Vuokrahevonenko Auburnista?

“Isi kiltti, mä ajattelin aloittaa sellaisen uuden harrastuksen, niin tarvitsisin vähän rahaa. Etkö säkin halua että harrastan jotain enkä vaan notku…”
“Totta kai, kulta! Minkä harrastuksen? Sano vaan niin paljon kuin tarvitset”, isi vastasi aneluihini kuten yleensä: sulaa vahaa käsissäni. Tiesin vallan hyvin, että hän poti huonoa omatuntoa siitä, miten vähän hän ehti viettää aikaa kanssani ja silloin tällöin osasin käyttää tätä vähän jopa liiankin hyvin hyväkseni.
“No nyt alkuun riittäis varmaan muutama satanen per viikko ja tarvisen toki rahaa varusteisiin…” Sivuutan tarkoituksella ensimmäisen kysymyksen toivoen samalla hammastapurren, että isäni on yhtä hajamielinen kuin yleensä, mutta turhaan:
“Okei, no riittääkö jos laitan nyt alkuun sinun tilillesi tonnin ja sanot sitten kun tarvitset lisää? Niin ja mikä harrastus se nyt olikaan, minä kun olen luullut ettei siellä Kallan lähettyvillä ole paljon mitään harrastusmahdollisuuksia, mistä pidät?”
“Ratsastus…”, vastaan vastahakoisesti miltei kuiskaten. Äiti on yläkerrassa, mutta mitä jos hän sittenkin olisi huomaamattani hiippaillut taakseni ja…
“Ratsastus?” Isäni ääni muuttuu hämmästyneeksi ja varautuneeksi, vain ja ainoastaan yhden sanan vuoksi.
“Niin, mä en kertois äidille ja totta kai mä olisin varovainen ja ratsastaisin jollain kiltillä hevosella ihan hissukseen vaan…”
“Jag tror det är inte så bra idé, tänk lite också på din mamma…” Jo kielen muuttuessa ruotsiin tiedän että nyt ollaan kaukana siltä hyvältä alueelta, äänensävystä tajuaa vähintää aihepiirin uiskentelevan nyt väärällä alueella.
“Siitä on jo kauan, eikö me voitais jo antaa olla ja jatkaa elämää? Äidin ei tarvitse tietää ja lupaan olla varovainen! Sinähän haluat vain minun parastani…?”
“Hyvä on! Mutta sillä ehdolla, että kerrot äidillesi ja hän hyväksyy tämän. Ja olet todella varovainen. Niin kuinka paljon sitä rahaa pitikään olla?”
“Okei, mä lupaan! Sanoit että laitat nyt ensin tonnin mun tilille niin pääsen alkuun varusteissa ja soitan sitten kun tarvitsen lisää. Kiitos tosi paljon!” Todellisuudessa en ole kertomassa äidilleni. Olen aivan varma, ettei hän suostuisi moiseen ajatukseen, vaan aiheuttaisin tällä kaikille vain ja ainoastaan mielipahaa. Ja isäkin tulee kotiin seuraavan kerran vasta syksyllä, joten voin olla melko huoleti asian suhteen.

Huikkaan äidille lähteväni kävelylle ja varmistan että olen yksin. Sitten näppäilen tutisevin sormin melkein jo ulkoa osaamani numeron puhelimeen ja painan kännykkäni korvaani vasten. Pari tuuttausta, sitten toisessa päässä jo vastataan:
“Isabella Sokka”
“Josefin Berggård täällä hei! Kuulin, että te vuokraatte muutamia hevosia siellä Auburnissa ja olisin kiinnostunut”, kuulostelen miten Isabella reagoi, sillä tiedän, että ainakin hänen isoisänsä teki jonkinlaista yhteistyötä isäni yrityksen kanssa silloin kun olin aivan pieni. Jutut lapsuudesta palautuivat heti mieleeni, kun luin jutun lehdestä koskien Auburniin, silloiseen Kastanjan kartanoon, palanneista sisaruksista.
“Minkä tasoinen ratsastaja olet? Kuinka paljon olet ratsastanut? Oletko kilpaillut ja jos olet niin missä lajissa?”, Isabella ei vaikuta tunnistavan minua, ihmekös tuo.
“Olen koulustasoltani ehkä helppo Bee - Aa tasoa, mutta esteratsastus on minun juttuni. Rata-esteitä olen hypännyt hieman reilun metrin korkuisina. Nyt olen pitänyt pienen tauon, mutta sitä ennen olen kyllä kilpaillut oikeastaan aika yleispainotteisesti, hevosen selässä aikaa on tullut vietettyä todella paljon ihan lapsuudesta lähtien. Nyt minua kiinnostaa kuitenkin eniten esteratsastus”, selitän asiallisesti. Todellisuudessa ratsastustaukoni on venähtänyt jo lähes yli puolen vuosikymmenen mittaiseksi. Palan kuitenkin halusta päästä takaisin hevosten selkään, aiemmin oli vain liian aikaista, nyt tunnen olevani valmis. Ihan sama ovatko vanhempani, minä olen!
“Kuulostaa hyvältä, niin kuinka vanha olitkaan?”, Isabella tiedustelee.
“Seitsemäntoista, täytän elokuussa kahdeksantoista”, vastaan tällä kertaa täysin totuudenmukaisesti. Muistelen hetkeä kun ratsastin Benjamilla. Hevonen oli loistava. Ylitimme jokaisen kiinteän esteen sulavan helposti, ilman aikailuja, juuri täydellisessä rytmissä. Äitini sanat: “Olet loistava, olet lahjakkuus”, kaikuvat päässäni. Ei kai ratsastusta niin nopeasti voi unohtaa?
“Siinä tapauksessa voisin suositella sinulle Eelaa. Toki Riepukin voisi sopia, mutta se on Amandan hevonen ja uskon, että kokenut ratsu sopisi sinunlaiselle ratsastajalle, kun olet pitänyt pientä taukoa. Eela on kylläkin melko kuuma, mutta mikäli se ei haittaa…”
“Ei toki! Pidänkin enemmän kuumista kuin tahmeista hevosista!” Vakuuttelen innoissani.
“Vaikka se on vanha, sillä ei siis ole mitään vaivaa, että kilpaileminenkin jossakin määrin onnistuu.”
“Huippua! Olen todella tavoitteellinen ratsastaja, mikään puskailu ei minua huvita. Tavoitteenani olisi nyt kun saan vähän tuntumaa takaisin lajiin olisi päästä hyppäämään taas niitä metri+ ratoja.”
“Siinä tapauksessa Auburn on oikea valinta. Meillä pääsee nimittäin myös valmentautumaan, niin paljon kun vain motivaatiota riittää! Mutta katsotaan nyt ensin onko Eela sellainen hevonen mitä etsit. Mikä päivä sopisi sinulle?”

Hymyilen. Perjantaina pääsen vihdoin takaisin sen pariin, mihin minut on luotu!

*Repostasin nyt tämän kaappauksen tämänpäivän keskusteluistani, kun minulta tämän tänne vieraskirjaan lähettämistä ehdotettiiin :) *