Sataa, sataa ropisee

Pienen sateen jäljiltä kenttä oli hieman märkä, mutta onneksi mustat sadepilvet olivat kadonneet. Aurinko ei paistanut, mutta ei näyttänyt siltä, että sade tulisi pian takaisin. Kannoin estetolppia pitkin kenttää ja asettelin niille puomit. Vilkaistuani kelloa huomasin, että vieraani saapuisi pian, hieman jopa yllättävä vieras. Meinaan Jusu Rosengård. Jusu oli tulossa katsomaan Ransua. Totuuden nimissä en ollut ihan varma oliko nainen suostunut kutsuuni vain, koska ei kehdannut kieltäytyä.

Kalla Cupissa olin pistänyt huomiolle, että Jusu omisti Ransun jälkeläisen, Tigrainen. Tigraine oli ehdottomasti mielenkiintoisesti syntynyt. Alkionsiirrolla Rosengärdin tilalla. Sellaisia ei nähnyt aivan joka päivä. Menin sitten Jusun juttusille ja ehdotin, että hän voisi tulla tutustumaan Tigrainen isään nyt, kun Ransu oli kotona. Ajattelin, että Jusu saisi hypätä Ransulla. Huvittuneena mietin mahtoiko Jusu edes odottaa sitä, että tuuppaisin hänet ruunan selkään.

Esteet valmistuivat juuri sopivasti, kun tuntematon auto ajoi rauhalliseen mummovauhtiin pihatietä pitkin. Koirat tarhassa aloittivat metelin ja menin käskemään olemaan niitä hiljaa. Sen jälkeen lähdin kävelemään Jusua vastaan.

Sydän hakkasi tuhatta ja sataa. Auto sen sijaan liikkui hyvin maltilliseen tahtiin, sillä mä en ollut aivan varma, olinko tulossa oikeaan pihaan. Yhdessä risteyksessä olin alkanut epäröidä, ja sitten loppumatka oli kulunut juupaseipästellessä.

Vaan pihan täytyi olla oikea, sillä täällä jos jossain asui hevosia - millä todennäköisyydellä olisin osunut näillä seuduilla jonkun toisen tallin pihamaille? Tuskin kovin suurella.

Helpotuin kuitenkin vasta kun Inna ilmestyi näköpiiriin. Silloin astuin autosta ulos jalat vain hieman tutisten ja huomasin, että mun kasvoille oli valunut mitä huojentunein hymy. Kai se helpottuneisuus kuulsi mun äänestäkin, kun puuskahdin:
"Huh! Tulin mä oikeaan paikkaan. Olin melkein varma, että ajoin harhaan."

”Moi!” tervehdin iloisesti autosta noussut Jusua.
Naurahdin huojentuneelle Jusulle, joka kertoi pelänneensä ajaneensa ohitse. ”Onneksi löysit perille. Mä eksyin ensimmäisellä kerralla, kun tulin näyttöön”, naureskelin ja lähdin kävelemään kohti tarhoja.
Ransu oleskeli tarhassa risteytysponiriiviön Tohvelin kanssa. Tohveli onneksi palaisi pian omistajalleen, joten mun ei tarvitsisi enää katsella sitä.
”Ransu on täälläpäin vielä tarhassa”, kerroin ja osoitin talon vasemmanpuoleista tarhaa. ”Ajattelin, että hoidetaan ratsastuskuntoon ja sä voisit ratsastaa sitä.”

Nappasin tarhalle päästyä sinisen narun aidan vierestä ja avasin metallisen portin. Mietin hetken ojentaisinko narun Jusulle, mutta en halunnut orjuuttaa liikaa vierasta. Siksi ite lähdin hiekkapohjaisesta tarhasta hakemaan isoa ruunaa ja naksautettuani narun riimuun sekä talutettuani sadeloimeen kuorrutetun hevosen Jusun käteen.

Mua rentoutti ihmeen paljon Innan huvittunut tunnustus omasta eksymisestään. Harvassa olivat ne ihmiset, jotka saivat mut niin vähällä tuntemaan oloni, no, jos nyt ei aivan kotoisaksi, niin kohtuullisen viihtyisäksi vähän naureskelemalla. Hanna tietysti lapsuudenystävänäni johti sitä tilastoa, ja kallalaisista tuttavuuksista ehkä Heidi ja Nita olivat vahvimmilla. Inna teki kuitenkin ihan hyvää nousua taulukossa - kunnes ilmoitti, että MINÄ ratsastaisin Tranquille K:lla.

Mä en ollut oikeastaan koskaan fanittanut mitään pop- tai rock-tähtiä, mutta estehevosia ja -ratsastajia senkin edestä. Jos mä olisin yhä ollut fanitusikäinen, tietysti valkea GP-esteori, jonka varsa mulla itsellänikin oli, olisi ollut fanituslistalla.

"O-oletko sä ihan varma, että aiot laittaa mut satulaan?" mä melkein parkaisin, ja sitten mä hiljenin. Näin ensimmäistä kertaa ikinä Tranquillen, tuttavallisemmin Ransun, näin läheltä muualla kuin estekisojen verkassa ratsastaja satulassaan. Mäkin olin niinä kertoina ollut hevosen selässä, ja jo silloin mä olin pitänyt oria suurena. Nyt se oli tietysti ruuna, mutta piru, että se oli valtava. Ja komea.

Suurin silmin mä ihastelin oman hevoseni isää ja ajattelin, että jos se päättäisi heittää mut päistikkaa pää edellä tantereeseen, mä kuolisin ainakin melko onnellisena.

Mä pääsisin ratsastamaan Tranquille K:lla, mun Grannin isällä. Onneksi mulla oli ratsastuskamat varmuuden vuoksi mukana. TOIVOTTAVASTI mä en mokaisi ja nolaisi itseäni Innan edessä.

"Oletko sä oikeasti ihan varma?" varmistin vielä, ja olin vähän haltioissani, kun Ransu kurotti tuttavallisesti mua kohti ja halusi tehdä lähempää tuttavuutta. (Miksi Grannin olikin pitänyt periä pikemminkin emänsä luonne?)

Minua huvitti Jusun epävarmuus siitä uskaltaisinko antaa Ransun hänen käsiinsä. Mulle riitti, että Jusu pysyi hevosen selässä ja Kalla Cupin perusteella sai vetää rastin ruutuun asian suhteen.
”Joo, joo, mitä siinä vois tapahtua?” naurahdin ja opastin Jusun tallia kohti.
Naksautin kytkimestä valot päälle ja osoitin sisääntulosta vasemmalle. ”Keskimmäinen karsina, mä käyn hakemassa harjat.”

Jätin Jusun Ransun kanssa, kun menin varustehuoneeseen hakemaan valkoista ämpäriä, jossa oli siniset harjat sekä tussilla kirjoitettu Ransu kylkeen.
”No, niin tässä harjat. Sä voit harjata sen yksin, jos haluat”, sanoin ja laskin ämpärin karsinan oven edustalle. ”Minkä tasoisilla hevosilla sä oot kisannut?” tiedustelin.

No, tässä sitä nyt oltiin taluttamassa suurta, piehtarointijälkiä lukuunottamatta jo miltei vitivalkoista ruunaa sen omaan karsinaan. Rapsuttelin Ransua Innaa odotellessani, ja ruuna vaikutti rakastavan seuraa ja huomiota. Omena oli pudonnut todella kauas puusta.

”Oh”, äännähdin vähän yllätettynä, kun Inna palasi.

Seuraavaksi hän kysyi mun hevostaustastani, ja aprikoin hetken, miten vastata kuulostamatta leuhkalta ja hemmotellulta herrantertulta.

”Aika monenlaisilla, oikeastaan. Paljon nuoria, mutta Junnucupia sain kisata Santosilla”, nimesin junnuvuosieni hevosen. Se oli aika pieni valkea ruuna, joka oli ketterä kuin mikä ja ihanan luotettava. Alexander olisi halunnut ”lainata” sitä joskus kisoihin, mutta mä tiesin, että sitten se olisi jäänyt veljen käyttöön. Isoveli ei palauttanut lainaamiaan asioita, jos sattui pitämään niistä.

Puhuessani harjailin Ransua.

”Luulin, että sä olet kouluratsastaja”, tunnustin Innalle. ”Kun Banskuhan on kai ihan kouluhevonen? Miten Ransu päätyi sulle?”

Nojasin karsinan oveen kädet ristissä rinnan ympärillä ja katselin Jusua tämän harjatessa Ransua. Kimon turpa kurotti pari kertaa minua kohti, mutta laskeutui sitten takaisin alas.

Jusun kertoessa hevoshistoriaansa mietin hetken aikaa omaani, joka sisälsi turhan paljon erilaisia hevosia. Miten sitä saattoikin laittaa hevosia niin tyynesti kiertoon? Nyt tallissa oli lauma sellaisia karvakorvia, joita en todellakaan haluaisi myydä.
”Mm, kuulostaa hyvältä”, kerroin mielipiteeni nyökäten.

”No, siis, mä oon aina painottanut enemmän kouluratsastukseen, mutta siinä samalla pitäny estetaitoja yllä”, naurahdin.

”Vuosi sitten päätin kuitenkin vaihtaa lajia ja ostin Ransun Pirreltä. Palasin sit kouluratsastuksen pariin aika pian, mutta en todellakaan oo unohtanut esteitä tän herran takia”, naurahdin ja rapsutin Ransua.
”Se oli hetken aikaa mun eksän ratsutuksessa, mutta palas just mulle.”

"Tän kanssa on kyllä varmasti kelvannut pitää taitoja yllä", huokaisin ihastuneena. "Ja kivahan se on, jos voi tehdä monipuolisesti."

Hinkkasin Ransun sään viereen kerääntynyttä hiekkaa niin että pöllysi.

"Meillä kun on kasvatettu estehevosia, niin sitä on sitten ratsastettukin", totesin ja hymähdin vähän. "En ehkä osaisi ollakaan koulusatulassa."

Vähitellen Ransu alkoi näyttää siltä, että sille voisi lätkäistä varusteet päälle. Vai olisikohan sitä pitänyt vielä harjata? Olisiko mun pitänyt tehdä jotakin muuta? Tulin kamalan tietoiseksi siitä, että käsittelin jonkun toisen omistamaa hevosta. Voisinko sanoa, että mielestäni Ransun voisi jo satuloida, vai pitäisikö Inna mua hätähousuilevana hutiluksena?

Tuli kiusaantuneen kiemurtelevainen olo. Voiko omaan kiusaantuneisuuteensa tukehtua, pohdin, kun seisoin siinä pähkäilemässä seuraavaa liikettäni.

(jusuilla, verbi. Tuntea olonsa tarkkailluksi ja virheliikkeen kynnyksellä olevaksi, usein ilman syytä.)

Jusu harjasi jo toistamisiin samaa kohtaa Ransussa ja mietin mahtaisiko nainen itse ilmaista, että oli valmis. Odotin sitä hetkeä varmasti turhaan, joten päätin itse ottaa asian esille. Yskäisin pienesti ja suoristin varteni nojailemasta karsinan ovipieleen.
”Jos oot valmis, niin varusta vaan se”, sanoin. ”Mä voin hakea varusteet valmiiksi, niin kipase sillä välin hakeen omas. Vai onko sulla mukana? Mä voin kyllä lainata..”

Vastauksen saatuani lähdin hakemaan varustehuoneesta Ransun varusteita. Nappasin syliini ruskean estepenkin (jossa tänään oli sininen huopa), suojat ja aachenin suitset, joissa roikkui martingaalit. Hyllyltä sain napattua vielä vihreän korvahupun sillä tuloksella, että sininen tipahti maahan. No, olkoon. Palattuani karsinan luokse, asetin satulan sille tarkoitettuun telineeseen ja muut tavarat siihen päälle.
”Varusta se ihan rauhassa”, sanoin Jusulle, joka tutkaili ruunan varusteita. ”Mä meen jo kentälle kattoon vähän esteitä, niin tuu sinne sitku oot valmis.”

Katsoin taivaalle, että sadepilvet uhkasivat paluulla ja toivoin, ettei seuraavan tunnin aikana sataisi. Esteet kentällä olivat oikeastaan kaikki valmiina, joten jäin vain nojailemaan yhden esteistä puomiin. Pian Jusu jo talutti varustetun Ransun kentälle ja päätin jaella hieman neuvoja ruunan suhteen.
”Älä jätä sitä yksin, se ei oo mitenkään älykäs hevonen”, neuvoin. ”Kunnon verkat alkuun, niin se menee tietty paremmin. Tee ihan omaan tahtiin”, hymyilin vielä Jusulle, jonka punttasin selkään.

Olinkohan mä ollut liian hidas? Vaikutinkohan mä tyhmältä? Olikohan se paha, että mulla oli omat ratsastusvarusteet mukana? Vaikutinko mä ratsastuksenahneelta pyrkyriltä??

Hätäilin ja panikoin. Siinä ohessa multa meni vähän ohi tajunnan, että Inna puhui jostakin esteiden katsomisesta. Mitä katsottavaa niissä oli, juoksisivatko ne karkuun jos niitä ei tuijottaisi? Vai aikoiko Inna ehkä maalata ne uusiksi ja pohdiskeli, mitä värejä käyttäisi?

Ransu näytti sangen pätevältä estehevoselta, kun kiristelin sen satulavyötä kentällä. Inna antoi samalla hevosen käyttöohjeita.

Älä jätä yksin. Mietin, kuinka tyhmä hevosen täytyi olla, jos se kompastuisi omiin jalkoihinsa sileäntreenissä. Sitten, sillä hetkellä, kun Inna punttasi mut satulaan, mun päähäni juolahti ajatus.

"Onko mun siis tarkoitus hypätä sillä?" kysyin jalustinhihnoja hypistellen.

Musta tuntui, että Inna ajatteli, että en mäkään ollut mitenkään älykäs. Se nimittäin nyökkäsi sen oloisena, että tähän mennessä mun olisi pitänyt jo oivaltaa hyppysuunnitelmat kymmeneen kertaan. Punastuin vähän, mutta säädin jalustimet estepituuteen ja ryhdyin ratsastamaan.

"Melkoinen askelpituus. Toisaalta näillä jaloilla ei kai ihme", kommentoin Ransun matkaavoittavaa käyntiä, ja sama meno jatkui ravissakin. Ruuna sen kuin harppoi menemään. Se oli hirven kokoinen, mutta onneksi aika lupsakka. Sitä piti jopa vähän skarpata ja terävöittää, koska se ei ainakaan näin ratsastuksen alkuun ollut erityisen nopea.

"Toivottavasti mä en ole sulle hirveä pettymys", verhosin aidon huolenaiheeni kepeällä naurahduksella vitsiksi samalla kun annoin Ransun ensimmäisen kerran keinahtaa laukkaan. Siinä laukassa oli ihan eri tavalla voimaa kuin kimon nuoressa ja keskeneräisessä tyttäressä. Tässäpä vasta maistiainen siitä, mitä Grannista voisi tulla, ajattelin.

Ai, olisi vissiin kannattanut tarkentaa Jusulle, että hän pääsisi hyppäämään Ransulla. Olin ajatellut, että hänen olisi mukava päästä kokeilemaan miltä oman hevosen isä tuntui. Ehkä Jusu löytäisi samoja piirteitä Grannin kanssa. Hyppäämisessä taisi olla kuitenkin liian paljon yllätystä kerrakseen. Nyökkäsin kuitenkin Jusulle sillä mielellä, että tietysti.
”Sitä estehevosilla tehdään”, lisäsin vielä kepeästi ja taputin Ransua pepulle ennen kuin Jusu lähti kävelemään ruunan kanssa.

”Joo, sitä pitkät koivet tosiaan tekee”, naurahdin. ”Selästä se ei tosin tunnu yhtään niin isolta kuin voisi olettaa.”
Siirryin kentällä yhden esteen viereen pois Jusun ja Ransun tieltä. Ransu taipui hyvin Jusun otteissa käynnissä sekä ravissa. No, en todellakaan katunut sitä, että olin päättänyt tyrkätä Jusun Ransun selkään. Hyvältä näytti ainakin tähän mennessä.

”Miten niin pettymys?” naurahdin Jusulle. ”Hyvin näyttää menevän. Ratsastat sitä hyvin eteen ja niin eespäin.”
Katselin hetken Ransun eteenpäin menevää laukkaa ja ruunan pärskähtelyä. Se vaati aina herättelyä toimintaan, mutta ehdottomasti ei liikaa.
”Jos tuut ekaks tosta ton pystyn, niin näät vähän miten se hyppää”, ehdotin, koska epäilin jo, ettei Jusu itse ottaisi aloitetta hyppäämisen suhteen.

Hyppämiskehotus sai mut sähköistymään vähän. Yllätyksekseni huomasin kuitenkin, että tunne oli aika miellyttävä. Siitä oli aikaa, kun olin viimeksi hypännyt kokeneella konkarilla. Sellaisella hevosella, jonka saatoin kääntää esteelle ja odottaa, että se etenisi sinne kohtalaisen tasaisesti ja tietäisi jo itsekin, mitä tehdä, eikä vain kuvittelisi tietävänsä, niin kuin Granni.

Pysty ei ollut järin suuri, eikä mua edes hirvittänyt, kun vein Ransun sille. Hevosen korvat heilahtelivat vähän, mutta se ei lähtenyt kiskomaan täyttä haipakkaa niin kuin Granni.

"Kylläpä tää tuntuu helpolta", sanoin hyväntuulisena hypyn jälkeen Innalle ja taputin Ransua nopeasti. "Vähän eri toista kuin Grannin kanssa. Jos siitä tulee ikinä puoliksikaan näin vakaa, saan olla tyytyväinen."

Hyppäsin pystyn toistamiseenkin. Olin tuntevinani pari pientä pisaraa kasvoillani, mutta ainakaan vielä taivas ei romahtanut meidän niskaamme.

Jusu hyppäsi Ransulla hyvin. Selvästi kaikki valutetut hikipisarat kotona eivät olleet menneet Jusulla hukkaan. Myös Jusu näytti hypyn jälkeen tyytyväiseltä ja kehaisi kuinka helpolta se tuntui.
”Varmasti tulee”, vastasin ja katsoin kuinka Jusu ohjasi Ransun uudelleen esteelle.

Oliko tuo vesipisara? Kohotin katseeni taivaalle, mutta taisin vain nähdä omiani. Kiinnitin jälleen huomion Jusuun. Hyppääminen näytti niin keveältä, että voisin nostaa estettä heti isommaksi.
”Mä nostan tätä estettä heti metriseks, niin tuu tää ja sit siitä toi okseri”, ehdotin. ”Nostan senkin metriin, niin Ransukin hyppää vähän enemmän.”

Nostin vielä yhden okserin ylös metriin, jonka jälkeen sanoin Jusulle olevani valmis.
”Hyppää ne vaikka pariin kertaan, niin voidaan nostaa sit taas puomeja.”

Vai niin, tuumasin, kun Inna alkoi hilata esteitä ylöspäin. Ei tässä sitten ihan pelkästään köröteltäisi menemään, vaan vähän kokeiltaisiin tositoimiakin. Hitto vieköön, mä olin tainnut hypätä kunnolla viimeksi... joulukuussa.

Ei kuitenkaan ollut aikaa jänishousuilla. Menoksi vaan.

Ransu hyppäsi jotenkin iloisesti. Aloin kuitenkin jo ymmärtää, mitä Inna tarkoitti sillä, ettei se ollut mitenkään turhan älykäs hevonen. Sillä oli ponnistusvoimaa, mutta musta tuntui, että sain todella ajatella sen puolesta ja viedä sen esteelle.

Toista kertaa korotettua pystyä hypätessäni mä sain tuta sen esteälyn huteruuden. Siinä vaiheessa, kun mä olisin vielä rauhassa odottanut yhden askeleen, Ransu totesi että NYT MENNÄÄN ja hyppäsi uhkarohkealla ja kummallisella loikalla ylös ja eteenpäin. Sen takajalat kolasivat puomin alas, eivätkä mitenkään hipaisten.

"No nyt tuntui grannimaiselta!" mä vinkaisin ja mua oikeastaan nauratti. Kimo ruuna mun alla oli aivan hölmistynyt: miten niin mun hyppy ei riittänytkään? Granni olisi painanut korvansa tiukasti luimuun, potkaissut kipakasti taakse ja kiskaissut ärsyyntyneenä ohjaa.

Innan korjaillessa pystyä hyppäsin okserin, ja nyt Ransu oli vähän enemmän varuillaan. Pieni hidastus ennen estettä ei ehkä ollut mun mielestä tarpeellinen, mutta ei se tällä korkeudella kohtaloksikaan koitunut.

"Alan tajuta, miksi sä sanoit, ettei sitä kannata jättää yksin", totesin Innalle juuri ennen voimakasta tuulenpuuskaa, joka tuoksui jo selkeästi sateelta.

Nostin Ransun ja Jusun pudottaman puomin ja sivusilmällä vilkaisin miten kaksikko hyppäsi okserin. Jo paremmin kuin pystyn. Sen jälkeen hän hidasti Ransun käyntiin ja huvittuneena ilmoitti, tajunneensa miksei ruunaa kannattanut jättää yksin. Naurahdin Jusun oivallukselle.
”Oon itekin oppinut sen kantapään kautta. Tossa olis vielä toi sarja, jos haluat kokeilla”, osoitin kahta estettä. ”Hyppäsin sitä eilen, siks se siinä lähinnä on”, lisäsin tarpeettomana.

Katselin kuinka Jusu ratsasti paljon varautuneemmin Ransun touhuille ruunaa esteille. Olin yhä vakuuttunut Jusun taidoista ja olin jälleen ehdottomassa, että nostaisimme puomeja kerran 120 senttiin. Suunnitelman lyttäsi kamala kaatosade. Jusu oli juuri ratsastamassa Ransua sarjalle, kun taivas vain repesi.
”Voi helvetti”, karjuin. ”Mennään vaan sisälle!” huusin sateen läpi Jusulle.

En tiedä kuuliko Jusu mitä huusin, mutta ehkä oma esimerkkini olisi tarpeeksi selvä. Kiiruhdin takaisin sisälle talliin ja odotin mahtoiko Jusukin ilmestyä vai oliko se jäänyt vielä pihalle sateeseen.

Sade tuli yllättäen. Niin yllättäen, että oli mahdotonta enää kiskaista Ransua sivuun sarjalta. Se oli jo menossa, ja sinnehän sitä sitten päädyttiin.

Mä en oikeastaan nähnyt mitään, niin häiritsevän paljon vettä taivaalta pulppusi. Ihmeen kaupalla me kuitenkin laskeuduttiin sarjan B-osalta turvallisesti. Töksäytin Ransun hyvin nopeasti hypyn jälkeen raviin ja pälyilin ympärilleni. Inna oli mennyt, ja arvelin, että mekin voisimme hölkätä pitämään sadetta tallin suojiin.

"Jukra mikä sade!" päivittelin nähdessäni Innan kurkkimassa tallin ovelta meidän suuntaamme. Sain likimain huutaa, jotta ääni kantoi järjettömän sateenrummutuksen yli. "Kyllä ne pilvet tummilta näytti, mutta että tällaiselta!"

Onneksi Jusu ilmestyi pian Ransun kanssa myös talliin.
”Joo, aivan kamala”, sanoin kovaan ääneen ja puuskahdin. ”Harmi, että teidän hypyt meni nyt pilalle. Puretaan se ja mennään juomaan vaikka kahvia”, ehdotin.
Jusu talutti Ransun takaisin karsinaansa ja autoin purkamaan märät varusteet pois. Toivottavasti satula ei ollut mennyt pilalle. Huovan saisi ainakin heittää suoraan pyykkiin. Osoittelin varustehuoneessa Jusulle mihin voisi laittaa varusteet. Kaikkien löydettyä paikalleen nappasin hyllyltä loimen.
”Oliko sulla edes mukavaa ruunan selässä?” tiedustelin. ”Käydään heittämässä sille loimi, niin mennään sit keittään sitä kahvia..”

Ransu ei näyttänyt olevan moksiskaan sateesta, joka ropisi kattoon. Toivottavasti pihalla olijatkaan eivät olleet. Varsinkaan pieni Pekka, joka olisi varmasti järkyttävästä sateesta johtuen liimaantuneena emäänsä. Asettelin loimen Ransun selkään ja kiinnittelin soljet paikoilleen.
”Noin, se saa kuivatella rauhassa”, hymyilin ja ohjasin sitten Jusun taukohuoneeseen. ”Käytätkö maitoa tai sokeria? Vai juotko mieluummin teetä?” tiedustelin samalla, kun laitoin kahvia keittymään kuuden kupin verran. ”On tuossa vedenkeitinkin jos kiinnostaa ja teetä on kaapissa. Mitään syötävää ei taida täältä löytyä…” pohdiskelin ja pistin pälpättäen.

Huomasin Jusun vielä seisovan. ”Aah, istu vaan mihin haluat”, heilautin kättäni.

"Kuulostaa ihan hyvältä", myönsin kahvittelutarjouksen kuullessani, vaikka olinkin vähän huolissani siitä, etten ollut kävelyttänyt Ransua. No, Inna tunsi hevosensa eikä varmasti olisi ehdottanut sen purkamista, mikäli tämä yksi kerta koituisi ruunalle kuolemaksi.

"Ransuhan oli kiva kuin mikä. Paljon mutkattomampi kuin tyttärensä", kehuin hevosta, ennen kuin laitoimme sille loimen.

"Voi, kahvi riittää oikein hyvin, ja ehkä tilkka maitoa", vakuuttelin. En piitannut sokerista, ja teetä join melko harvoin. Se tuntui jotenkin kuuluvan hyvin tietynkaltaisiin tunnetiloihin.

Istahdin pian kahvikuppini kera ja katsahdin Innaa.

"Toivottavasti mun ratsastus ei ollut ihan katastrofaalista. Se vähä, mitä tässä nyt ehdittiin."

Sade kohisi edelleen. Huh, että sitä vettä nyt sitten tulikin.

Tarjosin Jusulle kahvimukin ja kaadoin sitten omaan muumimukiini oman satsini. Istahdin Jusun viereen pöydän ääreen ja hörppäsin mukista ennen kuin laskin sen alas pöydälle.

”Ja mitä vielä”, heilautin kättäni Jusun katasrofaaliselle kommentille. ”Teillä meni niin hyvin, että olisitte jo valmiita kisakentille”, puoliksi vitsailin, mutta ajatus putkahtikin päähäni.
Mietin vain olisiko siitä liikaa vaivaa Jusulle tai tuliko se liian yllättäen. Noh, ihan sama, kyllä aikuinen nainen osaisi kieltäytyä, jos haluaisi.

”Hei, sainkin idean”, hihkaisin. ”Sähän voisit tulla hyppään Ransulla aina välillä”, kerroin ideani. Hetken aikaa annoin Jusun sulatella ideaa. ”Olen ihan tosissani ja sitä paitsi siitä olisi ihan järjetön apu. Mulla pitää paljon kiirettä Banskun kanssa ja täällä sekä töissä.”

Siemaisin jälleen kahvistani ja jäin odottelemaan Jusun vastausta.

Meinasin tukehtua kahviini, kun Inna alkoi puhua kisakentistä. Sitten ymmärsin, että hänen täytyi vitsailla. Vai vitsailiko hän sittenkään??

"Oh", äännähdin yllättyneenä, kun Inna jatkoi ja ehdotti, että voisin hypätä Ransulla useamminkin.

Ensinnäkin: tarjous oli tietysti imarteleva. Mä olin itse hevosenomistaja, enkä olisi luottanut omaa ratsuani ihan kenen tahansa käsiin. Ehkä Innakaan nyt ei olisi aivan täyttä aloittelijaa laskenut Ransun selkään? Toisekseen Inna vetosi mun auttamisenhaluun. Nainen oli kiireinen. Ehkä se, että hyppäisin Ransulla, olisi hänelle jopa helpotus.

Miten minä olisin voinut kieltäytyä auttamasta, jos mun apuani tarvittiin?

Mä en ollut hyvä kieltäytymään.

"Tietysti mä auttaisin mielelläni", sanoin, tai ehkä se oli vähän enemmän henkäisy. "Tai siis... niin. Mulla on kuitenkin aikaa, ja jos musta on sulle apua... niin. Niin."

Punehduin vähän. Miksi mun piti alkaa sönköttää sillä tavalla?

Jusun ilmeitä oli ihan hauska seurata. Nytkin heittoni ja ehdotukseni jälkeen ne risteilivät monissa eri tunteissa. Enimmäkseen varmasti hämmentyneisyydessä ja aivojen rattaiden raksutus kuului tänne asti, kun nainen mietti mitä vastaisi. Mutina hieman huvitti tylsistynyttä mieltäni ja mietin kyllä jo oliko ehdotukseni liian hätiköityä. Lopulta Jusu vastasi jusumaisesti henkäisten, että voisi auttaa ja oli hänellä myös aikaa.

”No, hyvä, siitä olisi todella paljon apua”, sanoin iloisesti. ”Ja voin mä sulle maksaakin, niin ei mee aika hukkaan”, lisäsin vielä ja kuuntelin sitten, että sade taisi olla loppu.
”Ooh, hyvä, sade tais hiipua”, totesin ja nousin ylös vieden samalla tyhjän kahvimukin tiskialtaaseen. ”Mä taidan mennä vaihtaan kuivat vaatteet päälle ja jatkaa sitten tallihommia. Säkin varmaan jo haluat vaihtaa kuivat kuteet.”

Puhelinnumerot me oltiin jo vaihdettu aikaa sitten, joten sitä ei enää tarvinnut tehdä.
”Joten, viestitellään milloin kerkeät tuleen. Älä ota siitä turhaa stressiä”, hymyilin. ”Toivottavasti en aja sua nyt pois, mutta oli tosi kiva, kun kävit.”

Tovin kuluttua mä istuin autossani ihmettelemässä, mitä kummaa oli oikein tapahtunut. Mä olin päässyt ratsastamaan ja jopa hyppäämään itse Tranquille K:lla. Mä en edes ollut maailman ainoa heppanörtti, joka ihaili sitä hevosta, olihan Rasmus Alsilakin haaveillut peräti sen jälkeläisestä (jollainen mulla jo oli). Sitten Inna oli kysynyt, ratsastaisinko sillä enemmänkin - ja tarjoutunut maksamaan siitä, mikä oli kertakaikkisen järkyttävää ja hirvittävää ja mitä äitikin siitä sanoisi. Ehkä olisi jopa ylpeä?

Jotenkin ihmeellisesti mä olin selviytynyt aina autolleni saakka nolaamatta itseäni aivan kamalasti. Olin jollakin ihmeen kaupalla onnistunut kiittelemään Innaa mahdollisuudesta ratsastaa Grannin isällä ilman, että olin sortunut aivan kauhistuttavaan pokkurointiin. Olin luvannut, että tietysti viestittelisimme. Kaiketi olin hyvästellyt melko luontevasti, ainakin omalla mittapuullani.

Kunpa nyt en vain pihasta poistuessani esim. keilaisi postilaatikkoa tai tekisi jotakin muuta typerää.

Vaan ei. Kaikeksi onneksi matkaanlähtö pikkuisella autollani onnistui sangen sulavasti, ja kotimatka saattoi alkaa ilman häpeäkuolemaa.

// Loppu