Kiitos ja anteeks (on)

Verneri tuijotti pitkää kaappirivistöä siinä samaisessa huoneessa, missä tapasi ensimmäistä kertaa mustahiuksisen naisen, jonka kännykkää piti nyt tiukasti käsissään. Mies veti terävästi henkeä ja pysäytti katseensa oveen, jonka laminoidussa kyltissä luki "Gabriella Stern". Sen sijaan, että Verneri olisi avannut kaapin, asettanut naisen omaisuuden sen hyllylle ja poistunut tallilta kotiinsa potemaan kivistävää päänsärkyä, tämä seisoi paikoillaan ja piti älypuhelinta värisevässä otteessaan. Vihreät silmät painuivat hetkeksi kiinni huulien välistä karatessa pieni huokaus.

Verneri ojentui avaamaan kaapin. Tämä oli ainut vaihtoehto: miehen asunnolle unohtunut puhelin ei päätyisi Gabriellalle millään muullakaan keinolla. Sotaveteraani ei tuntenut naisen ystäviä tai tiennyt missä tämä asui. Oli vain toivottava, että mustahiuksinen osaisi tulla etsimään sitä tallilta. Verneri tunsi pienen piston sisällään - se siitä herrasmiesmäisyydestä.

Olin koko päivän potenut järkyttävää kankkusta ja harkitsin todella tarkkaan, olisiko viisasta lähteä tallille. Tulin kuitenkin siihen lopputulokseen, että ei tämä tästä kotona märehtimällä paremmaksi muutu, joten vaihdoin puhallellen tallivaatteet päälle ja starttasin Impalan kohti tallia. Tallin pihassa ei ollut montaakaan autoa, mutta toivoin silti saavani iltakahviseuraa tallituvalle.

Laahustin hajamielisenä kohti tallitupaa miettien samalla miten ihmeessä saisin puhelimeni takaisin, kun enhän edes tiennyt missä se oli. Avasin oven ja samassa havahduin ajatuksistani:
"Verneri!"

Tuttu ja heleä ääni sai kaappia raottavan Vernerin hätkähtämään ja kääntämään kasvonsa tallituvan ovelle. Mies kohotti hämmentyneenä kulmiaan.
"Gabriella", Verneri vastasi mutisten vaivaantuneesti.
"Mitä sä täällä? Tai siis, toivoinkin tavallaan että näkisin sut... Tai siis...", mies takerteli kuin naisen kanssa ensimmäistä kertaa keskusteleva teinipoika. Tämä irroitti otteensa Gabriellan nimellä kirjaillusta kaapin ovesta ja haroi sitten tummia hiuksiaan naurahtaen kömpelyydelleen.

"Unohdit puhelimes mun luo", Verneri sai sanottua ja kokosi ryhtinsä. Valtava vihlaisu päässä sai miehen kuitenkin siristämään silmiään - hemmetin krapula.
"Ajattelin että löytäisit sen sun kaapista", tämä nosti toista suupieltään virnistäen vaisusti, eikä tiennyt kehtaisiko katsoa naista suoraan silmiin. Sotaveteraani asteli reippaasti Gabriellan luo vilkuillen kengänkärkiään ja ohjensi älypuhelimen naiselle.
"Olehyvä."

Brunette hätkähti sanoessani hänen nimen, ihankuin olisi ollut pahanteossa ja jäänyt siitä juuri itseteossa kiinni. Mies vaikutti muutenkin vähän omituiselta.
"Mitä sä täällä? Tai siis, toivoinkin tavallaan että näkisin sut... Tai siis..."
Naurahdin varovasti ja se pieni vaivaantuneisuus tarttui myös minuun nyt kun Verneri seisoi siinä silmieni edessä. Olimme aamulla olleet molemmat aika vähäsanaisia.
"No en oikein itsekään tiedä, tuli vaan sellanen tunne että nyt olisi hyvä hetki tulla tallille." vastasin miehelle ja hymyilin pienesti.

Verneri kertoi puhelimeni jääneen hänen luokseen ja että ajatteli minun löytävän sen kaapistani. Ihmettelin vain, että missä välissä se oli miehen asunnolle tippunut. No, pääasia että löytyi eikä tarvinnut järjestää etsintäpartiota. Mies käveli kengänkärkiään vilkuillen luokseni ja ojensi puhelimen.

"Kiitos." vastasin ja siirsin painoa vähän hermostuneesti jalalta toiselle.
"No, onkos kankkunen?" naurahdin yrittääkseni vähän keventää tunnelmaa.

Naisen kevyet naurahdukset saivat Vernerin yhä vaivaantuneemmaksi. Miehellä oli varsin terävät muistikuvat edellisillan tapahtumista, eikä tämä katunut mitään, päinvastoin: Gabriella oli ollut upea ilmestys sinisessä iltapuvussaan, sitäkin upeampi suutelija ja Verneri olisi tehnyt kaiken heti uudestaan, jos se vain olisi ollut mahdollista. Nyt vihreät silmät kuitenkin kiertelivät tallituvan lattiassa ja seinissä ihaillen naisen kauniita kasvoja vain lyhyitä hetkiä kerrallaan.

"Sitäkö tää päänsärky onkin? Enkö mä kuolekaan?" Verneri naurahti Gabriellan tavoin yrittäessään rentoutua.
"Sä ansaitset kyllä mitalin jos aiot vielä tänään tehdä jotain tallihommia", mies virnisti.

Verneri näytti hyvin mietteliäältä. Tai vaivaantuneelta. Ehkäpä katuvalta? En minä tiedä, en ottanut selvää kun miehen vihreät silmät vaeltelivat pitkin huonetta, mutta en uskaltanut suoraankaan kysyä. En kyllä itsekään yrittänyt vielä hakea katsekontaktia mieheen vaan aina kun mies katsoi minuun, käänsin itse katseeni toisaalle. Perhoset lepattivat vatsassani ja vihasin sitä kun mies sai minut reagoimaan näin.

"Niin miulle ainakin on kerrottu, totuudenmukaisuudesta en niin tiedä. Ja usko vaan, että rupean mitään tallihommia tekemään! Jos vaikka keittäis kahvit ensin.." virnistin miehelle takaisin ja uskalsin jo vähän pidemmän aikaa katsoa tätä silmiin.

Verneri haroi jälleen tummia hiuksiaan.
"Taidat olla aikamoinen rautavatsa", mies virkkoi katsahtaen kahvinkeittimen puoleen. Vielä yksikin kuppi tuota myrkkyä ja viimeistään sitten sotaveteraanin saisi haudata muiden kaatuneiden joukkoon. Krapula ja kahvi tuntui olevan hyvä yhdistelmä, jos oli itsetuhoisia ajatuksia.
"Särkylääke ja netflix kuulostaa enemmän mun jutulta tänään, mut arvostan niitä jotka tekee tässä olotilassa tallihommia", Verneri naurahti taputtaen sitten Gabriellaa olalle. Tajutessaan tahdittoman liikkeensä, mies veti kätensä heti pois ja hymyili vaivaantuneesti pyöritellen niskojaan.

"Totanoin... Oli kiva tutustua Gabi", sotaveteraani sanoi hymyillen. Kömpelöä. Vihreät silmät katsoivat naisen kasvoja vilpittömän iloisesti, mutta hieman haikeasti. Verneri puri vaivihkaa huultaan - perhoset miehen sisällä lentelivät villisti, mutta tämä tukahdutti tunteen lahtaamalla siivekkäät ötökät julmasti, yksi kerrallaan. Tämä olisi vain ja ainoastaan Gabriellan parhaaksi.
"Taidetaan törmäillä täällä jatkossakin", Verneri lisäsi siirtäen katseensa takaisin lattiaan.

"No tota, en oo kyllä tänään pystyny oikein kahvia juomaan. Ajattelin nyt kokeilla." virnistin miehelle, joka näytti siltä että ajatuskin kahvista etoi. Särkylääke ja netflix kuulemma olivat kova sana tänä iltana. Eikä yhtään hassumpi ajatus sekään.
"Ajattelin ihan vain käydä harjaamassa Minan ja kertomassa sille kuulumiset." kerroin sen jälkeen, kun mies oli taputtanut minua olkapäälle ja muuttunut heti vaivaantuneeksi.

"Totanoin... Oli kiva tutustua Gabi. Taidetaan törmäillä täällä jatkossakin." Siis.. Eikö todellakaan muuta? Tuossa miehessä oli jotain todella salaperäistä ja mieleni teki todellakin selvittää se, mutta en ollut varma olisiko se hyvä idea koska olin vasta vähän aikaa sitten muuttanut Kallaan. Katsoin miestä hieman kysyvästi, mutta tyydyin kuitenkin vastaamaan pienen hiljaisuuden jälkeen olevinaan hauskasti:
"Jospa ei kuitenkaan törmätä, se saattaa sattua.."

"Ai aamukahvia ei lasketa?" Verneri irvisti naiselle, kuitenkin hyväntahtoisesti.
"Kerro Minalle terveisiä", mies jatkoi vielä yritystään pitää small talkia yllä, mutta epäonnistui surkeasti. Kylmäkiskoisuus olisi kuitenkin ehdottomasti Gabriellan parhaaksi, muuten nainen voisi saada turhia toiveita jostain muusta kuin ystävyydestä. Verneri kohotti katseensa vielä kerran mustahiuksisen suuriin silmiin, ja nosti sitten tummanvihreän parkatakin karvahupun päähänsä.

"Enkä mä vois satuttaa sua", Verneri vastasi vakavoituen. Tilanteessa oli kyse muustakin kuin Gabriellan säästämisestä sydänsuruilta - sotaveteraani halusi ennen kaikkea suojella itseään.
"Näkyillään siis", mies sanoi, virnisti nopeasti ja ohitti sitten Gabriellan kävellen tallituvan ovelle.
"Jos ei sokeiks tulla."

Tallituvan ovi aukesi ja narahtaen kolahti kiinni.

"No se oli kyllä taas sellasta myrkkyä, että oksat pois!" naurahdin niin lujaa, että ihan itseäkin hävetti.
"Ja kerrotaan" jatkoin hymyillen, mutta koko homma ja Verneri meni tosi omituiseksi sen jälkeen. Mies höpisi jostain, mistä en ymmärtänyt yhtään mitä tämä sillä tarkoitti. En ehtinyt edes suuta avata, kun mies huikkasi heipat ja hävisi narisevasta tallituvan ovesta ulos.

Jäin seisomaan tallitupaan yhtenä kysymysmerkkinä.

The end.