Painajaisunia, todellisuutta, ja kaikkea siltä väliltä | Charlotte R.

Pieni punainen mökki ja perunamaa

       02.07.2012, Murronmaa

Katselen miten mutsi kykkii tapansa mukaisesti talomme pihalla sijaitsevassa kasvihuoneessa kun porhallan etuovesta pihalle. Vedän keuhkoihini ihanaa kesän tuoksua ja lämmin tuuli huokaa mun korvaan. Vilkaisen metsän laitaan missä mun newforestinponi Rusina, ja mutsin iso tanskanpuoliverinen Pulla laiduntaa tyytyväisenä pienen pihaton vierellä. Tungen karanneen hiussuortuvan takaisin korvan taakse ja lähden painelemaan hevosia kohti. 

Painan kasvoni Rusinan paksua harjaa vasten ja poni nostaaa päätään katsellen mua uteliaana. Ojennan taskustani namin sen hamuiltavaksi ja hymyilen. Rusinalla alkaa olla jo ikää, mutta en suostu luopumaan siitä mistään hinnasta. Onhan se kuitenkin mun ensimmäinen oma poni. Sain sen kun olin 10-vuotias. Samalla kun mutsi päätti siirtää Pullan, vanhan kilpahevosensa, täyspäiväiselle eläkkeelle ja halus sen kotipihaan. Silloin Rusina astui kuvioihin, kun Pulla tartti kaverin. Hevosten oikeat nimet eivät mitenkään liittyneet lempinimiin, mutta mä olin itse ne keksinyt muksuna ja mun mielestä se oli edelleen tavattoman hauskaa että ne oli Rusina ja Pulla, parhaat kaverukset. 

" Mennäänkö maastoon kun on näin nätti ilma? " mutsi kävelee aitaukseen ja taputtaa isoa hevostaan kaulalle.
" Joo! " hymyillen lähden hakemaan Rusinan satulaa ja suitsia. Meillä ei kauaa nokat tuhise kun hevoset on jo lähtovalmiina ja yhdellä nopealla liikkeellä heilautan itseni tuttuun ja turvalliseen satulaan. Rusina huiskii kärpäsiä hännällään, mutta muuten seisoo kuin tatti, korvat minuun päin kääntyneenä, odottaen käskyjä. Hymyilen. Poni on aina ollut mun paras kaveri ja luotan siihen enemmän kuin kehenkään ihmiseen. Ei ole mitään mitä Rusinan kanssa ei voisi tehdä yhdessä.

Jonkin aikaa käveltyämme porottavan kuumassa auringossa peltojen keskellä, pääsemme pienelle hiekkatiellä metsän keskelle.
" Ravia! " mutsi huutaa ja kannustaa Pullaa eteenpäin. Vaikka hevonen ei ole enää eläkepäivillään järin säpäkkä tapaus, me saamme Rusinan kanssa painella perään tuhatta ja sataa. Onhan sillä nyt kuitenkin noin puolet lyhyemmät jalat kuin isolla puoliverisellä. Hetken päästä hevoset siirtyvät laukkaan kun pääsemme suurelle peltoaukealle. Tuuli humisee korvissa, hevosten kaviot rummuttavat maata tasaiseen tahtiin ja ilmavirta kasvoilla ei koskaan oo tuntunut näin hyvälle, kuin hevosen selässä. Olen onnellinen.

       Nykyhetki

" Aih saakeli... " havahdun siihen että joku töytäisee mua kyynerpäällä kylkeen. Nostan itseni kyynerpäiden varaan ja katselen hetken hämilläni ympärilleni. Olen Kallassa, omassa pienessä yksiössäni. Ei äitiä, ei Rusinaa, eikä Pullaa. Ei punaista mökkiä ja perunamaata. Vain kylmänvalkoinen moderni sisustus ilman suurempia koristuksia ja joku yhden yön hoito sängyn toisella laidalla kuorsaamassa. Vajoan takaisin lakanoihin ja tunnen älytöntä kaipuuta. Hiljaa mielessäni lähetän noille kaikille kolmelle, aikaisemman elämäni tärkeimmille tyypeille, terveiset taivaaseen, jonka jälkeen vaivun taas katkonaiseen uneen.

      13.07.2018 , Kallan terveysasema n. klo 13.00

Mä istun Kallan terveysaseman hoitajien taukotilassa. Vika työvuoro ennen kesälomaa ja mä en malta odottaa että pääsen sukeltamaan ulos työvaatteista ja suoraan tallivaatteisiin. Ennenkuin kerkeän kissaa sanoa, taukotuvan ovesta astelee sisään päivystävä lääkäri, Elias Ahlgren. Ah, hiton Elias. Se saa aina mun mahan heittämään häränpyllyä. Mä en oo koskaan ollut mikään suuri ihastuja tai miehistä haaveksija, mutta tää kaveri. Vitsi se saa mun pasmat sekasin. 

Mies työntää vaalean hiussuortuvan pois kasvoiltaan ja hymyilee mulle ystävällisesti.
" Ootsä kesäloman viettoon lähdössä? " mies kysäisee samalla kun kaataa itselleen kupillisen kahvia.
" Joo ", vastaan ja punastun vähän kun en keksi mitään muuta järkevää sanottavaa. Mittailen katseellani toista ja tekisi vain mieli hyökätä sen päälle ku villikissa. 

Elias on noin kolmissakymmenissä, päivettynyt ja vaaleatukkainen. Sillä on hämmentävän siniset silmät jotka vie jalat alat yhdeltä jos toiseltakin mennen tullen. Ja mä olen ollut naurettavan ihastunut siihen siitä asti kun muutin Kallaan ja aloitin duunit terveysasemalla. 

Elias hymyilee mulle eikä edes häkelly mun lyhytsanaisuudesta vaan jatkaa juttua:
" Nätti ilma ulkona. Pääsispä itekkin jo nauttimaan siitä ", mies pohtii ja katselee ikkunasta terveysaseman sisäpihalle. Nyökyttelen punaisena kuin paloauto ja koitan hillitä itseäni etten juokse karkuun.
" Millon sulla on kesäloma? " kysäisen ja koitan esittää mahdollisimman huoletonta samalla kun tiskaan mukiani tiskialtaassa.
" Parin viikon päästä. Lähetään avovaimon kanssa Lontooseen kaupunkilomalle ", toinen hymyilee nojaten taukotilan keskellä olevaan pöytään. 

Meinaan tipauttaa mukin kädestäni miehen sanojen iskiessä mun alitajuntaan. Voi paska. Tietysti sillä on jo naisystävä. En mä tiiä miks mä edes hetken haaveilin että tollanen jokaisen naisen unelma ois vielä vapaalla jalalla. Koitin peittää pettymystäni ja totesin kuivasti:
" Aivan okei. No mä toivotan sitten vaan mukavaa matkaa, ei nähdä sitä ennen kuitenkaan ". Tämän sanottuani lähden naisten pukuhuoneeseen vaihtamaan vaatteita.

Istun terveysaseman parkkipaikalla mun autossa. Ketuttaa ku pientä oravaa jolla on käpy hukassa. Ei tässä nyt kuitenkaan kiukuttelu auta. Ainoo mies joka on ikinä saanu mun pään sekasin on varattu, ja asia on sillä selvä. Pieni ääni mun päässäni kuitenkin muistuttaa mua, ettei ne oo edes naimisissa, asuu vaan yhdessä. Eli mikä mua estää silti yrittämästä. Karistan kuitenkin moiset ajatukset heti. Vaikka osaan olla aika lehmä halutessani, en mä silti mikään "kodinrikkoja" ole. Vetäisen aurinkolasit silmilleni ja kaasutan pois terveysaseman pihasta pohtien mun moraalisia periaatteitani. Tai oliko mulla edes sellasia.