Epäilyttävät katseet

Vapaapäivä. Se viikon ainoa päivä tällä viikolla, kun ei tarvinnut ajaa Vänrikinmäelle. Melkein jätin ajamatta edes Kallaan moikkaamaan Banskua. Se ei ollut kerinnyt kauaa olemaan tarhassaan, kun otin sen jo liikutettavaksi. Meillä meni treenit hyvin ja minua jaksoi yhä hymyilyttää osakilpailun voittomme. Bansku oli etevä nuori. Parkkeerasin Audini kotipihassa tutulle paikalle ja huomasin myös Jusun olevan paikalla.

Pösö ja se, että Ransu liikkui lennokkaasti kentällä, paljastivat asian. Voisinkin mennä moikkaamaan naista ja kyselemään miten meni. Suoristin farkkushortsejani, jotka olivat nousseet ylemmäs istuessani ja talsin tennarit jalassa kentälle. Yllätyin hieman, kun näin siellä myös miehen. Mies oli pitkä ja kevytrakenteinen, ratsastajan vartalo. Oliko Jusu tuonut tänne poikaystävänsä?

”Päivää”, tervehdin, kun astelin kentälle ja vilkuilin tuntematonta miestä. ”Täällä näyttää menevän hyvin”, huikkasin Jusulle samalla, kun siirsin katseeni miehestä naisen tekemisiin. ”Jahas, niin.. mä oon Inna”, sanoin miehelle ja ojensin käteni. ”Omistan ton hepan.”

Mittailin Alexanderia katseellani arvioivasti. Mitähän miehiä se mahtoi olla? Ensin mietin olisiko epäkohteliasta kysyä vain suoraan. Sitten jokin pieni kärpänen mielessäni kertoi, että Alexanderille pystyi todellakin sanomaan kaiken suoraan. Siitä miehestä oikein hehkui sellainen rikkaanpennun henki, joka ei pelännyt toisen sielun musertamista.
”Jep, koko höskän ja hevoset”, vastasin kättelyn yhteydessä miehen toteamukseen.

Hitsiläinen, miksi miehellä piti olla aurinkolasit päässä? Olisin todellakin halunnut lukea silmien ilmeitä. Irrotin otteeni miehen kädestä ja työnsin peukaloni farkkushortsien vyölenkkeihin rennosti.
”Mitäs sä oot miehiäs?” tiedustelin.
Lähempää katsottuna en enää luullut Alexanderin olevan Jusun poikaystävä. Mies oli selkeästi naiselle jotain sukua. Serkku? Veli? Sitä en tiennyt, mutta heissä oli ehdottomasti samanlaisia kasvonpiirteitä.

Halusin kuitenkin kipeästi tietää lisää Alexanderista. Olin sen verran utelias ja hieman lisää.

Arvaukseni osui ainakin osittain oikein. Alexander oli Jusun veli. Alexander Rosengård. Makustelin nimeä suussani hetken itsekseni. Olin nimen kyllä kuullut jossain. En vain painanut sitä silloin kovin tarkasti mieleen.
”Mikä siinä niin erikoista on?” kysyin Alexanderilta. ”Jusu on loistava ratsastaja. Mä kutsuin sen kokeileen Ransua, se meni hyvin ja pyysin sit Jusua auttaan liikutuksessa”, kerroin lyhykäisyydessään.

Kohautin olkiani kuin se ei olisi niin iso asia. Alexanderin katse siirtyi ratsukkoon, joten siirsin myös omani. Jusu todella osasi ratsastajaa Ransulla ja olin tyytyväinen sopivan liikuttajan löytämisestä.
”Mä itse oon tallimesenä Daniel Susinevalla ja mulla asuu hevonen Auburnissa. Jususta on tosi paljon apua”, lisäsin vielä.

”Joten sä itekin ratsastat? Kilpailetko aktiivisesti? Omaa hevosta?” esitin muutaman kysymyksen putkeen ja jäin mielenkiinnolla odottamaan vastausta.

Mua ehkä huvitti hieman, että olin niin kärkkäästi lähtenyt puolustamaan Jusun ratsastustaitoja. Alexander vain vaikutti sellaiselta, joka vähätteli siskonsa taitoja. Meinasin jo lohkaista, että ehkei Jusu vain pystynyt sanomaan mulle ei. Se olisi kuitenkin ollut aivan liian hyväksikäyttävä vastaus.

Siksi vain hymyillen nyökkäsin. ”Tosi paljon”, täydensin vielä.

Kohotin kulmiani Alexanderin kertoessa työkuvioistaan tai no tässä tapauksessa ilmeisesti entisistä. Fressonin talli oli etäisesti tuttu nimi, mutta en oikeastaan tiennyt siitä paljon mitään. Nimen kuullut jossain, aivan kuten Alexanderinkin.
”Taitaa olla estepiirejä”, tokaisin. ”Mä itse tunnen enemmän koulupuolen talleja ulkomailla, joten nimi ei niin paljoa kerro.”

Seuraavalle to do –listalle: tutustu myös ulkomaalaisiin estetalleihin (muihinkin kuin Juuson vanhempien). Pieni Ulla Taalasmaa heräsi sisälläni ja olin tietenkin aina utelias miksi jonkun työsuhde oli loppunut. Varsinkin, jos kyseessä oli nimekäs talli. En kuitenkaan halunnut olla liian utelias ensimmäisellä tapaamisella.

”Hevoset on siitä hauskoja, että ne löytää kyllä aina sun luokse”, naurahdin. ”Ota aikas.”

Jotenkin hiljalleen pieni kyrsiytyneisyys Alexanderia kohtaan kohosi pintaan. Pidin sen visusti sisällä. Miehen äänensävy ja sanomiset vain olivat niin… vittuilevia. En tiedä tekikö mies sen tahallaan. Ehkä se vain oli luontainen ominaisuus.

”Harrastatko sä jotakin ratsastamistakin?" oli erityisesti se kysymys, joka särähti mun korvassa.
Ylittikö mies olla sarkastinen? Vai johtuiko kysymys siitä, etten tunnistan entisen pomon tallia? Tuhahdin.
”En tietenkään, mulla on nää hevoset vaan koristeena”, vastasin.

Parin minuutin hiljaisuuden aikana katsoin kuin Jusu teki Ransun kanssa laukassa töitä. Ransu näytti pehmeältä, hieman hidas takaa.
”Mä kilpailen pääosin koulua. Mulla on sillä saralla yks kilpaileva”, päätin viimein vastata varsinaisesti Alexanderin kysymykseen. ”Ransu on mun ainut esteheppa. Sit mulla on yks varsa, josta pitäis kasvaa kouluheppa ja yks entinen kisahevonen, lähinnä oon varsottanu sitä viime aikoina.”

Pekan vieroitus oli hyvin lähellä, enkä malttanut odottaa, että pääsisin jälleen työstämään Hazelia. Tuskin me kisakentille lähdettäisiin, mutta en aikonut varsottaa sitä ihan heti uudelleen. Katsotaan nyt mitä tapahtuu.

Viimein Alexander riisui ne aurinkolasit pois silmiltään. En jäänyt tuijottelemaan niitä, etten vaikuttaisi epäkohteliaalta. Ne olivat kuitenkin saman sävyiset kuin Jusun. Nyt vasta sitä kunnolla muutenkin huomasi kuinka samannäköisiä he olivat keskenään.
”Älä muuta sano”, sanoin vastaukseni Alexanderin toteamukseen monipuolisesta tekemisestä.
Vastaus tuli hieman itsekseen mutisten kuin en olisi vastannut miehelle, vaan itselleni.

Pikkuflirttiä äänessään Alexander jatkoi vielä samasta aiheesta ja nyt jopa nostin hieman toista suupieltäni.
”Kyllähän sitä on kerinnyt jo kaikenlaista kokea”, naurahdin miehelle.
Alexander ei enää vaikuttanutkaan niin kusipäiseltä. Eleissä ja sanoissa oli ihme kyllä jonkinlaista järkevyyttä. Ehkä Alexander ei ollutkaan täysin lellitty rikaspoika, joka oli tottunut saamaan kaiken haluamansa tai ottaisi sen väkisin.
Ehkä tästä voisikin poikia jotain enemmän. Ei romanttisesti tietenkään! Mutta ehkä kaverimielessä ja rennosti.

Naurahdin Alexanderin kiikkustuolikommentille. Olisihan siinäkin tosiaan tekemistä vanhoille päiville, jos sinne saakka tästä selvitään. Seuraavan kommenttini heitin kuitenkin vasta liittyen Jusun rohkeuteen.

”Niin, no, mä en Jusua oo tuntenu kovinkaan kauaa”, kerroin ja mietin oliko edes tuntenut oikea termi. ”Mun käsityksen mukaan se kuitenkin liikuttelee paljon muiden hevosia. Ja tarviihan sitä selkäranka joskus kasvattaa”, naurahdin perään.

Hymähdin miehen tokaisulle mun omasta itsevarmuudesta ja työnsin käteni farkkushortsien taskuihin.
”Kiitos”, lopulta naurahdin. ”Tässä on vuosien mittaan saanu kasvattaa paksun nahan, vaikka joskus se ulkokuorikin pettää.”

Purin huultani ja katsoin kimoa ruunaani, joka vaikutti erittäin tyytyväiseltä.
”Jusu on kyllä hyvä ihminen”, tokaisin sitten. ”Turhaan mä sitä sulle kerron”, nauroin vielä. ”Kyllä sä siskos tunnet.”

”Hyvin meni Jusu”, huikkasin brunetelle ennen kuin käännyin viimeisen kerran tämän veljen pariin. ”Jahas, ruoka kutsuu. Oli kiva tutustua Alexander, ehkä vielä törmäillään.”
Heilautin kättäni sisaruksille ja lähdin kohti taloani.