Kevät vastaan tunkkaisuus

Kevät alkoi oikeasti kolkutella ovella ja se näkyi kaikkialla. Hevosissa, ihmisissä, luonnossa. Ja minne mä menin kauniina lauantain aamupäivänä? No kirjastoon, jossa oli tunkkaista ja hämärää. Mun tarvitsi lainata joku kirja ja lukeakin se, voi huokaus, jotta mä pääsisin läpi jostain ihmeellisestä kurssista. Asteikolla yhdestä kymmeneen kuinka paljon mua kiinnosti kirjasto ja koko homma? Nyt mentiin kyllä pahasti pakkasen puolelle.

Viime aikoina olleet valmennukset ja kisat olivat suoraan sanottuna tuhonneet mun koulunkäyntini. Mun oli pakko yrittää raapia kasaan kaikki suoritukset, koska mä en halunnut ensinnäkään mun vanhempien suuttuvan ja kieltävän hevosia. Toinen oli myös se, että mä halusin kuin halusinkin valmistua aikataulussa. Mä halusin oppimaan jonkun ammatin, tosin mulla ei ollut alasta vielä täyttä varmuutta.

Mä löysin jonkun kirjan, joka vaikutti hyvältä. Okei okei, mun opettaja oli suositellut sitä, enkä mä jaksanut ruveta miettimään mitään muutakaan vaihtoehtoa. Joten mä nappasin sen kirjan ja menin johonkin melkein mukavan näköiseen nurkkaan istumaan. Mun olisi pakko jäädä kirjastoon lukemaan, koska muualla mä hairahtuisin tekemään jotain muuta.

Mä olin ollut kuumeessa melkein viikon ja mulla oli ollut koko sen ajan niin tylsää, että kun olo oli lauantaina pikkaisen freesimpi ja uskaltauduin ulos, otin suunnaksi kirjaston. Sen jälkeen mä olin toki ajatellut raahautua tallille, mutta jos nyt kävisi niin että kuume tulisi takaisin, olisi mulla sentään jotain tekemistä ensi viikolla kotona.

Mä en ollut ihan hetkeen käynyt kirjastossa. Joskus nuorempana mä olin joskus jopa lukenut kirjoja, mutta nyt enää viime vuosiin mulla ei kyllä ollut sellaiseen aikaa ja jos joskus olinkin illan kotona, niin ennemmin mä tuijotin Netflixiä. Rohkeasti mä kuitenkin rämmin kirjaston portaat ja astuin sisään.

Mä kuljeskelin hyllyjen välissä välillä takakansitekstejä vilkuillen, mutta en napannut mukaan vielä mitään. Mä halusin jotain riittävän lyhyttä ja helppoa luettavaa, jotain sellaista mitä mun kuumeiset aivotkin ymmärtäisi. Mä olin juuri eksynyt johonkin historiakirjojen hyllyväliin, kun mä huomasin nurkassa tutun hahmon.

Tottahan toki täälläkin, kaikista maailman paikoista, sattui vastaan joku auburnilainen. Nita?

Mä kyllästyin kirjaan jo ekan sivun puolivälissä. Ei, sekin oli liian paljon. Ensimmäisen lauseen puolivälissä mä olin jo valmis luovuttamaan, ne lauseet olivat aivan jäätävän pitkiä, mutta sinnittelin sivun puoliväliin. Tavalliset koulukirjatkin olivat mielenkiintoisempia, kun kyseinen kirja. Mun teki mieli heittää se ikkunasta ulos, mutta hillitsin itseni.

Joten siinä sivun puolivälissä mä nostin katseeni kirjasta, hakien kirjastosta ihan mitä tahansa syytä keskeyttää lukeminen oikeasti. Mutta se oli kirjasto, ei siellä mitään tapahtunut. Mä sain itseni lukemaan seuraavat puoli sivua, jonka jälkeen kävin uudestaan kirjaston katseellani läpi. Mä jouduin palaamaan katseellani takaisin päin, sillä tunnistinkin yhden. Oliko aina jokaisessa Kallan paikassa joku, joka kävi Auburnissa? Ilmeisesti oli.

Rasmus oli ilmeisesti puolestaan myös huomannut mut, joten mä hymyilin pienesti ja nostin käteni tervehdykseen.

Kyllä se oli Nita, asia varmistui kun tyttö nosti katseensa kirjasta. Mä olin vähän ylpeä itsestäni, että olin tunnistanut melkein vieraan ihmisen tällaisessa paikassa – mun naama- ja nimimuisti oli surkea. Kaikki muisti oikeastaan. Nitan kanssa mä olin kuitenkin joskus vaihtanut pari sanaa, joten ehkä hyvä että tiesin sen nimen.

Mitäköhän se teki kirjastossa? Opiskeli? Aika kunnollista, mä pohdin. Mulla taas ei ollut kädessäni vielä yhtään kirjaa.

Nita hymyili mulle ja huiskautti vähän kättään. Sen ensireaktio ollut ainakaan piiloutua kirjansa taakse, niin kuin mun varmaan olisi ollut. Mä yritin hymyillä takaisin, nostin kättäni ja otin pari askelta lähemmäs.

”Moi”, mä tervehdin jotenkin kuiskauksen ja normaaliäänen välimaastossa. Pitikö kirjastoissa edelleen kuiskailla? ”Mitäs sä täällä?”

Mä en tiennyt halusinko Rasmuksen tulevan keskeyttämään mun epätoivoisen yrityksen opiskella vai jatkavan matkaansa. Kun mies tuli lähemmäs, mä suljin kirjan yllättävän helpottuneena. Ehkä keskeytys oli sitten se parempi vaihtoehto.

"Pitäs yrittää kiriä koulussa muita kiinni, kisojen ja valmennuksien takia jääny vähän jälkeen", irvistin pienesti, mutta hymyilin silti. Outo yhdistelmä.
"Entäs mikä sut ajo kirjastoon?" kysyin jatkaen hymyilyä.

Mä en tuntenut Rasmusta mitenkään hyvin, mutta oltiin me muutamaan kertaan juteltu ja oltiin kummatkin Tie tähtiin kisoissa mukana. Mulla ei ollut hajuakaan, mistä me voitais jutella. Ainoa meitä yhdistävä asia taisi olla hevoset ja Auburn.

Nita esitti ihan hyvän kysymyksen enkä mä oikein tiennyt mitä olisin vastannut.

”Mä oon ollut vähän kipeenä niin tulin hakemaan jotain luettavaa”, mä kerroin sitten totuudenmukaisesti. Toistaiseksi mun käsissä ei ollut kyllä yhtään kirjaa ja saa nähdä, löytäisinkö mitään mielenkiintoista kuitenkaan. Ehkä mä vaan katselisin Netflixiä seuraavatkin päivät.

”Valmennuksista puheen ollen, olitteko te lähdössä sinne Seppeleen valmennukseen?” mä kysyin. Olin muistaakseni nähnyt Nitan nimen osallistujalistalla, mutta muita auburnlaisia ei mukaan ollut kai uskaltautunut. Me Laran kanssa kyllä tarvittiin vielä paljon treeniä.

Rasmus tuntui hetken joutuvan miettivän vastaustaan. Mä lopulta vain nyökyttelin, sillä en osannut kommentoida asiaan juurikaan mitään. Vielä tämä ei ilmeisesti ollut löytänyt kirjoja, mutta enhän mä tiennyt kauan mies oli kerennyt kirjastossa edes olla.

"Joo, tarkotus olis. Pakko treenata kaikki mitä kerkee, kun on tuo estepuoli vähän hakusessa. Ooks sä lähdössä kans?", mä naurahdin. Todentotta, vaikka meillä oli lähtenyt sujumaan yllättävän hyvin esteillä, lisätreenistä ei olisi mitään haittaa.

"Meinaatko osallistua Laran kanssa Kalla CUPiin?", mä tiedustelin. Mä jännitin koko viikonloppua ihan hulluna, me startattaisiin Armin kanssa kaksi haastavampaa koululuokkaa ja mut pistettäisiin esteradalle melkein tuntemattomalla hevosella. Siihen päälle vielä Tie tähtiin osakilpailu, ei luoja.

Mä nyökkäsin Nitalle. Pystyin jotenkin samastumaan estepuoli vähän hakusessa -lausahdukseen, vaikka se nyt ei ollut ainut puoli joka mulla ja Laralla oli hakusessa.

”Kyllä sitä varmaan täytyy ilmoittautua kisaamaan”, mä kohautin hartioitani ja ehkä hymyilin vähän. ”Ja lähdetään me valkkoihinkin, se valkku on hyvä, mä oon kuullut. Aika vaativa kyllä.”

Mä vaihdoin painoa toiselle jalalle ja huiskautin kirjahyllyjä kohden.
”Täytyy lähteä etsimään lukemista”, mä kommentoin. ”Mut hei, jos haluatte, niin pääsette kyllä kyydillä sinne Seppeleeseen, mullahan on traikku.”

Toivottavasti Nita ei ajattelisi tarjousta tungetteluna, vaan ihan tosi, siinä samallahan se menisi hevosineen.

Mä en tiedä, miksi mua aina jännitti esteet niin paljon. Muut Auburnin porukasta jotka osallistuivat esteille, osasivat kuitenkin hypätä hienosti. Mä olin se porukan huonoin. Varmaan koko sarjan huonoin, Armi vaan pelasteli mua aikalailla. Tulokset oli parempia mitä meno oikeasti oli.

"Kuulostaa hyvältä. Ja kiva jos päästäis samalla kyydillä, ollu vähän ongelmaa keksiä miten sinne pääsis", hymyilin vielä ennen kuin Rasmus lähti hiihtelemään pois.

Huokaisten mä avasin uudestaan kirjani ja yritin epätoivoisesti jatkaa lukemista. Ehkä se kohta lähtisi sujumaan. Voisihan se kirja olla hyväkin, mikä oli kyllä aika epätodennäköistä.