Hakemus: uusi alku Auburnissa

perjantai 16. kesäkuuta 2017
Mulla oli ollut ikävä Laraa.

Oli ehdottomasti ollut hyvä päätös laittaa se leasingsopimuksella siitoslainaan. Se oli saanut toipua kuusivuotiaana saamastaan jalkavammasta kunnolla, maastoilla paljon ja lykätä maailmaan toisen jälkeläisensä, upean punarautiaan tammavarsan. Minna oli äidin vanhoja tuttuja siltä ajalta, kun mun äitikin oli kasvattanut muutaman puoliverivarsan, ja Minna oli pitänyt Laraa vähintään yhtä hyvin kuin omia hevosiaan. Tamma oli hyväntuulinen, saanut vähän rasvaa luidensa päälle ja vaikutti aikuistuneen muutenkin kovasti.

Mutta olin mä sitä ikävöinytkin. Ja jollain tapaa hävetti, että olin niin vain hylännyt hevoseni toisen talliin pystyäkseni keskittymään paremmin siihen hevoseeni, joka oli kisakunnossa. Ja siitäkin huolimatta - kun mä olin noussut Laran satulaan ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen, oli se tuntunut ehkä paremmalta kuin mitkään treenit mun valmiin estehevosen Weebengerin kanssa koskaan.

Muutama vuosi me oltiin Laran kanssa menetetty, mutta se oli vasta kahdeksan ja mä olin päättänyt, että me otettaisiin nyt väliin jääneet tilaisuudet takaisin korkojen kera.

Olin hakenut sille tallipaikkaa Auburn Estatesta, kartanotallista joka oli todellakin Laran arvoinen – olisi ollut minkä tahansa hevosen arvoinen. Ne puitteet derbykenttineen ja mahonkipuisine maneeseineen olivat muistuttaneet mua Saksasta, jossa mä ollut valmentautumassa kuusitoistavuotiaana. Siitä tuntui olevan pieni ikuisuus enkä mä enää nyt, 21-vuotiaana, oikein tunnistanut itseäni siitä pikku-Rasmuksesta, joka oli kuvitellut ettei ensimmäistäkään vastoinkäymistä osuisi sen tielle koskaan. Mutta siellä mä olin viihtynyt erinomaisesti ja olin sen takia varma, että viihtyisin Auburnissakin.

Tallin omistajasisarukset olivat pyytäneet mua listaamaan tallipaikkahakemukseen meidän tavoitteita tuleville kausille. Suoraan sanottuna mä en tällä hetkellä tiennyt mikä olisi ollut realistista saavuttaa, mutta mä olin maininnut pyrkiväni tamman kanssa kansalliselle 130-tasolle muutaman vuoden sisään. Laran potentiaalista se ei jäisi kiinni, eikä suoraan sanottuna munkaan potentiaalista.

Jostain muusta saattaisi tietysti jäädäkin, koska eihän tästä lajista koskaan tiennyt, mutta sitä oli vielä turha murehtia. Joka tapauksessa me lähdettäisiin entistä määrätietoisemmin treenaaman kohti kisakuntoa, toivottavasti laadukkaassa valmennuksessa ja hyvissä puitteissa. Lähtötaso ei ollut mikään kovin ihmeellinen: ennen Laran pitkäksi venähtänyttä mammalomaa me oltiin kisattu metri kahtakymppiä hyvin vaihtelevin tuloksin.

Niin että tavallaan me Laran kanssa etsittiin paikkaa jossa aloittaa alusta, ilman paineita siitä että kaikki tietäisivät millainen estehevonen se oli ollut, tai että millainen esteratsastaja mä olin joskus ollut. Tosiasia oli, että viimeksi mä olin menestynyt Suomen kärkitasolla mun viimeisen ponin kanssa, ja montakos vuotta siitä nyt olikaan? Toisaalta, pitäisi mulla olla aika monta vuotta vielä edessäkin.

Kyllä mä vielä suomenmestariksi ehtisin.

Pähkinänkuoressa
- Rasmus on 21-vuotias esteratsastaja, jolla on kolme hevosta: Lara, sen varsa Easy (Hollannissa kasvamassa) ja Weebenger
-Lara on kahdeksanvuotias hannovertamma, joka on ollut Rassella vuodesta 2014
- Rasmus on ainoa lapsi, jonka vanhemmat kustantavat sekä hevoset että elämisen sillä välin, kun tuhlaajapoika yrittää päättää mitä haluaisi elämällään tehdä
- persoonaltaan Rasmus on hieman synkkä ja syrjäänvetäytyvä, mutta äärimmäisen kilpailuhenkinen, tavoitteellinen ja hevosistaan pilkuntarkka
- Laran kanssa tavoitteet vähintään 130-luokissa, miksei myös 140-tasolla
- extrana haluaisivat perehtyä myös kenttäratsastukseen, jos mahdollisuuksia siihen löytyy