Tehoa treeniin (off)

20.3. Purtsi, mukaan @Jusu R.

---

Aamupäivän työvuoro oli ollut tylä, eikä juuri muita ollut kassalle sattunut kuin eläkeläisiä. Lisäksi Anastasian kanssa me ei edetty; osasyy siihen varmaan oli, ettei meillä ollut ketään, joka pitäisi silmällä, puuttuisi ongelmiin ja opettaisi uutta. Kaikki mahdolliset perusreitit kentällä oli tullut jo tehtyä liian monta kertaa.

Nostin kuitenkin satulan käsivarrelleni ja irvistin hempeän vaaleanpunaiselle satulahuovalle.

Huh huijakkaa. En voinut käsittää, miksi en ollut vieläkään hakenut autoani Gullöstä. Pyörällä suhaaminen oli näillä keleillä yksi vitsi. Teille pakkaantunut lumi vuoroin suli pinnastaan auringon paistaessa päivisin ja vuoroin jäätyi yöpakkasissa.

Selvisin kuun ihmeen kaupalla tallille asti. Viimeiset metrit olivat jo helpompia, koska tallipiha oli hyvin huolehdittu. Ehdin siis laskea jännittykseni alhaiselle tasolle ennen talliin astumista. Rennoin ympäristöni, ajattelin ja hymähdin.

Kuulin ääniä ulkoa, kun olin ottamassa suitsia telineestä, mutten välittänyt asiasta liiemmälti. Anastasia tarvitsisi liikuntaa ja minun pitäisi päästä ajoissa valmistautumaan huomenna odottavaan aamuvuoroon.

Viimeisenä nappasin matkaan harjapakin, joka oli lähes täyttynyt karvoista, jotka olivat varma kevään merkki.

Satulahuoneen ovi aukesi juuri, kun mä olin kävellyt sen ohi. Säikähdin, tietenkin, koska olen Jusu. Sydän loikkasi takaisin kurkkuun juuri kun olin saanut sen laskettua sieltä pois. Ensimmäinen reaktioni oli tarve piiloutua pikaisesti, mutta mihin mä siinä keskellä käytävää olisin itseni kätkenyt?

Ja mitä ihmettä mä oikein pelkäsin, mietin hämmentyneenä. Käännyin katsomaan satulahuoneesta ilmestynyttä henkilöä, joka oli tietysti tallikaveri eikä mikään älytön murhaajahiippari.

Olin säikähtänyt niin voimakkaasti ja sitten hämmentynyt omaa säikähdystäni niin äkkiä edellisen tunteenpurskahduksen jälkeen, että menin solmuun.

Mua alkoi naurattaa. Ymmärsin, että näytin tosi omituiselta seistessäni siinä tuijottamassa miestä säikähtänyt ilme kasvoillani ja hihittäessäni hermostuneena ääneen. Hiljenin nopeasti.
”Anteeksi. Säikähdin.”

Hiirulainen seisoi vähän matkan päässä, kun pääsin satulahuoneesta ulos. Ensin hän näytti hämmentyneeltä, mutta lopulta jostain kumpusi kaunis, tyttömäinen hihitys.
"Ei se mitään." Sanoin ja olin jo sulkemassa ovea ja jatkamassa matkaani, kun aiemmat ajatukset palasivat mieleeni:
"Muuten, osaisitko auttaa mua yhdessä asiassa?"

Olin aikeissa karata Grannin luo piiloon nolona pitämääni tilannetta, siis minua hihittelemässä kuin hullu, mutta Oskarin kysymys pysäytti mut.

Auttaa? Missä mä muka osasin ketään auttaa? Tuijotin miestä peurana ajovaloissa ja pähkäilin, oliko mulla pakomahdollisuutta. Samaan aikaan kun mun hätääntyneet ajatukset kimpoilivat päässä, mä sanoin kuitenkin ääneen:
”Öö, riippuu asiasta? Voin mä yrittää? Jos osaan?”

Hiirulainen näytti suorastaan säikähtäneeltä. Ilmeisesti satunnaiset avunpyynnöt eivät kuuluneet hänen normaaliin kanssakäymiseensä.
"Mä.. Mä tota oletan, että osaat ratsastaa paremmin kuin mä ja ollaan - tai mä olen - vähän jumissa Anastasian kanssa." Asian selittäminen ei ollut mitenkään helppoa.

”Ahaa”, sanoin, helpotuin ja sulin kilttiin, pehmoiseen hymyyn.
Huh. Hevosasioita. Ratsastusjuttuja. Niissä mä ehkä osaisin olla avuksi. Niin ajateltuani mä ymmärsin alkaa ihmetellä, mitä muuta Oskarin asia muka olisi voinut koskea. Me oltiin tallilla, ja oli luontevaa, että täällä spontaanit avunpyynnöt liittyivät hevosiin.

”Eikö Anastasia olekin se cobi?” tiedustelin aiemman säikähdyksen sijaan lauhkeana. ”Kyllä mä mieluusti autan, jos vaan on jotain missä osaan olla avuksi.”

Olisi mielenkiintoista nähdä, mitä apua Oskar tarkalleen tarvitsisi ja pystyisinkö minä sitä tarjoamaan. Lisäksi hänen hevosensa olisi virkistävää vaihtelua mun puoliveristentäytteisessä elämässä.

Naisen ilme muuttui, kun kerroin asiani. Kasvoilla oli taas yksi niistä kauniista, monitulkinnaisista hymyistä.

Hiirulainen tiedusteli, oliko Anastasia tallilla asuva cob, mihin nyökkäsin. Hän vielä tarjosi apuaan, mikäli osaisi auttaa.

"Tiedän, että Anastasia osaa enemmän kuin minä, mutta siinäpä se ongelma onkin. Saan sen kyllä kääntymään ja vaihtamaan askellajeja, mutta siihen taidot loppuvat. Kaikki puheet pirueteista ja vaihdoista askeleessa tuntuvat jotenkin todella haastavilta ajatuksilta." Todellakin, kouluratsastustietämykseni oli suunnilleen Olympialaisten koulukilpailujen telkkarista katselun tasolla.

Mua nauratti vähän.
”Ei ne ole haastavia vaan ajatuksissa, ne on vaikeita ihan oikeasti”, hymyilin. ”Mä en varmaan koskaan tuu tekemään piruettia. Perusratsastuksellisissa asioissa voin yrittää auttaa.”

Jännitti oikeastaan vähän. Olisinpa voinut perua avuntarjoukseni! Mitä jos paljastuisi, että mä olin maailman surkein antamaan neuvoja? Jos Oskar ajattelisi, että luulin itsestäni ihan liikoja, kun kerran tarjouduin avuksi, vaikka oikeasti osaamiseni oli kehnoa taikka keskivertoa??

”Mä voisin harjata Grannin ja tulla sitten kentälle katsomaan, olenko mä hyödyllinen. Ehdit ainakin kävellä hetken alkukäyntejä?” ehdotin saadakseni pienen hetken aikaa rauhoittua.

"Öh. Selvä." Sanoin ja jatkoin matkaani hoitopaikalle, jonne kasasin tamman varusteet ennen tamman hakemista pihatosta.

---

Annoin tamman kävellä pitkin ohjin hieman turhan laiskana. Korkeudeltaanhan tamma oli minulle auttamatta matala, mutta onneksi sillä oli sentään rotevuutta jolla kompensoida asiaa. Mietin, mitä Hiirulainen oikein keksisi minun pääni menoksi ja osaisinkohan tehdä mitään oikein. Jotenkin kaduin sitä, etten ollut ottanut ikinä itseäni niskasta kiinni ja ilmoittautunut tunneille. Isän ratsuoppi tosiaan oli sisältänyt vain sen, miten pääsi eteen, miten pysähdyttiin ja miten käännytään. Ravimiehiä ei paljoa koulukiemurat tuntuneet kiinnostavan.

Granni oli välinpitämätön oma itsensä, eikä minua varsinaisesti huvittanut hengailla sen kanssa niin kauan, että se keksisi kyllästyä ja kiukustua. Vedin syvään henkeä ja marssin pihalle. Pohdiskelin, olisiko mulla ollut tallilla jotakin lisälämmikettä päällevedettäväksi, koska kentällä seisoskelussa tuli aina vilu. Vaan ei, tällä oli kestettävä.

”Hirmu suloinen”, kommentoin saapuessani kentälle ja herätin Oskarin huomion. Karvainen cobinturjake todella oli sitä, sellainen halailtavan näköinen karvapullero.

”Tota, napauta vähän jalalla, että se kävelee isommin ja reippaammin. Saadaan vähän lämpöä lihaksiin ja ajatusta eteen.”

Musta tuntui kamalan vieraalta sillä tavalla ladella ohjeita. Kotona mä ratsastin ja muut komensi, ja Purtsilla mä ohjeistin vain itseäni. Niin oli hyvä. Ainakaan mun ei tarvinnut ottaa vastuuta kenenkään muun onnistumisista ja epäonnistumisista. Ehkä mun epävarmuus kuului äänestäkin. Tosi vakuuttava neuvonantaja, kun ääni kuulosti siltä että olin itsekin eri mieltä ohjeistani.

Sitä paitsi halusiko Oskar edes mitään kunnon ratsastustuntimaista ohjeistusta vai vain henkistä tukea? Mitä mun kuului tehdä? Pahoittaisiko se mielensä, jos alkaisin ladella komentoja komentojen perään?

Hiirulainen saapui kentälle ehkä hieman alipukeutuneena vallitseviin sääolosuhteisiin nähden. Nainen kommentoi hevoseni olemusta, minkä jälkeen hän kiinnitti huomionsa etenemisvauhtiimme, joten pyysin tammaa eteen. Vastaukseksi sain vain korvan käännön ja jouduin pyytämään uudestaan, jolloin askeliisiin saattoi tulla hienoinen muutos, joten lopulta napautin kevyesti raipalla. Pomminvarmoissa ensihevosissa oli se huonopuoli, että niitä sai herätellä kentällä tämän tästä, useimmat ravurit, joita olin liikuttanut, liikkuivat luonnostaan paljon isommin.

Pyyhkäisin silmien eteen ilmestyneen hiussoiron ja otin ohjia paremmin tuntumalle jääden odottamaan lisäohjeita.

Mulle alkoi tulla tosi kummallinen fiilis. Seisoskelin kentällä ja tunsin itseni ihan onnettoman tyhmäksi, kun en oikeastaan tiennyt, mitä multa odotettiin. Mun ehdottama korjaus ripeämpään käyntiin toteutettiin mukisematta, joten se ei kai ainakaan ärsyttänyt tupsujalalla ratsastavaa miestä.

Jostakin syystä mä arvelin, että kentällä oli nyt jotenkin odottava tunnelma.

Apua. Odotettiinkohan multa nyt jotakin maatamullistavan viisasta ohjetta, joka ratkaisisi ratsukon jumissaolotilanteen? Niinhän Oskar oli sanonut. Mä olen - vähän jumissa Anastasian kanssa.

"Öh. Onko sulla jotakin... toiveita?" piipitin. "Että - mihin sä erityisesti tarvitset apua?"

"No... Meidän olisi tällä kaudella tarkoitus päästä helppo A rata läpi, eikä mulla oo mitään käsitystä, mitä pohkeenväistö tarkoittaa." Selitin tilanteeni. Ajatus pohkeen väistämisestä oli kummallinen, hevosenhan piti olla pohkeen edessä ja kuunneella eteen ja taakse, tarvittaessa sivulle.

Tamma koetti hidastaa vauhtia, mutta jouduin muistuttamaan entistä tuntiratsua siitä, ettei töistä noin vain voisi livahtaa, varsinkaan valvovan silmäparin alla.

Tuijotin miestä ja räpsäytin epäuskoisena ripsiäni. Sehän puhui ihan absurdeja! Miten voi startata helppoa A:ta ilman, että tiesi, mitä pohkeenväistö tarkoitti? Tiesiköhän mies, mitä helppo A tarkoitti?

Hän varmaankin vitsaili. Kyllähän hän varmasti tiesi, mitä pohkeenväistö oli. Mies ei kuitenkaan virnuillut ja hirnaissut APRILLIA (se vasta kummallista olisikin ollut, kun ei ollut aprillipäivä).

Päätin siis varmemmaksi vakuudeksi ottaa tilanteen tosissani.

”Oho. No sittenhän sulla onkin kohtalaisen suuri haaste”, sanoin ja siloittelin naamani kannustavaisen näköiseksi. ”Mä - mä en tosiaan kyllä ole mikään kouluratsastaja...”

Juu, ei, en. Olinkohan itse koskaan startannut helppoa A:ta? Ei meitä oltu paljon kuskailtu koulukisoihin. En muistanut kai yhtäkään kouluohjelmaa ulkoa.

”Mutta pohkeenväistöä mä kyllä osaan. Pointtihan on saada aikaiseksi ristiaskeleita”, kiteytin asian pihvin, vaikka kyllähän pohkeenväistöstäkin olisi saanut luennon aikaiseksi. ”Samalla hevosen pitää kuitenkin säilyttää eteenpäinpyrkimys.”

Oliko musta todella tullut joku tunninpitäjä? En mä ollut mikään opettaja. Jösses. Aloin ymmärtää, että ratsastuksenopettajat ja valmentajat joutuivat puhumaan joskus paljon, ja se ei ollut mulle luontevaa.

"Öm. Okei? Mitä mun pitää tehdä, jotta saadaan sitten niitä ristiaskeleita aikaiseksi? Uskon, että Anastasia on kyllä entisessä työssään ratsastuskoulun tuntihevosena tehnyt kaikenlaista." Ristiaskeleet tuntuivat jotenkin luonnottomilta, ravurithan vaan juoksivat suoraan eteen ja kääntyivät loivasti.

Oh boy. Helppoon A:han oli vielä matkaa.

”Okei. No siis, nimi kertoo oleellisen: hevosen pitää väistää pohjetta sivulle.”

Pidin merkityksellisen tauon saadakseni jonkin ymmärrystå osoittavan eleen. Toisaalta en ollut koskaan opettanut ketään. Voiko mun opetusta ymmärtää?

”Väistättävä pohje on se, joka siirtää hevosta itsestään vastakkaiseen suuntaan.” Öh. ”Toinen pohje tekee oikeastaan aika vähän, mutta ei sekään ole toimeton, koska hevosen eteenpäinpyrkimys pitää säilyttää.”

Päätin olla puhumatta vielä mitään asetuksesta tai muusta hienosäädöstä. Mulla taisi olla käsissäni oikeasti aloittelija.

”Voit aloittaa kääntämällä sen lyhyeltä sivulta pitkän sivun suuntaiseksi vaikka metrin pari ennen aitaa. Koita siirtää sitä sisäpohkeella kohti uraa. Katsotaan, mitä siitå tulee.”

Otin ohjia aavistuksen paremmin tuntumalle ja ratsastin Anastasian vielä vähän reippaammaksi eteen ennen lyhyelle sivulle kääntymistä. Ennen pitkää sivua sain tehdä melko paljon töitä, jotta tamma kääntyi pois uralta. Painoin sisäpohjetta vasten tamman kylkeä ja kyllähän se rupesi hivuttautumaan kohti uraa, mutta ristiaskelia en ihan uskonut saavani aikaan.

”Ei mene ristiin”, totesin. ”Siinä se kinkkinen osa onkin, sä vaan käänsit sen kohti uraa ja sinnehän se käveli. Muista, että niin kuin mikä tahansa tehtävä, pohkeenväistökin pitää valmistella. Käännä taas samalla tavalla uran sisäpuolelle, tee pieni valmisteleva pidäte, ja koeta siirtää hevosta pohkeella sivulle.”

Vältin käyttämästä sanaa puolipidäte. Epäilin, ettei se sanoisi miehelle paljon mitään. En osannut selittää ainakaan suomeksi, miten se tehtiin. Mä vaan tein niitä.

Vilkaisin kelloa. Okei, oli mulla vielä hetki aikaa katsoa, miten toinen yritys sujuisi.

Ratsastin Anastasia eteen taas pitkällä sivulla ja käänsin lyhyelle sivulle. Käännettyäni tamman kohti toista päätyä tein pidätteen ohjilla ja käytin sisäpohjetta. Lopputuloksena oli hidastunut hevonen ja yksi hassun tuntuinen askel. Anastasia tuntui kuitenkin hakeutuvan kovasti kohti aitaa, joten ratsastin sen taas eteen ja yritin uudestaan.

”Siitä se lähtee!” sanoin kannustavasti, kun huomasin, että jotakin väistön näköistä tapahtui. ”Suunta on ihan oikea. Pitää vain saada se jatkamaan.”

Nojailin mietteliäänä aitaan. Tämä miltei täysin tuntematon mies, Oskar, oli luottanut muhun niin paljon, että oli pyytänyt mua opettamaan itseään. Mulla ei ollut minkäänlaisia taitoja tai taipumuksia opettamiseen.

Hymyilin sisäisesti saamilleni kehuille.

Olin ylipukeutunut ja tunsin, että hiki virtaisi kohta. Hiirulainen puolestaan näytti olevan kylmissään, joten ratsastin hänen luokseen ja pysäytin tamman siihen ja ryhdyin riisumaan päällimmäistä takkia.
"Pue tää päälles, niin et aivan jäädy." Takaisin ja keräsin ohjat päättäväisenä jatkaakseni työskentelyä.

Kylmä hiipi kai jalkojen kautta koko kroppaan. Hampaita kalisutti ja kehoa hytisytti.

Ja sitten mulle tarjottiin takkia. Oh. Häkellyin hieman, sillä eikös tämä nyt ollut lähinnä fiktiossa tapahtuvaa huomaavaisuutta?

”Kiitos?” mumisin katse vähän maata kohden harhaillen samalla kun otin takin vastaan - ei mulla ollut rohkeutta katsoa silmiinkään. ”Mun pitää kyllä kohta laittaa Granni valmiiksi kengittäjää varten, mutta... kiitos.”

Kääriydyin suureen takkiin. Mä en ollut mikään lyhyt tyttö, mutta Oskarin takin helma jatkui tunikanomaisena alas kohti polvia.

Suuren takin uumenista huikkasin:
”Takaisin hommiin kai sitten vain?”

---

Oskar nyökkäsi vakavana. Takaisin hommiin, vielä hetkeksi. // END