Tunnustuksia

Lähtisitkö kahville? Ei ole nähty Kanadan jälkeen ja pitäisi puhua, kirjoitin viestin sormet hennosti täristen ja naputtelin loungen pöytää sormillani vastausta odotellen.
Puhelimeni kilahti myöntävän vastauksen myötä ja samalla kysyen aikaa sekä paikkaa. Vastasin puolen tunnin päästä Pionissa ja kiireessä pakkasin tavarani sekä kiiruhdin autolle. Käteni ja koko kehoni tärisi, kun ajoin Audillani Kallan keskustaan kahvila Pionin parkkipaikalle. Jouduin kokoamaan itseäni hetken aikaa autossa, ennen kuin uskalsin astua sisään kahvilaan.

Kahvila oli puoliksi tyhjä, mutta onneksi seuralaistani ei näkynyt vielä. Menin tiskille tilamaan itselleni mustan kahvin ja maksettuani sen istahdin nurkkapöytään ikkunan vieressä. Ristin farkkujen peittämät jalkani ja riisuin nahkatakin sekä huivin päältäni. Huhtikuu oli vielä sen verran viileä, ettei ulkona tarjennut mennä ilman takkia. Lämmitin sormiani kuuman kahvimukin ympärillä ja mietin miten muotoilisin asiani hetken kuluttua. En ollut tottunut tämmöisiin ja tiesin pilaavani kaiken jo valmiiksi.
Minun olisi pitänyt kertoa Vernerille Juusosta ennen kuin me kävelimme Vancouverissa kaksin tai viimeistään silloin, kun Verneri suuteli minua. Ei ollut oikein miestä kohtaan valehdella tällä tavalla, mutta tunteet veivät minut sillä hetkellä harmaalle alueelle. Nyt aioin kuitenkin kertoa Juusosta, josta olin eronnut pari päivää sitten.

Kahvilan ovi aukeni jälleen ja tunnistin Vernerin heti. Sydämeni hypähti kurkkuun ja kasvoilleni nousi tyhmä teinimäinen hymy. Heilautin kättäni saadakseni miehen huomion.
”Hei”, tervehdin miestä, joka oli vielä komeampi kuin muistin.
Vatsassani lenteli tuhansia perhosia.

Verneri Kaajapuro puristi vasemmalla kädellään Subarun rattia ja suki taustapeilistä mallaillen ruskeita hiuksiaan. Arki oli lyönyt miestä vasten kasvoja ja säälimättä värjäsi veistoksellisten kasvojen silmänaluset tummiksi. Vaikka sotaveteraanin päivittäisiin rutiineihin ei kuulunut mitään sängystä ylösnousemista ja tallitöitä kummempaa, tunsi hän itsensä väsyneeksi - todella väsyneeksi. Mustamaa oli painottanut, ettei takapakeista saanut lannistua, ja että silloin olisi ensisijaisen tärkeää tukeutua niihin asioihin, joista tuli hyvä mieli. Harrastukset, läheiset. Inna Paakkanen.

Pieni hymynkare nousi Vernerin huulille.
Innasta - siitä aurinkoisesta Auburnilaisesta - mies ei ollut hiiskahtanut sanaakaan Mustamaan tapaamisessa Kanadan jälkeen. Jostain syystä sotaveteraani kuitenkin aavisti, että tarkkasilmäinen psykotrapeutti oli huomannut aiheen välttelyn ja miehen punastelevat poskipäät reissun tullessa puheeksi. Verneri jarrutti kevyesti ja laittoi vilkun vasemmalle risteyksessä, jonka varrella olevassa kyltissä luki "Kalla 5". Mies puri kevyesti huultaan ja nakutti sormellaan rattia. Jos hän kertoisi Mustamaalle Innasta, naisesta tulisi vain osa toipumisprosessia: lääkkeiden korvaaja ja henkinen eheyttäjä, jonka vaikutusta Verneriin seurattaisiin viikoittain. Kaikki se taika, jonka tummahiuksinen oli kokenut syleillessään Innaa Vancouverin öisellä kadulla, haihtuisi savuna ilmaan. Brunetesta tulisi totta siinä maailmassa, jossa ikäviä asioita tapahtui hyville ihmisille.

Verneri parkkeerasi valkoisen autonsa Pionin eteen kadun varteen. Kallan kylä oli hiljainen ja astuessaan ulos Subarusta, mies ei edes kiinnittänyt siihen huomiota: se kun ei ollut tavallisesta poikkeavaa. Sen sijaan tummahiuksisen mieltä kaiversi Innan viesti, jossa oli lukenut "pitäisi puhua".
Pionin ovi helähti auki, ja astuessaan sisään Verneri näki ensimmäisenä suloisesti hymyilevän bruneten heiluttamassa kättään. Tummahiuksinen sotaveteraani avasi tikkitakkinsa, eikä voinut estää hyväntuulisen virneen kohottamasta poskipäitään. Inna ei ollut menettänyt milliäkään otteestaan mieheen, joka tunsi välittömästi perhosten kutittelun vatsanpohjassaan ja kireyden hartioiltaan hellittävän.
"Hei sinä", Verneri käveli suoraan pöydän luo, jossa Inna istui kahvinsa kanssa.
"Näytät hyvältä", mies katsoi brunettea vihreät silmänsä tuikkien ja istui vastapäiseen tuoliin.

Oli helppoa unohtaa epäilykset ja ikävä. Sotaveteraani oli Kanadan jälkeen miettinyt Innaa jokaisena iltana, mutta jättänyt aloitteen teon näkemisen suhteen brunetelle - ja siinä he nyt olivat. Varovaisten WhatsApp-viestien jälkeen, joissa lomaromanssista ei oltu puhuttu yhtään, kaksi palavasti toistaan haluavaa ihmistä. Vastakkain kahvilassa. Verneri puristi käsiään nyrkkiin pöydän alla. Pöydän, jonka mies olisi halunnut heittää pois, jotta hän voisi riisua kauniin Innan ja ottaa naisen vihdoin kokonaan.

"No, miltä on arki maistunut reissun jälkeen?"

Melkein unohdin hengittää, kun Verneri istahti vastapäätäni. Oih, halusin miehen riisuvan paljon muutakin kuin vain avaavan takkinsa vetoketjun. Estin itseäni puremasta huulta. Sen sijaan puna nousi kasvoilleni Vernerin kehun jälkeen ja mutisin hiljaisen kiitoksen. Meinasin jo kysyä, eikö Verneri aikonut tilata mitään. Tajusin kuitenkin, että olisi vain parempi molempien kannalta ottaa asiani mahdollisimman nopeasti puheeksi. Hymyni hyytyi hieman.
”Aika happamalta”, vastasin Vernerin esittämään kysymykseen. ”Entä sulla? Onko Love palautunut hyvin reissusta?”

Päässäni risteili yli sata ajatusta miten kertoisin Vernerille. Töksäyttäisinkö asian vai pohjustaisinko asiaa. Halusiko Verneri todella kuunnella mitä sanoisin, jos kertoisin sen ensin, enkä yrittäisi selittää asiaa. En uskonut mahdollisuuksiini saada anteeksi ja se teki minut todella surulliseksi. Edessäni istui herttainen herrasmies, joka ei ansainnut sydänsuruja. Vernerin kosketus oli niin herkkä.

Okei, keskity nyt. Verneri ansaitsee totuuden. Hörppäsin kahvistani vahvistukseksi.
”Mun tarvii tunnustaa yks asia”, aloitin. ”Sillon Kanadassa mulla ei ollut täysin puhtaat paperit taskussa ja mun olis pitänyt kertoa siitä.”
Miten pystyisin sanomaan sen ääneen? Hei, me suudeltiin, mutta mä seurustelin silloin! En mä yleensä petä, vain oikean miehen kanssa! Hilpeää. Äänen murtui lauseen lopussa ja jopa tunsin silmieni kostuvan. En olisi halunnut pilata kaikkea. Olisiko minulla edes yhtä pientä mahdollisuutta pitää Verneri vielä itselläni?
”Sä et välttämättä anna mulle anteeksi, mutta mun on silti pakko kertoa sulle…” Okei, nyt jo hermostuneesti jankkasin samaa asiaa.

Hiljennyin kokoamaan itseni viimeisen kerran. Faktat pöytään ja hautautumaan syvään kuoppaan.

Innan vastaus sai Vernerin vakavoitumaan.
"Höh", mies henkäisi pahoittelevasti.
"No jos ihan rehellisiä ollaan, niin ei tää mullekaan mitään herkkua oo ollu. Love sen sijaan on pieniä lihasjumeja lukuunottamatta entistä ehompi, tyyppi tais saada reissusta lisää itseluottamusta", Verneri laski kyynärpäänsä pöydälle ja tutki katseellaan Innaa.
Keskustelun sävy oli jostain syystä melankolinen ja brunette vaikutti hermostuneelta siemaistessaan kahvia vaaleanharmaasta mukista. Jännittyneisyyden havaitseminen ei ollut vaikeaa: Inna istui epänormaalin ryhdikkäästi, vältteli suoraa katsekontaktia ja etsi levottomiin käsiinsä jatkuvasti jotain näperrettävää. Silläkin hetkellä nainen pyöritteli sormiensä välissä pöydälle laskemansa kahvikupin korvaa. Verneri puri huomaamattomasti huultaan. Osaisipa hän lukea ajatuksia.

Hiljaisuus oli muuttumassa lähes kiusalliseksi. Inna paini selvästi omien ajatuksiensa kanssa, joten Verneri päätti auttaa ja yskäistä katkaistakseen piinaavan hetken. Ehkä mies kysyisi varovasti, mikä arjessa niin mättäsi? Sotaveteraani säästyi tenttaamisen vaivalta, sillä samalla hetkellä Inna oli kerännyt rohkeutensa ja avannut suunsa.
"Mun tarvii tunnustaa yks asia", Verneri tunsi jokaisen lihaksen kehossaan jännittyvän.
Brunette ei uskaltanut pukea totuutta sanoiksi. Jokin oli vialla, mutta sen ääneen sanominen näytti pelottavan. Sotaveteraani ei irrottanut vihreitä silmiään murtuneesta naisesta, jonka silmäkulmiin kihosivat kyyneleet. Mitä enemmän hän yritti asiaansa tuoda esille, sen varmempi Verneri oli siitä, että tämä tunnustus tulisi vaikuttamaan ratkaisevasti kaikkeen. Aivan kaikkeen. Inna tärisi, ja se sai Vernerin pidättämään hengitystään. Kuinka paljon mies halusikaan tukea brunettea, kaapata syliin ja lohduttaa, mutta Inna ensimmäistä kertaa ikinä hylki Verneriä kuin vääränapainen magneetti.

"Rauhotu", sotaveteraani lohdutti tyynellä äänellä.
Hän otti lempeästi Innaa kädestä ja kohotti toisen suupielensä rohkaisevaan hymyyn.
"Kerro kun oot valmis. Meillä ei oo kiire mihinkää."

Teinkö lopulta asiasta liian ison asian? Ehkä Verneri vain sanoisi ei se haittaa, vien sut valkoisella ratsulla Kaukomaille, rakastutaan, mennään naimisiin ja tehdään viisi lasta. Vernerin käsi oli niin lämmin. Hengitykseni pysähtyi muutamaksi sekunniksi, kun mies laski pitkät sormensa kädelleni. Miten jonkun kosketus saattoi tuntua näin oikealta? Helvetin typerä Inna, kun et kertonut totuutta heti! Kaikki voisi olla eritavalla nyt..

Pitäisikö minun vetää käteni pois Vernerin otteesta? Sysäisikö se miehen entistä kauemmas?
Verneri kehotti ottamaan oman aikansa, kokoamaan itseni, meillä ei ollut kiire. Minulla tosiaan heräsi pieni toivonkipinä sisälläni, että Verneri antaisi anteeksi ja sivuuttaisi asian vain olankohautuksella. Toivoin vetovoimamme olevan tärkeämpi ja suurempi asia kuin typerä entinen parisuhteeni samaan aikaan.

Lopulta, liian pitkän hiljaisuuden jälkeen sain sen viimein sanottua.
”Mä seurustelin silloin Kanadassa”, paljastin lopulta ja suuri kivi vierähti painamasta sydäntäni. ”Juuso oli jo aikasemmin mun yks entinen, mutta me palattiin yhteen.”
Minun oli pakko selittää asiaa enemmän, ennen kuin kuulisin mitä Verneri sanoisi. Ehkä mies siten sulattaisi asian paremmin.
”Se koko juttu oli tuhoon tuomittu ennen kuin edes alkoi. Ei siinä ollu enää tunteita”, lisäsin vielä ja katsoin Vernerin vihreitä silmiä.

En osannut odottaa yhtään miten mies reagoi. Nytkään Verkku ei liikahtanut. Käsi pysyi yhä käteni päällä, mutta kuinka kauan? Minua pelotti ja tunsin kuinka viimein yksi kyynel vierähti poskelleni.

Sekunnit vaihtuivat minuutiksi ja minuutti kahdeksi.
Inna oli aivan hiljaa, mutta Verneri tiesi, että mielessään nainen oli sanonut kaiken ääneen jo moneen kertaan. Siihen, miten brunette lopulta päättäisi asian ilmaista, ei sotaveteraanilla ollut vaikutusvaltaa. Sisimmässään mies toivoi, ettei Inna kaunistelisi asiaa - olisi helpompaa kohdata todellisuus sellaisenaan, kuin pastellisävyin väritettynä.

Hetki koitti. Innan sanat kaikuivat Vernerin päässä uudestaan ja uudestaan.
"Mä seurustelin sillon Kanadassa."

Kaikki se, mitä brunette sanoi sen jälkeen, puuroutui sotaveteraanin korvissa ja kiisi valonnopeudella ohi ymmärryksen. Inna oli pettänyt poikaystäväänsä Vernerin kanssa. Nyt ilmeisesti entistä, sillä nainen oli puhunut imperfektissä. Sotaveteraani piti edelleen kiinni Innan kädestä, mutta hän oli lopettanut hellän silittämisen ja pysähtynyt tuijottamaan pöydän pintaa.

"... ei siinä ollut enää tunteita", oli viimeinen asia, jonka Verneri pystyi rekisteröimään mieleensä.
Mies kohotti katseensa takaisin Innaan. Tummat kulmat olivat painuneet alas tehden kasvojen ilmeestä kylmän ja halveksuvan. Tunteet ryöppysivät sotaveteraanin kehon lävitse kuin hyökyaalto: vihasta hämmennykseen, hämmennyksestä raivoon ja raivosta epätoivoon. Miksi Inna ei ollut kertonut Kanadassa? Oliko Verneri ollut vain yksi onnettoman parisuhteen pelinappula, jolla kokeiltiin seurustelun kannattavuutta? Miksi ihmeessä mies oli edes antautunut huuman vietäväksi, miksei hän ollut nähnyt varoitusmerkkejä aiemmin?

"Tää oli virhe", Verneri sai lopulta murahdettua kiristellen hampaitaan.
Sattui. Mieheen sattui ja rintakehää puristi. Kahvilasta oli päästävä pois - pois Innan luota. Sotaveteraani irroitti otteensa bruneten kädestä ja nousi tönäisten pöytää.
"Vittujen vittu!"

Katsomatta taakseen, kuuntelematta enää mitä Innalla oli sanottavanaan, Verneri harppoi ulos kahvilasta. Ovi helähti kelloineen iloisesti paiskautuessaan kiinni.

Vernerin kohottaessa katseensa, pehmeät kasvot olivat kadonneet ja tiesin sillä hetkellä menettäneeni miehen. Sydämeni pirstoutui tuhansiksi palasiksi ja sain syyttä vain itseäni. Odotin kuitenkin yhä, mitä mies sanoisi.

”Tää oli virhe”, Verneri murahti vihaisena ja vetäisi kätensä pois omani päältä.
Viimeisetkin toivonmuruset paloivat roviolla tuhkaksi ja lensivät jonnekin kauas pois. Kyyneleet vierivät siinä vaiheessa valtoimenaan poskillani.
”Vittujen vittu!” karjaisu sai minut hypähtämään tuolillani.
En ollut koskaan nähnyt Verneriä vihaisena ja mies oli pelottava. Verneri marssi ulos kahvilasta katsomatta taakseen. Ensin halusin rynnätä miehen perään. Työnsin jo takaisin pöydän ja nousin ylös tuolilta. Melkein olin jo kahvinovella, kunnes tajusin.
Se olisi turhaa.

Halusin oksentaa. Minua heikotti ja kaikki se paska tuntui vain paskemmalta, kun tiesin olevani syypää kaikkeen. En välittänyt muiden katseista, kun kokosin itseäni hetken. Käännyin tiskille, yritin hymyillä, joka varmasti näyttä enemmänkin irvistykseltä.¨
”Kiitos kahvista”, huikkasin ääni täristen ja vedin oven auki.
Ovea piti työntää. Sain sen auki ja juoksin autolleni. Kyyneleet vierivät poskillani, kun kädet täristen hamuilin autonavaimia. Helvetti. Olin unohtanut takkini sisälle kahvilaan. Avaimet olivat siellä taskussa.

Tänään aikoisin tappaa itseni itsesääliin. Kääriytyisin vilttiin sohvannurkkaan, joisin sahtia, koska se maistui kuolemalta ja ruoskisin itseni kaiken pilaamisesta. Kaipasin Verneriä jo nyt.