Estevalmennus 25.6.

Olin jatkuvan tekemisen tarpeessa, joten olin luvannut ryhmäläisilleni yksityisvalmennuksia. Gabriella oli tahtonut kenttätammansa kanssa estevalmennuksen ja totesin mielessäni naisen olevan oikeassa. Reiska (mikä kamala miehinen lempinimi, pirun Amanda!) oli rataesteillä suorastaan holtiton ja vaarallinen. Maastossa se oli rohkea ja kestävä, ja hyppäsi maastoesteetkin pelkällä varmuudella. Kouluradalla tamma keskittyi kohtalaisesti, mutta esteradalla sen päässä vain napsahti jokin.

Olin ehkä jopa hieman kauhuissani valmennuksesta ja koetin kuumeisesti keksiä lehmähevoselle jotakin hallittua tehtävää. Kasasin esteitä kentälle, vaikka toisaalta tiedostin, että Gabriellan olisi hyvä treenata myös aukealla derbyllä hyppäämistä valvovan silmän alla. Ehkä toisella kertaa sitten. Nainen talutti kirjavan tammansa portista sisään ja tervehti aina yhtä hyväntuulisella tavallaan.

"Hei", tervehdin hymyillen.
Gabriella kiristi vyön ja kiipesi aavistuksen verran levottoman tammansa selkään puiselta penkiltä.  
"Kasaan teille parit esteet, kävele vaan ihan pitkin ohjin."
Gabi nyökkäsi ja täysiverinen pärski omiaan. Reiska olisi ollut omasta mielestään heti valmis. Roudasin kentän reunalla odottelevat tolpat keskemmälle ja tein ratsukolle kahden esteen suhteutetun linjan pitkän sivun myötäisesti. Hetken harkittuani kasasin pienen pystyn myös lävistäjälle.

"Ota vaan sitten ohjat käteen ja ala verrytellä sitä. Pyri ensisijaisesti saamaan se rennoksi, kauniista muodosta murehtimatta. Jos se käy kierroksilla jo heti alkuun, niin tästä tulee todella vaikeeta. Millainen se on muuten ollut viime aikoina? Ootko miettinyt apuohjien kokeilemista tai muita keinoja, vai alkaako se sun mielestä mennä jo helpompaan suuntaan?" kyselin.
Olin nähnyt  ratsukon hyppäämässä viimeksi kuukausi sitten ja silloinkin olin valmentanut näitä maastoesteillä. Olisi mielenkiintoista nähdä, miten tummaverikön ja laikkuratsun kemiat olivat nivoutuneet yhteen tällä välin.

Olin todella onnellinen Isabellan lupautuessa pitämään yksityisestevalmennuksen. Tamman kanssa oli ollut vähän haasteita ja vaikka olin kokenut paljon erilaisia tilanteita erilaisten hevosten kanssa, Reiskan kanssa oli vain joku, mikä ei meinannut ottaa sujuakseen. Käskyn käydessä keräsin ohjat ja pärskivä tammani oli valmis räjähtämään aikapommin lailla koska tahansa. Yritin rentouttaa itseni ja toivoin, että se tunne välittyisi myös hevoseen.

"Maastossa huippu, myös kouluratsastuksen saralla oon keksiny juttuja, mitkä tehoaa tähän energiapupuun parhaiten ilman, et koko hernepelto menee syvälle neidin sieraimeen. Esteilläkin on saatu jo enemmän onnistumisia, mutta en vaan oo vielä niitä lopullisia palasia saanu loksautettua paikalleen. Eli siis jotain on keksittävä, koska vaikka miulla on ideat vähissä, en oo silti luovuttamassa tän suhteen.", vastasin esitettyihin kysymyksiin.

Pyörittelin laikukasta hevosta erilaisilla volteilla ja kiemuraurilla yrittäen saada meininkiä edes hieman rennommaksi. Tein reippaamman pidätteen ulko-ohjalla ja istunnalla toivoen sen herättävän viimeistään Reiskan työntekoon minun kanssani. Tällä kertaa tamma ei ottanut onneksi pidätteestä nokkiinsa ja ehkä parin sekunnin ajan kuvittelin sen työskentelevän yhteistyössä, mutta sitten pakka taas levisi ja hevonen jännittyi. Jatkoin kuitenkin sitkeästi yrittämistä ja sekunteja sieltä täältä tamma olikin jo hyvin kuulolla. Mutta kun se ei riitä.

Käytyäni kaikki askellajit läpi reippaassa tempossa, mutta yrittäen kuitenkin löytää rentouden, siirsin tamman käyntiin ja väistätin sitä suuntaan ja toiseen, sekä otin pari pätkää avoa. Se sai laikkuhirmua hieman rauhoittumaan, vaikka olemus oli siltikin vielä vähän turhan jännittynyt. "Mitähän tästäkin tulee?" en uskaltanut edes ajatella, mutta ajattelin silti.

Pienten välikäyntien jälkeen keräsin ohjat ja nostin laukan.

Kuuntelin Gabriellan vastausta valppaana ja seurasin ratsukon verryttelyä hiljaa. Reiska oli tosiaan kinkkinen tapaus. Osaava, rohkea, varma maastossa, mutta täysi pommi rataesteillä. Mikähän piru siihen aina iski?

"No, kokeillaan nyt nuorille ja ylienergisille sopivaa harjoitusta, ja hypätään sitten korkeutta jos uskallat. Ehkä tämä kaikki on vain liian helppoa sille, ja haaste rauhottaisi vähän. Tai sitten se käy isompien esteiden jälkeen vielä pahemmin kierroksilla..."
Huokailin ja totesin mielessäni, että pyytäisin Gabia ostamaan martingaalin, jos tamma ei alkaisi kuunnella pidätteitä.

"Hyppää suhteutettua, kokeile ensin muutamaan kertaan, mikä olisi sille sopiva laukkaväli. Hyppyjen jälkeen siirrä se käyntiin ja tee väistöä. Niin että se oikeasti rauhoittuu. Ota sitten vielä pysähdyskin ennen uutta nostoa."
Olin ajatellut pysähdysharjoitusta vasta Matildalle ja nuorelle Zelialle, mutta toisaalta se sopi ylienergiselle Reiskallekin äärimmäisen hyvin. Tamman olisi syytä oppia, ettei radalla voinut painaa päättömästi eteenpäin. Vasta rauhoittuminen takaisi uuden kierroksen sen selkeästi rakastamilla esteillä.

Ratsukko hyppäsi suhteutetun muutamia kertoja. Väistöt olivat levottomia ja pysähtyminen vaikeaa, mutta ne kuitenkin onnistuivat lopulta. Pyysin Gabia sitten tulemaan lävistäjällä olevan pystyn, ennen kuin nostin sen noin 130 senttiin.  
"Kävele vähän välissä kun on näin kuuma. Testataan sitten vähän mitä se osaa. Hyppää pysty kertaalleen huolellisesti, sitten toisella kerralla lähesty viistosti. Kokeillaan miten oikaiseminen ja uusinnanratsastus onnistuisi siltä tässä korkeudessa."

Asettauduin lähelle estettä ja toivoin, että tamma ei tekisi vaarallisen typerää hyppyä ihan liian kaukaa. Se kuitenkin vaikutti olevan paremmin kuulolla kuin aivan valmennuksen aluksi. Puolipidätteet alkoivat mennä läpi, eikä selässä tarmokkaana keikkuva Gabriella vaikuttanut lainkaan pelokkaalta.

Nyökkäsin valmentajalle samalla keskittyen pitämään energisen nuorikkoni laukan hallinnassa. Nainen oli rakentanut suhteutulla välillä sarjan, jolle päättäväisesti pomppivan hevosen ohjasin. Istuin mahdollisimman pitkään alas satulaan ja oikeassa kohdassa nostin vain hieman takapuoltani satulasta, etten myödännyt liikaa. Kirjava loikkasi välin kahdella superpitkällä hypyllä ja hyppyjen jälkeinen jarrutusmatka meinasi valua aivan liian pitkäksi. Hengähdin syvään ja pyysin - tai oikeastaan vaadin hevoselta väistöä. Reiska yritti väistää liian jyrkästi, mutta pieni suoristus auttoi. Ennen uutta laukan nostoa pysäytin vaahtoa suupielistä sylkevän tamman.

Pari seuraavaa suoritusta olivat jo hippusen parempia, vaikka esteiden väli rämmittiin kahdella ja about puolella askeleella. Minulla oli täysi työ kestää kyydissä, mutta koska olin päättänyt saada tähän hommaan jotain otetta, en todellakaan aikonut luovuttaa. En uskaltanut katsoakaan Isabellaan päin, koska tiesin naisen pyörittelevän päätään epätoivoisena.

Mutta kappas, kun muutama toisto saikin Reiskaa rauhoitettua sen verran, että hypyt muistuttivat hyppyjä, eikä liian kuumana käyvän hevosen omia taidonnäytteitään. Tehtävä todellakin tepsi myös tämän duracellpupun kanssa, vaikkakin väistöt ja pysähdykset eivät menneet kuin strömsössä.

Reiskan askellus käynnissä oli vieläkin todella terävää, eikä puhettakaan että tamma näyttäisi väsymisen merkkejä - edes sen verran ettei tarvitsisi vatsalihakset piukkana ja kädet hellinä pitää hommaa kasassa. Kaikesta huolimatta tamma ei saanut pienintäkään pelon tunnetta aikaiseksi. Edes 130cm korkeuteen nostettu este ei laskenut tahdonvoimaa, mikä sillä hetkellä sisälläni vallitsi.

Käyntien jälkeen ratsastin pikaisesti tammaa paremmin kuulolle ja nostin laukan. Tamma alkoi selvästi kuunnella jo paremmin pidätteitä, mikä teki isolle esteelle lähestymisestä huomattavasti helpompaa. Uskalsin hieman höllätä istunnalla ja laskin askeleita. Koo, kaa, yy ja hyppy. Hyppy meinasi lähteä hieman liian kaukaa, mutta molemmat suoriuduimme siitä edellistä tehtävää huomattavasti paremmin. Jatkoin laukassa toiseen suoritukseen. Reiska otti muutaman spurttilaukka-askeleen välissä, mutta rauhoittui kuuntelemaan ennen seuraavaa hyppyä. Juuri silloin, kun este tulisi hypätä hieman viistosti, tamma itse suoristaa itsensä ja hyppylinjansa ennen estettä.

"En enää tiiä itkee vai nauraa täällä selässä.", huikkasin arvon valmentajalle ja toivoin, ettei loppupalaute ollut mallia "toivoton parivaljakko".