Vieläkö on villihevosia? (ei avoin)

Olin päässyt hyvään vauhtiin Reiska-tammani kanssa Auburnissa ja meillä oli yhteistyö uudella tallilla lähtenyt yllättävän hyvin käyntiin pieniä kommervenkkejä lukuunottamatta. Keskityin niin kovasti treenaamiseen tulevia CUP-kisoja varten, etten ollut ollenkaan tajunnut, että välillä tarvitsi käydä tuulettamassa aivoja - molempien. Lady hernenenä oli alkanut tuntua vähän hankalalta ratsastaa, joten maasto oli se mitä molemmat tarvitsi.

Kurvasin pikapikaa Auburniin ja parkkeerasin uuden Honda CR-V -maasturini parkkipaikalle. Musta paholainen oli saanut päälleen pressun ja se saikin levätä autotallissa, kunnes sille tulisi vähän käytännöllisempää käyttöä. Impalalla kun ei oikein hevostraileria vedetä, joten sitä varten olin joutunut hankkimaan uuden veturin. Marssin parkkikselta päättäväisenä talliin ja sieltä kohti loungea, kun olin melkein törmätä johonkuhun toiseen ihmiseen. Tilanne alkoi melkein toistaa itseään, uhri vaan aina vaihtui.
"No mutta hupsis, anteeks!" kiekaisin, kun tunsin toisen otsalohkon kopsahtavan omaani vasten.

Arvoin edelleen jo toista kahvikuppia kumotessani, putsaisinko Valerien varusteet ennen vai jälkeen ratsastuksen. Kupin valkean pohjan häämöttäessä päätin viisaana tyttönä olla hankkimatta lämpöhalvausta minulle, hevoselleni tai molemmille. Pahimman helleaallon välttääkseni siis suuntaisin ratsastamaan heti, enkä jäisi nyhväämään loungeen. Päättäväisenä avasin loungen oven mennäkseni talliin, kunnes todellisuus iski minua kirjaimellisesti päin näköä.
"Oho!" Huudahdin kovempaa kun oli tarkoitus, sillä tilanne palautti minut niin kovalla tavalla takaisin maan pinnalle. Tästä tällistä nousisi takuulla sinertävä kuhmu. Perkeleen Nita, tarvitsiko sen jatkaa heikompien kumoamista alleen. Riitti, kun naisenalku oli vienyt tikkarin muilta Auburnilaisilta Tähtikisamenestyksellään.

Vasta hetken otsaa hierottuani huomasin, että minuun törmännyt nainen olikin Gabriella, eikä Nita, joksi alun alkaenkin ensinäkemällä olin tätä luullut.
"Joo, ööh, sori tosta", jatkoin hieromista mutta kiireemmin, kiemurrellen kiusallisuudessani. Jotenkin olin onnistunut luomaan meidän välille kiusallisuutta, omien humalaisten toilailuideni seurauksena. Miten minusta tuntui, että olin jo mestari siinä?

"Mihis sulla on noin kiire", heitin naurahtaen keventääkseni tunnelmaa smalltalkilla, mutta jälkeenpäin tunsin sen olleen typerin kysymys, i-k-i-n-ä. Ratsastamaan, tietysti?

Tähtien rauhoituttua silmissäni, tajusin törmänneeni Juliaan. Juuri siihen naiseen, jonka kanssa olin viime aikoina kokenut hyvin outojakin hetkiä. Ihmeen vähän se kyllä aiheutti itsessäni kiusallisuutta, mitä ihmettelen, mutta Julialle ne olivat selvästi kovempia paikkoja.
"Ei kun tää oli ihan miun vika. Itehän tässä kimpoilin." hieroin otsaani ja loin pahoittelevan katseen naista kohden. Tuijotin vaaleatukkaista hetken ja purskahdin nauramaan. Tilanne oli todella koominen, enkä voinut enää pidätellä huvittuneisuuttani vaikka otsassa jomottikin.

Naurun laantuessa jäljelle jäi hymy. Jomotus otsassa alkoi rauhoittua, joten sain aikaiseksi päästää suustani sanoja, kun kopsahdus tuntui vievän äänihuulilta toimintakyvyn hetkellisesti.
"Kato ku tykkään hevosestani niin paljon, niin ratsastamaan on tulenpalava kiire. Meinattiin lähteä pään tuulettelu maastoon." naurahdin kevyesti naiselle.
"Haluutteko lähteä Valerien kanssa mukaan? Vai oliko teillä jo muita suunnitelmia?" kysäisin hetken mielijohteesta toivoen, ettei tilanteet välillämme johtaisi kieltäytymiseen.

Tottakai maastoilu porukalla oli aina yksinään lenkkeilyä mukavampaa. Mietin vaan pienessä mielessäni, miten aasi Reiska saattaisi olla tänään metsässä.

Gabriellan naurahtaessa koomisen oudolle kohtaamisellemme uskaltauduin irtautumaan itseni soimaamisesta.
"Ei se mitään", huokaisin jo hymyillen, sillä vahinkojahan sattui kaikille.
Ainiin. Nainen omisti nykyään villin värisen täysiveritamman, jonka olin vain sattumalta huomannut erottuvan muuten niin tasavärisestä tarhamaisemasta. Tarkemman nuuskimisen seurauksena sain selville, että ratsukko näemmä piru vie kilpailee meitä vastassa Kalla Cupissa. Miten tämä olikin mennyt minulta aiemmin niin ohitse?

Pudistin päätäni naurun siivittämänä, työntäessäni kaiken tapahtuneen kauas pois takaraivooni vaivaamasta välejämme.
"Aa, joo.. Tai siis ei ollut, maastoilu kuulostaa just hyvältä!" Sain suustani ulos innostuneesti, sillä mitä luultavammin olisin itsekin päätynyt kiertämään kehän sijasta metsäpolkuja. Sehän vasta hurjan hauskaa olisi ollutkin, jos olisin kieltäytynyt kohteliaasti ja törmännyt naiseen samalla maastopolulla. Ai kamala, sehän olisi ollut aivan liian noloa.

Kuten sekin, kuinka pitkäksi aikaa unohduin tuijottamaan bruneten kasvoja ja kieltämään mielessä itseäni, etten koskisi naisen punoittavaa otsaa huolehtivaisena.
"Mä tästä.. meenkin laittaa Valerieta", mutisin pujotellessani itseni tummaverikön ohitse ahtaasta oviaukosta, kun olin saanut refleksini taas elävien kirjoihin.

Huokaisin sisäisesti helpotuksesta naisen tarttuessa maastoilutarjoukseen. En tiedä johtuiko se henkilöstä, vai muuten vaan seuran saamisesta, mutta olin toisaalta todella helpottunut saadessamme seuraa.
"Kiva juttu, jos sovitaan treffit puolen tunnin päähän tohon ulos." sain sanottua hymyillen, kunnes tajusin lauseen kuulostavan todella tyhmälle ja nolostuneena suupielet laskivat tiukaksi viivaksi. Se vain oli tapani sanoa, jos sovin tapaamisen jonkun kanssa johonkin, mutta ei kaikki välttämättä ymmärrä sitä. Toivottavasti nainen ei kuvitellut mitään liikoja. Hyvä Gabi!

Hetken rennon fiiliksen jälkeen tilanne meni taas vähän kiusalliseksi. Vaaleatukkainen nainen puikkelehti ohitseni mumisten samalla jotain, jonka rekisteröin ehkä hevosen valmiiksi laittamiseksi. Jättäydyin hieman, enkä lähtenyt heti tämän perään hakemaan omaa ratsuani, joka vielä sattui tarhaamaan samassa tarhassa Julian hevosen kanssa. Olin jotenkin aivan vakuuttunut siitä, että tämä reissu ei tule olemaan kovinkaan rentouttava, mutta olipahan joku toinen paikalla, jos Reiska päättää heittäytyä rodeohevoseksi ja lopputulema on se, että lennän selästä ja hevosesta näkyy enää vain takakaviot, kun se ottaa hatkat. Ei pitäisi ikinä manata.

***

Talutin innokkaasti steppaavan tamman tallin ovista pihalle ja ryhdyin säätämään satulavyön ja jalustinten kanssa yrittäen mukailla samalla hevosen sinkoiluja.
"Asetuppas nyt hevonen!" komensin tiukasti hevosta, joka päätti olla ottamatta vastaan käskyjä tänään. Jaaha, sellanen päivä sitten.

Sanavalinta, jota Gabriella käytti, saattoi myös saada minut tuijottamaan niin pitkäksi aikaa, mutta onneksi olin älynnyt poistua tilanteesta, ennenkuin oli liian myöhäistä.
"Vai että treffit", myhäilin hiljaa ajatuksissani, kun hivutin Valerien estesatulan oikealle kohdalleen.

Tänään taisi olla luvassa 'kädet rakoille ja reidet maitohapoille' -painotteinen maastolenkki, päätellen Valerien malttamattomasta tepastelusta välillä miltei yli minun varpaidenkin. Oma hermostuneisuuteni ei tietysti juurikaan auttanut, vaan Valerie kiehnäsi entistä enemmän minussa tylsistynyt ilme pitkällä naamallaan.
"Tyttärillä taitaa olla kevättä rinnassa", totesin viimein noustuani sabinovoikon selkään rampilta, sillä jalustimessa hyppeleminen sai tamman entistä levottomammaksi.

Kirjava täysiveritammakaan ei näyttänyt maailman rauhallisimmalta tapaukselta, joten jouduin vakuuttelemaan ääneen kaiken kääntyvän vielä parhain päin.
"Kyllä ne viel rauhottuu, usko pois", hymyilin passittaessani Valerien suht tasaiseen käyntiin. Se tästä vielä puuttuisikin, jos tammat ryhtyisivät hippasille. En olisi kyllä ihmetellyt sitä yhtään, virtasihan molemmissa täykkärin kiehuvaa verta; siis ripaus kilpailunhaluisuutta ja aimo annos hulluutta samassa paketissa.

"Tota, mä unohdin iha tyystin kiittää sua, ku suostuit auttamaan mua niissä viikonlopun kisoissa", lohkaisin heti, kun koin sopivan tilaisuuden tulleen - eli kuin Valerie oli lopettanut jo valmiiksi ripeän tahtinsa kiristämisen ja nosti korvansa höröön uteliaana myötäilemästä niskaansa.

Naurahdin Julian toteamukselle tammojen kevättä rinnassa-moodista, samalla yrittäen saada Reiskan pysymään aloillaan. Tuntui, kun allani oli pommi, joka voisi koska vain räjähtää eikä Reiska muutenkaan ollut mestari aloillaan olemisessa. Toivoin tietenkin, että maasto palauttaisi tasapainon meidän treenaamiseen. Tai niinhän sitä sanotaan, että aina saa toivoa, eri asia toteutuuko se.

Reiska sykäisi allani reippaaseen käyntiin, eikä puolipidätteistä juurikaan ollut apua kun ratsuni oli päässyt jo tiettyyn mielentilaan.
"Joo toivon todella, tää kun on yleensä ihan fiksu maastossa mutta nyt on maastoiltu ihan liian vähän." hymähdin keskittyen täysin pitämään Reiskan hallinnassa.

Alkuhöyryjen väistyessä tammat alkoivat kulkea vähän leppoisammin, eikä Reiskakaan tuntunut enää lähtevän lentoon.
"Eipä kestä, hyvä jos miusta oli apua." hymyilin Julialle. Olihan tämän tapa pyytää kisahoitajaksi hieman omalaatuinen, mutta en jäänyt miettimään sitä.

Olimme edenneet jo hyvän matkaa tammojen matkaavoittavan kävelytahdin ansiosta, joten uskalsin ehdottaa pientä ravipätkää.
"Jos sitten ihan rauhassa ettei homma leviä käsiin." naurahdin yrittäen kuulostaa huolettomalta vaikka todellisuudessa hieman jännitin, miten ratsuni kovempaan vauhtiin reagoisi.

"Tottakai, paljonkin", nyökyttelin kiitollisuudenvelassani, sillä minun oli pakko keskittyä enemmänkin tsemppaamaan esteradalle itseäni kuin hevostani. Suoritimme radan tosi rauhallisin hengenvedoin, jotka toivatkin meidät yllättävästi kärkisijoille. Mikäs sen enempää kasvattikaan itsevarmuutta, kuin onnistuminen.
Mutta Gabriella ei pitänyt minua vastenmielisenä, se oli selvää. Tai peitti tunteensa hemmetin hyvin.

"Valerie on luotettavin maastokaveri ikinä, mutta seura tekee sen aina tosi hölmöksi", sanoin naiselle, vaikka toteamukseni ei varmaan helpottanut Gabriellan selvästi jännittävää olemusta yhtään.
Siitä huolimatta siirsin sabinovoikon letkeänrauhalliseen raviin, joka oli yhdistelmä tiukkoja vatsalihaksia ja pidättävää ohjastuntumaa.
Kuin salamaniskusta, nuorikko näki tilaisuutensa tulleen ja heitti kokeilevasti painonsa kokonaan etupäälle. Mutta kun minä räähkäisin ulos kirosanojen siivittämän ein, painovoima pakotti tamman takaisin maan pinnalle, samoin kuin loukkaantuneet korvat niskan jatkeeksi.

"Kuten varmaan huomaatkin", uskalsin jo naurahtaa, kun ravi hevosneitokaisten välillä näytti etenevän samassa temmossa enemmän eteen kuin ylöspäin. Valerie oli varttunut kuullen vahvaa kiroamistani, joten se tiesi heti voimasanan kuullessaan, että mamma oli nyt tosissaan. Ja hyvin mutkattomaksi nuoreksi se oli kasvanutkin.

Ilahduin itsekin Julian kiitollisuudesta ja iloitsemisesta. Ratsukolla oli sujunut todella hyvin kisoissa, vaikka en ehkä ollutkaan paras tsemppaamaan vaaleatukkaista, mutta ainakin hän sai keskittyä itseensä enemmän ennen suoritusta minun hoitaessa Valerieta parhaani mukaan.

Siirsin Reiskan raville, joka muistutti lähinnä pomppuvietereillä loikkimista. Vatsalihakset saivat tehdä töitä enemmän, kuin tarpeeksi koska tamma ei todellakaan sietänyt kovia ohjasotteita. Yleensä niin rauhallinen maastoilija oli kuin tulta ja tappuraa ja siinä hetkessä tein päätöksen lisätä treenaamisen oheen ainakin yhden ellei kaksikin maastoilupäivää viikossa. Silloin yleensä ei ollut mitään ongelmaa.
"Sittenhän näitä on kaksi." naurahdin Valerien tempaukselle.

Tammat etenivät hurjaa vauhtia eteenpäin, vaikka tarkoitus oli hölkkäillä rennon letkeästi metsän siimeksessä aurinkoisessa säässä. Reiskalla oli korvat tiukasti niskaa vasten ja siitä näki, miten kovasti kiukutti kun ei päässyt baanattelemaan täysillä. Onneksi tamma oli sentään rauhoittunut edes vähän kuuntelemaan antamiani ohjeita, eikä enää niin kovin kyseenalaistanut niitä.

Yhtäkkiä metsän siimeksessä näkyi olevinaan jotain pelottavaa ja Reiska pomppasi pari kertaa sivuloikalla edestakaisin. Horjahdin hieman, mutta sain pidettyä itseni kuitenkin jotakuinkin tasapainossa.
"Tästä löytyy näköjään koko ajan uusia puolia." hymähdin, kun kirjava malttoi jatkaa matkaa suoraan eteenpäin.

Valerie kahahti toisen nuoren tamman säikähdystä ja teki tämän mukana äkkiliikkeen alamäkeä kohti. Koska olin jo valmiiksi istuttanut takamukseni tiukasti estepenkin takakaareen, onnistuin pysymään kyydissä suistumatta satulasta. Horjahdin vain nojaamaan ylös äkisti nytkähtäneeseen harjamartoon, mutta se sai luvan olla viimeinen kerta.

"Helvetti sentää. Otetaas hetki iisisti", huokaisin löysätessäni tiukan ohjasotteen käsistäni. Valerie heitti kirjavakuvioista päätään mielenosoitukseksi, mutten piitannut nuorikon mielipiteistä.
Gabriella oli siinä aivan oikeassa; Valeriekin näytteli mielellään mitä omituisimpia sirkustemppujaan vain ja ainoastaan muiden seurassa.

"Kuis sä oikein päädyit kouluhevosen vuokraamisesta suoraan kenttäratsun ostamiseen?" Kysyin uteliaana, kun olimme kääntäneet ratsumme tasaiselta hiekkatieltä lehtimetsän uumeniin. Sen mutkittelevuus ei herättänyt tammoissa samanlaisia menohaluja, kuin pitkät suorat.
Olin nimittäin tehnyt aikoinaan ihan samanlaisen päätöksen siinä toivossa, että oppisin joskus elämään kammoni kanssa. Olinhan aina rakastanut sitä paineentunnetta, joka kihelmöi vatsanpohjassa jokaisen hypyn huippukohdassa. Kouluratsastajuus taas oli puskenut kuvioihin vasta kun Lalla, Vaahterapolun sähäkkä kenttätamma, oli heittänyt minut alas nurin niskoin esteen sekaan.

Julian ehdotus kävi minulle paremmin, kuin hyvin ja siirsin tammani käyntiin. Tilanne saataisiin sillä varmasti rauhoittumaan, kun otetaan pieni aikalisä.

"No jos ihan totta puhutaan, oon aina ollu enemmän esteratsastaja ja rakastanu tulisieluja, niinku tämä tässä. Kouluratsastajaks päädyin vähän vahingossa Kallan muuton jälkeen ja se oli tosi opettavaista. Näin niinku Reiskankin kannalta ajateltuna." muistelin hymyillen viime aikojen muutoksia ja yhteistä aikaa Minan kanssa. Mina tosiaan oli opettanut minulle tosi paljon nuoresta iästään huolimatta ja olimme yhdessä edenneet pikkuhiljaa eteenpäin.

Hevonen allani alkoi pikkuhiljaa rauhoittua omaksi itsekseen, mutten vieläkään luottanut ettei se keksisi kaverin läsnäollessa jotain pikkujäynää. Niinkuin sanotaan, joukossa tyhmyys tiivistyy ja se päti tosi hyvin tässäkin asiassa.

Pienen hiljaisen hetken jälkeen päätin avata suuni, ettei homma ehdi mennä kiusalliseksi.
"Mites teidän tarina? Onko Valerie ollu siulla miten pitkään? Ootte tosi hyvä pari."

Kirjavaisten olemus muuttui heti, kun askellaji hiljeni takaisin käyntiin. Ne olivat kuin enkelin ja pirun ohjailemia; milloin mielen valtasi tasapaino tai päinvastoin, täysi kaaos.

Gabriellan udellessa 'meidän tarinaa', harmistuin sen ollessa tavallisen tylsä. Mä vaan olin päättänyt, että Kirpun ensimmäisestä seuraajasta hioisin itselleni säihkyvän timantin.
"Siitä asti kun se on tähän hulluun maailmanmenoon syntynytkin", vastasin taputtaen hetken aloillaan nöyrästi kävellyttä voikkoa.

"Mä vähä niinku otin sen riskin, että vielä joskus mä saatan olla kenttäratsastaja. Ja sitä kai mä nyt sit oonki, tai ainaki yritän kovasti", kohautin olkiani useampaan otteeseen, sillä tietty itsevarmuus itsestä, meistä ja tulevaisuudesta kilpauralla näytti vielä osittain epäuskottavan sumuiselta.

"Tekin kaksi kaunotarta sovitte toisillenne paremmin kuin hyvin", heitin kokeilevan rennosti nyökäten läiskikkään täysveritamman suuntaan.

Kuuntelin mielenkiinnolla Julian kertoessa siitä, kuinka Valerie oli hänelle tullut.
"Teillä on sitten historiaa ehtinyt tulla enemmänkin. Se luottamus ja side, mikä siitä syntyy, on sanoinkuvailemattoman hienoa. Tavallaan jopa kadehdin sinuu, kun en oo ite vielä päässy sitä kokemaan." tuumasin naiselle vain toisen suupielen noustessa pieneen hymyyn.

Olin paljon ollut varsojen kanssa tekemisissä, mutta kertaakaan en ollut päässyt luomaan sidettä sellaisen pienen olennon kanssa. Toinen juttu, mikä siinä viehätti, oli myös se että siitä varsasta sai muovattua juuri sellaisen, kuin itse halusi.

Tuhahdin Julian vähätellessä itseään.
"Ei teillä oo mitään hätää. Valerie vaikuttaa tosi potentiaaliselta ja pääsette varmasti pitkälle. Älä vähättele itteäs." ihastelin vaaleatukkaisen tammaa, joka todella oli todella laadukkaan oloinen nuorikko.

Seuraava kommentti sai punan nousemaan poskilleni. Ei ehkä niinkään sen takia, kuka sen sanoi, vaan ylipäätänsä olin todella huono vastaanottamaan kehuja. Julian sanat kuitenkin tuntuivat todella hyvältä.
"Ki.. Kiitos." vastasin ja hymyilin varovasti. Hei haloo nyt, se oli vain puhdas kehu!

Nyökyttelin samaistuvaisena, sillä meidän välille oli totisesti ehtinyt syntyä aivan erilainen side kuin muiden omistamieni hevosten kanssa. Ihan kuin me oltaisiin opittu toinen toisestamme jo kaikki, vaikkakin uusia puolia paljastui toki vieläkin. Kasvattiinsa sai luotua aina niin kovia odotuksia. Vahinkovarsana syntynyt Kiarasta oli asia erikseen, mutta Valerie oli tarkkaan harkittu ja suunniteltu varsa.
"Toivotaa nii", hymähdin vaisusti, sillä sitä minäkin todella toivoin. Olisi kerrassaan mahtavaa niittää mainetta ja menestystä muuallakin kuin kotitallin kenttäradalla.

Oletin, että sanoin jotain väärää naisen mennessä niin vaikeaksi. Voi hitto, nyt Gabriella varmaan luuli, että olin ottanut tämän käyttämän treffi-ilmauksen ihan liian tosissani..
Riensin kiireesti paikkaamaan hiljaisuuden valloittamaa hetkeä aivan toisilla asioilla.
"Ööm, jospa yritettäs sitä ravia nyt uudestaa", mutisin samalla napauttaessa teräviä apuja ratsuni kylkiin. Tamma nosti matkaavoittavan askellajinsa käskystä heti, tällä kertaa tosin meno oli tasaisen reipasta.

Kunnes äkkiarvaamattomasti tammat saivat kuningasidean säpsähtää yhdessä tuumin suuren koivun kuppeesta lentoon lähtevää lintulaumaa, jolloin tasainen ravi yltyi etupäältä takapäälle hypähtelevään neliin.
Ja voin taata, etten ollut vielä eläissäni nähnyt niin läheltä muurahaisia, kuin nyt polulla maatessani ja haukkoessani happea takaisin äskeisessä rytäkässä tyhjentyneisiin keuhkoihini.

Julia onneksi katkaisi kiusallisen hiljaisuuden ehdottamalla reippaampaa askellajia. Nyökytellen siirsin jo rauhoittuneen ratsuni raviin. Tällä kertaa tammat malttoivat ravata letkeän reipasta ravia sinkoilun sijaan.

Hetken ravailun jälkeen en edes ensin tajunnut, mitä tapahtui. Vain sen, että hevoset säikähtivät jotain ja pää viidentenä jalkana nelistivät tietä pitkin. Itse yritin parhaani mukaan pysyä satulassa ja saada hevosta rauhoittumaan. Pian pölypilven hälvettyä verkkokalvoille tulostui maassa makaava Julia, Valerien rampatessa edestakaisin naisen ympärillä.
"Herraisä, sattuko sinuun?!" parkaisin kun olin saanut itseni takaisin tasapainoon.

Yritin saada oman ratsuni rauhoittumaan sen verran, että pääsin itse loikkaamaan selästä alas ja ryntäämään vaaleatukkaisen luokse. Laskin käteni varovasti tämän olkapäälle ja hain katsekontaktia.
"Mitä kävi? Sattuuko johonkin?" yritin esittää, että ensiaputaitoni olivat ajantasalla, vaikka viime kurssista oli vuosia. Todellisuudessa olin sisäisesti aivan paniikissa, enkä tiennyt yhtään mitä tehdä. Aikojen saatossa olin toki oppinut, että ihmistä autetaan ensin.

Valerien onneksi rauhoittui vähän matkan päähän maistelemaan ruohotupsun antimia sen sijaan, että olisi laukannut häntä tötteröllä ja kadonnut horisonttiin.

Pudistelin vain päätäni, vaikka takaraivoni oli tietysti ottanut vastaan aikamoisen tällin, samoin kun takapuoleni, puhumattakaan sitten selästä. No, olipahan vihdoin tullut sopiva ja vähän pakonalainenkin aika tuhlata rahaa uuteen Charles Oweniin.
"Onneks kukaan muu ei nähny", oli ensimmäiset sanani huolesta soikeana olevalle Gabriellalle. Kuka tiesi, millaista palautetta perijättärillä oli annettavanaan, mikäli sukelsi maistelemaan hiekkaa pienimmänkin kenguruloikan seurauksena. Jonathanillahan siitä olisi tosin kokemusta..

Huomatessani Valerien kiertävän ympärillämme tiukkakurvista ympyrää, uskalsin pyyhkiä enimmät tomut ruskean sävyn saaneista Mountain Horseista, jotka taisivat myös tulla tiensä päähän. Uskomattominta tässä olikin, ettei tamma ollut saanut paskaslaagia ja juossut tiehensä välinpitämättömänä korviaan lotkauttamatta, niinkuin sillä oli ollut nuorempana tapana tehdä.
"Ompahan todistettu, et se mikä ei tapa niin tuntuu ainaki perseessä", kirosin kammetessani Gabriellan avustuksella ylös tienpinnasta.
Reiska piti huolta pitkällä naamallaan siitä, ettei ainakaan Valerie juoksennellut liian lähellä sitä, ja siirtyi kyllä vaistomaisesti kauemmas, kun yritin ottaa tukea sen laikukkaasta lavasta. Sitähän ei kaikenmaailman akkojen maahanmylskähdykset hetkauttaneet.

Kaikki ruumiinosat olivat toistaiseksi tallella, joten uskalsin irroittautua tummaverikön huolehtivaisesta otteesta.
"Kiitos, taas", hymyilin vaisusti kaapattuani edes takas hönttäisevän tammani ohjista kiinni.
Luontaisen itsesuojeluvaiston nostama kynnys nousta tamman selkään oli suuri, mutta kaikesta särystä ja kivusta huolimatta aloin tehdä elettä hypätäkseni takaisin satulaan.

Huokaisin helpotuksesta, kun Julia näytti selvinneen maahan pyllähdyksestä pelkillä mustelmilla ja kipeillä lihaksilla. Irvistyksestä päätellen johonkin kuitenkin kaikesta huolimatta koski, mutta päättäväisesti nainen kuitenkin kampesi ylös maasta puistellen tomun peittämiä vaatteitaan.

"Eipä kestä. Toivottavasti mitään ei oikeasti menny rikki." tuumasin hieman huolestuneella äänellä. Hieman kankeasti Julia nousi ratsunsa selkään, joka oli jo kaivanut herneet pois nenästään ja käyttäytyi, kuin mitään ei olisi tapahtunut.

"Ehkä me mennään ihan rauhassa käppäillen takas tallille." totesin kääntäessäni Reiskan kohti tallia. Maastoretki jäi hieman lyhyeen, mutta ratsastajien turvallisuutta ajatellen oli viisainta palata takaisin. Vahingosta viisastuneena, ensi kerralla kannattaa juoksuttaa enimmät höyryt hevosesta ennen maastoon lähtöä pitkän tauon jälkeen.

Laskeuduin sulavasti ratsuni selästä Auburnin pihassa ja vein sen tallin suojiin riisuttavaksi. Reiskakin oli tyytyväinen päästessään talliin ötököitä karkuun, eikä sillä näyttänyt olevan mikään kiire ulos. Kiiruhdin Valerien karsinalle tarkistamaan Julian voinnin. Laskin ohimoni nojaamaan karsinan seinää vasten.
"Ootko varmasti ihan okei?" kysyin hempeästi vaaleaveriköltä. Silmissäni oli sellainen katse, mitä en olisi ennen voinut kuvitellakaan luovani naiselle.

"Niin voi olla parasta", huokaisin aavistuksen pahoittelevalla äänensävyllä, mutta minkäs tälle mahtoi. Hyppykeppiä muistuttanut tammani tiesi kyllä varsin hyvin tehneensä väärin, joten sen askellus oli muuttunut hyvin nöyrään jolkotteluun lihaskivusta jäykistyneen istuntani alla. Sietikin hävetä kyseistä käytöstään.

Valerien selästä alas tultuani kävelytyylini saattoi muistuttaa liikuntarjoitteisen etenemistä, mutten kertakaikkiaan pystynyt suoristamaan kovaa tälliä kokenutta ruhoani. Sihisin hiljaa kirosanoja tallissa kantaessani satulaa pitkän käytävän toiseen päähän, ja nostelin suunpieliäni, mikäli Gabriella sattui katsahtamaan minuun ohimennessään.

Irroitin vielä viimeisiä nahkaisia suojia soljistaan, kun kuulin Gabriellan tulleen kysymään vielä vointiani. Keräsin kaikki voimani noustakseni ylös kiroamatta ja mahdollisimman kepeän näköisesti, mutta vaivoin ja kankeana kuin rautakanki onnistuin suoristamaan pituuteni hitaasti vaikkakin varmasti.
"Vähän paikkoja särkee, mut kyl mä pärjään", sanoin naurahdellen, vaikka nauruhermoja tämä tilanne vähiten kutkutteli.
"Mut mä oon ihan otettu sun huolenpidostas", totesin kiitollisena lähestyessäni karsinan oviaukkoon nojailevaa tummaverikköä, enkä ajatellut sen kummemmin mitään nostettuani käteni bruneten harteille. Ajattelin vielä, kuinka mahtavan ystävän olin saanutkaan, kunnes tajusin meidän välissä olevien senttien olevan hyvin vähäisiä, jotta aiempi ajatukseni olisi pysynyt ystävä-termilleen uskollisena.

Olkapäälle laskettu käsi sai perhoset lepattelemaan vatsassani ja sisäisesti pudistelin päätäni. Olin muutaman kerran ennenkin kokenut vastaavanlaisia tunteita, enkä yhtään osannut selittää niitä. Julia ainakin näytti päällisin puolin olevan ehjä ja se oli tärkeintä.

Tuijotin luvattoman kauan naista silmiin käyden kamppailua pääni sisällä. Päätin kuitenkin antautua tunteideni vietäväksi, vaikka siitä ei yleensä ole mitään hyvää seurannut. Halusin saada selvää, mitä pääni sisällä oikein tapahtui. Nojauduin varovasti vaaleaverikköä kohti ja annoin meidän huulien koskettaa varovasti toisiaan. Suudelma oli nopea ja yhtä nopeasti otin pari askelta taaksepäin.
"Öm.. Anteeks, en tiedä miks tein noin." nostin käden suun eteen pahoittelevasti. Säikähdin itsekin, mihin suuntaan pääni minua oli ohjastamassa.

Tilanne sai minut jämähtämään niille sijoilleni ja sen sijaan, että olisin juossut pää kolmantena jalkana karkuun, seisoin lamaantuneena Julian edessä odottaen kauhulla naisen reaktiota.

En saanut edes sanan sanaa suustani.

Olin aikeissa korjata nojaavaa asentoani omalle painolleni, kunnes Gabriella teki jotain, mitä toisaalta olin antanut naisen olettaakin. Välillämme kytenyt jännite purkautui nopeana, odottamattomana huulten kosketuksena.

Siis mitä?

Olinkohan sittenkin mennyt liiallisuuksiin tungettelevilla kohteliaisuuksillani...
Yllättävä pusu sai punan lehahtamaan poskilleni, eikä Gabriellankaan kasvoilta paistanut muu kuin epäröivä katumus. Tai oikeastaan, nainen oli seisahtunut paikoilleen kuin patsas, kuin hän olisi halunnut kadota lopullisesti näkyvistä.

Tilanteesta hämmentyneenä pujottelin naisen ohitse nopeasti ja vasta vedettyäni karsinanoven kiinni, sain mumahdettua hänelle muutaman sanasen.
"Mä.. mä unohdin et mun piti putsata varusteita", sain sanottua järkyttyneelle tummaverikölle, ennenkuin kiristin jo valmiiksi jäykkää ja hidasta kävelytahtiani varustehuoneen suuntaan.

Voi taivas. Mulla näkyi olevan outo taipumus ajautua kaikenlaisten sattumien kautta suutelemaan ystäviäni, toinen toisensa jälkeen, näemmä tällä kertaa täysin selvinkin päin. Mutta tästä Jonna ei saisi ikinä tietää, siitä pitäisin huolen.

// loppu