Zetan päiväkirja

Prinsessa saapuu valtakuntaan
12. joulukuuta 2017

Joulukuiseen tiistaiaamuun mahtui paljon puhetta, kirosanoja, haikeutta ja toivoa.

Isabella Sokka ei pitänyt pikkusiskonsa impulsiivisesta tavasta tehdä päätöksiä nopeasti tunnepohjalta. Brunette oli tuntenut usein olevansa vastuussa, kun jokin Amandan päähänpistoista meni vikaan, mutta nyt nainen oli päättänyt lyödä hanskat tiskiin. Osittain ehkä sen takia, että Isabella oli nähnyt riipivän pettymyksen Amandan jäänsinisissä silmissä voimistuvan päivä päivältä, kun yhteistyö Leevin kanssa ei ollut kehittynytkään odotetulla tavalla. Ja osittain ehkä sen takia, ettei Amandan päätä saanut käännettyä tämän keksittyä jotakin. Niimpä Isabella oli herännyt ennen kukonlaulua, potkinut siskonsa kirjaimellisesti ylös sängystä, ja auttanut lastaamaan Leevin traileriin. Amanda oli edellisenä iltana pakannut orin varusteet valmiiksi autoon, säästääkseen puolituntia lisää nukkuma-aikaa.


"Yök, onko täällä välissä possua?!" Isabella kivahti pelkääjän paikalta.
Naista näytti kuvottavan catering-firman varta vasten siskoksille tekemä täytetty ciabatta. Amanda piti toisella kädellä ratista kiinni ja irvisti brunetelle ivallisesti.
"Siellä voisi olla vaikka murea sisäfile Eelaa! On sillä pokkaa teilata sut kumoon", blondi myhäili pirullisesti.
Auto tuntui kevyeltä ajaa, sillä tummanruunikko ori oli noin puolituntia sitten jäänyt kyydistä pois Kaajapurojen tallille. Amandan suuta kuivasi ja vatsassa lensi perhosia: oli osattava luopua ja tarttua tilaisuuksiin, jos halusi menestyä. Perijätär ei tajunnut vakavoituneensa, ennen kuin Isabella heitti kinkkusiivun tämän poskelle.
"MITÄ HITTOA?" Amanda kiljaisi tiukentaen otettaan ratista.
"Puhu rautamummosta kunnioittavammin, tai seuraavaksi löydät sen iljetyksen kultakutreiltasi", Isabella virnisti pahansuovasti.
Toivuttuaan limaisen leikkeen aiheuttamasta ensijärkytyksestä, Amanda purskahti nauruun.

Jossain kaukana, 4G-verkon tavoittamattomissa pienellä tiellä Kallan ja Vänrikinmäen välillä, siskokset totesivat olevansa vain lyhyen ajomatkan päässä Daniel Susinevan tallista. Amanda kihersi kuin pikkutyttö.
"Tajuatko, että tämä on ehkä parasta mitä mulle on tapahtunut pitkään aikaan", blondi paasasi siskolleen, joka pälyili loputonta lumisten peltojen ja metsien maisemaa kyllästyneenä pitkään ajomatkaan.
"Tajuatko, että me oltais voitu rakentaa talli jonnekin, missä ei ole lunta. Tai talvea", Isabella marisi nojaten kyynärpäällään ikkunanlaitaan.
Amanda ei kiinnittänyt bruneten valitukseen huomiota, vaan tarkkaili ajotietä tyytyväisesti hymyillen.
"Kohta meillä molemmilla on kimot tammat", sirokasvoinen blondi jatkoi tyytyväisenä.

Isabella kurottautui katsomaan tarkemmin ikkunasta, kun siskokset kaarsivat tallipihaan valkoisella Audin katumaasturilla, perässään tyhjä traileri. Bruneten suusta pääsi pieni, hyväksyvä hymähdys, kun Amanda parkkeerasi auton aika lailla keskelle tallipihaa. Röyhkeää? Ehkä. Käytännöllistä? Kyllä.
"Ihan tunnelmallinen", Amanda totesi kohauttaen olkiaan.
Se oli oikeastaan paras kohteliaisuus, mikä blondin sanavarastosta löytyi tavallista ratsastuskoulua varten. Maneesirakennus kuuleman mukaan oli uusi, kaikki muu sen sijaan enemmän tai vähemmän entisöityä. Amanda vilkaisi siskoaan, jonka kasvoilla lepäsi nyt jännittynyt hymy.
"Oh, tuolta se nyt tulee!" Isabella huokaisi, eikä Amanda ollut ollenkaan varma, tarkoittiko brunette kauniisti astelevaa, kimoa tammaa, vai sitä taluttavaa miestä.

"Huomenta", Daniel Susineva toivotti hyväntuulisesti autosta ulos astuville Sokan siskoksille.
"Niin niin", Amanda sanoi sen kummemmin tervehtimättä, ja pitkin mallin askelin harppoi hetkessä sorjan puoliverisen viereen sydän pamppaillen.
"Hei kaunotar", blondi sopersi silittäen piirtoa tamman päässä.
Lunar Zeta Lyrae. Luonteikas kimo oli juuri sitä, mitä Amandalta oli pitkään puuttunut. Kipinöivää suorityskykyä, voimakkaita mielipiteitä ja voitontahtoa. Perijättären suupieli nousi lähes mielipuolisen omahyväiseen virneeseen: mallintyöt saisivat jäädä pian taka-alalle, sillä Amanda ja Zeta olisivat alta aikayksikön kilpailemassa parhaimpien joukossa. Puoliverinen tuijotti pihaan parkkeerattua traileria pyöritellen korviaan luimusta höröön, ja mielenosoituksellisesti tämä kuopaisi lumista maata. Amandan huulien välistä karkasi ihasteleva huokaisu, kun Zeta yritti saada perijättären untuvatakin hihaa hampaidensa väliin.

"Daniel näytä Isabellalle paikkoja. Menkää vaikka katsomaan Karkkia. Me halutaan Zetan kanssa hetki fiilistellä yhdessä meidän loistavaa tulevaisuutta", Amanda komensi ja nappasi ketjuriimunnarun miehen kädestä.
Daniel ja Isabella katsoivat toisiaan pudistellen päitään, mutta ennen kuin kumpikaan kerkesi tuumaamaan mitään, oli perijätär jo lähtenyt taluttamaan puoliveristä maneesin ohi kohti lumista metsää.
"Ja Isbe", blondi huudahti katsomatta taakseen.
"Kaiva ne kuljetussuojat valmiiksi autosta!"

Kuinka äkäpussit kesytetään
Kouluratsastuskilpailut Team J&K:ssa
22. helmikuuta 2018

Supisuomalainen maisema oli kuin tuhansien peltojen maata turisteille romantisoivasta postikortista. Helmikuiset nietokset kimaltelivat poskia ilkeästi nipistelevässä pakkasilmassa, ja saivat parkkipaikalla hevosiaan trailereihin lastaavat kilpailijat lumisokeiksi. Auringonpaisteesta keskitalvella olisi pitänyt olla iloinen, mutta Amanda Sokan suupielet pysyivät poikkeuksellisen kirkkaasta päivästä huolimatta tiukkana viivana. Perijättären kädet olivat puuskassa, ja jäänsiniset silmät seurasivat tarkasti korskuvaa tammaa taluttavaa hoikkaa teiniä.

    "Reippaammin."

Omiin jalkoihinsa kompuroiva Janna Kaajapuro vilkaisi tiukkaan sävyyn hoputtavaa Amandaa säikähtäneesti, mutta nyökkäsi terävästi ja ripeytti kävelyään.

    "En todellakaan mene palkintojenjakoon kylmästä kangistuneella hevosella", Amanda lisäsi huokaisten dramaattisesti.

    "Et tietenkään."

Mikael Gren oli kiireinen mies. Tavallaan Amanda oli iloinen siitä, että ratsuttajalla riitti töitä, mutta se tarkoitti myös sitä, että Mikael oli yhä harvemmin mukana kilpailuissa auttavana kätenä. Perijätär tunsi syyttävän piston sisällään aloittamastaan riidasta Mikaelin ilmoitettua viimehetkellä, ettei pääsisikään Amandan orjuutettavaksi Team J&K:n kilpailuihin. Nainen sysäsi katumuksen kuitenkin sivuun: Mikaelilta voisi pyytää epäsuorasti anteeksi myöhemminkin, juuri nyt Amanda oli liian kiireinen odottaessaan kuulutusta sijoittuneista. Sen lisäksi perijätär joutui olemaan koko ajan tarkkana, ettei Zetan pöllöilyn takia isä ja äiti Kaajapurolta loppuisi lapsilisät liian aikaisin - tammaa taluttava Janna oli kuin peura ajovaloissa, eikä varmasti tiennyt kumpaa olisi pelännyt enemmän, arvaamatonta puoliveristä vai sitä ylläpitävää kouluratsastajaa.

    "Seis!" Amanda kivahti, ja käveli pitkin askelin Zetan viereen. Tanssahtelevan kimon selässä oleva villaloimi oli valunut aavistuksen vasemmalle, ja näytti tavattoman typerältä. Janna piteli Zetaa paikoillaan niin hyvin kuin pystyi, mutta heilui itse holtittomasti puolelta toiselle tamman nyökytellessä kärsimätömänä päätään.

    "A-anteeksi, en huomannut ollenkaan..." Janna sopersi ähisten. Oli noloa, että Amanda joutui itse oikomaan ratsunsa loimen, mutta sillä hetkellä tyttö ei pystynyt tekemään muuta kuin roikkumaan mustissa nahkaohjissa kaikin voiminensa. Puoliveritamma päästi kimeän, korvia vihlovan hirnahduksen.

    "Zeta on aika, äh, pirteä tapaus."

    "Niin."

    "Ratsastettaessa varmaan kivempi", Janna tunsi hikikarpaloiden kihoavan piponsa sisällä, mutta sitkeänä tyttönä ei antanut tuskan vääristää meikattuja kasvojaan. Amanda ei saisi pitää tyttöä liian heikkona, muuten hän ei pääsisi enää uudestaan kisahoitajaksi. Ja voi, kuinka kateellinen Ava olisikaan kuullessaan tästä kaikesta. Tosin, tarinaa täytyisi hieman kaunistella.

    "En ymmärrä vihjaustasi. Se tuskin on Zetan vika, jos olet jättänyt aamupuurosi syömättä", Amandan sanat viilsivät ilmaa, tämän mulkaistessa Jannaa röyhkeän arvostelevasti.

    "Lappaisit vaikka lantaa veljesi tallilla, saisit lihasta noihin pulkannaruihin", perijätär viittasi tytön täriseviin käsivarsiin.

    Janna puri tiukasti huultaan.

Parkkialueen hälinä yltyi, kun luokka, ja samalla koko kilpailut, lähenivät loppuaan. Amanda oli startannut alkupäässä, ja yli odotusten sujuneen radan takia joutui odottamaan viimeiseen ratsukkoon asti tuloksia. Huikeat yli 70 prosenttia Grand Prixistä: sitä edes perijätär itse ei ollut odottanut, sillä ratsukon ensimmäisissä yhteisissä kilpailuissa viikkoa aikaisemmin Zeta oli ollut tavanomaista herkkänahkaisempi: laukanvaihtojen rytmivirhe sai sapen tamman päässä kiehumaan, ja lopputulos oli ollut näyttävä pukkisarja. Arvostelupaperin Amanda oli repinyt sitä edes vilkaisematta roskikseen.

    "Palkintojenjakoon pyydetään valmistautumaan..." Amanda sulki silmänsä, ja Janna pysäytti koikkaroivan Zetan vaaleaverikön viereen.

    "Amanda Sokka ja Lunar Zeta Lyrae, Sonya..." perijätär ei kuunnellut kuulutusta loppuun, vaan avasi silmänsä ja kääntyi kylmän viileästi kannoillaan napatakseen villaloimen kimon selästä varusteiden päältä.

   "Onnea, onnea paljon!" Janna hihkui, mutta hiljeni heti huomatessaan, ettei Amanda hymyillyt.

   "Kiristä satulavyö, laske jalustimet, roiku."

   Janna alkoi toimia rivakasti sillä välin, kun perijätär oli käynyt viemässä villaloimen uudenkarhean Audin takapenkille. Pitkäjalkainen kaunotar oli alta aikayksikön valkoisen ratsunsa selässä, täysin ilmeettömänä ja silti niin etäisen ylpeänä. Janna huokaisi. Hän haluaisi tulevaisuudessa olla kuin Amanda Sokka. Yhtä hyvä ratsastaja ja yhtä itsevarma.

  "Mikä maksaa, vauhtia."

  "Ai, anteeksi", Janna hätkähti ajatuksistaan, ja käveli Zetan vasemmalle puolelle. Tyttö pääsi astelemaan tallipihan läpi aina maneesille asti voittajaratsukon vierellä, ja se jos jokin sai Jannan unohtamaan neiti Sokan simputuksen. Tie huipulle ei voinut koskaan olla helppo, ja varsinkin Amandan apulaisena töyssyjä saattaisi olla jopa tavanomaista enemmän - toivoen tietenkin että kisahoitajan ura saisi tulevaisuudessa jatkoa. Janna suoristi ryhtiään ja kohensi Kingslandin toppaliivin karvahuppua. Tämä oli teinitytön siihen astisen elämän paras päivä.

Sadettajia karkuun
9. kesäkuuta 2018

Sattuu sitä paremmissakin piireissä
Auburnin kartano, kenttä
30. heinäkuuta 2018

Ukkonen jyrähti lähellä. Kimo tamma oli juuri pysähtynyt mielenosoituksellisesti kesken juoksutuksen, eikä värähtänyt ollenkaan kumeaa jyrinää pilvien välissä. Nyrpistin nenääni, mutta olin vaikuttunut: ainoastaan Zeta pystyi viemään teatraalisuuden sellaiselle levelille, jossa kuumuudessa juoksemisen paskuutta korosti rajuilma.
"Ravi", komensin tiukasti, mutta sain vastaukseksi vain napakan hännän heilautuksen.
Puoliverisellä ei ollut aikomustakaan liikkua eteenpäin.
"Ra-vi", ääneni kiristyi kuin viulunkieli.
Kuulin mielessäni tamman lällättävän, sillä se käänsi suuret mantelinmuotoiset silmänsä minua kohti ja viskoi luimien päätään. Joku olisi voinut ottaa Zetan uhittelut todesta, pelokkaasti vikistä että “okei ei tänään” ja lähteä takaisin talliin, mutta olin ollut tässä samassa tilanteessa jo satoja kertoja. Fellun protestit erosivat vain siinä, ettei niiden tavoite ollut työstä laistaminen, vaan käsittelijänsä kivulias kuolema. Lukuisissa tapon yrityksissä oppi väkisinkin ennakoimaan ja lukemaan luonteikkaita eläimiä, joista ajansaatossa kehkeytyi minulle varsinainen pakkomielle: tiesin, että oikein valjastettuna tällainen määrä pahansisuista energiaa oli jotain, mitä muut eivät pystyneet kouluradoilla esittämään.
Annoin juoksutusraipan hipaista kimon kintereitä, sillä tamma todennäköisesti kaikessa herkkähipiäisyydessään kiukustuisi siitä ja lähtisi liikkumaan alta aikayksikön. Ei ehkä ravissa, mutta pieru-pukkilaukka kelpaisi ihan hyvin tähän hätään.
"Soooo", tyynnyttelin Zetaa, joka ryösti vauhdikkaaseen neliin ja sinkoili liinan päässä joka suuntaan niin kuin salama taivaalla. "Ihan rauhassa."
Puhuin kuuroille korville ja tajusin luoneeni hirviön. Kimon "en varmaan liiku mihinkään" oli vaihtunut raivoisaan "no mennään sitten", ja jokainen, joka on joskus ollut tekemisissä naisten kanssa, tietää miten hormonihirviö voi samaan aikaan suostua johonkin mutta silti kapinoida sitä vastaan.

"Amanda, Amanda!"
Havahduin tuttuun ääneen ja voimakkaaseen paineeseen alavatsassani.
"Amanda ootko kunnossa?" ääni soljui kaukaisuudessa, mutta en osannut yhdistää huolestunutta sävyä outoon kipuun ja sumeaksi muuttuneeseen maailmaan.
Ajatukset olivat katkonaisia. Jostain syystä ajattelin joulua: aattoa kun olimme lapsia. Isä ja äiti olivat riidelleet, ja Isabella oli juossut huoneeseensa huutaen, että vihasi perhettämme. Minua mukaan lukien. Olisin uskonut oikeasti olevani takkahuoneessa avaamassa toinen toistaan upeampia lahjoja (myös Isabellan, hänhän vihasi meitä eikä näin ollen ansainnut niitä), mutta tunne siitä, että suuni oli kuiva ja täynnä hiekkaa pilasi kokonaiskuvan.
"Ambulanssi on tulossa, kestä vielä hetki."
Ambulanssi? Raotin silmiäni, mutta päähäni koski. Hahmo ylläni alkoi saada terävämpiä piirteitä ja tunnistin puhujan Tilda Mustamaaksi.
"Mi-mitä..." puhuminen oli selvästi yliarvostettua, sillä mitään muutakaan en saanut suustani ulos.
"Sua sattui. Zeta varmaan tönäisi, en tiedä, en nähnyt", ambulanssin ääni lähestyi voimistuen ja Tildan sanat hukkuivat osittain sen alle. "Voi jestas että se oli vauhkona..."
Aivan, juoksutus. Yritin liikahtaa, sillä jos Zetalle olisi sattunut jotain, en ikinä antaisi sitä itselleni anteeksi. Tamma oli saatava kiinni ja tarkistettava, ettei sen kultaakin kalliimpiin jalkoihin olisi tullut riekkumisesta vahinkoa. Viiltävä kipu sai minut kuitenkin jäykistymään paikoilleni ja ähkäisemään tuskasta.
"Ei ei, älä liiku!"
"Ze-zeta… Missä se on?" pihisin viimeisillä voimillani.
"Kunnossa, tallissa ja menossa laitumelle. Isabella huolehtii siitä."
Henkäisin helpotuksesta. Silmäni valuivat kiinni, ja ennen kuin kerkesin kuulla ensihoitajien saapuvan, maailma ympärilläni pimeni.

Aprillia! Niinhän?
Auburnin kartanolla
1. huhtikuuta 2019