Nainen, enkeli vai paholainen?

/ sijoittuu keskiviikolle 9.5 Kallan terveyskeskuseen, mukana @Jonna S. (ei avoin) /

Terveyskeskukesessa oli hiljaisin keskiviikko ikinä. Ei sillä, että keskiviikko olisi ollut muutenkaan päivistä vilkkain; mikään ei peitonnut maanantain mt-ongelmaisia tai perjantain hurjapäitä. Kesää kohti nekin kuulemma alkoivat olla vähenemään päin, sillä poismuuttoliike kävi vilkkaana. Sarin mukaan ihmetellä täytyi, miten ihmiset tahtoivat enää asua täällä kuolevassa kylänpahasessa.
Istuin toimistossa miltei pyörittelemässä peukaloitani. Kertaalleen olin saanut pistää vanhan rouvan tippaan, mutta siinäpä se. Oppimiseni kannalta oli järkevintä selailla paksuja koulukirjoja, joiden tenttiminen uhkaavasti lähestyi.

Osastopäällikkönä toimiva Sari kiiruhti vastaamaan äkisti soimaan pärähteneeseen puhelimeen, jonka kovaa ääntä aiemmassa hiljaisuudessa hätkähdin niin, että huomasin pitäneeni silmiäni kiinni.
"Kiireellinen tulossa", Sari sanoi laskettuaan luurin alas.
"Vihdoin!" Saatoin sanoa ehkä liiankin innokkaasti, mutta tylsyys sai minut kirjaimellisesti nuokkumaan pöydän ääressä. Kuolemanhiljainen keskiviikko oli ehkä sittenkin pelastettu.

Vedin kumihanskat käteeni ja suuntasin hoitajien vanavedessä aulaan, jossa vastassa oli tummahiuksinen nuori nainen, tutun näköinen. Tai, oikeastaan aika paljonkin. Helvetti, mähän tunsin hänet.
"Jonna?"

Ihan rauhassa ajelin menemään kohti Kallaa. Ulkona ei ollu mitenkää erityisen huono ajokeli tai mitään, mut pelkäsin huonojen kesänakkien takia päätyväni ennemmin ojaan. Pian eteen tuli risteys, josta kuulemma moni oli ajanu vauhilla suoraan tien jatkuessa ainoastaan vasempaan tai oikeaan, ei keskelle kuusimetsää.

Hidastin risteykseen vanhalla Toyotallani, kuten aina ennenkin. Molempiin suuntiin tsekkaus, ettei kukaan hullu vaan ajais kylkeen. Taustapeilistä näkyi takaa tulevan auton valot. Ne liikku lähemmäs todella nopeesti. Oikeestaan ihan liian nopeesti. Auton perä meni lyttyyn ja mä iskin pääni rattiin.

Seuraava muistikuva oli ambulanssista kohti Kallaa. Ensihoitaja sano kuskille mun heränneen. Pillien ääni kuulu hennosti auton katon päältä. Vilkkujen valoo en nähny mistään. Tai sit en osannu kattoo oikeeseen suuntaan.

Taisin pyörtyy uudestaan. Hätkähin paarien renkaiden osuessa terveyskeskuksen pihalla asfalttiin. Isoista lasiovista sisään ja heti mun ympäril oli kaks hoitajaa.
Julia?
En saanu vastausta mun kysymykseen. Sanoinkohan sitä ees ääneen? En tiiä. Ehkä?
“Mitä…-” sopersin “-missä mä oon?”

Sydämeni jätti muutaman lyönnin välistä, ennenkuin alkoi hakata entistä kovempaa. Mitä ihmettä Jonnalle oli sattunut?
"S-sä oot sairaalassa, ei mitään hätää", vastasin rientäessäni ottamaan tokkuraisen naisen kädestä kiinni. Sillä hetkellä se tuntui oikealta, vaikkei me oltukaan oltu Jonnan kanssa hetkeen missään tekemisissä. Mä vaan halusin, että nainen tietäisi olevansa hyvissä käsissä.

Yritin parhaani pysyäkseni rauhallisena, niinkuin työni puolesta täytyi, mutta huolestuneisuus näytti väkisinkin hiipivän sekoittamaan ajatuksiani. Sari vilkaisi muhun kysyvästi, mutta pudistin tälle vain päätäni. En takuulla jättäisi Jonnaa yksin, mä kyllä pystyisin hoitamaan tämän.

Päivystävä lääkäri osoitteli kirkkaalla valolla naista suoraan silmiin tarkistaakseen, oliko kolari aiheuttanut pahojakin vammoja. Pupillit näyttivät reagoivan normaalisti, sillä Jonna siristeli automaattisesti silmiään valon osuessa näkökenttään. Luojan kiitos.
"Osaatko sanoa sun nimen? Entä mikäs päivä tänään on?" Mieslääkäri kysyi vielä varmistaakseen, ettei kyse tosiaan ollut mistään vakavammasta.

Vähän aikaa lepuuteltua silmiäni ja kerättyä ajatuksia kasaan, mulla oli oikeesti jo parempi olo. Voisin ihan hyvin lähtee kotiin. Kuitenki tuttu ääni sai mut pysymää aloillani ja uteliaana seurasin mitä ympärillä tapahtu. Sitte huomasin valkotakkisen miehen. Ihanaa. Nyt ne tuli hakee mut hullujenhuoneelle!

Ei nyt yhen kerran. Eka mua osotettiin valoilla silmiin (joka muuten oli helvetin ärsyttävää) ja sitten udeltiin nimeä ja päivää.
“Hyvä Luoja. Jonna Schmidt, 250495-XXXX, ja tänää on keskiviikko…” mulkasin mieslääkäriä joka ihan välttämättä halus tulla iholle. Tai jotain.

Huomasin Julian huolestuneet kasvot lekurin toisella puolen ja mulle tuli paha olo. Viimeks olin blondin nähny baarissa Auburnin omistajan, Isabellan, kanssa läheisemmissä tunnelmissa. Sekunnissa mun fiilis muuttu ärsyytyneestä surulliseen ja petettyyn. Käänsin päätä sen minkä kykenin, eli en kovin paljoo julmetun säryn iskettyä lihaksiin niskan ja kaulan tienoolle.
“Sä.” kohdistin sen yhen ja ainoon sanan blondille. Muuta mun ei tarviis sille nyt sanoo.

Lääkäri nyökähteli tyytyväisenä ja poistui yhtä nopeasti, kun oli paikalle porhaltanutkin. Mutisin hiljaa vierelläni seisovalle, toiselle hoitajalle osaavani kyllä katsoa potilaan perään, jolloin tämä ymmärsi jättää meidät Jonnan kanssa kahden. Valutin vettä muoviseen mukiin, kun brunette avasi vihdoin suunsa.

"Ai mä?" Tokaisin äkkiä, sillä muistaakseni Jonnalla taisi olla enemmän selitettävää kun minulla. Sitten mä muistinkin, ettei asia ehkä ollutkaan niin yksinkertainen...
Olisin halunnut jo unohtaa sen, mitä Kingissä tapahtui 1) ihan vahingossa ja 2) tuhannen humalassa, mutta turhaan. Tästä jauhettaisiin vielä piiiitkäään.

"Tää kuulostaa tyhmältä mut se oli yks iso väärinkäsitys", huokaisin ojentaessani vesimukin lisäksi kaksin kappalein kipulääkkeitä naisen kouraan. Jonnalle oli tosin täysin turhaa selitellä yhtään mitään; jos hän omat johtopäätöksensä oli jo vetänyt, hänen mielensä ei helposti muuttunut.

Luojan kiitos se yltiöinnokas lekuri poistu mun naamalta. Näköjää se kaveri ainaki oli valinnu oikeen ammatin itelleen. Huoh. Vielä ku ite sais omat sotkut selvitettyy nii vois vihdoin alkaa taas nauttii normaalist elämäst ja nii edellee.

Julia ojens mulle vettä ja jotain pillereitä. Varmaan kipulääkkeitä. Samalla se yritti oikoo tai oikeuttaa tekoaan Kingissä. Pah. Mä tiiän mitä mä näin. Mä tiiän kenen kanssa se oli ja varsin hyvin, mitä ne teki.
“Väärinkäsitys?” Otin huikan vettä ja vedin lääkkeet nesteen mukana alas. Järisyttävä päänsärky sais pian hellittää. “Mikä helvetti siinä oli väärinkäsitystä?!”

Huomasin ohikävelevän hoitajan mulkasevan mua korottaessa ääntäni.
“Ja mitä helvettiä sä mulkkaat?!” huusin sille perään. Käänsin silmät takasin blondiin ja yritin, todellakin yritin, hallita mun vihaa ja turhautuneisuutta.
“Se, että sun kieli oli pitkällä Sokan kurkussa vai toisinpäin? Se, että mä vaan satuin paikalle eikä mun olis pitäny nähä koko episodia?”

Tietysti se, ettei me oltaisi koskaan saatu tietää toistemme tekemisistä. Mustasukkaisuus vaivasi välejämme yhtä lailla kuin jossain pidemmässäkin parisuhteessa. Nojauduin hetkeksi paareja vasten, enkä peitellyt syvää hengenvetoani.

"Se, et se ei tarkottanu mitää", vakuutin kohauttaessa olkiani, sillä se oli totuus. Se vaan lohdutti siinä hetkessä parhaiten meitä mustasukkaisia kännivollottajia, siinä se. Miksi siitä pitikin muistuttaa jatkuvasti?

Varmistin ensin olkani yli, ettei ohi kävellyt hoitaja, jolle hymyilin vaisusti Jonnan raivotessa, ollut kuulemassa meidän henkilökohtaista keskustelua.
"Sitä paitsi, mä kuulin et sulla on edelleen joku mieltymys Raynotteihin", tokaisin viedessäni kädet tiukasti puuskaan.
"Ainii, ja ilmeisesti toiseen naiseenki", muistutin brunettea, jos tältä oli päässyt illan tapahtumat unohtumaan. Mä en päästänyt Jonnaa helpolla, ehen todellakaan, vaan halusin kuulla myös hänen huonot selityksensä.

"Luulitko etten sais koskaa tietää?"

Ai helvetti. Se ilta. Olin jo lähes unohtanu sen. Sinänsä siinä ei ollu mitään muistettavaa.
“En.” Käänsin katseen ihan toiseen suuntaan, kuin missä Julia oli. “Ensinnäkin, Thomas lähti mun frendin kans kielet toistensa kurkussa. Ja toiseks, mulla pysy vaatteet päällä koko illan, kunnes menin ite nukkumaan. Kieli ei ollu kenenkä muun suussa ku omassani. Toisin kuin sulla.”

Argh. Turpa kii, Jonna.
“Olisin kyl kertonu sulle, mut eipähän oo naista näkyny. Varmaan oot ollu koko ajan siellä tallin omistajan sängyssä” vedin henkee ja mietin seuraavaa lausetta tavallista pidempään.
“Kyllä se jotain meinas, et sä sitä muuten olis tehny” mä tunsin ensimmäisen kyyneleen silmäkulmas. Vapisevin käsin pyyhin sen ja yritin pitää naaman peruslukemilla. Mä en vois näyttää Julialle miten heikko mä olin. Miten hauraaks nainen mun olon sai.

Toisin kuin sulla. Mistä lähtien mä olinkin tämän tarinan ainoa pahis?
"Sun takias mä olin ihan paskana, ja sun takias mä sen tein!" Kivahdin kääntyessäni takaisin brunettea kohti. Sen katse ei kumminkaan halunnut kohdata omaani.

Hymähdin äänekkäästi. Syytöksiä tässä vähiten kaivattiin, mutta Jonna päätti pelata korttinsa niin siitä huolimatta - kääntää puukkoa omassa haavassaan.
"Anteeks vaan, mun elämä on nyt aika helvetin kiireistä, hyvä et omaankaa sänkyy on kerenny", puuskahdin jo selvästi vihaisempaan sävyyn. Toisaalta sain lauseen kuulostamaan siltä, että olisin puhunut itseni pussiin, mutta hällä väliä. Aivan sama, mä olin saanut tarpeekseni.
Mitään ei olisi tapahtunut, jos Jonnasta ei olisi liikkunut nähtävästi perättömiä juoruja. Tai mistä mä tiesin olivatko ne oikeasti edes perättömiä.

"Mut mistäpä sä sitä tietäisit, ku oot liian kiireinen vehtaamaan muiden kans", lipsautin enempää miettimättä sanojeni virtaa ennen suuren suuni avaamista. Hups.
"Kai me ollaan nyt sit tasoissa", sanoin hiljempaa kun oli tarkoitus. Ehkä siksi, ettei sillä ollut merkitystä. Enää. Kai.

Mun takia? Paska. Täst oli tulos samanlaine farssi ku Jonnyn ja mun “suhteesta”. Ainoo ero, Juliasta mä pidin ja välitin niin paljon enemmän ku Jonnyst aikanaan. Ainaki siltä se tuntu. Helvetti jos mä kusisin tänki.
“Anteeks kaikest…” sanoin. Mun mieli oli vaihtunu vihasesta silmänräpäyksessä enemmä tai vähemmä surullisee.

Käänsin katseen hiljalleen blondiin mun vieres. Vapisevin käsin mä yritin koskettaa Julian kättä, joka nojas paareihin. Mun mieleen tuli ne pari iltaa, jolloin olin tutustunu Juliaan enemmän fyysisesti ku henkisesti. Ne illat, jolloin ei ollu muita ku me.

Mä halusin peruu sen illan sillon. Mä halusin unohtaa Julian ja neiti Sokan välisen suudelman. Keskittyy tähä hetkee ja olla Julian kans kahen, niiku oltiin joskus ainaki hetki oltu.
“Kauan mun pitää olla täällä?” Hiljaa mielessäni kiitin naisen antamista lääkkeistä, vaikkei niiden vaikutus viel ollu ees alkanu. Toivottavasti ne iskis pian.

"Sori munki puolesta", huoahdin brunetelle, joka silmissä loisti nyt enemmän suru kuin viha. Turhaan silti anteeksipyyntöjä vaihdettiin, mehän oltiin vapaita tekemään mitä vaan.
"Sun niskat vaa retkahti, ei pahempaa joten ei enää kauaa", selitin istuutuessani paarien jalkopäähän. Laskin käteni anteeksipyytävästi Jonnan omalle varmemmin, sillä hän näytti epäröivän selvästi.

"Mä voin viedä sut, mun vuoro loppuu ihan just", ehdotin huokaisten brunetelle, joka silti sai minut jollain tapaa myötätuntoiseksi, viis siitä kuinka tyhmiä syytöksiä olimme puolin jos toisin laukoneet.
Toiveikas hymy nousi kasvoilleni aavistuksen varovaisesti.

Julian kosketus tuntu hyvältä. Tätä mä halusin. En mitään tyhmiä ja turhia draamoja. Naisen hymy oli tarttuvaa enkä mä pystyny piilottaa pienehköä ujoa hymyä.
“Kiitos…” mutisin lähes kuultavalla äänellä.

Blondin lähtiessä mun luota, mietin tuhat ja yks tapaa miten kaiken olis voinu hoitaa helpommin. Toisaalta, jos en olis joutunu tänne, en välttämättä olis saanu aikaseks ottaa Juliaan yhteyttä. Mitään sanoja ei oltais vaihettu ja pahimmas tapaukses molempien olo olis pysyny petettyinä ja loukkaantuneina.

Reilu puol tuntii myöhemmin mä istuin jo terveyskeskuksen kahviossa litkimässä kahvia. Kipulääkkeet oli auttanu ja pahin päänsärky oli poissa. Lääkäri oli antanu mulle vielä ohjeet jatkon suhteen ja anto mulle uuden ajan kontrollia varten. Se sujautti sen lapun väliin myös paperin, jossa oli tietoo vihanhallinnasta. Kusipää.

Julia ilmaantu pian nurkan takaa siviilivaatteissa ja ennen ku ehin reagoida, mun huulilla oli kiitollinen ja helpottunu hymy. Mistäköhän seki johtu…?

Jonna suostui ehdotukseeni kiitollisena, jolloin lähdin hoitamaan työpäiväni vauhdilla päätökseensä. Bongasin myöhemmin naisen kanttiinista, mistäpäs muualtakaan, ja viitoin tämän mukaani sisäpihan parkkipaikalle.
Ajomatka sujui suht hiljaisesti ja nopeasti mutta normaalia varovaisen ajotyylin turvin; enhän halunnut aiheuttaa mitään vaaratilanteita varsinkaan kaiken tapahtuneen jälkeen.

Jonna teki jo lähtöään pihalleen parkkeeratusta autostani, kunnes hetken mielijohteesta sammutin mustan Mazdan vanhahtavan, tiilenpunaisen kertostalon parkkipaikalle.
"Saanks tulla hetkeks? Tänään mun ei tarvis enää mennä tallillekkaa", kysyin brunetteen päin kääntyen, kun vedin avaimen ulos virtalukosta. Viikon ainoana päivänä, jonka Isabella oli käskenyt pyhittää ainoastaan itselle ennen Tähtikisojen finaalia, en halunnut olla yksin kotona.

"Tai siis meinaan et, sun ei kannattais olla nyt yksin, jos sulle tuleeki jotai kipuja", perustelin kysymystäni vaikkei se ollut ainoa, taikka todellinen syy haluuni pistäytyä Jonnan luona. Mä halusin selvittää asiat nyt heti.

Blondin kysymys tuli puskista. Mä luulin saaneeni viettää rauhallisen illan (kiitos kipulääkkeiden) kotona koneen ääressä. Mulla ei ollu käyny mielessäkään viettää iltaa kenenkää kanssa, varsinkaan Julian. Sanomatta mitään, viitoin naista seuraamaan.

Avates kotioven muistin miten paskaseen kuntoon olin kämpän jättäny. Työvuorojen välissä ei ollu paljoo jääny aikaa siivoomiselle pakollisten hommien jälkeen.
“Sori tää sotku” sanoin ja heitin ohuen takkini naulakon lattialle kenkien päälle.

Rojahdin sohvalle ja jätin viereen Julialle paikan, jos nainen uskaltautuis mun viereen. Sit mun mieleen tuli sairaalas käyty keskustelu, enkä usko meillä olevan sen jälkeen suurempia mahollisuuksia jatkaa siitä, mihin jäätiin.
“Noh, mitäs sulle?” kysymys kuulosti ärsyyntyneemmältä, ku mitä oli tarkotus. Ei mua ketuttanu tai mitään, lääkepölly tais vähä boostaa kaikkii fiiliksii. Tai lamauttaa niitä.

Jonna näytti suostuvan melko vastahakoisen oloisesti, mutta päätin silti seurata brunettea kotiovelle saakka. Naisen pahoitellessa sotkuaan saatoin vain pudistaa päätäni. Päädyin kuitenkin nostamaan tumman trenssityylisen takin naisen jäljiltä naulakkoon, mihin heitin yltäni omankin bikernahkatakkini, jottei sotku ottaisi ainakaan enää enempää valtaa.

Tummaverikön olemus vaikutti kireältä. Ei mulla ollut oikeastaan lisättävää aiempaan keskusteluumme. Sen sijaan mä olin valmis unohtamaan koko jutun.
Aikeeni istahtaa tottuneesti pehmeään sohvaan muuttui, ja päätin kiertää kysymyksen omallani luodessani katsekontaktin brunetteen.
"Mitä jos, mä laittaisin paikkoja kuntoo ja sä ottasit vaan ihan iisisti?" Kysyin tai oikeastaan ennemminkin totesin, johon en jäänyt odottelemaan myöntävää vastausta. Suuntasin automaattisesti keittiöön, jossa lautanen jos toinenkin oli jäänyt lojumaan tiskialtaaseen. Tottuneesti kaappasin tiskiharjan käteeni samalla, kun höyryävän kuuma vesi täytti allasta, peittäen alleen kasan likaisia astioita.

Julia selkeesti alko hoivaa mua samalla tavalla kun terveyskeskuksessa aikasemmin. Huoh. Eikö toi nainen vaan osannu olla? Istuu ihan hiljaa paikallaan ja vaan antaa ajan kulkee hitaasti ja tappavasti ohi. Jestas mä olin taas kyyninen. Saatanan lääkkeet. Toisaalta, nyt mikää ei sattunu henkisesti eikä fyysisesti. Ei Jonnyn kohtelu ja vielä vähemmän Julian ja tallinomistajan suurenmoinen suudelma. Se saatanan brunette. Pitäs näppinsä erossa mun naisesta. Oliko Julia edes mun? Tai mä sen? Argh. Liian vaikeeta.

Blondi oli kadonnu keittiön puolelle ja vastahakosesti seurasin kuitenkin perässä. Jos nainen ite halus tulla tänne, vähintä olis pitää mulle seuraa. Eikä mun tiskien peseminen. Kyllä mä ne ite handlaisin. Jos en heti, niin aikanaan. Nojauduin keittiön pöydän reunaa vasten ja jäin seuraamaan Julian touhua mun valtakunnassa.

"Se satutti mua" heitin tyhjyyteen meijän välillä. En tiiä halusko Julia jatkaa tästä aiheesta vai ei, mut halusin olla varma siitä, et blondi ties miten paskalta musta tuntu. Miten paljon se yks suudelma oli muhun vaikuttanu. "Ja sun olemuksesta päätellen, sun mielestä kaikki on ok" se ei ollu kysymys. Mä tosissani pidin Juliasta, mut jos blondilla olis joka viikonloppu uus muija kierrossa, ja mä vaan joku varavaihtoehto, en aikois jäädä siihen tilanteeseen. En ikinä, vaikka maksettas. Tai no riippuis summasta.

Julian ilmoille heittämä kysymys sai mutki naurahtaa hiljaa. Se oli kyl helveti hyvä kysyms. Eiks me vaa osattu olla "normaalisti". Mitä se ikinä tarkottikaan.
"Varmaan, jos asiat olis liia helppoja, ne ottas liian kepeesti itsestään selvyytenä" mutisin ja laskin katseen käsiini. "Vaikeemmin saavutettavaa osaa arvostaa kai enemmän..." lisäsin. Julia ei mun mielestä ollu mikää helppo nainen saada itelleen. Ainakaa, jos mietittiin edellisiä tapahtumia pikkuse enemmä.

"Mä en tiiä millasen suhteen sä haluat, mut mä en oo tottunu jakaa mun poikaystäviä muiden kans..." sanoin ja katselin pitkin tuttua keittiötä. Välttelin Julian katsetta jostaki tuntemattomasta syystä. "Enkä kyllä tyttöystävääkää, vaikka eipä sellasia oo ollu..."

Jos blondi oli tottunu elämään toisen kanssa avoimessa suhteessa, okei, se saatto toimii jonku toisen kans. Mä tiedän olevani todella mustasukkanen, jos vaan sille päälle satun (eli helposti) ja Julia tietää sen. Nainen näki, millanen monsteri musta kuoriutu nähessäni sen toisen kans Pionissa, vaikken ees tienny mikä niien kuvio oli.

Meijän katseet lukittu toisiinsa ja sil hetkel ei ollu mitää muuta ku minä ja Julia. Vaikka se kuulosti todella siirappiselta englantilaisesta novellista löytyvältä paskalta. Ihan sama, silt se tuntu.
"Mä en haluu ketää muuta, ku sut..." se oli lähempänä kuiskausta. Nousin varovasti takasi omien jalkojeni päälle ja otin puolikkaan askeleen päästäkseni kiinni Juliaan.

Tutkin vaaleita silmiä mun edessä ja yritin löytää niistä jotain, mitä ymmärtäisin. Ei mitään. Sen sijaan, kiedoin kädet Julian ympäri ja halasin naista, kuin viimestä kertaa. En halunnu päästää irti. En halunnu ottaa etäisyyttä. Enkä halunnu epäillä naisen fiiliksii mua kohtaan.