Yllätyskäänne

Purtsi, 15.09.2018. @Ava P.

Väsyttää. Kuulas syysilma kuitenkin piristää, ja ehkä aamutuimaan nautittu puolikas kahvipannukin vähän auttaa. Olen tehokkaan ajankäytön nimissä jo täysissä ratsastustamineissa, kun kurvaan Purtsin pihaan. Vain saappaat, kypärä ja hanskat puuttuvat, ja hevonen, joka pitää hakea tarhastaan ja varustaa. Eilisen valmennuksen jäljiltä mussa kytee kipinä, halu tehdä Grannin kanssa töitä. Me lähdemme kuitenkin maastoon, ja huomenna Granni saa vapaan. Huomenna mun aikani on ihan vaan Rasmuksen käytettävissä.

Maastoonlähtöpäätökseni vahvistuu, kun näen kentällä esteiden seassa loikkivan piensuokin. Ava on selvästi päättänyt hypätä.

Seppo ei ole päättänyt hypätä. Sepon pää heilahtelee ja sen lyhyet, karvaiset jalat kipittävät ja kipunoivat rungon alla. Häntä huiskahtelee ja voin kuvitella, että siniset silmät pyörivät paksun otsatukan takana. Se tekee napakoita pysähdyksiä esteiden eteen, ja sitten sen nopea väistöliike sivulle horjuttaa Avaa.

En uskalla pysähtyä katsomaan tilannetta. En siis oikeastaan näe, mitä tapahtuu, mutta jokin vaisto saa vilkaisemaan taakseen. Ava on maassa romahtanut este ympärillään ja Seppo ravaa ponnekkaasti kentän kulmaan, minne se pysähtyy.

On pakko mennä tarkistamaan, ettei käynyt pahemmin. Nyt on ihan väärä hetki pelätä Avaa.

"Ava! Oletko sä elossa?" mä huudan kiirehtiessäni kentälle.

Helvetti mä olin vihainen. Seppo oli eilen ollut ihmeellisellä tuulella Isabellan valmennuksessa. Mä olin halunnut näyttää kuinka me oltiin kehitytty ja pirun poni oli vain ollut ihan pliisu. Se oli jumittanut ja kiemurrellut, suorittanut tehtävät ihan ok, mutta ei hyvin missään nimessä. Mä en ollut tyytyväinen, eikä ollut Isabellakaan ollut.

Sen vuoksi olin päättänyt tänään hypätä. Jos eilinen koulutuuppaus oli ollut liian tylsää Sepolle, olin ajatellut.
Mutta ei esteetkään olleet hyviä, eivät sitten yhtään.

Mä olin yrittänyt suostuttelua, pakottamista, anomista, huijaamista ja kaikkea niiden väliltä.
Seppo oli vaan päättänyt, että se ei hypännyt, viimeisessä lähestymisessä se sai mut irtoomaan satulasta.

Mä en saanut henkeä. Mä huomasin itkeväni.

Sitten Jusu ilmestyi jostain. Mä en päässyt vieläkään ylös, vaikka yritin. Miten hiirulainen nyt sai nauraa, kun se löysi mut maasta?
Yritin sanoa jotain, mutta mun suusta pääsi vaan pihahdus.
"Mä en tiedä", sain lopulta pakotettua äänihuulistani, ääneni oli käheä ja hiljainen. Kyyneleet eivät ottaneet loppuakseen.

Ava ei nouse eikä vastaa. Mä tunnen oloni ihmeen seesteiseksi ja toimintakykyiseksi. Oletan, että osaan kyllä soittaa ambulanssin, jos tarvitsee. Muistan tallin osoitteen ulkoa.

Ja sitten Ava pihahtaa jotakin, ja mä tajuan, että en mä oikeasti rauhallinen ollutkaan, niin paljon mä helpotun.

"No huh, etköhän sä elä. Kuolleet ei paljon juttele", puuskahdan.

Olen kyykyssä Avan vieressä.

"Mihin sattuu?" tiedustelen kulmat huolestuneessa kurtussa. Kunpa Ava ei nyt vaan olisi murtanut mitään tai saanut pahemman luokan tälliä päähän.

Vilkaisen Seppoa, joka seistä möllöttää nyt nurkassaan. Näyttääkö se tyytyväiseltä? Siitä on niin vaikea sanoa, kun sillä on jouhia ilmeiden tiellä.

Jos mun keho olisi totellut, olisin varmaan vetänyt Jusua ympäri korvia sen kommentista, niin tyhmä se oli.
Mutta huoli hälvensi kiukun nopeasti. Olinkohan mä halvaantunut?

"Mä en tiedä", älähdin hiirulaiselle epätoivoisena.
"Onko Seppo kunnossa?" kysyin ja huojennuin, kun pääni nousi pakottamalla ylös. Näin ruunan ja jos se olisi ollut yhtään ihmismäisempi, se olisi näyttänyt mulle kieltä.

Pakotin itseni istumaan, kun olin saanut happea keuhkoihini. Varpaatkin liikkui vielä.
"Ehkä mulla meni vaan ilmat pihalle", rohkenin epäillä toiveikkaan kuuloisena.

”Seppo näyttää olevan elämänsä kunnossa”, tuumaan vastaukseksi Avan kysymykseen.

Huojennun pykälän verran, kun Ava alkaa osoittaa liikkumisen merkkejä. Niin kovasti kuin tyyppi onkin mua piinannut, ei mussa ole sellaista pahansuopuutta, että toivoisin hänelle murtuneita luita tai edes mustelmia. Olen ihan aidosti huolissani ja se hätä varmaan kuultaa äänestä ja kasvoilta, kun sanon:

”Pääasia, ettei sulle vaikuta käyneen pahasti. Keräile hetki happea, mä haen karvaperkeleen ennen kuin se saa muita ideoita.”

Karvaperkeleen?? Korvat omasta typerästä sanavalinnastani helottaen harpon Sepon luo ja kiskon sen sitten takaisin Avan luo. Toivottavasti se on vieläkin tajuissaan.

Mua nauratti suunnattomasti Jusun vahingolta kuulostanut sanavalinta, karvaperkele. Jäin virnistelemään, kun Jusu haki mun ruunan ruohobaarista mun luokse ja yritin nousta seisomaan. Mun oikea nilkka ei kestänyt painoa ja kiroilin kovaan ääneen.

"Autatko mut ylös, mun nilkka ei taida olla ihan kunnossa?"
Oli nöyryyttävää joutua pyytämään apua ja kaiken lisäksi vielä Jusulta, mutta muitakaan ei mulla ollut.

Kiroilusta päätellen Ava on kohtalaisen hyvässä kunnossa. Nilkka ei kuitenkaan kanna.

”Totta kai!” sanon nopeasti, kun multa pyydetään apua.

Sepon ohjat ihanteellisen turvallisuusorientoituneesti kyynertaipeessa mä teen parhaani ja avustan Avan seisovaan asentoon. Tarkkailen visusti, aikooko Ava pyörtyä kupsahtaa.

”Eihän huimaa tai mitään?” varmistan. ”Saapas pitää ehkä ottaa pois. Odota, mä haen jakkaran niin voit istua siihen.”

Touhottamista tai ei, se tuntuu tarpeelliselta. Niinpä en, kerrankin, aio ottaa vastalauseita kuuleviin korviini. Tänään mä en pelkää Ava Pulkkasta.

Jusu osottautui yllättävän avuliaaksi, enkä tuntenut sen hössötystä kamalan ahdistavana. Avasin saappaan vetoketjun ja ärisin, kun yritin irroittaa saapasta jalasta. Kunnon nykäisyllä sain jalan irti ja kiroilin taas.

Jusu toi mulle jakkaran ja riisuin turkoosin ratsastussukan jalastani. Nilkka ei ollut turvonnut vielä, mutta ei kestänyt kääntämistä yhtään. Ainakaan se ei ollut luonnottomassa asennossa.
"Kiitos", multa pääsi yhtäkkiä ja yllätyin itsekin miten aidolta se kuulosti.

"Pitäisi saada tuo elukka vielä esteen yli, jos se nyt pääsee pälkähästä, niin se on kymmenen kertaa pahempi seuraavalla kerralla", totesin ääneen ja katsoin mustaa ruunaa mietteliäänä.

Hätkähdän kuullessani sanan kiitos. Hätkähdän. Jos se ei kerro, miten Ava mua tavallisesti kohtelee, niin mikäs sitten? En kuitenkaan ala katkeroida nyt.

”Jos sä haluat, mä voin kokeilla”, tarjoudun laskeskeltuani, kuinka paljon ekstraa kehtaan tähän tallikertaan käyttää. ”En tietenkään lupaa, että onnistun.”

Katson Seppoa vähän epäillen. Näinköhän se päästää mua yhtään helpommalla kuin omistajaansa? Ajatus yrittämisestä kauhistuttaa, mutta ei vaikuta siltäkään, että Ava itse enää nousee tänään otuksen selkään.

Jusu keksi ratkaisun. Mun oli silti pakko miettiä asiaa hetki, koska Sepon selässä ei ollut käynyt mun lisäkseni kuin Janna ja tyttö oli kyllästynyt yhden kerran jälkeen. Toiset oli enemmän puokki-ihmisiä.

Tuijotin Jusua arvioivasti, se oli ratsastanut eilen hyvin, enkä jatkuvasta virheiden ääneen sanomisesta huolimatta pitänyt hiirulaista huonona ratsastajana.
Ja olihan loukkaantuminen täydellinen tekosyy kokeilulle. Jos Seppo olisi jatkossa ihan kamala, niin saisin syyttää Jusua siitä huoletta.

"Anna mennä. Muistat vaan, että sillä on ponin liikkeet ja reagointikyky, se ei ole hidas puoliverinen."

Läheltä pitää, ettenkö tyrskähdä sanavalinnalle ”hidas puoliverinen”. Joo, olen mä sellaisiakin ratsastanut, mutta myös todella nopeita ja räjähtäviä. Ajattelen kuitenkin, että tuskinpa Ava sentään tarkoitti, että kaikki maailman puoliveriset ovat hitaita.

Siispä pidän naamani peruslukemilla. Saan Avan kypärän lainaan, sillä omani on tallissa. Toivon, että kapistus ei ole kärsinyt paljon äskeisessä rytinässä.

Keikautan itseni Sepon selkään. Huvitun siitä, miten matalalla olen.

”Onpas maa lähellä”, totean ääneen ja pidennän vähän jalustimia.

Olen aika pitkä, mutta suomenhevosen runko häivyttää tehokkaasti sitä vaikutelmaa, että keikkuisin ihan väärän kokoisen ratsun satulassa.

”Minkä ikäinen tää olikaan?” kysyn ja patistan hevosen liikkeelle. Se viskelee päätään jo ennen kuin mä oikeastaan otan ohjia tuntumalle. Voi jehna, tästä voi tulla jännittävää.

Jusu näytti huvittavan pitkältä mun 144cm korkuisen ponin selässä. Toisen kommentti sai mut vähän hymyilemään. En tiennyt oliko Jusu ratsastanut piekkarilla koskaan, kohtahan se nähtäisiin.

"6-vuotias, mutta sillä ei ole ennen mun omistusta tehty paljon mitään", kerroin totuudenmukaisesti.

"Se vaatii aika paljon käskemistä, mutta lähtee myös herkästi riekkumaan", ohjeistin vielä ja hypin yhdellä jalalla kokoamaan rikotun esteen takaisin pystyyn. Se oli suunnilleen 60cm korkuinen.

Testailen hevosta. Kaasua (toimii), jarruja (noh), ohjausta (sinne päin). Ei tässä mitään hienosäätöä tarvita, mutta hitunen hallintaa olisi ihan kiva. Kevyt ravi saa mut melkein nauramaan. Sepon ravi tuntuu ihan ponin ravilta, etenkin, kun se on jännittynyt ja yrittää tuijottaa mua otsatukkansa alta yläkautta silmiin.

Laukannostot kuumentavat ponia. Aika loikkivia nostoja seuraavat välillä pienet possumaiset pukit, mutta toistaiseksi mua naurattaa vaan.

Pystyesteelle kääntäessäni mä tunnen jo kaukaa, ettei poni aio mennä sinne päinkään. Tyytymätön tuhahdus karkaa ilmoille, kun se jo varmaan seitsemän metriä ennen estettä rupeaa vetämään liinoja kiinni.

Ava on varmaan tyytyväinen, kun mulla on vaikeuksia, mä mietin.

Se ajatus saa mut sisuuntumaan. Hivutan Sepon esteen luokse vaikka väkisin. Sitten me täpistään siinä, kunnes karvainen eläin astahtaa esteen yli ja pudottaa puomin mennessään protestiksi.

Vilkaisen Avaa suupielet nykien.
”Nolla tyylipistettä, mutta toisella puolella ollaan”, sanon olkiani kohauttaen ja valmistaudun uusintayritykseen.

Seppo possuili ja sain ainakin vähän tyydytystä siitä, ettei poninperkele kulkenut suoraan muodossa uuden ratsastajansa kanssa. Esteen ylitys oli kamala, mutta mä en ollut siitä huolissani. Ihan niinkuin Jusu oli todennut, ainakin Seppo oli mennyt tolppien toiselle puolelle niiden välistä.

Nyökkäsin ja nostin puomin takaisin kannattimille. Oli jännittävää nähdä oma poni toisen alla, seurasin tarkasti miten Jusu ratsasti ja miten Seppo reagoi apuihin. Se lämpesi hiirulaiselle pikkuhiljaa ja nyökkäili välillä päätään oikeaan muotoon.

Tokalla kerralla me jopa päästään esteestä yli kolhaisematta sitä.

Sen jälkeen homma meneekin sitten pieleen.

Ava, joka on kai jossain kohti mun huomaamattani siirtynyt kentän aidalle istuskelemaan, saa todistaa melkoista näytöstä. Esteen ylityksestä innostuneena Seppo esittää melkoisen köyrypukin, kiskaisee ohjat käsistä ja lähtee täysin lapasesta.



Hävettää vähän. Sentään en putoa, vaikka se ei kyllä ole kaukana, kun ruuna kentän aidan lähestyessä tekee äkkikäännöksen, joka tempaa minut kyljelle roikkumaan.

Tunnen ikävän nykäisyn selkä- ja kylkilihaksistossani. Tämän jäljiltä tulen olemaan jumissa, sen tiedän, ja könytessäni takaisin keskelle hevosta muistelen sitä, miten ystävällisesti ja avuliaasti itse hieroin Rasmuksen hartioita ja selkää sen pudottua Laralta maastossa. Toivottavasti hyvät teot palaavat tekijänsä luokse.

"Mä tulen vielä", ilmoitan Avalle sisukkaasti. "Tähän tätä ei voi jättää."

Miksi mä leikin luillani ja hengelläni Ava Pulkkasen vuoksi? Hölmön hommia.

Riemuitsin ratsukon puhtaasta ylityksestä, mutta jouduin seuraavaksi vetämään terävästi henkeä. Seppo pisti taas parastaan, mutta Jusu pysyi selässä, hädintuskin, mutta pysyi kuitenkin. Olin onneksi varoittanut jo sen ponitavoista, joten periaatteessa olin suorittanut samalla vastuuvapautuksen.

"Se on kyllä ihan ekstra mahdottomalla tuulella tänään", totesin kulmat kurtussa.

Mä en osannut neuvoa mitä Jusun kannattaisi tehdä Sepon kanssa, koska mun taktiikka oli aina vain pitää kiinni henkeni edestä ja toivoa, että poni lopettaisi pelleilyn. Niinpä istuin hiljaa ja seurasin tarkkaavaisena.

Seppo on kuriton. Se on vähän kierokin. Se osaa yllättää.

Mä en ole monessakaan asiassa kovin sisukas, mutta nyt mä tunnen oloni sellaiseksi. Kierrän kenttää ja teen yllättäviä siirtymisiä. Seppo nakkelee niskojaan, mutta tottelee. Välillä vähän viiveellä, mutta kuitenkin.

Siinä sivussa vien Sepon esteelle vähän kuin kokeillen. Se aikoo vetää liinat kiinni, ja mä käännän sen toiseen suuntaan niin kuin en olisi aikonutkaan hypätä.

Ja sitten me hypätään. Kerran, ja kaksi, ekalla kerralla kaukaa ja toisella kerralla pohjaan painuen. Ei sillä ole väliä, este on pieni. Kolmas ylitys on ihan hyvä.

”Jännä hevonen”, kommentoin mietteliäänä Avalle, kun rupean keventelemään. ”Miltä nilkka tuntuu?”

En tiennyt räpäytinkö kertaakaan Jusun ratsastuksen aikana, sillä en halunnut missata ensimmäistäkään puolipidätettä. Seppo rupesi nöyrtymään viimeisen lähestymisen aikana, mutta tiesin sen saattavan olevan vain lumetta. Poni osasi esittää, eikä sitä saanut ottaa ihan täydestä ikinä.

Jusun kommentti sai mut virnistämään. Olin unohtanut oman nilkkanikin keskittyessäni vain hevoseen. Hyppäsin varovasti aidalta ja yritin laittaa painoa jalalle. Se kesti, mutta sattui ihan pirusti.
"Se ehkä vain nyrjähti. Toivottavasti. Täytyy varmaan käyttää se kuvissa", vastasin hiirulaiselle, jonka lempinimeä aloin miettiä.
Se oli yllättävän sisukas hiirulaiseksi.

"Sä ratsastit sitä hyvin."
Mä melkein pystyin kuvittelemaan Sepon leuan putoavan maahan saakka. Mä olin juuri kehunnut hiirulaista ihan reheellisesti.

Nyökkään Avalle, joka on mitä ilmeisimmin selvinnyt tärskystään pienin vammoin. Nyrjähtänyt nilkka toipuu varmasti nopeasti verrattuna moneen muuhun vaihtoehtoon.

Hyvä etten tipahda satulasta jo toistamiseen, kun Ava yhtäkkiä kehuu mua.

No, läheltä piti -tilannetta edesauttaa kyllä Seppokin, joka yhtäkkiä näkee jotakin hengenvaarallista ja tekee yllättävän poikkeaman sivulle mun suunnittelemastani reitistä. Jaha! Ei sitä vielä kesyä ponia ollakaan.

”En mä nyt tiedä”, mutisen omana arkaparkana itsenäni vastaukseksi kehuun. Mietin kaikkia virheitäni ja sitä, miten hankalalta koko homma tuntui. Miten mulla ei oikeastaan ollut aavistustakaan, mitä tehdä, jotta Seppo tottelee, mutta kokeilin vain jotain.

”Mutta kiitos”, muistan käytöstavat.

Siirtäessäni Sepon käyntiin rohkenen hymyillä Avalle. Valjusti, mutta hymyilen silti.

”Sä olet valinnut melkoisen ponin.”

Seppo sai taas pikkuponi-kohtauksen, mutta Jusu pysyi edelleen sen selässä. Se vähätteli itseään ja mun ajatukset hiirulaisen sisusta vähenivät samaa vauhtia. Mietin miten Jusu ei osannut olla itsevarma, ei siihen tarvittu paljoa. Sanoi vaan mitä sylki suuhun toi ja esitti, ettei mikään koskettanut.

Jusun kommentti ponnahdutti toisen kulmani ilmaan. Sanoiko toinen sen pahalla vai hyvällä?

"Mä pelastin sen teuraskuljetuksesta", liioittelin ehkä hieman, mutta eihän Jusu sitä tiennyt.

Pelastin sen teuraskuljetuksesta. Miten Hevoshullu- ja Villivarsa-kaiku siinä on. Varmaan Ava on omin käsin hakenut Sepon teurasautosta, tai mikä vielä dramaattisempaa, -junasta.

Aika siistiä.

Sitä voisi kuvitella, että Ava Pulkkaset valitsisivat tuliteriä hevosia, niin kuin vaatteita ja ripsenpidennyksiä. Olen vähän yllättynyt Seposta ja sen taustoista. En osaa edes kyseenalaistaa Avan motiiveja. Puhdasta altruismia tietysti.

”Se varmaan palkitsee vielä luottamuksen”, hymähdän luottavaisena.

Tottahan toki Sepon tarina saa kauniin lopun, jossa pelastetun teurashepan ja sen omistakan välillä kukoistaa sieluhivelevä luottamus.

Mä luin Jusun olemuksesta, ettei se ollut odottanut sitä tietoa. Varmaan se oli olettanut, että mä olin ostanut Sepon joltain Suomenmestarilta, joka oli siirtynyt hevosiin ja poni saisi nyt opettaa seuraavan nuoren huipulle.

"Niin mäkin kuvittelin, mutta ei se taida", vastasin. Siitähän mä olin haaveillut.

Jusu hyppäsi Sepon selästä alas ja pompin yhdellä jalalla ratsukon luokse. Poni oli ollut ihan sika, mutta mä rakastin sitä silti. Rapsutin ruunan otsaa mietteliäänä.

Rapsutan Sepon kaulaa, kun jalkapohjani ovat jälleen tukevasti maanpinnalla. Mä hymyilen hyvin pienesti ja varovaisen lohduttavasti, kun Ava epäilee, ettei Seppo koskaan osoittaudu sellaiseksi, mitä sen omistaja ehkä ruunan pelastaessaan toivoi.

"Turha menettää toivoa. Ehkä se vaan ottaa aikansa", tuumaan rauhallisesti ja vilkaisen kelloa. Piru, tässä meni kauemmin kuin oletin.

"Saatkohan sä sen hoidettua itse?" kysyn melkein pelokkaana. "Mulla on tiukka aikataulu. Tietysti, jos sä et pysty... mulla on Granni vielä... mutta toki mä voin..."

Ajattelen, että onneksi mä tapailen hevosihmistä. Kuka vaan muu varmaan ärsyyntyisi tallille unohtumisista ja hevosten vaatimasta ajasta. Hetken jopa harkitsen, rohkenisinko veistellä siitä teemasta jotakin vitsiä Avalle, joka on ollut kummallisen ihmisiksi tänään. Mukavakin, jopa?

"Mitä sä häiriköit Avaa täällä?" Jannan ääni sai mut hätkähtämään ja käännyin katsomaan ystävääni, joka käveli kentälle päättäväisen näköisenä.

Mä olisin voinut toppuutella ystävääni, että Jusu itseasiassa oli auttanut mua.
Mä olisin voinut hymyillä, kiittää naista ja kertoa Jannalle kuinka tyhmästi Seppo oli tiputtanut mut esteiden sekaan.
Mä olisin voinut jatkaa fiksua käytöstäni, mutta mulla oli kuitenkin maine ylläpidettäväksi.

"Tottakai mä pärjään. Se on kuitenkin mun hevonen. Menepäs siitä sitten, hiirulainen."
Mun katse oli kylmä ja ylimielinen, kun katsoin Jusua, se vaihtui ylpeäksi virneeksi, kun silmät osuivat Jannaan.
"Jusu on kyllä niin helppo huijattava", totesin Jannalle ja lähdin kävelemään tallia kohti. Mun jalka meinasi pettää alta, mutta mä purin hammasta ja esitin, ettei siihen sattunut. Janna ei huomannut mitään ja mä taputin itseäni olkapäälle hyvästä näyttelystä.

Mun teki mieli katsahtaa taakseni Jusua kohden, vilauttaa sille pahoitteleva, kiitollinen katse, mutta mä vain jatkoin kävelyä. Mä osasin jo aika hyvin esittää, ettei mikään satuttanut mua.

-- Avalle, joka on ollut kummallisen ihmisiksi tänään. Mukavakin, jopa?

Menepäs siitä sitten, hiirulainen.

Miten kylmä olo mulle tulee. Miten mä jähmetynkin niin pahasti. Seison niillä jalansijoillani ja kuulen, miten mua kehutaan helpoksi huijattavaksi. Kehutaan? Ei. Ei mua kehuta. Nälvitään. Nolataan. Mollataan. Osoitetaan, että mä en ole yhtään mitään.

Ja inahtamattakaan mä nielen sen kaiken. Purematta. Kyseenalaistamatta. Puolustautumatta.

Mä olen helposti huijattava hiirulainen, arvoton, manipuloitavissa, käskettävissä, hyppyytettävissä, ja mä ansaitsen sen kaiken, koska se kaikki on ihan totta, eikä mussa ole naista osoittamaan, että mussa on paljon muitakin puolia.