Koheltelua (ei avoin)

Tasaisen tappava arki varjosti elämääni, tosin jos Reiskan kanssa voi elää tasaisen tappavaa arkea, se on jo saavutus. Olin koko aamuvuoron ollut omissa ajatuksissani. Milloin mietin aikaa ennen Auburnia, milloin nykyhetkeä ja milloin aikaa siitä välistä. Lopputulos oli se, että Gabriella Sternin elämä on ollut ja tulee olemaankin aina yhtä hullunmyllyä.

Edelliset CUP-osakilpailut olivat menneet täysin penkin alle, joten se tiesi vain entistä kovempaa treeniä. Tai sitten pientä löysäystä. Sitä en osannut varmaksi sanoa, kuin kokeilemalla. Tänään oli löysäys-päivä ja päätin lähteä Reiskan kanssa maastoon. Keli oli mukavan syksyinen ja aurinkokin oli jaksanut paistaa koko aamun.

Olin onnistunut vaihteeksi kadottamaan omaisuuttani, jota päädyin etsimään kissojen ja koirien kanssa joka paikasta. Ratsastushanskat olivat todellakin katoava luonnonvara ja niitä olisi pitänyt olla vähintään selkärepullinen varalla. Viimeisenä kokeilin kepillä jäätä ja mylläsin oman kaapin loungessa ylösalaisin.
"Haha löysinpäs!" kiljahdin innoissani kun olin ehtinyt viskellä koko kaapin sisällön ylösalaisin lattialle. Samaan aikaan joku asteli ovesta sisään, jonka seurauksena onnistuin lyömään pääni kaapin oveen.
"Ai helvetti!" älähdin.

Tämäkin vielä!

Taputin Vilaa kaulalle ja suljin karsinan oven perässäni.
Isabella oli soittanut ennen puolta päivää ja komentanut minut tallille liikuttamaan hoidokkini, joten sain kiittää luojaani etten ollut eilen juonut kahta saunakaljaa enempää.  Tuskin kovin hyvää kuvaa olisin antanut itsestäni, jos olisin kieltäytynyt kutsusta vedoten krapulaan ja siihen, etten olisi ollut ajokunnossa?

Ratsastuksen jälkeen maistui kahvi, joten suuntasin kulkuni loungeen. Oven takaa kuului jotain kiljahduksia ja hieman epäröiden avasin loungeen johtavan oven.
Gabriella seisoi siinä tavarakasan keskellä ja ehdin näkemään, kuinka tämä löi päänsä kaapin oveen.
"Ai helvetti!"

Tahaton pyrskähdys pääsi suustani: "Sattuiko?"

Selvittyäni tähdistä pään ympärillä, sain selville loungeen tulijan. Vilan uusi hoitaja, tottakai. 
"Ei!" ulahdin loukkaantuneena tyrskähyksestä. "- tai joo, vähän." hieroin päätäni, johon tulisi ihan varmasti kuhmu. Nostelin nolona kaikki tavarat takaisin kaappiin. Sinnekin pitäisi joskus tehdä täysi realisointi.

"Olin lähössä ratsastamaan ja vaihteeks oon hävittäny kaikki hanskat." totesin rauhoituttuani hieman. Nyt vain oli ehkä parempi istahtaa hetkeksi aikaa ennenkuin lähtee yhtään mihinkään urheilemaan.
"Taidan kuitenki eka juua kupposen kahvia. Otat sie?" kysäisin mieheltä saapastellessani keittimen ääreen.

En tiedä, kumpi sai kovemman kolauksen, Gabriellan pää vai hänen ylpeytensä. Tasapeli kenties?
Päätään hieroen nainen tunki tavarat takaisin kaappiinsa.
Nainen selitti jotain kadonneista hanskoistaan ennen kuin käveli kahvinkeittimen ääreen.

"Joo, otan", vastasin kysymykseen hymyillen.
En ollut koskaan aikaisemmin pahemmin kiinnittänyt huomiota Gabriellaan saati hänen murteeseen, joka pisti korvaan välittömästi. "Sie, mie..."
Söpöä oikeastaan.

Katselin naisen touhuilua keittimen ääressä. Tämän otsassa näkyi jo pieni punoittava pahkura.
"Sulle tulee muuten komea kuhmu tohon", sanoin ja koputin omaa otsaani etusormella. "Kannattais ehkä laittaa jotain kylmää siihen. Onko täällä jossain jääpalapusseja?"

En reagoinut miehen vastaukseen kahvista, vaan nolona otsalohkoa jomottaessa kävin mittaamaan oikean määrän poroja keittimeen. Kyllä sitä pitikin olla taas yksi kohelo. Jos joskus vähän hillitsisi vauhtia, niin jäisi puolet kolhuista saamatta.

Käännähdin hymyillen miestä kohti tämän tavaillessa murrettani.
"Synnyinseutujen murretta ei ihan heti pois saa kitkettyä vaikka asuis välissä missä.", se oli sellainen hyväntahtoinen toteamus. Olin tottunut ihmettelyihin murteestani, moni kun puhui mä ja sä.

Napsautin kahvinkeittimen päälle ja nojasin edelleen tiskipöytään.
"Kuhmu? Ei voi olla totta!" parahdin ja pienen paniikin vallitessa kävin kaivelemaan jääkaapin pakastelokeroa, jos sieltä löytyisi jotain asiansa ajavaa. Lokeron perältä onneksi löytyi jääpalapussi, jonka käärittyäni pyyhkeeseen painoin kipeään kohtaan.

"Osaan olla välillä aika tapaturma-altis.", totesin naurahtaen nolosti.

Pienen hetken pelkäsin, että Gabriella oli ottanut minun murre-tavailuni vittuiluna, mutta hymy paljasti ettei tämä ottanut siitä nokkiinsa. Onneksi.

Nainen kävi kaivamassa jostain jääkaapin kätköistä jääpalapussin, jonka kietaisi pyyhkeeseen.
Gabriella oli jotenkin herttaisen säälittävän näköinen siinä seisoessaan ja painaessaan käärettä otsaansa vasten. Hieman nolona selitti tapaturma-alttiuttaan.

"Istuhan sinä alas hetkeksi, minä voin tarjoilla kahvit", sanoin ja viittoilin naista istumaan.
Kahvinkeitin pulputti viimeisiä tippoja pannun pohjalle, joten kaivoin kaapista meille kupit ja käännyin sitten Gabriellan puoleen: "Laitetaanko maitoa?"

Antonista paljastuikin herrasmies. Istahdin miehen viittilöimänä pöydän ääreen pidellen edelleen jääpalapussia otsallani.
"Kyllä kiitos."

Mies nosti höyryävän kahvikupin eteeni pöydälle.
"Kiitos paljon. En ymmärrä, miten onnistun aina telomaan itteeni.", naurahdin jo hieman vapautuneemmin. En ollut juurikaan aiemmin jutellut miehen kanssa, mutta tämä vaikutti hyvin rennolta tyypiltä. Ihan jopa kaveriainesta, niitä kun ei koskaan ollut liikaa. Toki sekin jo riittää, että tulee toimeen tallikaverien kanssa. Auburnissa alkoi olla jo jonkun verran tyyppejä, joiden kanssa ei ihan joka käänteessä toivoisi törmäävän.

Hörppäsin kulauksen kahvimukista ja irvistin. Olin nimittäin onnistunut keittämään aika topakat kahvit. Mikään siis ei ottanut tänään onnistuakseen - ei edes tämä.
"Tähän kahviin jäis varmaan lusikkakin pystyyn.", tyrskähdin hieman epätoivoisesti.

Naisen päivitellessä kahvin vahvuutta, vedin itselleni tuolin pöydän alta ja iskin takapuoleni siihen.
"Ei kai tää nyt niin pahaa voi olla", naurahdin ja maistoin kuumaa juomaa. Naamani vääntäytyi irvistykseen ihan vahingossa.
"Okei... On sitä parempaakin juotu", mutisin ja laskin kupin pöydälle.

Jotenkin onnistuin siinä samalla huitaisemaan kädelläni kahvikuppini nurin ja juoma levisi pitkin pöytää.
"Perkele!" älähdin ja pomppasin pystyyn pelastaakseni pöydällä lojuvat lehdet. Ja löin oman polven pöydän kulmaan.
"Jumaliste!" irvistelin kasatessa lehtiä syliini. Että kävi kipeää.
Katsahdin Gabriellaan nolostuneena polveani hieroskellen ja purskahdin nauruun.
"Taitaa olla toi sun tunarointis tarttuvaa?"

Antonin irvistykselle ei voinut muuta, kuin nauraa hyväntuulisesti.
"Taisin just sanoa jotain.", totesin. Otsalohkoa jomotti samaan tahtiin naurun kanssa ja se teki todella kipeää.
"Auts, ei saa naurattaa.", hieroin otsaani kuin yrittäen rauhoittaa jomotusta sillä tavalla onnistumatta kuitenkaan.

Mies onnistui keskustelun lomassa huitaisemaan kahvikuppinsa kumoon ja siitä seurasi ikävä tapahtumaketju, jonka seurauksena myös polvi otti osumaa. Tuijotin suu auki kauhuissani, mitähän vielä tulisi tapahtumaan.
"Nyt alan uskoa jopa ite siihen.", virnistin. "- Nyt taitaaki olla sit siun vuoro ottaa tää kylmä."

Ojensin jääpalapussin Antonille samalla, kun nousin itse hakemaan talouspaperia pöydän kuivausta varten. Mies oli onneksi ehtinyt pelastaa suurimman osan lehdistä kahvikuorrutteelta, joten enää täytyisi saada vain pöytä kuivaksi.
"Nyt jos koska pitäs koputtaa puuta."

"Kai minä nyt ensin sotkuni siivoan", yritin toppuutella Gabriellaa, joka ojensi minulle jääpalapussin. Nainen ei minun mukinoitani kuunnellut vaan nousi hakemaan talouspaperia.

Siinä minä istuin jääpalapussi polven päällä ja Gabriella pyyhki pöytää komea kuhmu päässään.
Vaikka kumpikaan meistä ei ollut tapaamisestamme selvinnyt ilman kolhuja, oli minusta silti mukava olla Gabriellan seurassa. Olin tähän saakka pysytellyt aikalailla omissa oloissani Vilan seurassa ja sosiaaliset tilanteet rajottui lähinnä tervehdyksiin sekä Isabellan kanssa jutusteluun. Ehkä jatkossakin uskaltaudun lyöttäytyä Gabriellan seuraan. Joku haarniska päällä...

"Tarvitsetko tätä vielä?" kysyin heilutellen jo puoliksi sulanutta pussukkaa. "Taidettiin onneksi selvitä pelkillä mustelmilla? Ellei nyt jostain kumman syystä onnistuta sytyttämään koko tallia tuleen..."

"Ei, nyt on miun vuoro auttaa sinuu. Kun tää oli kuitenki miun vika - tavallaan..", hymähdin pöytää tarmokkaasti pyyhkiessäni. Onnistuin siinä samalla melkein hulauttamaan kahvit pöydän pinnalla miehen päälle. Kahvivana pysähtyi juuri pöydän reunaan ja huokaisin helpotuksesta. Anton ei varmaan enää koskaan halunnut olla seurassani, koska olin niin tapaturma-altis ja vielä tuntui, että tartutin sen muihinkin. Olin kuitenkin edelleen sitä mieltä, että miehen seurassa pystyi olemaan suht rento oma itsensä.

"En nyt, mutta eihän sitä tiiä vaikka myöhemmin sille olis käyttöä.", virnistin. "-Sinuna en kyllä hirveesti maalais piruja seinille kun oot nähny, mitä miun seura voi saada aikaan.", jatkoin vielä hieman vakavoituen. Pokka kuitenkin petti ja nauroin taas.

Nappasin pussin miehen kädestä ja heitin ihan kaiken varuilta takaisin pakkaseen mahdollista myöhempää käyttöä varten.
"Kokeillaanko nyt uusiks sitä kahvia?" heiluttelin kahvipannua kysyvästi tiskipöydän luona.

En voinut kuin nauraa Gabriellan höpötykselle siitä, että jääpalapussille tulisi varmaan käyttöä myöhemmin. Gabriella yritti pitää naamansa peruslukemilla siinä onnistumatta.
Nainen nappasi pussin kädestäni ja viskasi sen takaisin pakkaseen suunnaten sitten takaisin tiskipöydän luo.

"Kokeillaan. Etkä keitä mitään myrkkyä!" sanoin muka tuimasti, mutta kasvoillani oleva hymy varmaan paljasti, etten niin tosissani ollut.
Heiluttelin jalkaani todetakseni, ettei polveen enää sattunut. Ainakaan kovin paljoa.

"Ootko sä kauankin käynyt täällä?" kysäisin samalla, kun nainen touhusi kahvinkeittimen ääressä keskittyneen näköisenä. Pyöräytin silmiäni huvittuneena. Kuulosti ihan siltä lattealta iskurepliikiltä.

"Asia selvä. Jos tää menee taas pieleen,  ni sit linnottaudun loppupäiväks kotiin enkä tee enää mitään.", totesin ja kävin mittailemaan poroja uudelleen keittimeen. Tällä kertaa en mennyt sekaisin laskuissa, joten oli teoriassa mahdollista, että kahvi oli juotavaa.

"Kohta tulee vuosipäivä siitä, kun aloitin Minan hoitajana. Reiska tuli miulle sit huhtikuussa Amandan kautta. Tallityöntekijänä alotin vuodenvaihteen jälkeen, sitä ennen tein graafikon töitä.", kerroin miehelle ja tajusin, että viimeinen lause ei liittynyt oikein mitenkään kysymykseen. Kielenkannat oli tänään harvinaisen löysät. 
"Entäs siun heppahistoria?" kiirehdin korjaamaan kömmähdystä. 

Kahvi oli valmista, joten nappasin pannun käteen ja hyyyvin varovasti kaadoin kahvia molempien kuppiin. Maitopurkki oli vielä pöydällä, joten kaadoin pienen hiukan siitä kuppiin. 
"Tää on jo paljon juotavampaa.", hymähdin maistellessa aikaansaannosta.

Katselin Gabriellan kahvin kaatamista kuppeihin tarkkaavaisesti, valmiina pelastamaan tilanteen, mikäli kahvikupit lähtisivät taas seikkailemaan pitkin pöytää.

"No, aloitin täällä pari kuukautta sitten. Eli en hirveän kauan ole täällä pyörinyt. Ennen tänne tuloa olikin sellainen kevyt kymmenen vuoden tauko näissä hevoshommissa", selitin ja maistelin kahvia. Nyökyttelin hyväksyttävästi. Gabriellakin totesi kahvin olevan paljon juotavampaa.
"Kyllä mä silloin nuorempana ihan kisasinkin, mutta sitten tuli tytöt, kalja ja mopot kuvioihin, joten typeränä lopetin ratsastuksen. Ei muka ollut enää aikaa tallilla käymiseen. Noloakin se muka oli..."

Olin minä joskus miettinyt, missä olisin nyt, jos olisin jatkanut hevosten kanssa touhuamista. Olisiko hevoset pysyneet pelkkänä harrastuksena vai olisinko elättänyt itseni niiden avulla? Kuka tietää... Myöhäistä sitä enää oli selvittää.

Hörpin huomattavasti paremman makuista kahvia. Vilkaisin kelloa. Aika oli ihan huomaamatta kulunut kuin siivillä.
Ihmekkös, Gabriellan seurassa oli jotenkin luontevaa olla. Ei ollut niin jäykkää pönöttämistä kuin esimerkiksi Isabellan seurassa. Tai Amandan.

Kuuntelin mielenkiinnolla miehen kertoessa hevostaustastaan ja nyökyttelin.
"Niin käy monelle hevosmiehen alulle joskus. Kiva kuitenki ku löysit tän harrastuksen uudelleen noinki pitkän tauon jälkeen.", hymyilin miehelle ja käännyin tuijottamaan kahvikuppiani. Ihankuin se siitä mihinkään karkaisi ellei vahdi.

Jäin miettimään omaa hevoshistoriaa pidemmälle taaksepäin. Ajat Saksassa olivat elämäni yksi parhaista virstanpylväistä ja ne opettivat todella paljon. Kaukana kotoa tajusin myös, minkälainen hevonen sopi parhaiten omiin käsiin. Tulisielut - aivan niinkuin Reiska.

Huomasin Antonin vilkuilevan kelloa.
"Onks siulla johonkin meno?"

Hörppäsin kahvia suullisen ja tajusin, että aika todellakin oli kulunut kuin siivillä. Olin alkanut harkita maastoilua Reiskan kanssa uudelleen tämän päiväisten kömmähdysten takia, mutta se ei kyllä oikeastaan ollut oikea syy jättää hevosta liikuttamatta.
"Uskaltaakohan tässä edes hevosen selkään. Tulee sieltäkin vielä niskoilleen.", naurahdin ja tajusin, että nyt olin itse se, joka maalasi piruja seinille.

"Eii, kotona vain odottaisi tiskivuori ja kasa pyykkiä", vastasin Gabriellalle, joka oli huomannut minun vilkuilevan kelloa.

"Ehkä minä sinuna pysyttelisin maneesin seinien sisällä", hymyilin naiselle, joka mietti uskaltaisiko lähteä ratsastamaan. "Eipähän Reiska pääsisi kovin pitkälle, mikäli satut alas lentämään."

Hörppäsin loput kahvista ja katsahdin jälleen kelloa. Mieluusti olisin jäänyt vielä rupattelemaan Gabriellan kanssa, mutta ärsyttävät kotityöt eivät tekisi itse itseään. Eikä minulla ollut varaa palkata mitään kotiorjaakaan, joka olisi puolestani tiskit tiskannut ja pyykit pyykännyt.
"Mutta pakko se on lähteä. Huomenna pitäisi töihinkin jaksaa, joten parempi saada ne kotihommat pois alta ennen yötä."

"Ihan tähellinen meno se on siihen nähen jos haluaa pitää kodin siistinä", mietiskelin lähinnä ääneen miehelle miettien samalla minkälainen koti tällä mahtoi olla.

Tyrskähdin miehen kommentille pysyä maneesin seinien sisäpuolella.
"Hmm.. Ehkä oot ihan oikeassa", naurahdin. Nyt jos koska oli hyvä hetki unohtaa uhkarohkeat teot ja pelata varman päälle. Reiska oli turhan hyvä hevonen menetettäväksi - ja toki myös oma hyvinvointi oli myös tärkeä.

"Selvä. Paljon siivousintoa siulle sitten", tirskahdin ja tahattomasti tein itsestäni pellen irvistäessäni miehelle hieman sarkastisesti.
"Lähen itekin kokeilemaan tässä onneani", tuumasin ja nousin tiskaamaan kahvikuppeja.

// End.