rita kysyi varovaisesti olimmeko vieläkään oikeassa suunnassa.
"Saatana", tuhahdin.
Pääni pyöri kuin tarhapöllöllä, kun yritin epätoivoisesti löytää jonkun tutun maamerkin, minkä perusteella voisimme hyvällä lykyllä löytää takaisin tallille.

Jonkin matkaa ratsastettuamme näin etäisesti tutun risteyksen ja kuulin Annan äänen päässäni: “Tuosta kun menee, niin pääsee Kaajapuroille. Ei ole pitkä matka."

Virnistin Ritalle voitonriemuisesti ja osoitin risteystä.
"Tuolta! Olen taas kartalla. Tällä kertaa ihan oikeasti."

Toinen näytti vähän raukalta, kun me todettiin taas olevamme hukassa. Pieni kiroaminen siihen lisättynä oli mun mielestä jopa aika söpöä, vaikka kyseessä oli mua varmaan jonkin verran vanhempi mies.

"Sori, mutta en usko ennen kuin näen", nauroin ja pyyhkäisin naamaani samalla. Kun hanskaan jäi pieni meikkitahra, mä kirosin mielessäni vuolaasti. Mä toivoin tosissani, ettei mun huulipunat ja ripsivärit olleet levinneet, kun me samottiin pitkin pusikoita. Pitikin käyttää niitä meikkejä aina.

"Oho, sä osasit, bravo", mä virnistin ja melkein teki mieli taputtaa, kun Kaajapurojen talli alkoi näkyä. "Melkein aplodien arvoinen suoritus."

"Ootappa vaan", myhäilin tyytyväisenä kun käänsin Sallin Purtsilaan johtavalle metsäpolulle.

Rinta rottingilla johdatin meidät Kaajapurojen tallia kohti.
"Mähän sanoin", virnistin kun pikkuinen talli näkyi puiden lomasta. Kumartelin syvään Sallin selässä, kun Rita mainitsi aplodien olevan paikallaan.

"Milloin uusiksi?" virnuilin saavuttuamme tallin pihaan. Krapulakin oli hieman hälvennyt päänupista, kun pääsi haukkaamaan raitista ilmaa.

Mä nauroin oikein ääneen taas Jessen käytökselle, kun tämä oli osannut suunnistaa takaisin. Kai se oli bongannut jonkun tutun kohdan, josta oli sitten tajunnut, missä oltiin.
"Niinhän sä sanoit", virnistin.

"Tää kyllä nyt vaatii vähän palautumista, ennen kun sun kanssas uskaltaa uusiks lähteä", naljailin naama peruslukemille.
"Ei vaan, ihan hauskaa oli ja ei mua ainakaan haittaa, jos uusiks mentäis jossain vaiheessa. Jos ei eksyttäis ihan näin pahasti. Ja kiitos seurasta", hymyilin vielä loppuun leveästi.

Mä pomppasin Tanelin selästä alas ja talutin sen sisälle. Oli jotenkin outoa, miten hyvin me oltiin tultu juttuun. En mä yleensä ihan näin hyvää pataa ollut heti vieraiden kanssa siviilissä, töissä nyt joutui esittämään hyvääkin tuttua toisinaan. Eikä mua kyllä miehen seura haitannut ollenkaan. Mutta olihan se kiva, kun tallilta löytyi heti joku hyvä tyyppi.

"Lupaan käydä jonkun maastoreittien kertauskurssin, ennen kuin otan sut seuraavan kerran mukaan", vannotin käsi sydämellä.
"Ja kiitos sinullekin seurasta."

Laskeuduin Sallin selästä ja talutin sen talliin rupatellen Ritan kanssa niitä näitä. Onneksi uuden hevosen omistaja vaikutti mukavalta tapaukselta.
Ei ollut tallissa ketään, kenen kanssa en tullut toimeen.
Sasua en ollut vielä tavannut, mutta uskalsin toivoa, ettei kyseinen mies mikään ihmishirviö olisi myöskään.