Kuka kumma?

28.10.2018 Purtsilla. Ennen Lottoa ja juustonaksuja. @Jesse A.

Huh! Kädet tärisivät vieläkin. Me oltiin maastoiltu Grannin kanssa, ja vauhtia oli piisannut ihan omaksi tarpeeksi ja ylikin. Tavallaan se oli ihan hyvä, koska rohkenin arvella, että Granni olisi seuraavana päivänä edes vähän siedettävämpi. Ehkä. Toivottavasti.

Riisuin hevoselta varusteet ja lätkäisin ne hetkeksi karsinan eteen. Olin oppinut toimimaan Grannin kanssa aika ripeästi, ja niin tein nytkin: hoidin sen niin nopeasti kuin kykenin ja jätin koko känkkäränkän sitten omaan rauhaansa. Pölähdin satulahuoneeseen. Puhdistaisin varusteet, mutta ensin pöyhin kypärän alla lätistyneen hiuspehkoni ja sitten oli pakko saada vettä. Kyykistyin kaivelemaan vesipullon repustani.

Olin olettanut olevani tallissa yksin. Siispä oli aivan luonnollista, että sydän hypähti kurkkuun, kun ovi kävi. Niksautin katseeni ovelle ja yritin olla tuijottamatta. Kuka? En tuntenut. Ei Purtsin tiluksilla niin paljon väkeä ravannut, että olisi ollut jokapäiväistä tavata uusia ihmisiä.

Olisi varmaan pitänyt sanoa jotakin. Vai pitikö sittenkin ensin nousta sieltä lattianrajasta seisaalleen? Päädyin tekemään niin, mutta pukahtamaan en pystynyt, vaan seisoin aloillani levottomana ja melkein henkeä pidätellen. Jospa tämä olikin asiattomilla asioilla?? Mitä se tekisi seuraavaksi?

Astuin sisään hämyiseen talliin ja nostin katseeni älypuhelimen ruudusta. Joku lettipää näytti penkovan käytävällä lojuvaa reppua selkä minuun päin.

Katsoin tuota tuntematonta kikkarapäätä kulmat koholla. Tämä näytti siltä, että olisi valmis juoksemaan karkuun pää kolmantena jalkana, mikäli tekisin yhdenkin väärän liikkeen. Naisesta tuli mieleen peura ajovaloissa.
"Öö, hei?" sain puuskahdettua hieman hämilläni. "Kuka se sinä olet?"

Vieras mies puhui. En tiedä miksi mä hätkähdin vähän. No, joskus mä hätkähdin, kun mulle puhuttiin. Nyt mä tunsin itseni kuitenkin vähän typeräksi, koska olisihan sitä voinut kuvitella, että tässä tilanteessa puhuminen oli ihan odotettavissa oleva tapahtuma.

Paitsi että mä olin jo kuvitellut olevani kasvokkain murtomiehen kanssa, eikä sellaiset varmaan kiinni jäädessään vaan jäisi aloilleen kyselemään että kuka mä olen.

Kysymyksiä. Niihin piti antaa vastaus.

"Mm", äännähdin vähän niin kuin moikatakseni. "Mä olen Jusu. Josefina. Mulla on hevonen täällä."

Viittasin löyhästi Grannin vielä putsausta odottelevien varusteiden suuntaan.

Hitaasti muisti löysi miehen olemassaololle syyn. Eikös tänne ollut muuttanut...

"Oletko sä uuden hevosen omistaja?" rohkenin kysyä kainosti.

"Ahaa!", naurahdin huvittuneena, kun tuo mysteerinen peura paljasti henkilöllisyytensä. Olinkin jo ohimennen tavannut kaikki muut purstilaiset, mutta tätä Jusua en.

"Jesse", hymyillen ojensin käteni ujolta vaikuttavalle naiselle. "Ja joo, Salli on minun."
Vilkaisin karsinassaan nyrpistelevää Tigrainea, eli Grannia.
"Olenkin ihastellut tuota sinun hevosta", yritin jotenkin keventää jäykähköä tunnelmaa.

Tartuin ojennettuun käteen ja tein parhaani, jotta kädenpuristukseni ei vastaisi purtsilaista liikanimeäni, hiiirulaista. En nyt aivan kutsuisi itseäni napakaksi persoonaksi, mutta ihan hyvä kädenpuristus se oli.

Naurahdin vähän hämmentyneenä, kun Jesse kehui Grannia.
”Kiitos? Ankeahan se on, mutta kyllä mä pidän siitä”, sanoin olkiani vähän kohauttaen.

Tarkastelin vaivihkaa uuden tallitoverin olemusta. Samalla yritin olla sosiaalisesti taitava:
”Sullakin on hyvännäköis...nen hevonen.”

Oi hitsi. Eih. Lipsahdusta tuskin huomasi, mutta mä olin silti valmis kuolemaan nolouteen. Mitäs olin mennyt ajattelemaan, että miestä kai saattoi pitää yleisesti komeapiirteisenä. Sellaisia ajatuksia ei ikinä pitänyt päästää päähänsä, edes neutraalin toteavasti, jos ilmensi sellaisia sitten yhtä herkästi vahingossa kuin mä.

Suupieleni hieman nytkähti, kun Josefina sanoi Grannia ankeaksi. Tuittupäinen tamma oli kyllä minun mielestä kaikkea muuta kuin ankea.

"Sullakin on hyvännäköis... nen hevonen"
Kohotin kulmiani naisen takeltaessa sanoissaan. Keskustelukumppanin naama tuntui punehtuvan entisestään. Mikäli se oli edes mahdollista.
"Kiitos", hymyilin hieroen takaraivoa vähän hämmentyneenä. "Sallikin kiittää."
Virnisin leveästi.

"Kauankos sinä ja Granni olette olleet täällä?" utelin kurkistellessani Sallin karsinaan tarkistaakseni, joutuisinko karsinan putsauspuuhiin.
Puhdasta oli.

SalliKIN kiittää. Hätääntynyt analyysi hyrähti käyntiin: tarkoittiko se, että Sallikin kiitti, koska myös Grannin puolesta oli kiitetty, VAI sitä, että mies itse oli nähnyt tarpeelliseksi kiittää tahattomasta lipsahduksesta?? Oliko se tajunnut lipsahduksen? Varmaan oli. Pitikö se mua typeränä? Varmasti piti. Mä ainakin pidin.

”Melkein vuosi”, vastasin, ja sain vain vaivoin estettyä kohteliaan mutta älyttömän vastakysymyksen: kauanko te?

Sen sijaan naurahdin vähän ja selittelin säikkyä olemustani.
”Siksi mä häkellyin susta. Täällä ei naamat yleensä juuri muutu. Olin hetken varma, että oot murtomies tai muu asiaton... no. Hiippari.”

Kohautin pahoittelevasti olkiani.
”Vilkas mielikuvitus kai.”

Hymyilin Jusun selittäessä, kuinka oli luullut minua ties miksi murtovarkaaksi.

"Ei se mitään", lohduttelin kun tuo nuori nainen kohautteli olkiaan kuin olisi pahoillaan vilkkaasta mielikuvituksestaan.
"Hetken jo minäkin epäilin sinun olevan joku rosvoroope, koska näytit siltä kuin olisit luvattomasti tuota reppua tonkinut", yritin keventää tunnelmaa ja nyökkäsin edelleen käytävällä makaavaa reppua päin.

Naurahdin vähän epäuskoisena. Musta tuntui, että nyt mua yritettiin rauhoitella. Kukaan ei takuulla ollut koskaan kuvitellut mussa olevan kylliksi epärehellisiä soluja, että voisin olla joku hämärähemmo.

Otin huikan vesipullostani, ennen kuin vastasin aran huvittuneena:
”Ei, kyllä mä vakuutan olevani hyvin kiltti ja kunniallinen ihminen.”
Sanoja säesti kaino ja vieno hymy. Sen suurieleisempään en vierasta ihmistä jännittäessäni kyennyt.

”Toivottavasti te viihdytte täällä”, sanoin sitten vähän asiakaspalvelijamaisesti. Tietysti hyväntahtoisena henkilönä tarkoitinkin sitä.

Huomasin tyskähtäväni hieman, kun jutteluseurani vakuutti olevan kiltti ja kunniallinen ihminen. Niinhän ne kaikki aina väittivät.
Toisaalta tuo ujonpuoleinen nainen ei antanut minkäänlaisia merkkejä siitä, etteikö oikeasti olisi kiltti. Sympaattiselta hän ainakin vaikutti.

"Ollaan me viihdytty", vastasin naisen toteamukseen. Totta se oli.
"Onhan tää aina tälleen alussa vähän sellaista haparointia uudessa ympäristössä. Kun ei oikein tunne ketään..."

Työnsin kädet takkini taskuihin ja yritin olla vajoamatta jälleen johonkin itsesäälin syövereihin. En varmaan koskaan ollut tuntenut itseäni niin yksinäiseksi kuin täällä Kallassa. Vaikka muuten olin kotiutunut niin rivitalonpätkääni kuin Kaajapuroillekin.

"Ajattelin olla niinkin hurja, että käyn huomenna Auburnissa Sallin kanssa", ilmoitin päättäväisesti kääntääkseni huomioni johonkin muuhun kuin yksinäisyyteeni.

”Niin”, mä sanoin mietteliäänä, ”en mäkään kyllä tuntenut täältä yhtään ketään kun tänne muutin.”

En mä vieläkään montaa ystävää ollut saanut, mutta tämä Jesse nyt vaikutti paljon mua sulavammalta sosiaalisissa ympyröissä.

”Mutta äkkiä sitä tutustuu. Auburnissa varsinkin saattaa tavata vaikka ketä”, hymähdin. Mun kasvoille hiipi hämillisen onnellinen hymy, jossa oli ripaus lämpöä, koska tietysti ajatukset lipsahti Rasmukseen. Karistin kuitenkin mahdollisimman nopeasti hempeyden olemuksestani, jotten vaikuttaisi ihan oudolta.

”Mä yritän myös ehtiä Grannin kanssa sinne. Olen aamulla töissä, mutta jos kerkeän, saatetaan nähdä sitten siellä.”

"Olisihan se kiva saada sinne jotain seuraa. Oon minä Auburnissa käynyt aikaisemmin, silloin kun oli ne Harvest Gamesit, mutta..." selitin kohauttaen harteitani. "Ehkäpä näemme siellä sitten."

Granni tunki päätään karsinasta käytävän puolelle sen näköisenä, että kyllästyisi pian katselemaan meidän turhanpäiväistä pönöttämistä siinä käytävällä.
"Onko Granni minkä ikäinen?" utelin.

Mä astelin Grannin luo ja taputin sitä nopeasti. Se kiitti jurottamalla tympiintyneenä. En sitten lääppinyt enempää.

”Se on viisi. Synnynnäinen äkäinen mummo kuitenkin”, huokaisin. Mielessäni mietin, että tai ehkä hormonien riivaama murkkuteini, mutten kehdannut sanoa sitä ääneen.

Vilkaisin Sallin karsinan suuntaan.
”Tiina mainitsi, että saataisiin ehkä kenttäratsukko talliin. Sitäkö te ootte?” kysyin uteliaana ja yllättävän sulavasti.

Mulla ei ollut ollut paljon valinnanvaraa lajin suhteen, mutta tietysti mä olin haaveillut olevani hurja ja rohkea kenttäratsastaja.

Hah. Mä olin kaikkea muuta.

Nauroin Jusun kuvaillessa Grannia äkäiseksi mummoksi. Hauska kaveri.
"Tammat tuppaa välillä olemaan tuollaisia känkkäränkkiä", naurahdin.

Nyppäsin takinhihassa roikkuvan kissankarvan pois ja annoin sen leijailla lattialle.
"Juu, kenttää me ollaan Sallin kanssa kisailtu", vastasin Jusulle. "Ei mitenkään aktiivisesti kuitenkaan, aina silloin tällöin."

”Se on kyllä monipuolisuudessaan tosi kiinnostava laji”, arvioin. ”Cup-osakilpailuissa oon seuraillut mitä nyt oon kerennyt. Ite vaan hyppään.”

Vilkaisin syrjäsilmällä Grannia, joka oli pyörähtänyt murjottamaan perä ovelle päin. Juuri sopivasti. Pitäisi pian heittää se tarhaan.

”Maastorata ton kanssa olisi elämys. Mussa ei ehkä ole tarpeeksi, hmm, itsetuhoisuutta, jotta kokeilisin”, sanoin kuvitellen tottelematonta ja täyttä häkää paahtavaa Grannia maastoesteillä. Juu ei kiitos.

Nappasin tamman riimun ja avasin karsinan oven. Grannin korvat painuivat vähän tiiviimmin luimuun pieneksi hetkeksi. Tuhahdin. Sain kuitenkin kävellä turvallisesti pääpuoleen.

”Täällä on kyllä hyvät treenimahdollisuudet kenttäratsukoillekin”, arvelin laittaessani tammalleni riimua päähän, ja sitten tunsin oloni vähän hölmöksi. ”Ei sillä, että mä kenttähevosen treenistä kyllä mitään tietäisin.”

"Sun pitää höynäyttää joku hyväuskoinen hölmö sen selkään", ehdotin kun Jusu maalaili päässään mielikuvia Grannista maastoradalla.
Minulla ei ollut hajuakaan, millainen naisen tamma oli ratsastaessa, mutta jotenkin sain Jusun puheista käsityksen ettei se mikään maailman helpoin ratsu ollut.
"Tiedä vaikka Granni tykkäisi maasto-osuudesta", kohautin harteitani. "Ja sinäkin."

"Ainahan sitä joku pottupelto löytyy, missä voi treenata. Enkä nyt tarkoita tuota ratsastuskentän tapaista kyhäelmää tuolla pihalla", vitsailin.

”Niin, ehkä”, myöntelin, vaikken tiennyt, tunsinko ketään niin hölmöä. Mä vähän pelkäsin, ettei Grannin huono ratsastettavuus ja pahatapaisuus enää ollut mikään salaisuus, ei ainakaan, kun kauhuteinit olivat nähneet sen pahimmillaan. Ties vaikka levittivät pahansuopia puheita hullusta hevosesta.

Naurahdin vähän surkeana.
”Grannihan varmaan tykkäisi. Paukkuisi kaikki tempovaatimukset ja ihanneaikojen alarajat”, lupailin vähän epävarmana termistöstä.

Pottupelto sai mut hymyilemään.
”Niin. Sitä tosin odotellessa, kun pakkanen iskee ja kaikki on kovaa”, povasin. ”Jäinen maaperä se tekeekin treenistä mukavaa.”

Yhtäkkiä mä tajusin, etten enää kyennyt laskemaan, montako sanaa olin Jesselle sanonut. Hyssykät. Oliko se niitä Heidinkaltaisia henkilöitä, joille oli vaan vähemmän pelottava jutella kuin ihmisille keskimäärin? Hmm.

”Mä heivaan tämän pihalle”, tiedotin, koska en voinut vain yhtäkkiä poistua tallista kesken keskustelun. ”Sitten mua odotellaankin toisaalla.”

Hirmu rohkeana lisäsin kepeään sävyyn:
”Oli kiva tavata! Ehkä nähdään huomenna maneesilla.”

Mulla oli iloinen olo, kun nyhdin Grannin perässäni lyhyelle käytävälle ja siitä pihalle. Mulla oli edessä treffit ja takana ihmiskohtaaminen, joka ei välttämättä ollut mennyt aivan kamalasti penkin alle. Sellainen oli ihan hyvä päivä kuitenkin.

Tein tilaa Jusulle ja hänen hevoselle.
"Joo, nähdään, minä taidan lähteä Sallin kanssa touhuamaan hetkeksi kentälle ennen kuin tulee pimeää", sanoin iloisesti. "Toivottavasti törmäillään maneesilla."

Naisen poistuttua hevosineen seisoskelin hetken siinä käytävällä hieman orpona, ennen kuin havahduin takaisin "tähän päivään" ja lähdin jatkamaan hommiani.