Tuttuja myös lätäkön takana

Päivä oli tähän asti ollut kiireinen. Ensin aamupalan jälkeen laitoimme kaiken valmiiksi päivän kisoja varten. Lastasimme itsemme varhain paikallisesta Bed & Breakfastista kohti Orange Wood Ranchia. Isabella piti kyllä hyvin jöötä, joten porukka oli ajoissa paikalla laittamassa hevosia kuntoon. Ulkoistin hyvin Ransun harjaamisen uudelle tuttavuudelle Nikolle. Poika vaikutti ihan mukavalta.
”Älä vie sitä pihalla ennen kuin oon tarkistanu kaikki”, komentelin Nikoa. ”Laita mustat pintelit takasiin ja bootsit kaikkiin jalkoihin.”
No, tuskin poika ainakaan ensimmäistä kertaa oli hevosten kanssa tekemisissä. Ei Isabella muuten olisi sitä mukaan ottanut.

Puhelin soi vihreän liivini taskussa ja vastasin siihen katsomasta sen kummallisemmin kuka siellä soitti.
”Noh?”
”Paviaani. Missä te ootte? Mä oon täällä parkkipaikalla…” tuttu ääni kysyi ja ilmeeni kirkastui.
Varmistin soittajan katsomalla puhelimen ruutua ja nostin puhelimen takaisin korvalle.
”Mila!” hihkaisin iloisesti. ”Me ollaan tallissa. Tullaan pihalle”, ilmoitin.
”Okei, joo, moi”, Mila sanoi ja lopetti puhelunsa.
Tungin puhelimen takaisin taskuun ja käskin Nikoa laittamaan Ransun loppuun kuntoon. Sen jälkeen poika voisi käydä taluttamassa ruunaa pihalla. Tarkistaisin varusteet sitten myöhemmin.
”Julia! Santanen on saapunut”, huutelin blondia, joka oli oman hevosensa ääressä yhdessä Jannan kanssa. ”Se odottaa meitä parkkipaikalla.”

Valerie näytti kultaisemmalta kanadalaisissa maisemissa, luonteensa kuin värinsäkin puolesta. Teini-ikäinen hevosenhoitajani Janna tuli sen kanssa toimeen erinomaisesti; parhaillaankin tamma nojaili oikein röyhkeän tottuneesti mustahiuksiseen tyttöön koko painollaan, kun tämä puhdisti innokkaasti sen kavioita.
"Voinko vielä tehdä jotakin?" Minun mittainen kisahoitajani kysyi taas, vaikka oli juuri harjannut Valerien pidemmän kaavan kautta. En voinut ainakaan moittia Kaajapuron pikkusisarta hyödyttömäksi, sillä en pistänyt ollenkaan pahakseni Jannan oma-aloitteista uhrautumista puoliverisen kekseliäisiin tempauksiin.

Ajattelin alkuun luottavani Valerien kokonaan Jannan käsiin, muttei luonteeni antanut periksi käskyttää toista ihan mielin määrin. Lisäksi jo ajatuskin tytöstä suitsimassa kirahvikaulaista Valerieta nauratti.
Sabinovoikko puski päällään oranssiin huppariin pukeutunutta tyttörukkaa vaativasti, jolloin tämä joutui hinkkaamaan tamman kutisevaa otsaa kämmenellään. Ehkä en antaisi Valerien enää orjuuttaa Jannaa yhtään enempää.
"Voit laittaa ainakin numerolapun suitsiin. Ainiin, pujota vaikka suojat ja putsit etujalkoihin", keksin kaivaessani nahkaisia jalkasuojia kangaskassista. Janna nyökkäsi ymmärtäväisesti ja syöksyi suorittamaan hänelle luottamiani tehtäviä välittömästi.

"Julia! Santanen on saapunut", Inna huuteli havahduttaen minut Valerien kimpusta. "Se odottaa meitä parkkipaikalla", brunette jatkoi ja nyökkäsin hymyillen. Oli edelleen hankalaa uskoa, että Mila oli lähtenyt valloittamaan Pohjois-Amerikkaa. Ja nyt me oltiin vihdoin taas samalla mantereella.
Tallinomistajatar näytti edelleen samalta; yhtä lyhyeltä ja rempseältä. Vain sen kasvoille noussut hymy oli leventynyt.
"Pitkästä aikaa", sanoin naiselle totuudenmukaisesti, sillä viimenäkemästä oli vierähtänyt ainakin puolivuotinen. Toisaalta minua hävetti, ettei ratsastuskoulun hälinä vetänyt minua enää puoleensa, vaikkakaan ystävyytemme ei ollut kokenut suurta kolausta sen takia. Tuntui heti siltä, kuin kaikki olisi edelleen samoin kuin ennen.
"No, älkää nyt tuppisuina siinä seisoko! Kertokaa kaikki", Mila nauroi ja vaati saada tietää, mistä ihmeen syystä me Kanadaan asti oltiin matkattu.

Melkein syöksähdin minua päätä lyhyemmän ystäväni syliin, kun vedin tämän karhunhalaukseen. Miten saattoikin olla niin kova ikävä jo? Kaipasin todella meidän iltoja Pornolan sohvalla kaljojen kanssa ja Magic Miken pyöriessä taustalla. No, joo ei me enää ees asuttu samassa talossa, mutta silti matkaa olisi paljon vähemmän, jos nainen vain viimein saapuisi takaisin Suomeen!

”Me lähdettiin pienellä talliporukalla hieman kilpailemaan lätäkön taakse”, naurahdin kertoessani Milalle miksi olimme Kanadassa. “Isabella Sokka järjesti meille myös huomiselle huippuvalmennukset.”

“Kuulostaa kalliilta”, Mila naurahti. “Entäs kotopuolessa?”
“Jesse siellä pitää puljuas pystyssä ja Juuso asuu sen nurkissa”, kerroin vaikkakin Mila taisi nuo asiat jo tietää. “Uudet tuulet hieman puhaltavat, mutta hyvin siellä menee”, naurahdin.
“Haetaanko kahvit ja etsitään jostain paikka mihin istua hetkeks?” ehdotin vielä.

Milaa ensisijaisesti kiinnosti, miten asiat Suomessa olivat lutviutuneet hänen lähtönsä jälkeen. Innalla näytti olevan tuoreinta tietoa, joten nyökyttelin hiljaisena. Minulle riitti, että Emilia laittoi aina joka perjantai viestin, miten Kiara voi. Minulla oli ihan tarpeeksi tekemistä Kallassakin.
"Sitä se onkin", vastanaurahdin Milan oletukselle reissun hinnasta, sillä vuosi sitten tämän matkan hinnalla olisin kuitannut Kiaran tallipaikan ainakin kolmeksi kuukaudeksi eteenpäin. Niin ne ajat vaan muuttuivat.

Ranchin puoti näytti myyvän tuoretta kahvia, jota ehti juomaan hyvin ennen ensimmäistä paniikkia kilpailuista. Itse tyydyin vain lasilliseen vettä, joka maistui täällä todella erilaiselta. Ehdotin, että istuisimme ulos, koska aurinko paistoi täydeltä taivaalta, sulattaen viimeisiäkin pieniä lumikumpareita tieltään. Tällaista vielä hetkeen ei Suomessa nähnytkään.

"Onko Anna ja Tohveli voineet paksusti?" Nainen muisti viimein kysyä, kun oli saanut siemaistua ensimmäisen hörpyn kahvistaan.
"No joo! Ne oottaa jo, millon pääsevät taas kiertää kehää", vitsailin Milalle, joka ikävöi varmasti tallin pitkäaikaisimpia tuntihevosia. Kaksikolle loma tuli ehdottomasti tarpeeseen, mutta luonteeltaan ne kaipasivat rutkasti lisää virikkeitä ympärilleen viihtyäkseen.
"Niiiin.. Siitä minun pitikin puhua", tummahiuksinen tallinomistajatar sanoi hetken hymyiltyään ja hörppäsi höyryävästä kupista mustaa myrkkyä. Tutkailin tämän vakavoitunutta ilmettä enkä voinut olla katsahtamatta Innaan, jonka ilme oli yhtä hämmentynyt kuin omani.

Milalla oli uutisia. Mulla saattoi olla pieni aavistus, mistä oli kyse. Juuso oli kertonut huhuja, mutta halusin tietysti kuulla asioiden todellisen laidan ystävältäni. Hörppäsin kuumaa mustaa kahvia polttaen samalla kieleni ja ähkäisten nostin käden suuni eteen.
”Mistä?” tiedustelin uteliaana ja hämmentyneenä.
”Oon pyytäny Jesseä vuokraan taas tyhjiä karsinapaikkoja”, Mila kertoi.
”Meinaatko, että sä palaat Suomeen?” kysyin innoissani.

Nainen pudisti kuitenkin päätään ja petyin heti. Kaipasin todella Milan seuraa Suomessa. Aikaeron takia Skypen välityksellä puhuminen vaati aina suunnittelua etukäteen.
”Tai siis en ihan heti”, Mila jatkoi. ”Jesse pyörittää yksityisiä ennen kuin palaan.”
”Milloin sä sit palaat?”
Mila kohautti olkiaan. Hörppäsin uudelleen kahvistani hieman pettyneenä. Ristin jalkani penkillä, johon olimme istahtaneet ulkona ja katsoin ohi meneviä ratsukoita. Toinen maastoesteluokka olisi pian alkamassa.
”En tiiä. Oon vähän pohtinut Vaahterapolun toimintaa ja miettinyt, että voisin hankkia vuokrattavia hevosia enemmin”, Mila kertoi.
”Se kuulostaa… mielenkiintoiselta”, totesin miettien kuinka toimivaa se kuitenkaan olisi.

No, tuskin Mila tekisi hätiköityjä päätöksiä. Haha, Mila teki päätökset sekunnin mietinnän jälkeen.

Yhdyin Innan mielipiteeseen vuokrahevosista. Tällä hetkellä sellainen toiminta motivoi enemmän tallilaisia kuin pelkkä hoitajuus. Lisäksi ratsastuskoulun kävijöiden ikäluokka nousi kokoajan ylemmäksi, jolloin vastuunotto vuokrahevosesta oli jo täysin kohtuullinen vaatimus.
"Se voisi olla kannattavaa", totesin hymyillen.

"Tuuthan kattoon meijän kisoja?" Kysyin aihetta lennosta vaihtaen, naisen mennessä mykäksi ratsastuskoulun kohtaloa miettiessään. Se selviäisi varmasti aikanaan, ehkä vasta sitten, kun Mila oli tehnyt lopullisen päätöksen palata takaisin Suomeen.
"Harvemmin tällaisissa maisemissa pääsee tuijottaa amatööriratsastajia", sanoin pyöritellessäni katsetta ympäri ranchia. Tällaisia talleja ei takuulla ollut montaa.
"Tai no, nää maisemat taitaa olla jo tuttuja sulle", naurahdin tehdessäni elettä noustakseni. Janna oli varmasti ehtinyt jo hoitaa Valerien siihen kuntoon, että sen pystyi suitsimaan. Tai pahimmassa tapauksesa jopa tekemässä sitä itse.

”No, senhän takia täällä ollaan”, Mila naurahti Julian kysyessä jäisikö nainen katselemaan kisoja. ”Otin kamerankin mukaan.”
”Voi, ei.. siitä ei hyvää seuraa”, naurahdin.
Totuuden nimissä mua pelotti ihan sikana tulevat kisat. Aamulla herätessä olin jo aivan varmana vaihtamassa itseni helpompaan luokkaan. Epäilin olisiko mulla taitoja oikeasti noin vaativiin maastoesteisiin kuin tänään pitäisi hypätä. Ransullakaan ei ollut liikaa kokemusta maastoesteistä. Kaksi noviisia aivan liian vaativilla esteillä, hienoa.

Vilkaisin ranteessani olevaa kelloa.
”Ai, hitto, että se on jo paljon”, sanoin. ”Meidän tarvii kohta aloittaa verryttelyt. Tarvitsee myös käydä katsomassa joko kisahoitaja on saanut Ransun valmiiks.”
Nousin ylös ja halasin vielä kerran Milaa.
”Nähdään vielä kisojen jälkeen”, vaadin. ”Tai voithan sä tulla jalkoihin pyöriin, jos haluat”, naurahdin.
”En mä. Mulla on itse asiassa seuralainen mukana”, Mila naurahti ja punastuikin hieman.
Hymähdin. ”No, ei kannata sitten antaa odottaa”, sanoin.
Kyllähän mäkin tiesin Jessen ja Milan sopimuksesta tapailla muita. Juuson puheista päätellen vain toinen kuitenkin hyväksi käytti sopimusta. Toivottavasti se ei vaikeuta parin yhteen palamista, kun Mila palaa Suomeen.