Kutsuvierasvalmennus 19.12. (esteet)

Estevalmennus, Inna & Ransu

Isabella Sokka oli pikkiriikkisen ärtynyt kävellessään ripein askelin maneesiin. Päivä oli harvinaislaatuisen kaunis ja ulkona oli vielä kirkasta, joten valmennuksen olisi voinut vielä järjestää huolellisesti lanatulla kentällä. Maneesin ilma tuntui erityisen ärsyttävältä ja hiekan haju piinaavalta pirteän ulkoilman jälkeen. Melko kirkas valaistus oli vain raivostuttava yritelmä jäljitellä aurinkoa ja nainen napsauttikin ensitöikseen valot kokonaan pois päältä. Useat ikkunat maneesin seinien yläreunassa päästivät säteet sisälle ja luonnonvalo miellytti perijättären silmää. Esteet oli rakennettu hyvissä ajoin ja Isabella katseli tyytyväisenä tasaisen ja puhtaan värisiä puomeja. Kaikki oli vielä puolen vuoden jälkeenkin mallillaan, mutta nainen oli huomannut alkaneensa etsiä tallin pinnoista virheitä ja kulumia. Perijätär pelkäsi tottuvansa näkymään ja laiminlyövänsä huoltamisen, mutta toistaiseksi pelko oli aiheeton.

Maneesissa kuului hiekan hentoa ropinaa ja nahkasatulan hiljaista natinaa ratsastajan saappaita ja kokopaikkaisia ratsastushousuja vasten. Uraa kiersi vain yksi ratsukko, komea kimo ori tuttu naishenkilö selässään. Toisaalta Isabella oli helpottunut saadessaan keskittyä yksityisvalmennukseen, toisaalta äärettömän pettynyt. Kutsuvierasvalmennuksiin oli ilmoittautunut melko vähän ratsukoita ja esteratsastus oli ollut lajeista epäsuosituin. Tuntui, kuin Isabella olisi hävinnyt jonkin salaisen suosiokilpailun siskolleen. Mieleen hiipivää kiukkua nieleskellen perijätär tervehti kimon puoliverisen selässä tasaisesti käynnin tahtiin huojuvaa Innaa. Isabella oli ostanut aiemmin syksyllä Innan kasvatin, Ankan, josta oli sittemmin tullut naisen ykkösratsu.

”Kukas se on?” kysyin Innalta silmäillen ryhdikästä, isoa oria. Ori oli oikeastaan huimaavan korkea ja lyhyehkö perijätär tunsi itsensä tavanomaistakin pienemmäksi.
”Ransu.”
”Niin?”
”8-vuotias hollantilainen”, Inna jatkoi kulkiessaan reippaassa käynnissä keskellä kenttää nököttävän Isabellan ohi.
”Esteratsu?”
”Joo”, kuului selkeä vastaus, vaikka perijätär katselikin ratsastajan selkeää.
”Se näyttää jotenkin tutulta. Olemus tai jokin. Mikä sen oikea nimi on?” Isabella jatkoi kyselyä, suu vakavana viivana.
”Tranquille K. Ransulla alkaa olla mukavasti jälkeläisiäkin.”
”Tranquille ja jalostusori...? Hmmm. Aaa, niin Epi on tietenkin sen varsa! Siitä se tuttuus varmaan tulikin”, Isabella pohti ääneen ja hymyili, kun onnistui yhdistämään kaksi samantyylistä nimeä yhteen. Nyt oli ainakin selvää, mistä Epi oli perinyt kokonsa. Olkoonkin, että Epi oli naisen edessä rennosti kulkevaa oria huomattavasti sähäkämpi.
”Kerää vaan ohjat käteen ja kun se toimii käynnissä, aloita vapaa verryttely ravissa ja laukassa.”
Inna nyökkäsi ja Isabella keskittyi seuraamaan ratsukon työskentelyä. Kimon selässä vakaasti istuvan nuoren naisen kasvoilla häivähti pieni hermostuneisuus, mutta Inna rentoutui selkeästi keskittyessään koko ajan enemmän oriinsa. Ransku liikkui isosti ja oli alkuun kankea, mutta Inna tunsi selkeästi orinsa. Ympyrät pienenivät kauniin pyöreiksi volteiksi ja liikkeisiin tuli elastisuutta kimon lämmetessä.

Ensimmäisten laukkojen ja muutamien verryttelyhyppyjen jälkeen Ransu syttyi silminnähden ja tarvitsi jo pientä vauhdinhillintää. Tyhjä, suuri maneesi taisi houkutella oria pienimuotoisen hepulin partaalle. Inna piti kuitenkin hyvän tuen pohkeillaan, istui painokkaasti laukkaa alas ja teki pieniä puolipidätteitä. Hitaasti kierrokset lähtivät laskemaan – oikeastaan yhtä verkkaisesti kuin olivat nousseetkin. Puolituntisen holtittomuuden jälkeen Ransu näytti taas hallitulta, ilman että suurta havaittavaa muutosta olisi jossakin kohtaa tullut. Harjoituksenaan ratsukko pääsi tekemään sarjavälin ratsastusta, sekä epäsuoralta linjalta esteen lähestymistä. Molemmat tehtävät valittiin Innan kertoman mukaan, sillä Ransun oma esteäly ei kuulemma ollut vakuuttavimmasta päästä.

Nuori nainen pääsi työskentelemään tosissaan ja Isabella vaati ratsukolta täydellisyyttä hipovia suorituksia. Pelkkä puhdas suoritus ei riittänyt, vaan tekniikan piti olla kohdallaan.
”Älä anna sen hypätä tuurilla! Esteratsastuksessa on hyvin pitkälti kyse siitä, miten esteiden välit ratsastetaan. Hallitse sitä laukkaa. Kokoa, vielä enemmän! Ransulla on aivan varmasti enemmän voimaa takaosassa ja laukassa, vaadi siltä. Hyvä! Ja sitten lisäät laukkaa ja tulet radan uudestaan.”
Isabella saapasteli maneesin keskellä kädet lanteillaan ja kävi toisinaan nostamassa estekorkeuksia. Tiukalla tuulella oleva valmentaja huuteli jatkuvasti haluamiaan muutoksia laukkaan. Ransu oli alkanut keskittyä koko ajan paremmin, mutta Innan vähäinenkin herpaantuminen peilautui silti heti ratsuun. Ransu oikaisi heti tilaisuutensa tullen, pidensi askeltaan ja hyppäsi mielellään vähän turhankin kaukaa.

”Eiköhän se ala riittää. Ravaa vielä hetki ja anna sen pidentää kaulaa”, Isabella ohjeisti hienovaraisesti hymyillen. Ransu ei ollut pudottanut puomia kertaakaan valmennuksen aikana, mutta koheltaa se yritti kyllä. Esteet olivat valmennuksen lopulla noin 150 cm korkeudessa ja maneesin katsomoon oli ilmaantunut useampikin katsoja. Hämmentyneenä Isabella nyökkäsi tutuille kasvoille, sillä nainen ei ollut huomannut yleisön saapumista lainkaan. Myös Inna näytti ratsastaneen kuplassa, sillä Ransua taputettuaan ja siirrettyään tämän käyntiin nainen vilkaisi katsomoon yllättyneenä, mutta ilahtuneena. Pian Inna jo juoruili hienostuneet aplodit taputtaneen Julian kanssa ja Isabella näki tilaisuutensa tulleen. Valmentaja livahti maneesista ja jätti hyväntuulisen keskustelun taakseen.