Kesämies

Uinuvan tuppukylän pikkiriikkisessä lähikaupassa työpäiviin sisältyy harvoin niin merkittäviä kohokohtia, että ne painuisivat mieleen muutamaa hetkeä pidemmäksi ajaksi. Työntekijä potee tylsyyttään. On kollegan ruokatauko, eikä ole juttukaveria. Ne asiakkaat, joilla on taipumusta unohtua kassalle höpisemään, eivät ole järin mielekästä seuraa. Nuorta naista pitkästyttää, kunnes hän havaitsee vieraan miehen astuvan sisään. Tullessaan mies jää pitelemään ovea auki Rissasen rouvalle, joka on poistumassa kaupasta kolmatta kertaa tänään. Rissasen rouva hukkaa aina kauppalistansa, mutta muistaa kotiin palattuaan, että lista onkin ollut taskunpohjalla koko ajan. Luettuaan sen uudestaan Rissasen rouva huomaa aina jonkin elintärkeän elintarvikkeen puuttuvan ja palaa kauppaan.

Rissasen rouva on yksinäinen ja Rissasen rouva jää aina kassalle rupattelemaan, ja kuultuaan Rissasen rouvan aina samanlaisina toistuvat kuulumiset kahdeksankymmentä kertaa nuori nainen ei enää osaa kuunnella uteliaana. Muorin papatus soljuu tajunnan lävitse jättämättä siihen jälkeäkään.

Vieras mies sen sijaan - mies jättää kyllä jäljen nuoren naisen mieleen. Nainen tarkkailee herkeämättä mutta mahdollisimman hienotunteisesti, kuinka mies etenee muutoin tyhjässä kaupassa. Mietteliäänä, harkitsevaisena. Punniten ja aprikoiden ja tuoteselosteita silmäillen. Ja vaikka mies on päällisin puolin ajatuksiinsa uponneen näköinen, naisesta tuntuu, ettei hän ole lainkaan niin muun maailman ärsykkeiden tavoittamattomissa kuin miltä ensivilkaisulta vaikuttaisi.

Mies on tyylikäs. Häntä tarkkailevan naisen arvion mukaan mies on melko pitkä, kenties aavistuksen lähempänä sataayhdeksääkymmentä kuin sataakahdeksaakymmentä senttimetriä. Vai hämääkö miehen ryhti - onko hän todellisuudessa lyhyempi kuin miltä näyttää? Mies kantaa itsensä tavalla, jota nuori nainen ei aivan uskalla kutsua ylpeäksi, mutta tavallinen itsevarmuuskin tuntuu liian miedolta sanalta. Nainen valuttaa katseensa rennolla tavalla säntillisestä parrasta aataminomenan kautta hartioihin. Tummanharmaa kauluspaita istuu täydellisesti. Mies ei ole arkivaatteissa, nuori nainen päättelee, tai kenties miehen arki on hänen tuntemaansa loisteliaampaa.

Nuori nainen huokaisee hiljaa ja näpertää kynsinauhojaan. Tuntematon mies ei kuulu samaan maailmaan hänen kanssaan.

Silti vuorovaikutustilanne heidän välillään on välitön. Harmillisen nopeasti se on ohi. Nuori nainen painaa mieleensä siniset silmät, niiden kohteliaan katseen, ja otsan kevyet juonteet, jotka tulevat näkyviin, kun miehen kulmakarvat kohoavat aavistuksen hänen syöttäessään pin-koodia maksupäätteeseen. Ne eivät tee miehestä kulahtaneen näköistä. Se on nuoren naisen mielestä merkillistä, mutta luontevaa.

Miehen mentyä nuori nainen odottaa työkaveriaan ja toistaa mielessään miehen kanssa käymäänsä lyhyttä keskustelua. Ei erityisen sisältörikasta, ei mitenkään niistä kymmenistä sananvaihdoista, joita hän asiakkaiden kanssa aina työpäivänä aikana käy, poikkeavaa. Hei, kaksikymmentäviisi ja neljäkymmentä, kiitos, näkemiin.

Työkaveri tulee ja nuori nainen virnistää kiusoittelevasti.
"Olisitpa nähnyt. Oikea komistus."
"Täällä vai? Sulla on vaan ollut niin tylsää, että uskot omia kuvitelmiasi."
"Kyllä muakin harmittaisi, jos olisin ollut takana just silloin kun tämä kävi. Makee mies."
Työkaveri tivaa lisätietoja, mutta nuori nainen ei ehdi kertoa mitään merkittävää, ennen kuin kaupan ovi käy jälleen. Asiakkaan kuullen kumpikaan ei halua aiheesta keskustella.

Kesämökiksi paikka on hulppea, mutta mökki se on silti. Liiat mukavuudet eivät miestä viehätä, niistä hän saa kyllikseen muissa asunnoissaan. Mielenrauha vaatii työtä, ja seistessään katselemassa itseään varten rakentamaansa kesäasuntoa mies tuntee ilman olevan hieman kevyempää hengittää. Ensi töikseen mies laskee ruokaostokset keittiön pöydälle odottamaan. On vaihdettava vaatteet, riisuttava ammattiminuus ja rytistettävä se pyykkikoriin. Vasta tummissa farkuissa ja valkeassa t-paidassa mies sisäistää sen tosiseikan, ettei kukaan vaadi häneltä mitään kahteen kokonaiseen viikkoon.

Kahden viikon ajan hän on tavallinen Aaron Kaarniemi. Ei arkkitehti, ei visionääri, ei edes tavoitettavissa. Kokemuksesta mies tietää, ettei luovaa mieltä voi sammuttaa, mutta puhelimen pystyy. Vain välttämättömät yhteydenotot tavoittavat hänet tulevien viikkojen aikana, mieluiten eivät kuitenkaan mitkään. Aaron on sulkenut työnsä ja velvollisuutensa Kallan ulkopuolelle.

Taiteilija Aaron on silti. Ei taidemaalari tai kuvanveistäjä, mutta tarkka tunnelmasta ja yksityiskohdista. Purettuaan ostoksensa keittiön tyhjyyttään ammottaviin kaappeihin mies ryhtyy ruoanlaittoon. Hänen ei tarvitse kokata kuin itselleen, mutta silti hän suhtautuu toimintaan pedantilla pieteetillä. Ruoan täytyy olla täydellistä. Mies ei tyydy vähempään, kuten ei millään elämänsä osa-alueella. Hän viihtyy keittiössään, koska se on eleettömän tyylikäs ja virheettömän käytännöllinen. Hän viihtyy kesämökillään, sillä se on suunniteltu viimeistä yksityiskohtaansa myöten suurta paneutumista osoittaen. Ostaessaan tontin Aaron tiesi jo, mitä halusi.

Täydellinen talo täydellisellä paikalla.

Korkealla järven yllä jylhällä sijallaan kohoava talo on hänen onnistunein luomuksensa. Se ei ole suurin, ei näyttävin, ei kohutuin ja puhutuin ja ihailluin, mutta se on ainoita töitä, joihin Aaron on tyytyväinen. Tänne palaaminen ei herätä miehessä turhautumista ja halua muuttaa asioita. Tästä paikasta hän ei muuttaisi mitään, paitsi ehkä historiaa, mutta se mikä on ollutta ja mennyttä on hänen käsiensä ja muutoksiin kykenevän mielensä ulottumattomissa. Historia ei kirjoita itseään uudelleen.

24-vuotiaana Aaron uskoi saavuttavansa elämässään kaiken. 28-vuotiaana hän uskoi, että hänellä todella oli kaikki. 31-vuotiaana Aaron ymmärsi, että elämässä mikään ei ole pysyvää paitsi hän itse. 32-vuotiaana mies on opetellut olemaan tyytyväinen kaikkeen siihen, mitä hän on, mitä hänellä on ja mitä tulevaisuus vielä tullessaan tuo. Hän uskoo osaavansa suhtautua kaikkiin elämän oikkuihin joustavammin kuin kaksikymppisenä äkkipikaisena, kuuta taivaalta havittelevana ja itsestään liikoja luulevana poikana.

Aaron kattaa pöydän terassille ilta-aurinkoon. Hän on hyödyntänyt ilmansuunnat virheettömästi. Keittiöön, missä mies useinmiten syö aamiaisensa, paistaa aamuaurinko. Suuri ja avara oleskelutila korkeine ikkunoineen kylpee materiaalivalintojaan hellivässä valossa suuren osan päivästä. Illan viimeiset auringonsäteet kurkottelevat saunalle ja sen suojaisalle verannalle, jolta lähtevät jyrkät portaat vievät rantaan.

Näyttävät keraamiset astiat ja samettinen risotto ovat sopusointuinen pari. Aaronia ei harmita, ettei hän pääse jakamaan illalliskokemusta kenenkään kanssa. Hän on yksin ensimmäistä kertaa hyvin pitkään aikaan, ja sitä hän on kaivannut, vaikka ei sitä ääneen ole voinut sanoa. Ehkä muutaman päivän kuluttua hän alkaa kaivata muuta seuraa kuin stereoista soiva musiikki, mutta ei vielä. Ennen sitä hän aikoo kitkeä kukkapenkit, ehkä raivata rannasta pari puuta. Aaron tietää kasveista juuri sen verran kuin hänen tarvitsee pitääkseen pihapiirin itselleen mieluisana. Enemmän hän tietää monesta muusta asiasta.

Mutta pihatyötkin saavat odottaa huomiseen, tai ehkä ensi viikkoon. Ei. Aaron hymähtää ja kaataa lasiin konjakkia, ja tietää jo tarkalleen, etteivät pihatyöt odota ensi viikkoon. Eivät edes ylihuomiseen. Aaron ei malta olla tekemättä mitään, vaikka onkin kaivannut rauhallista eloa kesäisessä peräkylässä. Mielenrauha vaatii työtä, mieluiten luovaa ja fyysistä. Niin se on ollut aina, eikä Aaron usko oppivansa siitä piirteestä eroon. Hän on tullut isäänsä, vaikka yhteys ei olekaan ilmeinen. Jotakin samaa heissä on, hieman ulkonäössä, mutta eniten työteliäässä luonteessa. Aaron pohdiskelee, millaisia projekteja isä on kesän korvilla aloittanut, ja lupaa itselleen, että käy ajelulla vanhempiensa luona. Ehkä jo huomenna.

Helena Kaarniemi on tottunut toteuttamaan kesäisiä projekteja yksin pitkillä kesälomillaan. Artturia kiinnostavat rouvan suunnitelmat, jollakin sellaisella etäisellä tasolla, niin kuin kaikki työn ulkopuolinen. Aiempina vuosina kesäprojektit ovat olleet heidän yhteisiään, mutta jokin on muuttunut. Oikeustieteen professorin ajatukset askartelevat aina jossakin muualla, katse on hajamielinen, mutta utuinen pinta johtaa harhaan. Helena on tuntenut Artturin pitkään, on ollut tämän kanssa naimisissa pidempään kuin ollut olematta, ja tietää, kuinka terävä, tarkkanäköinen ja läsnäoleva mies todella on.

Artturista pidetään. Yliopistolla hän on arvostettu asiantuntija ja pidettyä seuraa, ja opiskelijat tuntuvat mieltyvän charmantin ja selkeäantisen professorin luennointiin. Artturin ohjaukseen on aina tunkua, jos liikkeellä on pieninkään huhu siitä, että mies aikoo ottaa vaivoikseen opinnäytetyöseminaarin. Helena tietää kyllä, mikä miehessä viehättää. Rauhallinen ja analyyttinen mies on turvallisuuden perikuva.

Helena on nauttinut turvasta yli kolmenkymmenenviiden vuoden ajan. Useimmat niistä ovat olleet hyviä, mutta on joukossa ollut syviä vesiä ja mustia ajanjaksojakin. Kaikesta, nuoremman pojan surullisesta kohtalostakin, on selviydytty yhdessä, ja Helena on siitä kiitollinen. Ernon jälkeen Helena hajosi kappaleiksi kerran ja toisen ja yhä uudestaan, ja niin teki kai Artturikin, mutta hallitummin. Helenasta tuntuu, että siitä se alkoi, miehen katoaminen yhä syvemmälle pykäläviidakkoon ja tieteenfilosofiseen pohdintaan. Oikeuden syvimmästä olemuksesta tuli Artturille pakkomielle silloin, kun elämä itsessään oli kaikkein epäoikeudenmukaisinta.

Istuessaan tämänkesäisen työnsä äärellä Helena katselee vanhempaa poikaansa. Aaron katselee äitinsä rakentamaa kivipolkua, ties mitä ajattelee. Kuuttakymmentä kolkuttava nainen panee merkille, ei oikeastaan surumielisenä eikä ehkä haikeanakaan, vaan lempeästi pohdiskellen, että Aaronissa on enemmän isästään muistuttavia piirteitä kuin hän on koskaan oikeastaan ymmärtänytkään. Eikä vain isästään, vaan siitä elämästä, jota he perheenä ja sittemmin poika itsenäisesti on läpikäynyt.

Aaron muistaa Ernon, synnynnäisesti monivammaisen pikkuveljensä. Aaron oli jo niin pienenä niin kovin vastuuntuntoinen, hieman vakavakin poika. Aaronille ei tarvinnut selittää asioita, Helena ajattelee ja tuntee nyt piston sydämessään. He luottivat aina Artturin kanssa siihen, että poika ymmärsi kyllä. Niin Aaron varmasti ymmärsikin. Aina hieman enemmän kuin vanhemmat tajusivatkaan.

"Toivottavasti olet viihtynyt", Helena sanoo pojalleen, ja toivoo, että voisi sanoa niin paljon enemmän.
Aaron nyökkää. Miehen äiti on jälleen varma, että nyökkäys on vastaus myös hänen ajatuksiinsa, ei pelkkiin ääneen lausuttuihin sanoihin.
"Minä niin toivon, että elämä kohtelee sinua hyvin", nainen kertoo hiljaa ja tuntee tuulenvirin leyhyvän heidän ympärillään.
Toinen nyökkäys. Kaksi rinnakkain istuvaa yksilöä puhuvat samaa hiljaista kieltä, jossa lausahduksiakin enemmän merkitsevät ne asiat, joita ei sanota ääneen.

He ovat hiljaa hyvän tovin. Helena maistaa vadelmavichyä ja katselee tyytyväisenä pihamaata. Jälleen on kesän aikana puutarha saanut kukoistaa, kasvaa ja kiemurrella eläväisenä oman tahtonsa mukaan. Nainen on vain ohjannut kasvua vuosien ajan lempeällä otteella. Sitä on ollut jokaisena kesänä mielenkiintoista seurata. Vähän kuin katselisi sivusta, mihin uomiin elämä asettuu.

"Isä taitaa olla taas tiedekuplassaan", hänen poikansa toteaa yhtäkkiä.
"Niin on."
"Toivottavasti sulla ei ole yksinäistä."
Helena katsoo poikaansa ja hymyilee äidin hymyä. Hän toivoo, että Aaron tietää, kuinka ylpeä hän pojastaan on. On ollut aina, mustina vuosinaankin, ja Aaronin omina mustina vuosina.

"Yksinäistä? Ei, ei mulla yksinäistä ole."

Poika vilkaisee äitiään ja kohtaa rauhallisen katseen. Silloin Aaron tietää, ettei Helena valehtele. Äiti ei koe oloaan yksinäiseksi silloinkaan, kun isä viettää leijonanosan vuorokaudestaan työhuoneellaan. Ei niin kauan, kun äiti saa asua tässä talossa, tässä pienessä kyläyhteisössään, joka on elänyt ja muuttunut ja pysynyt ja aina tuntunut turvalliselta piiriltä heidän kaikkien ympärillään. Vaikka Aaron on itse etääntynyt kauniista ja hullunkurisesta kyläperheestä, äidille ei ole olemassa mitään muuta kotia kuin tämä.

Mutta äiti ja isä ikääntyvät, Aaron tiedostaa. He ovat vielä työelämässä ja täydellisen hyvinvoivia, mutta entä viiden vuoden päästä, tai kymmenen, tai, jos Luoja - tai kuka tästä kaikesta onkaan vastuussa - suinkin suo, kahdenkymmenen?

Aaron asuu niin kovin, kovin kaukana täältä. Kuinka kauan niin voi jatkua?

Helena aistii, että hänen vanhempi poikansa pyörittelee jälleen vastuuta mielessään. Lempeällä hymyllä ja kevyellä kämmenselän taputuksella äiti viestii mieheksi varttuneelle pojalleen, ettei syytä huoleen ole.

Olen yhä sinun äitisi, ja minulla on isäsi turvanani, Helena sanoo pojalleen ajatuksissaan. Nyt Aaronin katse on sulkeutunut, samalla tavalla harhaanjohtavan hajamielisellä silauksella viimeistelty kuin isällään, eikä hänen äitinsä yhtäkkiä enää tiedä,  mille teille aikuisen lapsen ajatukset ovat livenneet.

Aaron on ollut välillä poikkeuksellisen hyvällä tuulella. Hän on nauttinut rauhallisesta kesäelämästään, vaikkei se olekaan mennyt kaikilta osin suunnitelmien mukaan. Mökillä muutokset suunnitelmiin tuntuvat asiaankuuluvammilta kuin säntillisessä geneveläiselämänpiirissä. Sellaista on lomalaisen elämä, ei niin prikulleen taikka jetsulleen taikka justiinsa. Aiottua pidempään jatkuva oma rauha ja yksinäisyys eivät koidu Aaronin kuolemaksi, sillä hän on saanut välillä seuraa vanhemmistaan, heidän naapureistaan - ja niin, Gabriellasta, jonka Aaron on tavannut uudelleen, pari kertaa vahingossa ja muutaman kerran sovitusti.

Tapaamiset ovat sujuneet ihan ystävällismielisissä tunnelmissa, vaikka ehkä kipinästä ja välkähdyksistä on saatu nauttia. Aaron ei tiedä, mikä naista jarruttaa, mutta arvelee, ettei itsekään syöksyisi suin päin suhdesyövereihin kenenkään sellaisen kanssa, jonka tietää katoavan muille maille viikkojen kuluessa. Aaron tietää tarkalleen, mikä häntä itseään jarruttaa.

Hän on hieman etuajassa, niin kuin hänellä on tapana. Murronmaan linja-autoasema on puettu kesäkukkaistutuksiin, jotka eivät peitä läpikulkualueen tuntua. Sellainen tulemisen ja menemisen ja väliaikaisuuden ilmapiiri kai kietoo otteeseensa kaikenlaiset matkustamisen paikat, eivätkä kukkaset kerta kaikkiaan riitä sen häivyttämiseen.

Aaron asettuu odottamaan. Hän ei aio yllättyä, mikäli linja-auto on myöhässä aikataulustaan. Ne usein ovat.

Mutta nyt aikataulut toteutuvat, ja Aaron nousee seisomaan ja jättää kovan ja kalsan asemapenkin taakseen pitkin askelin. Hän erottaa odottamansa jo kaukaa. Ei se ole vaikeaa, sillä kaksikko erottuisi mistä tahansa.

Paula on pitkä ja näyttävä, niin kuin on ollut aina, ja säteilee tyyliä, itsevarmuutta ja luovuuttaan pitkälahkeisessa haalarissa. Sen täytyy olla naisen omaa mallistoa. Aaron pistää merkille, että nainen on antanut tukkansa kasvaa hieman. Aaron ei usko, että Paulasta enää koskaan tulee sitä pitkätukkaista menninkäisen näköistä olentoa, joka hän oli heidän ensi kertaa tavatessaan. Lyhyempi malli pukee rohkeaa naista.

Paula on kuitenkin vain pahollinen paha, joka on viimeisinä viikkoina saanut Aaronin ärsyyntymään muuttamalla miehen omia kesälomasuunnitelmia yksipuolisella ilmoituksella useammin kuin kerran. Elise, suloinen ja vilpitön Elise, joka juoksee hieman varomattomasti Aaronin luokse - häntä Aaron on odottanut. Laskeutuessaan kyykkyyn ja kaapatessaan pienen tyttärensä syliin mies sulkee silmänsä ja on juuri niin onnellinen kuin lapsensa ensimmäistä kertaa useaan viikkoon tapaava isä voi olla. Aaronin maailmassa mikään ei yllä samaan arvoon kuin kultainen Elise auringon vaalentamine kiharoineen.

"Menikö matka hyvin?" Aaron tiedustelee ja hymyilee viekkaasti Eliselle. "Ehditkö lukea kaikki kirjat?"
Nelivuotias ei todellisuudessa vielä lue, mutta Elise on kovin kiinnostunut värikkäistä kirjoistaan ja toistelee ylpeänä kirjoitettuja rivejä, jotka on oppinut ulkoa äitinsä ja isänsä lukiessa tarinoita hänelle uudestaan ja uudestaan.
"Joo!" Elise nyökkää ja näyttää tavattoman ylpeältä.
"Mökillä on muitakin kirjoja", Aaron muistaa.

Paulaa mies tervehtii jäyhemmin. Ex-vaimo on saanut häneltä elämässään enemmän lämpöä kuin on itse palauttanut. Aaron ei ole katkera menneistä ajoista, mutta tästä kesästä - lomasta, jota hän suunnitteli ja haaveili viettävänsä Suomessa tyttärensä kanssa... siitä, miten näppärästi ja muitta mutkitta Paula on pitänyt lapsen poissa Aaronin kesälomasta, mies on vihainen. Ehkä ennen kaikkea itselleen, sillä hänhän sen kaiken on sallinut. Ehkä olisi vain pitänyt vaatia Paulaa toimimaan yhdessä hyväksyttyjen suunnitelmien mukaisesti ja tuomaan Elise aikaisemmin.

Mutta ei Paula ehtinyt, tai sitten Elisen pitikin saada nauttia jonkun tietyn ystävänsä seurasta, tai sitten Paulalle tarjoutuikin uskomaton tilaisuus viedä tytär johonkin henkeäsalpaavan upeaan paikkaan.

Aaronia kismittää erityisesti se, ettei Paula tee senkaltaisia spontaaneja ja muiden suunnitelmat sotkevia asioita ilkeyttään. Paula tekee sen siksi, että nainen on luova pakottavan villillä tavalla. Siihen rohkeaan intuitiivisuuteen mies Paulassa nuorena rakastui niin päätä pahkaa. Monta vuotta se oli upeinta, mitä Aaron tiesi: peloton ja innostuva nainen, joka rohkeni tavoitella elämänsä kaikkia unelmia jäämättä koskaan piehtaroimaan epäonnistumisenpelkoon. Siinä sivussa Aaronkin uskaltautui tekemään pidäkkeettömästi työtä menestyäkseen.

"Voi, pistäydytään torilla", Paula innostuu, kun he ajavat kohti Kallan mökkiä.

Kallan toria voi tuskin nimittää sellaiseksi. Siinä on yksi torikahvilan kaltainen koju, jonka valikoima on aneeminen, ja yksi vihannesmyyjä, ja jäätelökioski. Paula on kuitenkin ehtinyt innostua vihannesmyyjän värikkäästä esillepanosta. Aaron parkkeeraa auton ja johdattaa Elisen pieneen leikkipuistoon siksi aikaa, kun Paula valikoi vihanneksia, marjoja ja juureksia ja takuulla jutustelee sulavan supliikisti myyjän ja muiden asiakkaiden kanssa.

Aaron iloitsee siitä, miten sujuvasti hänen pieni tyttärensä vielä solahtaa leikkien maailmaan. Isä pelkää sitä päivää, kun hänen tyttärensä keksii olevansa liian vanha leikkimään ja kuvittelemaan asioita. Lapsenomainen mielikuvitus ja ilo ovat parasta lääkettä mihin tahansa maailman harmeihin.

Elise ei ole nähtävästi kärsinyt heidän avioerostaan. He ovat tehneet kovasti töitä, jotta pienen tytön maailma ei järkkynyt palasiksi samassa tahdissa heidän omiensa kanssa. Aaron on ylpeä siitä, että he kykenivät siihen. Lapsen kannalta turvallista erotyötä on helpottanut heidän molempien pidättäytymisensä uusista kumppaneista, entinen aviomies ja tyttären isä arvelee. Ovathan he hienovaraisesti tapailleet, kumpikin omilla tahoillaan, mutta aika ei ole ollut vielä kypsä millekään elämää suuremmalle. Sellaista ei kai kohtalo ole vielä kuljettanut kummankaan polulle.

Heidän oma liittonsa oli elämää suurempi. Niin suuri, etteivät he kyenneet hallitsemaan tilannetta. Kaksi voimakastahtoista ja haastavaa persoonaa kai ihastutti toisiaan nuoruuden huumassa, mutta järjen olisi pitänyt sanoa, että tuhoonhan se koko kuvio oli tuomittu. Aaron ei kadu rakastumistaan tai avioliittoaan Paulan kanssa, mutta monia tekoja liiton aikana kyllä.

Aaronista on tullut varovainen. Hän ei halua enää koskaan elämässään katua mitään.

Paula liittyy heidän seuraansa ja ehdottaa jäätelöiden ostoa kioskilta ennen mökille ajamista. Elise innostuu, Aaron suostuu, he toteuttavat suunnitelmansa. Seistessään jäätelökioskin jonossa kauniin tyttärensä ja entisen vaimonsa kanssa Aaron näkee silmäkulmassaan tutun hahmon. Ilme miehen kasvoilla jähmettyy, kun hän kohtaa Gabriellan katseen.

Katumus. Neuvottomuus. Ymmärrys siitä, miltä tämä vaikuttaa. Tarve selittää. Aaron ei haluaisi tuntea tarvetta millekään selityksille.

Paula vaatii hänen huomionsa; jäätelön valitseminen tuntuu järjettömältä ja yhdentekevältä asialta. Miehen mieli askartelee jo polttavamman asian parissa. Hänen on kirjoitettava Gabriellalle viesti heti, kun he pääsevät mökille. Viesti ei saa olla puolusteleva, sillä miehellä ei ole oikeutta puolustautua. Hän on itse jättänyt kertomatta nämä elämäänsä ja omaa itseään koskevat asiat, vaikka he ovat puhuneet monesta aiheesta. Miksi hän on ollut salaamisessaan niin ehdoton? Miksi se on tuntunut niin tärkeältä?

Ennen Aaronilla olisi ollut varma vastaus sellaisiin kysymyksiin, mutta arkkitehti ei enää ymmärrä oman mielensä rakennetta.