Väärä aika vai väärä paikka?

Jesjesjes! Olin niin ilonen Ritan puolesta. Se oli vihdoin käyny hakemassa Daimin, eli Tanelin, Sasun kanssa ja pääsisin vihdoin näkemään sen! Hyvä, et pysyin paikallani auton penkillä suunnatessani sen keulan kohti Kaajapurojen tallia.

Parkkeerasin auton todella kotoisen rakennuksen pihaan. Tästähän voisi vaikka tykätä! Nousin autosta ja silmäilin hetken pihaa. Vaaleansiniset tennarit olivat ehkä olleet väärä valinta vieraalle tallille, mutta minkäs sitä enää mahtoi. Hupsis! Ritan autoa ei näkynyt, mutta pari muuta kyllä oli parkissa omani vieressä. Ikinä en ollut Kaajapuroilla käynyt, joten mulla ei ollut mitään tietoa millanen paikka tää olis, tai millasta porukkaa täällä pyöri.

Avasin tallin oven ja astuin sisään heinälle ja hevoselle tuoksuvaan tilaan. Mä tunsin oloni jotenki tosi tervetulleeks ja rauhalliseks. Tumman hevosen lähellä hääri tummahiuksinen mies. Ehkä se osais osottaa mut oikeeseen suuntaan.
"Heimoianteeks, etin Ritaa... Tai Daimia", naurahdin ja heilautin iloisesti kättä miehelle.
"Ai, moi. Rita...? Ei oo näkyny. Daimi löytyy tallin toisesta päästä."
"Okei, kiitos ja hyvät päivänjatkot", huikkasin hymyillen todella komealle miehelle. Ehkäpä pitäis tulla käymään täällä useammin.

Pian löysinkin upean täplillä varustellun ruunan karsinasta, jonka ovessa oli lappu, Daim. Ihana Peppi Pitkätossu -hevonen!
"Oletkos upea ilmestys", henkäisin ruunalle joka silmäili mua selkeesti herkkujen tai huomion toivossa.

Mä olin omistanut puolikkaan hevosen noin vuorokauden verran, mutta mä olin jo silti ihan hukassa. Ei sitten niin mitään muistikuvaa siitä, oltiinko me sovittu Ritan kanssa jotain tästä päivästä. Noh, mulla ei olisi pitkä matka käydä tallilla. Ei siitä haittaa olisi, vaikka kumpikin kävisi tsekkaamassa Daimin.

Mä puistelin päätäni, kun mietin naisen lempinimiehdotusta. Taneli, ei jestas. Auto sai jäädä parkkikselle muiden seuraksi. Talli ja sen kävijät oli mulle vielä ihan vieraita, joten mä en osannut sanoa yhtään, ketkä olisi nyt paikalla. Samapa tuo, kai sitä porukkaa oppisi jossain välissä tuntemaan.

Sen verran mä osasin suunnistaa tallissa, että löysin oman hevoseni karsinan. Mä katselin kummissani, kun joku oli selkeästi lepertelemässä Daimille. Ihme porukkaa täällä pyöri. Hahmo näytti etäisesti tutulta, mutta mulla kesti kauan tajuta, kuka se oli.

"Tulitko kattomaan millanen hevonen sun myötävaikutuksesta ostettiin? Vai mitä sä täällä yksin pyörit?" naurahdin tunnistaessani Viklan. Mä melkein toivoin tuttuni säikähtävän, mutta en mä ihan niin ilkeä ollut. Tai ehkä olinkin.

Kyllä mä vähän hätkähin kuulessani tutun ääneen vieraan tallin käytävillä. Käännyin ympäri ja näin Sasun. Sen Sasun.
"Sun uutta rakkausvauvaa tulin kattomaan tietenkin! Mitäs muutakaan", virnuilin miehelle.

Sasu Ruusu. Mun salainen ihastus siitä päivästä kun olin miehen nähnyt. Valitettavasti mä en mitenkään pystynyt ottaa yhteyttä mieheen. Meillä ei ollut mitään muuta yhteistä kuin hevoset ja ratsastus. Luulisi sen riittävän. Ehei. Sen ajan, kun olin Sasun tuntenut, en ollut keksinyt yhtäkään syytä kutsua miestä kahville johonkin. Valitettavasti. Hevosistakin puhuminen alkaisi jossain vaiheessa maistua heinälle.

"Ritan pitäis ilmaantua paikalle ihan näillä näppäimillä, mutta eiköhän multa liikene hetki aikaa myös sulle." Kiharat hiukset ja kapeat kasvot. Ah. Kuin kuvastosta otettu. Se aikasemmin näkemäni kaveri ei ihan näin syötävän hyvännäköinen kyllä ollut, mutta kylläpä senkin paremman puutteessa viereensä ottais. Nam.

Mä tuhahdin rakkausvauvanimitykselle. Mä en enää yhtään ihmetelly, miksi Rita ja Markus tulivat juttuun. Tai näin mä olin ainakin käsittänyt.

Multa pääs jokin epämääräinen äännähdys, kun Vikla mainitsi Ritan. Totta kai nainen oli tulossa. Ja nyt mä olin turhaan täällä. Mun oli ollut tarkoitus tulla vähän aikaisemmin, mutta eräs projekti oli vienyt mennessään. Mä olin kuitenkin toivonut Ritan olevan vielä töissä, koska sieltä se oli tulossa tänne. Ja mistähän mä senkin tiesin.

"Onpa jaloa. Mitäs sun heppakuvioille kuuluu?" päädyin kysäisemään. Mä en tiennyt miten päin olla tai mitä tehdä, joten mä tungin kädet farkkujen taskuun odottaessani vastausta.

Huh. Vaikuttipa toinen vaivaantuneelta...
"Oon jalo kaveri", virnistin. "Ostin tossa kans jo pidemmän aikaa sitten oman puolikkaani." Mä olin ylpee Wintteristä. Olihan se mun ensimmäinen oma hevonen. "Ootahan vaan, me pestään teijät kuus nolla tulevissa kisoissa, jos osallistutte samaan luokkaan", vinkkasin miehelle silmää ja kilahdus taskussa tuli kuin käskystä samaan aikaan.

"Pomo toi lisätyöt mulle, tuun sinne asap"

"Ja rakkaasi toinen omistaja näköjään saapuu joskus...", höh. Siitä oli ihan liian pitkä aika kun oltiin viimeks Ritan kanssa päästy jauhamaan miehistä paskaa sekä jotain hyvääkin välillä. "Onneks mulla on seuraa", naurahdin ja osoitin selkäni takana olevaa ruunaa. "Taneli vaikuttaa ihan seuralliselta tapaukselta."

Mun oli vaikea päästä jotenkin alkuun Markuksen kanssa, kyllähän me toisemme tunnettiin, mutta ei kuitenkaan kovin hyvin.
"Te todennäkösesti huitelette ties missä luokissa jo. Me ajateltiin kokeilla sitä helpointa luokkaa, näkis vähän paremmin missä mennään", naurahdin. Olin muistaakseni kuullut Viklan hevosen olevan aika hieno.

Mun katse rävähti Markukseen, tämän kutsuessa Daimia Taneliksi. Joko se oli onnistunut jollekin tartuttamaan sen nimen?
"Naisia nyt saa aina odotella. Ja ilmeisesti ne myös levittelee kamalia lempinimiään pitkin kyliä", puhahdin. Jos mä sattuisin ajattelemaan Tanelia söpöksi lempinimeksi, mä en ikimaailmassa suostuisi myöntämään sitä. Mun hevonen oli Daim, eikä se muuksi muuttuisi.

"Ritasta puheenollen. Tiiätkö miks se ei kisaa ite?" mun oli pakko kysyä, koska mua kyseinen asia häiritsi. Nainen halusi hevosiaan kisoihin, mutta ei suostunut kisaamaan itse. Logiikkaa ei ollut, kuten ei kyllä naisilla missään muussakaan asiassa. Ritan toisella hevosellakin starttaisi tämän serkku. Miksi hankkia kisahevosia, jos ei kisaisi? Ehkä Markus osaisi valaista mua, kun mä en ymmärtänyt.

Vai että naisia saa ootella. Pah. Pitäähän sitä aikaa käyttää jos haluaa hyvältä näyttää!
"Taneliksi se on ristitty, Daim on vaan muodollisuus", virnuilin miehelle. Mikä olisi parempi tyyli lempinimelle kuin perisuomalainen juntti. Ei mikään! Valitettavasti Wintterillä ei sellaista ollut. Siitä varmaan saisi väännettyä Väinon. Aws.

"Hyvä kysymys, varmaan kiire. Ei oo tullu puheeks...", mutisin toiselle. Sasu olikin puheliaampi kaveri kuin mitä muistin. Virnuilin tyhmänä mitä kaikkea olinkaan miehestä muistellut. Noniin, keräähän ittes kasaan hyvänen aika! Ei julkisella paikalla saa tuollaisia muistella.

"Oliko sulla jokun isokin mestarisuunnitelma ruunan varalle, kun kerran tänne oot eksyny?" Pliiiiiiiis sano et oot menossa sen selkään.

"Noh, te voitte kutsua sitä miksikä haluatte. Daim se on vaikka voissa paistais", virnistin ihan hyvän tuulisena. Niin kauan kun mun ei odotettu kutsuvan hevostani tuollaisella nimellä, niin kaikki oli melkein hyvin.

"Noh, ei kai sillä niin väliä", mä kohautin olkiani. Seuraavaksi mä kohottelin kulmiani ihmetellessäni, mille mies oikein virnuili. Mä en kyllä ihan välttämättä halunnut tietää, mutta outoa tuollainen virnuilu.

"Eipä oikeen, aattelin käydä tsekkaa vaan kun en ollu varma mitä Ritan kanssa sovittiin. Kotiutukoot vielä tän päivän. Ellei teillä ollu sit jotai suunnitelmia", hymähdin. Mä en ollut edes vielä saanut omia tavaroitani tänne. Ne lojuivat mun pienessä yksiössä pitkin poikin, mihin ne olin koeratsastuksen jälkeen jättänytkin.

"Mulla ei oo mitään tietoa, mitä se nainen on keksiny kenenki pään menoks", levittelin käsiäni ja peittelin parhaani mukaan innostustani saadessani jutella itse Sasun kanssa.

Villen ja mun taru loppu aika päivää sitten. Ehkä mulla oli jo tässä vaiheessa lupa unelmoida muista miehistä. Sitä paitsi! Se itse on jo siirtynyt seuraavaan! Eli ihan reiluuden nimissä mä saisin nyt kopata ton kikkarapään tosta kainalooni. Saanko? Pliiiiiiiiiiis?

Astelin miehen viereen ja käännyin tämän viereen katse kohti hevosta.
"Noh, mitä oot mieltä tosta?", kysyin kääntäen katseen Tanelista Sasuun. Hitto se on komea.

Oli jännä, kuinka me tunnettiin Markuksen kanssa, mutta meistä ei sinänsä ollut ikinä tullut kavereita. Mä en sinänsä nähnyt sille mitään estettä.
"Eipä noiden perässä muutenkaan tunnu pysyvän", hymähdin.

"Raakilehan se on, mutta kaikki mahollisuudet saada oikein toimiva kouluratsu. Aika näyttää", mä totesin tylsästi. Mutta mä en uskaltanut lähteä hirveän pitkälle suunnittelemaan, koska ikinä ei voisi tietää mitä tapahtuisi.

"Sun hevonen tais olla vähän valmiimpi jo?" kysyin ihan mielenkiinnosta. Mä pidättäydyin mielelläni hevosaiheissa, koska muista jutuista mä en välittänyt avata. Nörttiys ei ollut niitä asioita, mitä mä huutelin jokaiselle. Eikä mun asiat muutenkaan kuuluneet kenellekään muulle.

Herraisä. Mä haistoin saippuan Sasun hiuksista! Ikinä en varmaan oo näin lähellä sitä ollu! IIIIIIIIIIK!

Kumminkin miehen avatessa suunsa, mun oli pakko herättää itteni (uudemman kerran) ajatusten seasta.
"Raakileitahan ne kaikki on... Mä menin sieltä mistä aita on semi matala", myönsin hieman nolona. "Wintteri on tosi osaava ja mun taidot sen rinnalla kalpenee. Se opettaa enemmän mua kun mä sitä."

Nyt mä keksin! Sasu halutessaan vois tulla myös kokeilee mun ratsua! Miksei?! Sasu oli taitava(hko) ratsastaja, jos en ihan väärin oo toisen puheista ymmärtäny.
"Tuu tsekkaa se joskus! Sun on pakko." Tapitin miestä kirkkain silmin ja rukoilin myöntävää vastausta.

Mun seurani tuntui käyttäytyvän oudosti. En mä tiedä edes, että miten, joten mä yritin sivuuttaa asian. Ei mua kiinnostanut, en mä halunnut tietää. Ja jos mä itse käyttäytyisin oudosti jostain syystä, en mä haluaisi ketään urkkimaan syytä.

"Ei sekään väärin ole. Nopeemminhan sitä pääsee itse kehittymään, jos hevonen osaa jo", totesin. Olihan sitä itsekin tullut ratsastettua valmiimmilla hevosilla, ennen kuin kokeili nuorten kanssa työskentelyä.
"Mjoo, miks ei", hymähdin. Miksi mut haluttiin niin paljon tsekkaamaan jotain hevosta, että oli ihan pakko?

Mä vilkaisin puhelinta, ettei töistä ollut tullut mitään viestiä. Mun päivä ei ihan vielä ollut täys ja mä olin eräänlaisessa päivystysvuorossa. Jos töissä tulisi jotain ongelmia, mä olisin se, joka ne joutuisi setvimään. Tai ainakin laittamaan eteenpäin.

Kulmiani kurtistellen mä poistin suoraan lukematta yhden sähköpostin. Niitä sähköposteja oli tullut paljon, enkä mä halunnut tietää niiden sisältöä. En nyt, en ikinä. Mun puolesta kyseinen henkilö saisi kadota maan päältä kokonaan.

JEEEEEEE! Sasu vastas myöntävästi, MUTTA miehen vastaus saattoi myös olla pelkästä kohteliaisuudesta...? Sillä semi kiusallinen hiljasuus kaatu mun ja Sasun ylle varottamatta. Ja kirsikkana kakun päälle Sasu otti puhelimensa taskusta ja alko rälää sitä. Real classy... Voisinkohan jotenki neutralisoida ihastukseni tähän juippiin?

"Joooooo-o..." Voisiko se Rita vaan ilmaantua paikalle? Tai jotain. Tai hevonen karata? Jotain actionia! ENTÄS jos vähän sekottasin pakkaa lisää?

"Lähetkö kahville joku päivä?"

Kiusallisuus oli aikamoinen hiljaisuuden vallitessa tallin käytävällä. Mun puhelimen käyttö ei tosiaan auttanu. Markus sitten katkaisi hiljaisuuden ja samoin teki Daim, joka muistutti olemassa olostaan hörähtämällä.

Miehen kysymys yllätti mut. Mä katsoin hetken toista ilmeettömänä. Kahville? Viklan kanssa? Miksi ihmeessä? Mun ajatukset eivät kerenneet pidemmälle, kun mun puhelin hälytti. Se oli se ääni, jonka olin asettanut, kun töissä oli jokin pahasti vialla. Mä hiljensin huutavan puhelimeni ja vilkaisin mistä oli kysymys.

"Voi helvetin helvetti. Mun on ihan pakko kiitää, ongelmia. Mut mennään vaan", mä höpisin jotain, sillä mun pää ei ollu enää täällä. Mun nörtin aivot kävivät jo ongelman kimppuun. Toivottavasti mä en sanonut Markukselle mitään hölmöä.