Tyhmästä päästä kärsii koko ruumis (off, avoin)

Sijoittuu 3.3 aamupäivälle tallilla / avoin

Havahduin kellon sointiin ja raotin varovasti silmäluomia, mutta jostain tunkeutu ikävästi auringonvaloa silmiin. Huokasin syvään, kun tajusin että pitäs lähteä hoitamaan hevoset ja päätä jomotti aivan vietävästi. Ne oli sitten sellaset läksiäiset. Hämmennyin katellessani ympärilleni, kun tajusin etten todellakaan ollu omassa sängyssä, vaan hitto vie - Auburnin Loungen sohvalla pikkumekko päällä ja nahkasaappaat jalassa. Hienosti!

Yritin kaivella kaapistani vaatetta bilevaatteiden tilalle, mutta ei sieltä tietysti löytyny mitään sopivaa, joten ei auttanu muu, kun kammeta vintille. Vintiltä löysin jotkut viis kokoa liian isot kumpparit, jonkun tosi paskaset verkkarit ja hupparin. Onneks pahin pakkasjakso oli jo ohi. Sitten vaan hommien kimppuun.

***

Laskin minuutteja seuraavaan taukoon. Olo oli kauhea, edellisillan meikit naamalla ja tukka sekaisin lapoin lantaa karsinoista ja toivoin tosiaankin, että aika kuluisi nopeasti - ja ettei kukaan ihan heti ilmestyis tallille.

Taisi sekin olla turha toivo. Karma kostaa.

Mä olin lauantaina ennätysajoissa tallilla – mulla oli kerrankin vapaa aamupäivä ja olin ajatellut ottaa ilon irti siitä, ettei olisi kiire mihinkään. Teki mieli hyppäämään, mutta toisaalta keli oli niin kiva ja kirkas, että maastoilukin houkutti. Tekisi varmasti hyvää sekä mulle että Laralle. Täytyisi kysyä hevoselta mitä mieltä se oli.

Mä tunsin olevani jotenkin poikkeuksellisen hyvällä tuulella, oli pakko vähän vihellelläkin, kun vedin tallin oven auki ja astuin sisään. Hevoset olivat varmaan kaikki ulkona, joten talli oli hiljainen ja rauhallinen. Mä kävin varustehuoneessa nappaamassa Laran kamat siirtääkseni ne valmiiksi karsinalle, ennen kuin hakisin tamman sisään.

Laran viereisessä Haitan karsinassa oli siivous käynnissä. Tummahiuksinen nainen oli niitä Auburnin tyyppejä joita mä en oikeastaan tuntenut, en äkkiseltään muistanut nimeäkään. Taisi olla enemmän kouluratsastaja ja tehdä jonkun verran tallihommia. Muistaakseni ihan skarppi ihminen, joskin pikavilkaisulta tyyppi ei nyt näyttänyt kovin skarpilta – sen silmien ympärillä oli mustaa suttua ja sen vaatteet näyttivät olevan vähän eri paria.

”Moi”, mä sanoin ja laskin Laran varusteet karsinan eteen.

”Öö, onks kaikki hyvin?” mä tunsin jotenkin velvollisuudekseni kysyä. Nainen ei todellakaan näyttänyt ihan hyvävointiselta.

Sain aikani siivota karsinoita rauhassa ja rypeä epätoivossa, vaikka ite olin itteni tähän tilaan saanu. Kuulin tallin oven käyvän ja pakokauhu valtasi koko kehon - toivottavasti tulija ei olis kumpikaan perijättäristä, koska sitten viimestään saisin potkut työstä, jonka alotin vasta äsken. Yritin ottaa vähän skarpimpaa asennetta hommaan.

Tulija oli tutun näköinen mieshenkilö, johon olin törmänny muutamia kertoja aiemminkin. Tiesin sen verran, että tämä omisti yhden yksityishevosista.
"Moi." yritin kuulostaa reippaalta, onnistumatta siinä kuitenkaan, koska sitä seurasi lisäkysymys onko kaikki hyvin. En voinu kertoa puolitutulle ihmiselle, että joo, heräsin kovien läksiäisbileiden jälkeen tallin loungesta pikkumekko päällä ja podin vuosisadan krapulaa. Mutta skarpimpikin kaveri osas laskea yks plus yks yhteen, ettei kyse mistään flunssastakaan ollu.

"Valehtelisin, jos väittäsin, että olis. Mutta selviin kyllä, itseaiheutettua." hymyilin komealle nuorelle miehelle varovasti ja toivoin, ettei tämä heti juokse kertomaan perijättärille, missä kunnossa niiden työntekijät töitään hoitaa. Voisin vannoa, että tämä ei kyllä tuu toistumaan...

Nainen hymyili mulle ja mä hymyilin varovasti takaisin.

”Aa aivan, mä mietin että eihän mitään sen vakavampaa”, mä nyökyttelin, ”paljon taitaa olla vatsatautia ja sellaista liikkeellä… Mutta tsemppiä.”

Mä en ollut sairastanut pitkään aikaan ja toivoin, että en sairastuisikaan ihan hetkeen. Enkä ollut kyllä ollut krapulassakaan piiiiitkin aikoihin. Mulla ei oikein ollut Kallassa ryyppykavereita ja varmaan ihan hyvä niin. Saipahan päivisin enemmän aikaan, tai niin mä ainakin itselleni uskottelin.

Kurkkasin Laran karsinaan. Se oli vielä putsaamatta ja mä mietin, tarjoutuisinko ottamaan sen itse. Isabella ja Amanda kyllä varmaan olivat aika tarkkoja boksien puhtaudesta, ehkä siitä tulisi sanomista. Joissain talleissa missä mä olin ollut Saksassa kellään muilla kuin asiaan vihkiytyneillä tallityöntekijöillä ei ollut asiaa siivoamaan karsinoita – ei kuulemma tullut tasalaatuista.

”Mä voin kyllä ottaa Laran karsinan itse, jos se käy? Oot nopeemmin valmis”, mä ehdotin kuitenkin.

Olin saamassa Haitan karsinaa valmiiksi ja siirryin talikon kanssa karsinan ovelle.
"Joo, ei oo vakavaa. Tää nyt vaan sattu kaikista huonoimpaan saumaan." sopersin nyt jopa hieman nolona. Näytin varmasti aivan kauhealta ja onneks en nähny itteäni.

Yritin miettiä mitä bruneten päässä liikkui tai mitä tämä sillä hetkellä ajatteli, mutta kuten sanottu, sitä ei ole vielä tässä universumissa mahdollistettu. Jouduin siis heittelemään arvauksia omasta päästäni.

Työnsin kottareita kohti Laran karsinaa, kun hiljaiselta vaikuttava mies ehdotti, että vois olla avuks. Kottareiden kahvat lipsahti käsistä ja kottarit pamahti aika kovasti käytävään. Onneks sentään kestivät pystyssä.
"Uh.. anteeks.." mumisin. Todella noloa. "- Ja kiitos tarjouksesta, mutta sie maksat siitä, että mie siivoon siun hevosen karsinan." sanoin ja unohduin tuijottamaan miestä silmiin. Havahduin ja tajusin, että vaikutin todella idiootilta.

"Ja eiköhän miun pidä ihan ite kärsiä itseaiheutettu huono happi." hymähdin ja toivoin, etten tehny itestäni enää enempää idioottia. Työvuoron jälkeen olis pakko nukkuu päikkärit ja päästä takas tähän maailmaan.

Naisella oli kyllä pointti. Toisaalta mulla ei ollut mitään karsinansiivousta vastaan, päinvastoin se oli välillä ihan mukavaa puuhaa. Rentouttavaa, tavallaan, ja siinä ainakin sai konkreettisesti nähdä oman käden jäljen. Poni-ikäisenä mä en ollut mitään muuta tehnytkään kuin siivonnut meidän hevosten bokseja. Etenkin äidin mielestä se oli kasvattavaa, huolehtia oman hevosensa paskoista. Että hevosenomistaminen ei todellakaan ollut vain ratsastamista. Ei se kyllä ollut sitä vieläkään.

”Nojoo, totta”, mä totesin ja hymyilin taas. Väistin niin, että nainen pääsi työntämään kottarit Laran karsinaan. Tyypillä oli jotenkin hellyttävä murre, ei varmaan ollut ihan paikallisia.

”Mäpäs otan sen tähän käytävälle sitten laitettavaksi”, mä totesin puoliääneen ja nappasin riimunnarun mukaan.

Olisi kyllä pitänyt kysyä naisen nimeä. Oli aika noloa, ettei tuntenut tallityöntekijöitä edes nimeltä. Ehkä vielä palatessani kehtaisin.

Toisaalta houkutti hyväksyä miehen tarjous, mutta en voinu sysätä omia hommiani muille vaikka kärsinkin itseaiheutetusta kankkusesta. Brunette hävisi tallin ovista riimunnarun kanssa ja jäin ite siivoamaan Laran karsinaa.

Pian tunsin palan kurkussa ja tajusin, että nyt ois juostava. Hyökkäsin salamana lähimpään vessaan, ennenkuin annoin ylen. Pesin naaman kylmällä vedellä ja hinkkasin samalla edellisillan meikit pois etten näyttäs niin rappioituneelta. Seuraava etappi oli ettiä jotain, millä sain järkyttävän oksennuksen maun suusta pois. Joltain oli jääny appelsiinimehupurkki jääkaappiin, joten kokeilin ensiavuks lasillisen sitä. Pitää muistaa tuoda uus purkki tilalle mahdollisimman pian ennenkun kukaan huomaa tätä pientä varkautta.

Laahustin takaisin työn pariin ja myönsin, että ylen antaminen kyllä helpotti oloani. Joskohan tämä tästä lähtis parempaan suuntaan. Ainakin toivoa saattaa.

"Hienoa Gabi, kyllä sie ittes aina tilanteisiin ajat!"

Kun mä palasin narun päässä sinkoilevan Laran kanssa talliin, nainen oli kadonnut. Kottarit olivat kuitenkin edelleen Laran karsinassa, joten tuskin se oli saanut hommia vielä päätökseenkään. Mä laitoin Laran kiinni käytävälle ja olin juuri saanut riisuttua siltä loimen, kun tummatukkainen nainen palasi. Tyyppi vaikutti suhteellisen voipuneelta, mutta tarttui kuitenkin urheasti talikkoon.

”Toivottavasti oli kuitenkin hyvä ilta?” mä kysäisin ja toivoin etten kuulostanut siltä, että vinoilin kiusallani. Mä olin kyllä ihan aidosti kiinnostunut.

Sitten mä päätin kerätä rohkeutta ja kysyä sitä nimeä. Sittenpähän se olisi tehty eikä tarvitsisi enää ajautua noloihin tilanteisiin. Ja tuskinpa nainen tiesi munkaan nimeä, eli siinä mielessä hyvä diili.

”Hei, mikä sun nimi muuten oli?” mä heitin yrittäen kuulostaa huolettomalta.

No tottakai mies oli ehtiny hevosensa kanssa talliin, ennenkun ite ehdin takaisin töiden pariin. Olo oli hiukan parempi, mutta en siltikään uskaltanu ahkeroida normaaliin tahtiin, tai lähtö vessaan tulis taas pian.

"Noo, totta puhuen, ois se kyllä paremminki voinu mennä. Mutta oli ihan kivaakin." vastasin kohteliaasti ja mieleen palas pieniä palasia edellisillasta. Parempaan en pystyny, muisti oli menny ja sillä siisti. En edes kehannu käydä sen enempää selittelemään, tuskin nimetöntä hevosenomistajaa edes kiinnosti.

Hymähdin pienesti vastakkaisen sukupuolen kysyessä nimeä. En kyllä itekään tiennyt kysyjän nimeä, mutta se varmaan selviäisi pian, kun tälle esittelykierrokselle lähdettiin.

"Gabriella Stern, kaikki kyllä kuttuu Gabiks." vastasin hymyillen esitettyyn kysymykseen. "Ja sie olit.. ?" heitin vastakysymyksen. Eikä se ollut kohteliaisuudesta esitetty pakollinen kysymys, vaan tottakai halusin tietää, ketä tallilla pyörii.

Paremminkin olisi voinut mennä, nainen sanoi. Sen tunteen mä tosiaan tiesin. Hymähdin vähän, nappasin korista harjan ja aloin harjaamaan Laraa. Se oli tietysti ihan putipuhdas oltuaan loimen alla, mutta jotenkin sitä aina halusi käydä hevosen läpi siitä huolimatta. Tamma ehkä oli eri mieltä, se nakkeli niskojaan ja naksutteli mulle hampaitaan. Etenkään mahan alle ei olisi saanut koskea. Tietenkään.

Gabriella eli Gabi. Joo, nimi kuulosti kyllä tutulta. En kuitenkaan saanut mitään speksejä sen tarkemmin mieleen, en ollut varma mitä hevosta nainen ratsasti. Omaa sillä ei tainnut olla?

”Rasmus”, mä vastasin ja hymyilin takaisin. ”Tää Lara on mun hevonen. Olikos sulla omaa?” mä tiedustelin. Toivottavasti nainen ei kokenut mun kyselemistä tunkeilevana. Oliskohan pitänyt olla kuitenkin hiljaa? Olinko mä ärsyttävä vai kohtelias? Olisi pitänyt hoitaa Lara vaikka pesupaikalla. Ehkä Gabi halusi vain olla hiljaa ja putsata ne karsinat loppuun ja painua kotiinsa, ja nyt se kiroaisi mut mielessään alimpaan helvettiin.

Mies vaikutti todella tarkalta hevosensa suhteen, mitä seurasin sivusilmällä vierestä. Tamma tosin tais olla vähän erimieltä asiasta. mutta varmoin ja hevosystävällisin ottein kakslahkeinen hevostaan käsitteli. Komea se ainakin oli - siis se hevonen.

Vihdoin sain selville myös toistaiseksi nimettömänä pysyneen miehen nimen. Ei kyllä hirveesti soittanu kelloja, mutta voi olla, että sen oon joskus jossain kuullu. En oo varma.
"Oot kyllä onnekas, oon monta kertaa ihaillu sitä. Tykkään ite temperamentisista hevosista." hymyilin Rasmukselle ja toivoin, etten vaikuttanu hullulta stalkkerilta.
"Miulla ei oo täällä omaa, mut ratsastan Isabellan Mina-tammaa, joka tosin nyt on mammalomalla."

Ihmettelin itekin, miten paljon sain sanottua olotilasta huolimatta, mutta kun keskitti ajatukset muualle, elämä tuntu paljon helpommalta. Siltikin toivoin, että päivä kuluis livakasti, että pääsisin kotiin suihkuun ja nukkumaan kankkusta pois.

Mä vähän tai aika paljonkin yllätyin, kun Gabriella kehui Laraa. Lähinnä mä olin olettanut naisen kiroavan Laran ja sanovan sen olevan idiootti tultasyöksevä lohikäärme, jonka takia sillä oli aina hampaanjäljet käsivarressa. Ehkä Lara osasikin käyttäytyä? Ainakin silloin kun mä en ollut katsomassa? Temperamenttiseksi nainen sitä kyllä sanoi, joten ehkä se oli synonyymi hemmetin haastavalle.

Ai niin, Mina. Sillä oli alla sairaan hienon oloinen pikkuvarsa, jonka mä olisin ottanut koska vaan. Harmi, että varsalla taisi olla jo ostaja. Eikä mulla ollut kyllä varaa ostaa mitään uutta ennen kuin joku vanhoista oli myyty.

”Kiitos”, mä vastasin Gabriellalle ilahtuneena samalla kun nostin satulan Laran selkään ja sain sen jälleen napsimaan ilmaa kiukkuisesti. ”Tää on vähän tällainen äkäpussi joskus. Mina vaikuttaa kivalta, se sen varsa on niin hieno. Milloin te pääsette taas treenaamaan, tiedätkö?”

Rasmus vaikutti todella ilahtuneelta, kun kehuin tämän hevosta. Ei se ollu mikään väkisin väännetty kohteliaisuus, vaan ihan totuus. Tulin yleensä aika hyvin kipakoiden tulisielujen kanssa toimeen.

"Se vauva on aikamoinen termiitti, toivottavasti perii isältään vaan komean rakenteen ja upeat liikkeet." naurahdin Rasmukselle. Varsa tosiaan osas kokeilla rajojaan harvase päivä, mutta hirveän nopeesti se oppi kaiken uuden. Ajatuskin kävi hymyilyttämään.
"Ja ei meillä oo hirveesti ollu puhetta Minan jatkosta, mutta toivottavasti pian pääsis jo vähän takas työn pariin."

Laran karsinan kans tuntu kestävän ikuisuus, siitäkin huolimatta, että oli juttuseuraa.
"Entäs te, miten reenit kulkee?"

Etkö Gabi tosiaan keksiny mitään muuta?

”Semmosia ne pikkuvarsat vähän on”, mä naurahdin. Meillä oli aikoinaan ollut niin iso kirjo puoliverivarsoja, että mä olin empiirisen tutkimuksen perusteella todennut, että suurin osa oli tietyssä ikävaiheessa ihan mahdottomia. Osasta kasvoi sitten maailman kilteimpiä nuoria hevosia ja osa jäi mahdottomiksi.

Mä aloin virittelemään Laralle suitsia päähän. Tammaa kiukutti edelleen ja sen silmänvalkuaiset vaan vilkkuivat, kun se yritti nostella päätään katonrajaan. Onneksi mä olin pitkä.

”Ihan hyvin on mennyt”, mä vastasin Gabriellan kysymykseen. ”Mietin vähän ilmoittautuisiko niihin Tie tähtiin -kisoihin hyppäämään, siinä ainakin saisi lyhyellä aikavälillä useamman startin… Mut katsotaan.”

Mä en ollut paljastanut kisa-aikeitani vielä kenellekään, mutta olin kyllä tosissani harkinnut asiaa. Mieli teki jo päästä aloittamaan kautta, ja Lara oli tosiaan ollut hyvä viime aikoina. Toivottavasti se kulkisi tänäänkin, mä mietin samalla kun kiinnitin turparemmin.

"Jooh, no me tästä mennään", mä jatkoin hetken hiljaisuuden jälkeen ja lähdin taluttamaan Laraa maneesia kohden. "Tsemppiä!"