Syksyn käynnit

Bansku pärskähteli tyytyväisenä, kun pidensi kaulaansa ravissa. Kevensin satulassa ja annoin orin venyttää kaulaansa sekä askeltaan mielensä mukaan. Me ei oltu ainoita maneesissa. Myös Daniel Susineva oli sattumusten kautta ilmestynyt maneesiin Zetan kanssa juuri silloin, kun me treenattiin. Pomon kanssa treenaaminen ei sinänsä ollut mulle uusi juttu. Se oli vain harvinaista Auburnissa.

Vaihdoin kevennystä, kun käänsin Banskun toiseen suuntaan kahdeksikolla ja siitä hiljalleen siirsin rennon orin käyntiin. Taputin sitä kaulalle, kun vapautin loputkin ohjista pitkiksi. Myös Daniel näytti olevan jo lopettamassa. Hitsit miten upea Zeta olikaan! Toivottavasti vielä joskus Bansku yltäisi tamman tasolle.

”Lähdetkö loppukäynneille maastoon?” kysyin Danielilta.
Kello ei ollut vielä paljoa aamusta ja me törmättäisiin vielä Kivitallilla iltavuorossa. Kotonakin tarvitsisi vielä käydä ennen työvuoroa, mutta kyllä sitä ehdottomasti löytäisi aikaa kunnon loppukäynneille. Sitä paitsi harvoin näinkin vilkkaassa tallissa löysi seuraa loppukäynteihin ulkona.

Mun lohikäärmetammani oli kai pimahtanut ja saattanut lohikäärmemäisen ylläpitäjänsä pyörätuoliin. Sehän oli tietysti sangen valitettavaa, Amandan kannalta, mutta mä olin ihan myötämielinen, kun mulle tarjoutui tilaisuus auttaa Zetan liikkeelläpitämisessä. Mun hevonenhan se oli, ja mulla oli rehellisesti sanottuna ollut sitä vähän ikävä. GP-hevosia mulla saattoi nyt olla kotitallissakin kaksi, mutta ne ei olleet mun ensimmäisiä sellaisia.

Zeta oli.

Me ratsastettiin Innan kanssa niin kotoisasti kuin nyt Auburnin maneesissa saattoi. Tilat oli vähän tarpeettoman prameat, mulle riitti arkisempikin. Kunhan kaikki toimi.

"Maastoon?" toistin Innan kysymyksen loppuosan, koska havahduin vasta silloin kuuntelemaan, mitä mun työntekijä mulle puhui. "Kävelemään? Joo, miksei."

Ulkona ratsastaminen oli aina jees. Paitsi jos oli paska sää, silloin se ei ollut jees.

Nyt ei ollut paska sää, joten mä jopa hymähdin vähän, kun me ratsastettiin ulos maneesista. Tämä oli sitä parasta pääntuulettamista. Syyspäivä ja letkeää, voimakasta käyntiään kävelevä Zeta.

"Sä varmaan näytät tietä", ehdotin Innalle, joka tunsi tämän mestan paremmin kuin mä.

”Joo, mennään vaikka tohon suuntaan”, ehdotin ja osoitin hieman isompaa hiekkatietä, joka veisi maastoesteille.

Kaviot kopisivat tietä pitkin, kun me käveltiin hevosiemme kanssa. Bansku tiiraili syksyisiksi yhtäkkiä muuttuneita maisemia. Luumun värisen korvahupun alla olevat korvat olivat innokkaasti ylhäällä. Tahtikin oli reippaampi kuin yleensä loppukäyntien aikana.

En pitänyt syksystä. Silloin ei ollut tottunut vielä kylmään. Satoi vettä ja maa oli aivan täynnä puista pudonneita lehtiä tai neulasia. Olin enemmän talvi-ihmisiä.

Tallin kadottua jo puiden taakse, hidastin Banskua niin, että kävelimme Zetan ja Danin rinnalla. Tietysti sopiva hajurako välissämme.
”Se Hanne on muuten oppinu hyvin kaikki askareet”, kerroin Danielille.

Hanne Rosten oli Danielin palkkaama harjoittelija Kivitallilla, joka oli kyselemättä sysätty mun vastuulle. Onneksi Hanne kevensi mun omaa työtaakkaa.
”Mä lähen sinne Rosengårdeille tällä viikolla”, muistutin. ”Hannen pitäis pärjätä jo yksin.”

Rosengårdin leiristä mun mieleen muistukin jo se fakta, että mulla ei vieläkään ollut Banskulle ketään liikuttajaa. Mun viimeinen vaihtoehtoni eli Lukas Niemenpää ei ollut suostunut. Hänen arvoisa esteratsastajansa ei liikuttaisi ilmaiseksi kouluhevosta, jolla ei saisi edes hypätä.
”Banskulle ei vaan oo liikuttajaa”, puuskahdin tuskastuneena.. ”Ärsyttävää jättää se kevyelle juuri ennen Kalla Cupia..”

Zeta oli ollut poissa pitkään, mutta silti sillä ratsastaminen tuntui oikeastaan aika tutulta. Siinä samalla mieli työskenteli muidenkin asioiden parissa. Suunnittelin hevosten joukkohuoltoa; halusin ajankohtaista tietoa niiden terveydentilasta ja mahdollisuuden huoltaa niitä ennen kuin ne prakaisivat.

Tietysti klinikkakäynneissä oli järjesteltävää, mutta onneksi oli Innat ja Hannet sun muut. Hommat saataisiin kyllä lutviutumaan. Uskalsin jo haaveilla parin viikon lomasta perheen kanssa sitten kun hevoset jäisivät kisatauolle.

”Joo, se vaikuttaa ihan reippaalta tekijältä”, kommentoin Hannen suoriutumista. ”Hyvä kuulla, että pärjää jo itsenäisesti. Ollaanhan me tietty Kerstin tai Anmarin kanssa aina tavoitettavissa, jos se tarvii apuja kun oot hyppimässä, mutta aina plussaa jos ei tarvi juosta perässä. On tota juoksemista muutenkin.”

Mistä tuli mieleen: tarvitsin Innan mielipidettä juoksemisen määrään.

”Mä mietin, pitäiskö palkata vielä joku uusi. Vaikka osa-aikainen tallihommiin. Ettei pakka leviä heti jos joku sairastuu tai että työmäärä pysyy kaikilla järkevänä”, pohdiskelin, ja tiesin kyllä, että omaa työmäärääni en hevillä järkevöittäisi, eikä se edes haitannut mua. Mä olin itse oman bisnekseni valinnut, koska duuni oli mun intohimo. Työntekijöitä piti kuitenkin edes vähän ajatella, koska jopa mä tajusin, ettei niiden loppuunpolttelusta seurannut mitään hyvää.

”Mitä mieltä sä oot?” tiedustelin vielä Innalta, jonka mielipiteelle kallistin kyllä herkästi korvaani tallin arkipäivää koskevissa asioissa.

Kun Inna voivotteli, ettei saanut Banskun treenejä järjestelyjä, mä tuhahdin ja vilkaisin sitä alta kulmien.
”Niin, voi harmi, kun sä et tunne ketään ratsastavia ihmisiä, jotka voisi jopa ehkä pitää kouluhevosia vaikka kunnon treenissäkin”, mä veistelin melkein vitsikkäästi omalla puisevalla mittapuullani.

Mun ei oikeestaan tarvinnut miettiä hetkeäkään, kun Daniel kysyi mielipidettä lisäavun palkkaamiselle. Hannesta huolimatta ei ollut sellaista työpäivää, että pystyi norkoamaan taukohuoneessa. Koko ajan oli jotain tekemistä. Olihan se hyväkin asia, päivät menivät nopeasti.

”Ehdottomasti siitä olis ainakin apua”, vastasin. ”Tekemistä siellä kyllä riittää”, naurahdin vielä.
Itsekin pyörin töiden lomassa paljon valmennuksissa ja kisoissa, jolloin otin enimmäkseen palkatonta. Ei hyvä tavaton, jos yrittäisin vaihtaa vuorojani. Multahan loppuis silloin päivät kuukaudesta ja viikosta aivan kesken. Onneksi mun lompakolle ei tehnyt hallaa pitää palkattomia.

”Niin, voi harmi, kun sä et tunne ketään ratsastavia ihmisiä, jotka voisi jopa ehkä pitää kouluhevosia vaikka kunnon treenissäkin.”
Mä en ollut ees ajatellut, että Daniel voisi liikuttaa Banskua. Siksi varmaan mun kasvoilla olikin yllättynyt ilme Danin vitsaillessa. Miksi ihmeessä mä en ollut ajatellut sitä? Daniel tunsi Banskun, vaikka ei enää aktiivisesti meitä valmentanutkaan. Miehen käsiin voisi heittää sitä paitsi minkälaista treenisuunnitelmaa tahansa tai antaa vapaat kädet.
”Oikeesti? Säkö voisit ratsastaa tätä sen aikaa?” kysyin.  

Mä tiesin kyllä, että Daniel teki ihan järjettömiä tunteja Kivitallissa. Sen lisäksi sillä oli kotona Lynn ja pieni Lilian. Ilahtuiskohan Lynn, jos Daniel hukkaisi vielä vähiä tuntejaan Auburniin?

Nyökkäilin Innan sanoille.
”Jees, no mä pistän toimeksi sitten. Pitää vähän laskeskella, paljonko tunteja mä voin luvata, ja löytää sitten joku hyvä.”

Inna suorastaan ällistyi, kun mä lupailin apuani. Katsahdin sitä totisena.
”Sä oot painanut mulle niin paljon duunia, että kai mä voisin tän yhden kerran tarjota apua takaisin. Ota se ystävänpalveluksena”, tarjosin, ja mietin synkeänä Lynniä.

Viilsi aika syvältä tajuta, että se olisi ehkä jopa tyytyväinen, kun ei joutuisi katselemaan mun naamaa sitäkään vähää kuin ennen. Vauvan kanssa se antoi mun auttaa itseään vähän vastentahtoisesti - se oli Lilianista hirvittävän tarkka - mutta mun seuraa se ei tuntunut kaipaavan.

Huokaisin syvään.

”Kyse on kuitenkin vaan viikosta”, huomautin.

”Ja sä joudut ehkä ottamaan enemmän tunteja sitten loppuvuodesta”, varoitin. ”Kun saadaan hevosten vuosihuoltorumba alta pois, mä pidän kyllä lomaa. Pakko, tai Lilian oppii juoksemaan mua karkuun ennen kuin mä ehdin viettää kokonaisen päivän sen kanssa.”

Pakko ja pakko. Oikeastaan mä pitäisin perheloman ihan mielelläni. Tovoin aika hartaasti, että sellainen tekisi parisuhteellekin hyvää. Mä kaipasin sitä, että meillä meni hyvin.

Hymyilin tyytyväisenä Danielin ystävänpalvelukselle. Huh, mikä helpotus oikeasti saada Bansku viikoksi osaaviin käsiin. Pieni kivi vierähti sydämeltä, kun Banskun treenit Kalla Cupiin eivät menisi ihan susille.
”Huh, hyvä oikeesti”, totesin. ”Mä jo pelkäsin, että Bansku joutuu oleen treenaamatta viikkoon ennen cupia. Haluutko vapaat kädet vai jotain ohjeistusta? Me startataan eka vaativa”, kysyin vielä.

Mä en tiennyt mistä raapisin itselleni lisää tunteja Kivitallilla, mutta pakkohan se oli. Daniel tarvitsi myös lomaa töistä, joissa oli kiinni aivan koko ajan. Banskukin saisi kyllä levähtää pidemmän ajan heti, kun saataisiin Kalla Cup pois alta. Kotona sitten olisikin enemmän töitä.. ehkä mun pitäisi vaan etsiä joku hoitaan niitä asioita siellä.

”Joo, ei se mitään”, vastasin. ”Tarvii sunkin lomaa pitää”, naurahdin. ”Kunhan vain osaat pysyä poissa”, vitsailin vielä perään.

”Tosta päästään nopsaan takas tallille”, osoitin pienempää metsätietä oikealla.

Mä hymähdin Innan ohjetarjoukselle.
”Saathan sä tuottaa ohjeet vaikka kirjallisina ja kolmena kappaleena, mutta enköhän mä jonkinlaisen viimeistelytreenijakson keksi sille itsekin”, vakuutin, sillä tiesin Innan paahtavan tukka putkella. ”Jos siis ei oo mitään ihan erityisiä toiveita, niin turhaan käytät aikaasi mihinkään yksityiskohtaiseen ohjeistamiseen.”

Tietysti kuuntelisin, jos Innalla olisi jotakin erityistoiveita viikon varalle. Sen hevonenhan Bansku (typerä lempinimi) oli.

”Porttikielto omaan talliin voisi joskus tulla tarpeeseen”, myöntelin. ”Sitä välillä unohtaa, että on muutakin elämää. Vaikka ei mulla kyllä kamalasti ole.”

Ratsastimme tallipihalle ja palasin vielä Banskun ratsastamiseen.

”Pistä vaikka viestillä, jos sulla on jotain tarkempaa mitä toivot Banskun treeneiltä. Mutta kirjota lyhyesti. En mä ehdi ja jaksa mitään romaaneja lukea”, varoitin ja heilautin itseni alas ratsailta.

Bansku asteli varmoin askelin tallipihaan. Mua huvitti loppupeleissä, että taisin olla aika hösäävä hevosomistaja. Tietysti Daniel pärjäisi Banskun kanssa ilman ohjeistusta. Miten muuten se olisi saanut niin monia hevosia GP-tasolle? Kuten kimon tamman, jonka selässä se roikkui juuri tällä hetkellä.

”No, laitan ainakin mitä me ollaan treenattu viime aikoina”, ilmoitin päättäväisesti.
Daniel saisi siis vapaat kädet. Kunhan ei alkaisi kutsua mun hevosta Panuks… kyllähän se tiedettiin, ettei söpö Bansku lempinimi ollut Danielin mieleen. Daniel Susineva perusmies. Hevoset eivät olleet kirjavia, ne olivat mahdollisimman perusvärisiä ja niillä oli peruslempinimiä. Yhtään kirjavaa hevosta ei löytynyt miehen katon alta ja sysäisin kaikki jäljellä olevat perintörahani miehelle, jos se edes sellaisen hankkisi.

Heilautin itseni pois satulasta Danielin perässä ja nostin jalustimet ylös, jonka jälkeen tarrasin ohjista kiinni.
”Kiitti kävelyseurasta”, naurahdin ja nykäisin Banskun ohjista liikkeelle kohti tallia.
”Mun tarvii käydä vielä kotona tarkistamassa, että siellä on kaikki ok”, kerroin. ”Mut me nähään iltavuorossa!”

Mulla oli ajatukset jo karanneet iltaan, ja meinasin jättää tylysti vastaamatta Innan löpinöihin sillkaa hajamielisyyttäni. Sitten mä mietin hetken, miksi me nähtäisiin iltavuorossa.

Ai niin. Koska Inna oli mulla töissä. Ravistin nopeasti päätäni toetakseni taas.

”Mjoo”, äännähdin ominaisjurottaen. ”Niin nähdään.”

Innalla piti kyllä kiirettä. Toivottavasti se sen hyppelyleiri kävisi lomasta. Ehkä pitäisi muutenkin tyrkyttää sille vähän lomaa, viimeistään sitten kun uusi työntekijä oltaisiin saatu vauhtiin.

”Lyhyesti varmaan vaan”, huomautin vielä ja virnistin jopa (vähän väkinäisesti). ”Mä koitan ehtiä kuudeksi kotiin.”

Jopa musta itsestä tuntui, että työaikojen rajaaminen olisi ihan paikallaan, jotta saisin pitää perheeni.



toim.huom. 5. Mitä kerran tahdottiin.
LÖÖPPI: Tässäkö hevosalan tuorein miljonääripoikamies? Katso kuvat!