Vastauksia? (off)

Sijoittuu 3.12. / ei avoin, mukaan @Verneri K.

Camillan kanssa käymäni puhelun jälkeen mieliala oli välillä todellakin maassa. Sain kuitenkin idean yrittää lievittää sen kertaista mielipahaa heppaterapialla, koska se on yleensä aina se, joka toimii. Starttasin paholaisen tulille ja kurvasin (ehkä vähän turhan kovan kaasujalan kera) Auburniin Minan luo. Ensimmäinen ajatus oli käydä Minan kanssa vetämässä rääkkitreenit maneesissa, mutta päädyin kuitenkin loppujen lopuksi kävelemään maastoon ilman satulaa. Minä oli tänään hyvin rauhallinen ja luulen sen aistineen mielialani. Heppaterapia alkoi siis purra.

Tallille tullessa harjasin tamman vielä päästä häntään höpötellen kaikkea maan ja taivaan välillä. En kuitenkaan kehdannut seisottaa sitä pidempään tallissa, joten vein sen ulos jatkamaan kesken jäänyttä heinän syöntiä. Minulla ei ollut kiire kotiin, joten suuntasin vielä tallituvalle ajatuksena keittää oikein kunnon kahvit.

Kuukausi oli ollut rankka Verneri Kaajapurolle.

Miehen kännykkä oli ollut yhtäjaksoisesti lentokone-tilassa jo muutaman viikon ajan, aina siitä asti kun Heidi Näyhö haki tämän kotiin Murronmaan sairaalalta. Vernerin hyvä ystävä - ja Kallan Krouvin baarimikko - Kasper oli radiohiljaisuudesta huolimatta jättänyt lukuisia soittopyyntöjä Pekka ja Tiina Kaajapurolle, jotka eivät voineet kuin pahoitella poikansa puolesta. Vernerillä ei ollut tarvetta avata sekasortoon johtanutta tilannetta kenellekään. Sotaveteraani oli sulkenut varhain aamulla puhelimensa lopullisesti huomattuaan, että myös Isabella Sokka oli yrittänyt tavoitella tätä WhatsAppissa.

Koko maailmalta piiloutumisesta ja siltä sulkeutumisesta huolimatta päälimmäisenä miehen mieltä kalvoi kuitenkin syyllisyys ja häpeä. Musta ori tökkäisi selässään istuvaa, kaukaisuuteen tuijottavaa miestä kengänkärkeen: tyyppi oli unohtunut turhan pitkäksi aikaa omiin ajatuksiinsa, sen sijaan että olisi taputtanut kaulalle ja hypännyt alas satulasta. Love höyrysi hiestä vielä kevyesti, muttei enää puuskuttanut. Verneri pudisteli päätään ja hymähti: hevosilla oli taianomaisen terapeuttinen vaikutus rikkonaisimpaankin mieleen. Vaikeinta oli ollut lähteminen kotitallilta Auburniin kaiken tapahtuneen jälkeen, joten sotaveteraani oli päättänyt olla aikaisin liikenteessä välttääkseen mahdollisimman monen ihmiskontaktin.

Tummahiuksinen mies talutti mustan puoliverisen hoitopaikalle satulahuonetta vastapäätä ja riisui tämän varusteista. Talli oli hiljainen, joten tallityöntekijät taisivat olla ulkona tarhojen kimpussa: hyvä niin. Verneri heitti violetin villaloimen Loven selkään ja lähti kävelemään tallitupaan, vaikka se olikin riski. Kuppi kahvia tulisi näin varhain aamupäivällä tarpeeseen, sillä tehtävää riitti yllinkyllin vielä kotitallillakin. Heidi oli joutunut raatamaan Vernerin edestä miehen ollessa toipilaana, joten oli vähintäänkin kohtuullista, että nainen saisi pitää näppinsä pitkän aikaa erossa tallitöistä.

Kahvinkeittimen porina täytti tallituvan samalla, kun tiskasin joltain jääneitä likaisia kahvikuppeja ja laitoin ne tiskikaappiin kuivumaan. Hyvästä mielestä huolimatta ajatukset heittelivät edestakaisin, enkä meinannut saada oikein mistään niistä kiinni. Pyörin tallituvalla ympyrää levottomasti, enkä oikein tiennyt mitä olisin tehnyt tai miten päin ollut.

Päätin käydä siivoamaan kaappiani, että saisin ajatukset muualle ikävistä asioista jotka yrittivät väkisin puskea mukavien ajatusten yli. Kahvikin oli tippunut jo aikaa sitten, mutta en voinut lopettaa puuhiani kesken - en ennenkuin tulisi valmista. Olin niin kiinni työn touhussa, etten kuullut tallituvan oven käyvän.

Astuttuaan tallitupaan Verneri tajusi välittömästi, ettei hän ollut yksin. Avonaisen kaapinoven takana musta hiuksinen nainen järjesteli ajatuksissaan tavaroita paikoilleen. Mies olisi halunnut pysähtyä ja kääntyä takaisin, sillä Gabriella Stern - tanssiaisten sinimekkoinen kaunotar - ei ollut huomannut sotaveteraanin tuloa. Puntaroituaan noin sadasosasekunnin ajan mahdollisuutta paeta tilanteesta, Verneri tuli siihen tulokseen, ettei voisi vältellä tallilaisia koko elämäänsä. Varsinkaan, jos mies aikoisi treenata Lovella Auburnin puitteissa ahkerasti.

Verneri rykäisi kuuluvasti, ettei Gabriella säikähtäisi tallitupaan äkillisesti ilmestynyttä hahmoa, ja asteli ottamaan kaapista mukin.
"Taisit keittää tän, saanko ottaa vai juotko koko pannullisen?" mies kysyi vitsaillen, vaikka tämän suupielet olivatkin tiukkana viivana vailla hymyä.

Kuulin takaani äänekkään rykäisyn ja säpsähdin hieman. En ollut millään uskoa silmiäni, kun näin kuka tulija oli. Hämmästyin niin paljon, etten ensin osannut sanoa yhtään mitään, tuijotin vain miestä silmiin täysin tuppisuuna. Siinä se nyt seisoi, täysin elävänä ja tässä maailmassa - Verneri Kaajapuro. Luulin, että mies oli hävinnyt maailmankartalta jonnekkin.

"Öö.. tota ei.. tai siis joo. Tai siis - ota vaan." sain lopulta sanotuksi pienen hiljaisuuden jälkeen. Siitä oli aika kauan aikaa, kun miestä olin viimeksi nähnyt.
"Mitä kuuluu?" yritin tönkösti aloittaa jotain small talkia, mutta sisimmässäni halusin huutaa, raivota, tuntea myötätuntoa tai jotain, mutta eritoten kysyä mistä silloin yhtenä kohtalokkaana iltana oli kyse.

Verneri kaatoi mukin puolilleen kahvia ja vilkaisi vaivihkaa Gabriellaa. Nainen selvästi hämmentyi sotaveteraanin läsnäolosta, eikä tämän sanoissa ollut paljoakaan järkeä. Verneri painoi valkoisen Iittalan Teeman huulilleen ja hörppäsi höyryävää piristettä. Tilanteessa oli jotain tuttua: tuntui, että kaksikko tapasi jatkuvasti tallituvassa, enemmän tai vähemmän vaivaantuneen tunnelman kera.

Gabriellan kysymys sai Vernerin rykäisemään jo toistamiseen hetken sisään.
"Eikai tässä... Kurjuutta kummempaa", mies vastasi kiristellen hampaitaan. Hitto. Mitä mustahiuksinen oikein oletti? Että sotaveteraani kertoo käyneensä helvetissä, ja kiittää kysymästä? Verneri sulki nopeasti silmänsä, veti terävästi henkeä ja laski kymmeneen. Mies yritti saada kasvoilleen rennompaa ilmettä.
"Mitäs sulle, joulusiivous menossa vai?"

Tuijotin Verneriä edelleen, kunnes kysymyksen välissä pujahdin miehen ohi kaatamaan itselleni kahvia. Tilanne tuntui tutulta, mutta tällä kertaa se oli jotenkin vieläkin kireämpi. Sen näki myös miehen kasvoista, ettei small talk-yritys oikein purrut vaikka tottahan se oli, että se oli erittäin kömpelöä minulta.
"En ole oikein jouluihmisiä, mutta tällaista siivoamista voidaan kutsua myös vie ajatukset muualle-siivoukseksi." katsoin miestä ja suupieleni kävivät nopeasti pienessä hymyssä.

Ajatukset loikkivat villisti päässäni ja tuntui kun hurrikaani olisi iskenyt pääni sisään. Miehen läsnäolo toisaalta jännitti, mutta toisaalta taas tunsin vahvaa myötätuntoa miestä kohtaan. Mutta entä jos sanoisin jotain väärin? Entä jos ajaisin miehen pois sen takia? Haluaisin yrittää auttaa tätä, mutta tuntui ettei mies osannut ottaa apua vastaan.

Käänsin sekalaisista tunteista kärsivän katseeni maasta miehen silmiä kohden.
"Verneri.." sana jäi kaikumaan ilmoille.

Gabriella käveli suoraa katsekontaktia vältellen kahvinkeittimelle, ja tiskiin nojannut Verneri värähti pienen naisen läheisyydestä. Sotaveteraani olisi voinut vaikka vannoa, että Gabriellan siro käsi hipaisi vahingossa miehen kylkeä. Verneri katseli mukin pohjalle, ja yritti ymmärtää, miksi puhuminen oli mustahiuksiselle niin vaikeaa. Tiesikö Gabriella jotain? Oliko joku Auburnista ollut juuri sinä iltana Krouvissa? Paljon isommissakin kylissä juorut levisivät kulovalkean tavoin, joten oli täysin mahdollista, että naisen korviin oli kantautunut epämiellyttäviä kuulopuheita.

"Kiitos vinkistä", Verneri hymähti. Siivoamisesta tuskin olisi sen kaltaisten demonien karkoittamiseen, mitä veteraanin päässä riehui. Gabriella kohotti harhailevan katseensa sotaveteraanin vihreisiin silmiin, ja kuiskasi ilmaan tämän nimen. Vernerin sydän jätti lyönnin välistä. Naisen rintakehän päällä oli valtavan painava, näkymätön kivi, mikä teki tämän koko olemuksesta surullisen musertavaa katsottavaa. Sotaveteraani tuijotti mustahiuksista kohottaen hieman huolestuneena kulmiaan.

"Gabriella?"

Vetäisin syvään henkeä ja pienen hiljaisuuden jälkeen sain suuni avattua - eikä sekään ollut helppoa.
"Se ilta siellä Krouvissa.. -" sain vaivoin kuiskattua, mutta en saanut jatkettua lausetta. Kyyneleet kohosivat silmäkulmiini, koska mieleni teki vain halata miestä ja sanoa jotain rohkaisevaa - sellaista, mikä olisi myös totta eikä mitään kliseitä.

Vernerin katseessa oli havaittavissa huolestuneisuus, mutta muuten en osannut miestä tulkita. Tuntui kuin miehen edessä olisi näkymätön muuri, jonka läpi ei ollut helppo tunkeutua. Hengitykseni kiivastui hieman jännityksestä ja silmiin kirpoavista kyyneleistä, koska en osannut odottaa, miten tummahiuksinen reagoisi kaikkeen tähän.

Gabriellan sanat olivat kuin katkonaisia huokauksia ilmaan, hiljaisia ja varovaisia. Verneri puristi toisessa kädessään mukin korvaa ja pelkäsi sen murtuvan: naisen sanat olivat kaikessa hentoudessaan kuin myrkkyä, mikä yritti syövyttää sotaveteraanin jalat maasta ja repiä tämän takaisin kohti pimeyttä. Gabriella tiesi jotain. Jotain, mikä sai suolaiset kyyneleet kihoamaan tämän silmäkulmiin.

"Ei meiän tarvii puhuu siitä", Verneri sanoi nopeasti kääntäen katseensa pois mustahiuksisesta. Mies ei pystynyt katsomaan Gabriellan rikkinäistä kehonkieltä. Miksi nainen reagoi kuulemaansa juoruun näin vahvasti? Sotaveteraani ei edes itse tiennyt illan kulkua tarkasti: ei ihmisiä baarista, ei sitä ennen kuntosalilta. Mikä ikinä oli laukaissut kohtauksen, oli ja pysyi pimennossa, ja mitä enemmän Verneri yritti asiaa muistella, sitä puristavammaksi tunne rinnassa yltyi.

"En tiiä mitä oot kuullu, mut ei sun tarvii vaivata päätäs sillä. Ihmiset värittää totuutta ja valehtelee", Verneri mutisi painaen kulmiaan alaspäin vakavaan tuijotukseen kohti lattiaa.

Järkytyin, kun tajusin ettei Vernerille oltu kerrottu illan tapahtumista. Kulmia kurtistellen seurasin miehen jäykäksi muuttunutta olemusta.
"Eikö siulle oo kukaan kertonu?" uskalsin kysyä hämmentyneenä mieheltä. Pelkäsin, että minä olin se joka joutui kertomaan tälle niistä.

Ajatuskin siitä tyhjästä katseesta ja kohotetusta kädestä sai hikikarpalon valahtamaan otsalle. Kurkkua kuristi.
"Verneri.. En ole kuullu juoruja vaan olin osallisena sen illan tapahtumiin."

Verneri kavahti naisen sanoja.
"En oo ollu kovin sosiaalisella tuulella viime viikkoina", mies äyskäisi turhautuneena. Tottakai sotaveteraani tiesi, mitä baarissa oli tapahtunut. Poliisi oli vieraillut heti sairaalasta kotiutumisen jälkeen Kaajapuroilla ja kertonut, että jos asianomainen haluaa, voi tämä nostaa lievästä pahoinpitelystä syytteen. Se tosin olisi turhaa, sillä Verneri oli ollut syyntakeettomassa tilassa. Siitä, kuka asianomainen oli ollut, ei miehellä ollut pienintä aavistustakaan. Yhteydenotoista päätellen Kasper, mikä vain lisäsi sotaveteraanin haluttomuutta vastata soittoihin ja viesteihin. Verneri halusi kieltää koko ajatuksen siitä, että oli mahdollisesti satuttanut viatonta siviiliä.

Gabriellan kertoessa, että oli tämä oli ollut paikalla sinä iltana, Verneri käänsi vihreät silmänsä takaisin naisen kasvoihin. Ne olivat ahdistuneet ja surulliset.
"Aa, sori... Mä en tiiä mitä sä oot nähny mut se en ollu mä, tai siis", sotaveteraani tunsi valtavaa syyllisyyttä. Mustahiuksinen oli joutunut siis todistamaan lähietäisyydeltä, kun Verneri oli meuhkannut baarissa ja käynyt jonkun, ehkä jopa baarimikon, päälle. Gabriellan kyyneleet ja vaikea olemus kävivät heti järkeen.
"En mä halua kellekään pahaa", Verneri puri huultaan ja tunsi äänensä värisevän.

"Sen olen kyllä huomannu. Isabella ja Kasperkin on huolissaan siusta." yritin selittää myötätuntoisesti ilman, että mies hermostuisi enää enempää. Kukaan ei ollut saanut sotaveteraania kiinni viikkoihin ja se lisäsi huolta entisestään. Verneri siis tiesi jotain - tai oli kuullut illan tapahtumista, muttei selvästikään ollut halukas niistä puhumaan.

Keräsin rohkeuteni ja avasin jälleen suuni. Vernerin oli saatava tietää totuus vaikka pelkäsin miehen reaktiota. En sitä, että tämä tekisi jotain minulle, vaan sitä, että häipyisi paikalta ja minä jäisin taas kysymysmerkkien kanssa kuin nalli kalliolle.
"Siun tyhjä katse kyllä kertoi, ettet se ollut sie ite. Et sie olis muuten meinannu lyödä minua.."

Verneri puuskahti turhautuneesti: tämä ei voinut kerta kaikkiaan sietää huolestuneita ystäviään, joilla ei ollut pienintäkään hajua siitä, mitä mies kävi läpi. Kasper ja Isabella olivat selkeästi pitäneet kiirettä vauhkotessaan sotaveteraanin henkisestä tilasta, kun jopa Gabriella tiesi kaksikon tuloksettomista yhteydenotoista. Verneri puristi yhä kahvimukin korvaa kädessään, ja oli juuri kuittaamassa jotain holhoavien ihmisten paskamaisuudesta, mutta mustahiuksisen nainen kerkesi avaamaan suunsa ensin.

"Et sie olis muuten meinannu lyödä minua..."

Gabriellan sanat leikkasivat ilmaa kuin veitsi. Valkoinen Teema valahti sotaveteraanin kädestä pirstoutuen lattialle ja värjäsi tuvan lattian kahvilla. Verneri tuijotti naisen surusta kyynelehtiviä silmiä vajoten syvälle intseinhoon. Tummahiuksisen miehen pahoinpitelemä henkilö oli... Gabriella. Kaikista kylänpahasen ihmisistä, kaikista Krouvin humalaisista asiakkaista, Verneri oli käynyt käsiksi naiseen. Naiseen, jonka kanssa tämä oli viettänyt joitakin viikkoja sitten unohtumattoman yön ja johon sotaveteraani tunsi edelleen vetoa.

Verneri haukkoi happea tajutessaan, ettei ollut hengittänyt minuutteihin lainkaan. Ilma puristi miehen keuhkoja ja huone alkoi huojuen kutistua - voisivatko seinät kaatua? Mies upotti molemmat kämmenet lainehtiviin hiuksiinsa, ja yritti piilottaa järkyttyneitä kasvojaan kääntäen ne pois päin Gabriellasta. Naisen näkeminen repi sotaveteraanin sydäntä hitain mutta varmoin ottein pieniksi palasiksi.

"Mä- mä- mä oon niin-", Verneri takerteli huojuen puolelta toiselle.
"Mä oon niin... pahoillani", mies sai lopulta huokaistua raskaasti.

Pelkäsin. Pelkäsin todella Vernerin reaktiota. Tiesin, että miehen menneisyydessä oli tapahtunut jotain, mikä sai miehen käyttäytymään niin omituisesti, mutten tiennyt että mitä. Vaistomaisesti nostin käteni suun eteen, kun järkyttyneen miehen käsissä ollut kahvikuppi tippui tallituvan lattialle ja hajosi pirstaleiksi. Pystyin vain tuijottamaan miestä.

Toivoin kovasti voivani osata lukea toisten ajatukset, sitä ei vielä ainakaan tässä universumissa ole meille mahdollistettu. Sotaveteraanin ilme muuttui todella tuskaiseksi ja järkyttyneeksi, enkä sattuneesta syystä oikein tiennyt, kuinka toimia tilanteessa. Tunteiden sekamelska pyöri päässäni kuin RAY:n hedelmäpeli, eikä se tiennyt mihin pysähtyä. Verneri yritti piilottaa kasvonsa katseeltani, enkä osannut muuta kuin odottaa mitä mies seuraavaksi tekisi tai sanoisi. Ihankuin minut olisi kovetettu kiveksi, joka ei pystynyt sanomaan tai tekemään mitään.

Tuijotin lattiaa ja yritin löytää oikeita sanoja.
"Tiedän.. En vain yhtään osannut odottaa sitä."
Sanoin hiljaa ja käänsin katseeni brunetteen etsien edes jonkinlaista katsekontaktia.

Verneri ei päässyt pakoon tuskaa, mikä hellittämättä musersi miehen koko fyysistä olemusta kasaan. Sotaveteraani valui hitaasti kyykkyyn, peittäen yhä lihaksikkailla käsillä kasvojaan. Gabriella oli ollut jähmettyneenä paikoillaan, sanomatta enää sanaakaan, eikä Verneri ollut koskaan elämänsä aikana ymmärtänyt mitään niin selkeästi: nainen pelkäsi. Pelkäsi, että sotaveteraani satuttaisi.

Gabriella vähätteli tapahtunutta hiljaisella äänellä. Ikään kuin olisi normaalia odottaa miehen lyövän. Sotaveteraani puristi silmiään kiinni saamatta selkoa ajatuksistaan: syyllisyyden synnyttämä kyynel valahti silmäkulmasta poskelle. Kuinka paljon pahaa ihmiskeho oli luotu kestämään? Verneri oli varma, ettei miehen sydän kestäisi enää yhtäkään vastoinkäymistä lyömättä tyhjää.

"Mä oon pahoillani", sotaveteraani toisti.
Mies nosti katseensa vihdoin Gabriellaan, jonka kasvot olivat edelleen jännityksestä kalpeat. Kauniit huulet olivat totisesti supussa, vailla häivähdystäkään siitä kauniista hymystä, minkä mustahiuksinen omisti. Sen sijaan merkkejä minkäänlaisista fyysisitä vammoista ei ollut.
"Enhän mä satuttanu sua?"

Iso mies valahti edessäni lattialle peittäen kasvonsa. Syyllisyys ja itseinho paistoi kilometrien päähän tämän eleistä. Se oli jotain sellaista mihin en ollut tottunut. Olin tottunut siihen, että turpaan tuli ja kovaa eikä sen jälkeen paljon pahoiteltu. Sain jäykkää olemustani hieman pehmitettyä Vernerin pahoitellessa uudelleen. Pelko väistyi ja tilalle astui myötätunto.

Näin, että mies oli täysin romahtamispisteessä, eikä kenekään pitäisi joutua kokemaan niin. Mielessäni toruin itseäni siitä, että kerroin Vernerille totuuden, mutta tämä olisi sen jostain kuullut joka tapauksessa.

Kun Verneri käänsi katseensa kohti, kyykistyin itsekin ja laskin käden varovasti tämän olkapäälle - juuri niinkuin sinä kauhun iltana ennenkuin alkoi oikeasti tapahtua. Yritin tulkita miehen katsetta, enkä nostanut kättäni tämän olkapäältä.
"Et satuttanu."

En ymmärrä, mikä siinä miehessä oli sellaista, että tunsin niin suurta vetoa tätä kohtaan. Olin laskenut yksi plus yksi yhteen, että Verneri oli vältellyt minua - ja kaikkia muitakin - jo jonkun aikaa, mutta miksi? Pelkäsikö tämä satuttavansa uudelleen?
"Mie vain haluaisin auttaa sinua."

Verneri värähti naisen kosketusta. Gabriella oli laskeutunut kyykkyyn pitäen kättään rauhoittavasti miehen olkapäällä, ja jokin naisen olemuksessa oli muuttunut. Kyyneleet olivat ehtyneet, ja sotaveteraani oli erottavinaan pienen häivähdyksen lohdullisesta hymystä mustahiuksisen kasvoilla. Verneri huokaisi katkokonaisesti. Gabriellan läheisyys tuntui hyvältä. Turvalliselta.

Katsoessaan naista suoraan silmiin, mies ei voinut tunteilleen enää mitään, vaan tarttui tätä hellästi niskasta ja kurottautuen painautui suutelemaan mustahiuksisen täydellisiä huulia. Maailma sotaveteraanin ympäriltä hävisi, vieden hetkeksi mukanaan ahdistuksen ja syyllisyydentunnon.

Olin näkevinäni pienen helpotuksen miehen katseessa. Omakin mieli muuttui paljon selkeämmäksi, mutta sekoittui taas entistä enemmän miehen laskiessa kätensä niskaani, jolloin vilunväreet kulkivat koko kehoni läpi. En kuitenkaan voinut itselleni mitään, vaan antauduin miehen suudelman vietäväksi täysin unohtaen ajan ja paikan ympäriltäni.

Siinä hetkessä olimme vain me, Verneri ja minä, tallituvan lattialla kyykyssä. Tuntui, että oli kulunut vain pieni hetki, mutta olin ehtinyt käydä läpi laajan tunneskaalan.

Irrottauduin varovasti suudelmasta, mutten miehen otteesta ja jäin tuijottamaan tätä silmiin, kasvot hyvin lähellä toisiaan. En sanonut mitään, tuijotin vain.

Suudelma tuntui hyvältä. Gabriella vastasi siihen varovasti, mutta Verneri piti siitä, miten nainen antautui tilanteesta huolimatta täysin hetken vietäväksi. Maailma sotaveteraanin ympärillä tuntui merkityksettömältä, kun tämä täysin mustahiuksisen läsnäolosta huumaantuneena tunsi haluavansa enemmän. Ja juuri silloin, kun Verneri oli päättänyt tehdä siirtonsa ja liikuttaa kätensä Gabriellan lanteille, nainen irrottautui suudelmasta.

"Sori", Verneri mutisi kuin refleksinomaisesti.
Gabriellan vetäytymiselle saattoi olla monta syytä, mutta juuri sillä hetkellä mies tunsi mokanneensa. Vihreät silmät yrittivät tulkita naisen vakavaa katsetta, siinä kuitenkaan onnistumatta.
"Oot upee", Verneri huokaisi lopulta pidellen Gabriellan yhä käsivarsiensa ympäröimänä.
"Tajuuthan sä, etten haluu satuttaa sua?" mies laski katseensa tuvan lattiaan.

Mies veti kätensä pois lantioltani ja tämä taisi tulkita vetäytymis-liikkeeni hieman väärin pahoitellessaan tilannetta. En edes itsekään tiennyt, miksi vetäydyin pois. Ehkä takaraivossa kaihersi ajatus siitä, että joku pamahtaisi paikalle yks kaks.
"Ei.. Tai siis. En mie sillä.. -" siirsin katseeni lattian kautta takaisin miehen säihkyvän vihreisiin silmiin. "- se tuntu todella hyvältä." hymyilin miehelle, joka selvästi yritti saada selvää ajatuksistani.

Kaikesta huolimatta minun oli turvallinen olla Vernerin seurassa ja tiesin, ettei tämä tahallaan satuttaisi - sitä tunnetta varmisti vielä miehen sanat. Verneri käänsi katseensa lattiaan. Laskin käden miehen leuan alle ja nostin sitä varovasti ylös hakien katsekontaktia.
"Tiedän."

Siirsin käden miehen niskaan ja rohkaistuin suutelemaan tätä uudelleen.
Olisin voinut olla siinä hetkessä ikuisuuden. Joku tuossa miehessä sai minussa aikaan outoja reaktioita.

"Tiedän."

Niin Gabriella oli sanonut ja kurottautunut uuteen suudelmaan. Verneri painoi silmänsä kiinni, muttei päässyt enää samaan huumaan, jossa oli vain hetkeä aiemmin ollut. Sotaveteraani oli aina paheksunut niitä miehiä, jotka käyttivät hyväkseen herkkiä naisia. Niitä, jotka vannoivat välittävänsä, mutta seuraavassa hetkessä kuitenkin satuttivat ja palasivat sitten ryömien takaisin kerjäten anteeksiantoa. Eivätkä hyväksikäytetyt ja petetyksi tulleet naiset voineet rakkaudelleen mitään, vaan antoivat mitä tahansa anteeksi. Rakastivat niin paljon sitä narsistia, että unohtivat rakastaa itseään.

Verneri avasi silmänsä ja hellästi irrottautui Gabriellan suudelmasta. Ruskeat ja aavistuksen laineilla olevat hiukset olivat valahtaneet vihreiden silmien eteen, eikä sotaveteraani tehnyt elettäkään siirtääkseen niitä. Mustahiuksisen katseen kohtaaminen tuntui vaikealta, vaikka mies oli täysin varma siitä, että tämä ratkaisu olisi ainoa mahdollinen.
"Mä oikeesti tarkotan sitä. En haluu ikinä satuttaa sua", Verneri aloitti takerrellen ja silitti samalla Gabriellan käsiä.
"Ja siks mä en voi olla sun kanssa", sotaveteraani tunsi kyynelten kihoavan silmäkulmiinsa, mutta teki kaikkensa, ettei mustahiuksinen huomaisi niitä.

Verneri päästi irti naisen käsistä ja nousi ylös vapisevin liikkein.
"Tää ei oo sun vika, niiku sanoin, oot hiton upee nainen mut... Mä en voi luvata mitään. Mun täytyy... täytyy tehdä asioita. Juttuja. Että mä oon taas oma itteni", mies pudisteli päätään.
Mitä hittoa hän yritti selittää? Gabriella ei tiennyt syitä, jotka olivat johtaneet tähän kaikkeen. Ja niin kauan kun tummahiuksinen ei ollut valmis avaamaan menneitä, ei heillä myöskään olisi tulevaisuutta. Siinä oli liikaa riskejä: yksikin ärsyke ja tapahtumat baarissa voisivat toistua.

"Anteeksi, mun on pakko mennä", Verneri mutisi ja käännähti nopeasti kannoillaan jättäen Gabriellan yksin loungeen.