What's on my mind | Deorwynn Grant

♣ VEERAN SALAISUUKSIA I
Vanha merkintä päiväkirjasta

”Vältin tarkoituksenmukaisesti hänen katsettaan huomatessani tämän kävelevän minua kohti. Katsekontakteja toisiimme olimme jo ottaneet ihan tarpeeksi tämän viikon aikana. Katsoin puhelintani, vaikka todellisuudessa näytölläni ei ollut mitään katseltavaa. Totesin itselleni, että kohta hän kävelisi ohitse ja voisin taas käyttäytyä normaalisti. Paitsi että - voi hitto, mitä se tohon jäi. Hän oli jäänyt metrin päähän minusta, mutta en viitsinyt katsettani kohottaa. Kerkesin jo miettimään kaikki mahdollisuudet miksi hän olisi siihen jäänyt, mutta samalla sekunnin murto-osalla hän alkoi keskustelemaan kavereidensa kanssa jotka olivat pienen väliseinän toisella puolen jonka edessä seisoin. Huokasin helpotuksesta. Jotain ne puhuivat lukionkursseista, mutta yhtä nopeasti heidän juttelutuokionsa oli ohi. Hän jatkoi matkaansa minun ohitseni. Se ei ollut kuitenkaan mitenkään normaalin tuntuinen ohittaminen. Hän kulki ohitseni käsivarttani hipoen, välissämme ehkä muutama sentti. Pystyin haistamaan jopa tämän käyttämän saippuan.”

Tämä tilanne ei vain jättänyt minua rauhaan, sillä faktahan oli se, että hän olisi ihan hyvin voinut kulkea ohitseni kauempaa tilaa ollessa enemmänkin. Eikä se helpottanut asiaa, että halusin ottaa etäisyyttä tähän söpöön mustahiuksiseen henkilöön. En vain halunnut antaa tunteilleni valtaa, vaikka ei ne ikinä pitkäaikaisia ollutkaan tämmöisissä normaaleissa teini ihastuksissa. Toisaalta tämä ei ollut normaalia nähnytkään. Kyseinen henkilö oli ollut minulle puolitoista vuotta lukioajastani tuntematon, näkymätön ja jopa oletukseltani inhottava. Ei minulla tosin ikinä ollut tähän syytä miksi en häntä olisi sietänyt. Lopulta aloimme käymään samoilla kursseilla ja hiljalleen tämä henkilö alkoi tulemaan näkyvämmäksi minulle. Aivan kuin kynän jälki ei olisi näkynyt kunnolla ja sitä olisi vahvistettu. Minähän olin todistetusti aivan mahdoton ihastumaan vastasukupuolen edustajiin. Minulla piti aina olla joku, jota koulussa silmäillä. Sen takia tämä henkilö olikin tässä suuri poikkeus. Viimeisimmällä samalla kurssilla missä molemmat olimme, olin yllättäen huomannut, että hänestä oli alkanut tulemaan minulle se kiinnostava henkilö. Tätä tunnetta ei samat kurssit kuitenkaan luoneet, vaan enemmänkin meidän katsekontaktit toisiimme joita aloimme jatkuvasti koulukäytävillä tekemään.

Alkuunsa se oli harmitonta ja täysin normaalin tuntuista katsoa jotakuta vahingossa samalla kun tämä sattui katsomaan minuun päin. Hiljalleen siitä alkoi kuitenkin tulemaan jokapäiväistä. Silloinkin se oli alussa vain hauskaa yhteensattumaa, että päädyimme tämän kanssa samoihin paikkoihin samaan aikaan ja tilanteen kruunasi vielä katseet, joita toisillemme annettiin. Viimeiset viikot tästä hetkestä alkoivat kuitenkin olemaan jo molemmille hämmentäviä sekä kiusallisia, kun kohtasimme päivittäin hyvä kun ei kerran tunnissa. Aavistukseni olivat myös nousseet siitä, että tämä olisi kertonut kaveriporukoilleen tästä saadessani välillä naurahduksia ja köhimistä jos olin sattumoisin mennyt samaan suuntaan kuin tämä henkilö. Mutta miksi hän ei olisi kertonut, kun minäkin olin. Olihan tämä hämmentävää, miten sattuma pystyikin olemaan niinkin suuri vaikuttava tekijä. Joskus (aina) saatoin jopa valehdella ystävilleni jos halusin mennä tiettyyn paikkaan vain koska tiesin tietyn pojan olevan siellä. Tämän henkilön kohdalla en kuitenkaan ikinä tehnyt sitä, kaikki oli tapahtunut täysin sattuman varassa.

Hän ei kuitenkaan ollut se ainoa joka oli ollut ajatuksissani. Oli nimittäin eräs tuttu, kaveri, tai miksikä sitä nyt sanoisi. Välimme olivat olleet nihkeät jo pitkään. Häntä kohtaan minulla oli ollut myös tunteita. Ne kuitenkin katosivat, samalla lailla kun meidän kommunikointi, juttelu ja tervehtiminen. Tämä oli ollut jo pitkän aikaa, enkä ikinä osannut sanoa hänellä mitään, en edes tervehtiä. Joskus hän saattoi tulla sanomaan muutaman sanasen, jotka pilasin itse jokaisella kerralla. Taakka tietäen, että tämä kaikki johtui ainoastaan minusta. En ikinä osannut kuitenkaan tehdä asialle mitään, vaan annoin olla. Se vaivasi, harmitti ja ärsytti. Vielä kun satuimme samalle lukion kurssille, siitä tuli kahta hirveämpää. Ensimmäisen kurssin tunnilla pilasin toistamiseen mahdollisuuteni, jolloin kirosin itsekseni. Miksi olin näin paska! Helvetti. Jokainen tunti oli minulle kuin helvetissä olisi. Joskus pääni vain tahtoi räjähtää, kun ajatuksiini ei mahtunut kahta henkilöä samaan aikaan. Enkä totisesti tiennyt kumpaa olisin ajatellut enemmän tai kumpaan nähnyt vaivaa. Loppujen lopuksi päätin olla ajattelematta kumpaakaan, mutta milloin mikään minkä olin suunnitellut entuudestaan olisi mennyt niin kuin piti.

Yhtäkkiä huomasinkin juttelevani tälle kaverilleni, joka toki helpotti taakkaani, mutta tiesin ettei tämä muuttaisi mitään. Se pieni hetki, jolloin juttelimme, jäisi kaiketi siihen ja seuraava päivä olisi samanlainen kuin aina ennenkin. Näin myös tapahtui, mutta sainpa ajatukseni hetkeksi suunnattua vain yhteen henkilöön. Sitäkään ei kestänyt kauaa, kun mustahiuksinen henkilö ruskeilla silmillä koristeltuna alkoi yllättäen kulkemaan jatkuvasti vain minua lähempää. Se haittasi vahvasti minun harkintakykyäni antaa olla, mutta onnistuin kuitenkin pysymään kylmänä enkä antanut katsettani hänelle. Sekin meni osakseen persiilleen aina välillä huomattuani siirtäneeni katseeni vahingossa kyseiseen henkilöön etsiessäni ystäviäni suuresta väkijoukosta. Ja häiritsevänä tekijänä tässä kohtaan vielä enemmän oli se, että tämä tuntui jo valmiiksi katsovan minuun päin. Se ei todellakaan helpottanut ajatuksenkulkuani millään tavoin, sillä en ikinä uskaltanut toivoa sen merkitsevän mitään. Mieluiten pidin sitä kaikkea vain typeränä sattumana ja että olisin keksinyt tämän kaiken paremman puutteessa. Tiesin, että en ikinä edes saisi mahdollisuutta päästä tutustumaan kyseiseen henkilöön, jotenka päätin antaa asian olla.

Kuitenkaan en ikinä voinut olla pohtimatta, että kaiken aina mennessä vastoin omaa tahtoani, niin kuinkakohan pitkälle tällä päätökselläni pääsisin ja mitä tulisi vielä tapahtumaan.