Nevertheless - Josefinin mietteitä

13.11.2017

"Niin, mutta mä tarviin vielä rahaa niihin uusiin saappaisiin, noi edelliset on ihan kauheet"
"Mutta nehän ovat olleet sinulla vasta kolme kuukautta?" Isi ihmetteli puhelimessa.
"Joo, joo, mut ne onki ruskeet. Mä en tajuu mikä muhun meni ku ostin ne!"
"Men lilla älskling, du har inte pratat om din hobby med din mamma, va?" Aina, kun keskustelu lähtee "vaarallisille vesille" vaihtaa isi kieltä. Se on ikään kuin varoituskolmio edessä, että tässä pitää hidastaa. Tai pikemminkin että näillä main ei tulisi liikkua.
"Hur så? Jag har nog pratat.."
"Din mamma vet ingenting om detta!" Mutta miten isi voi tietää sen. Toki äiti juttelee hänen kanssaan puhelimessa muutan kerran viikossa, mutta..
"Har du berättat det?"
"Nej, men du måste berätta!" Isän ääni on vaativa. Tiedän etten voi taivutella häntä enää mitenkään olemaan hiljaa.
"Okej, men nu behöver jag nio hundra euro, kom ihåg det", yritän vakuutella häntä.
"Visst. Jag frågar din mamma imorgon."
"Jag förstår ju! Pus och vi ses!"

Suljen puhelun. Paskat. Miten edes kuvittelin, että voisin pitää tämän salassa äidiltä? Unissaniko? Pitää miettiä lähestymistapaa asiaan. Yhtäkkiä kaikki tuntuu niin h*lvetin vaikealta. En keksi yhtään tapaa, millä voisin vielä saada äidin ymmärtämään. Ehkä voisin kuitenkin lykätä tätä vielä huomiseen. Isi tapaa soittaa illan suussa. Parhaat ideat syntyvät tallilla, joten päätän suunnata loppuillaksi sinne lievittämään samalla nopeasti kasvavaa ahdistustani.

24.12.
Kokoonnuimme perheemme kanssa tavanomaiseen jouluillallisenviettoon kuuden aikoihin. Meillä oli tapana viettää aatto perheen kesken siis vain minä, äiti ja isä. Joulupäivänä meillä kokoontui saman pöydän ääreen lisäksi toinen mummoni, serkkuni, tätini ja oikeastaan suuri osa suvusta isän puolelta. Lisäksi kävimme parin äidin puolen sukulaisen luona kylässä.

Tänä jouluna ennen niin mukava illallisen vietto tuntui kuin väistämättömältä pahalta. Olin luvannut, että kertoisin äidilleni hevosharrastuksesta, mutta en ollut kertonut. Isä oli aiemmin sanonut kysyvänsä häneltä, mutta en ollut varma oliko isä kysynyt, sillä äiti ei ollut puhunut mitään. Viime aikoina hän oli toki vaikuttanut jotenkin kaukaiselta ja vihaiseltakin minulle, mutta en voinut olla varma, oliko äiti siitä vihainen, sillä olimme riidelleet hieman aiemmin muista asioista. Joka tapauksessa joulu oli juhannuksen lisäksi ainoa hetki vuodesta, kun isä varmasti oli kotona. Hän saapui aina juuri sopivasti illallisaikaan jouluaattona. Minä ja äiti laitoimme yleensä yhdessä jouluruuat, kuten tänäkin vuonna. Nyt äiti oli kuitenkin tavanomaista hiljaisempi. Olin lähes varma, että asia otettaisiin puheeksi ruokapöydässä, jossa perheemme asiat tavanomaisesti puitiin, ellei sitten puhelimen välityksellä.

Kellon löydessä tasan kuusi olimme kaikki istuutuneet pöytään tavanomaista hiljaisempina, mitä nyt isä oli selittänyt jotain työkuvioitaan ja kysellyt kuulumisia. Sitten hän loi minuun merkitsevän katseen ja avasi suunsa, mutta ehdin juuri ja juuri viedä puheenvuoron ennen häntä:
"On muuten tosi hyvää tämä rosolli, vaikka itse sanonkin!"
"Niin on!" hän kehui "tuota, Josefin, olisiko sinulla jotain kerrottavaa äidillesi?"
Nyt äiti kääntyi katsomaan minua yllättyneen näköisenä.
"Niin kuin mitä?" Tivasin.
"Noh, mikä se nyt oli, siis Vilasta?" Mistä isä tiesi ettei äiti tiennyt?
"Ei oo mitään kerrottavaa", ilmoitin napakasti. Ilmapiiri oli hämmentynyt puolin ja toisin.
"Hur så?" Tästä en pitänyt, kielivaihtui aina, kun vaikeuksia oli tiedossa.
"Olen 18 ja vastaan omista asioistani itse!" Tiuskaisin vähän turhankin ärhäkästi. Äiti vaikutti hämmentyneeltä, mutta eniten häntä taisi ihmetyttää minun ja isän kireät välit.
"Tämä ei ole ihan sama, sinä asut kuitenkin vielä kotona ja me maksamme harrastuksesi!" Isä ei vaikuttanut tyytyväiseltä ja alkoikin samantien selittää tapahtunutta äidille. Minulle riitti, lähdin pöydästä.

27.12.
Kaksi päivää oli sujunut suhteellisen rauhassa, sitten isän lähdettyä käymään ilmeisesti kaupassa, äiti koputti huoneeni oveen.
"Joo, mitä?" Kysyin ja avasin oven. Emme olleet juuri puhuneet näinä kuluneena kahtena päivänä, eikä minulle ollut vielä selvinnyt hyvin mitä mieltä äiti oli tästä kaikesta. Menimme olohuoneeseen, johon sohvalle äiti oli asettanut valokuva-albumin ja jonkin kansion. Istuimme hetken hiljaa samalla, kun hän näytti joitain kuvia. Kaikissa niissä minä istuin hevosen selässä. Jossakin kuvassa olin juuri verryttelemässä maasto-koetta varten, toisessa hyppäsin kotikentällä okseria. Kolmannessa kuvassa ratsastin ponillani nauraen takapihallamme, jos sitä nyt ratsastukseksi voi sanoa, kun ponilla oli päässä riimu ja se vei minua puskasta puskaan. Sitten äiti näytti lehtileikettä, jossa oli juttu minusta kahdeksan vuotiaana otsikolla "Nuoren ratsastajan kehityspolku". Siinä kerrottiin yleisellä tasolla kuinka pitkä prosessi oli huippuratsastajaksi kehittyminen ja tähän oli liitetty kertomusta omasta kehitystaipaleestani siihen mennessä. Pitkän hiljaisuuden jälkeen katsoin häntä kysyvästi.
"En voi kieltää sinua harrastamasta lajia, johon olen kasvattanut sinut sisälle", hän totesi lopulta.
"Ymmärrän sinua, mutta toivoisin myös, että sinä ymmärrät minua. Kaikista eniten toivon, ettet sinä joutuisi koskaan kokemaan tätä samaa."

Äitini oli joutunut maastoesteradalla ratsastusonnettomuuteen, jossa oli ollut hänen henkensä uhkana. Hän oli ollut viisi päivää koomassa ja hänen jalkansa oli jouduttu amputoimaan, niiden jäätyä hevosen alle.
"Ymmärrän."
"En haluakaan enää harrastaa kenttäratsastusta, mutta ilman esteitä tämä olisi yhtä tyhjän kanssa. Hyppään siis rataesteitä, mutta käytä aina turvaliiviä ja kypärää hyvätessäni", lupasin.