Trixien päiväkirja

En ollut pysyä housuissani lentomatkalla Saksasta takaisin kotosuomeen. Se johtui pääosin siitä, että tällä kertaa mulla oli mukanani uusi hevoseni, kuvankaunis hannovertamma Beatrix, jota olin lähtenyt Regensburgista asti hakemaan. En oikeastaan ollut edes vaivautunut vilkaisemaan, mitä Suomella olisi ollut tarjottavanaan, vaan marssin oikopäätä Itämeren toiselle puolelle. Vaikka en ollut ensimmäistä kertaa hakemassa hevosta ulkomailta, tuntui jännitys silti kutkuttavana vatsanpohjassa. Kone laskeutui lentokentälle ja pian matkasimme tamman kanssa kohti Kaajapurojen tallia.

”Sehän tulee hyvin ulos”, Verneri hymähti Trixien kävellessä lastaussiltaa rauhallisesti alas. Se tuntui olevan hieman apaattinen.
”Varmaan vaan väsynyt matkan jäljiltä”, virnistin. Eiköhän tammaan löytyisi jotain eloa muutaman päivän jälkeen. Ruunikko katseli hölmistyneenä ympärilleen tallipihalla.
”Ehkä parasta päästää tää otus nyt lepäilemään”, tuumin ja lähdin taluttamaan tammaa Vernerin perässä kohti tallia.

”Tässä olis sille karsina”, brunette liu’utti boksin oven auki. Trixie pyörähti kertaalleen ympäri ja pysähtyi sitten juoma-automaatille.
”Eiköhän tää tästä”, hymähdin katsellen hevostani.  ”Vielä olis edessä sopivien suitsien löytäminen.”
Tamman mukana oli tullut satula ja suitset, jotka sopisivat käyttöön toistaiseksi. Muita varusteita mä olinkin hankkinut pitkin kuukautta. Trixie asteli takaisin karsinan ovelle ja työnsi turpansa kaltereiden välistä. Mun nostaessa käteni ylös sen turpa katosikin jo toiseen suuntaan. Hymähdin tammalle. Hyvä tästä vielä tulisi.

Puolipidäte, pohje, laukannosto. Vaaleanruunikko tamma pyrähti laukkaan ja ponkaisi innostuksissaan vauhtia niin, että ensimmäinen laukka-askel muistutti näkymättömän kavaletin ylitystä. Nopeasti laukka kuitenkin tasaantui pyöreäksi ja rennoksi etenemiseksi. Taputin tammaa kaulalle ja siirsin sen takaisin ravin kautta käyntiin. Hevonen venytti rentona kaulaansa kohti maata ja annoin sille pidempää ohjaa.

Mä olin valtavan ylpeä Trixiestä. Vaikka se olikin vielä nuori ja raaka, oltiin me kuitenkin edetty hurjin harppauksin lyhyessä ajassa. Tamma tuntui olevan erityisen motivoitunut oppija ja kaikki oli tuntunut toistaiseksi vähän liiankin helpolta. Ehkä se kohta keksisi itselleen jonkun murrosiän ja alkaisi kiukuttelemaan jokaista pientä apua vastaan. Tai ehkä sen kapasiteetti ei riittäisikään korkeille esteille ja mä joutuisin heittämään kisahaaveilleni hyvästit. Mutta ihan turha lähteä maalailemaan kauhuskenaarioita vielä tässä vaiheessa, kun kaikki sujui suunnitelmien mukaan.

Mulla ei ollut juurikaan odotuksia tämänpäiväisiä kilpailuja varten. Kyseessä olivat kuitenkin Trixien ensimmäiset kilpailut tällä tasolla, eikä me oltu muutenkaan starttailtu vielä kovinkaan paljoa. Tarkoituksena oli siis lähteä hakemaan kisakokemusta ja rutiinia tällä tasolla, vaikka totta kai parhaamme yritettäisiin. Trixie ei kuitenkaan ollut viimeaikoina ollut parhaimmillaan tilanteessa, jossa oli runsaasti muita ratsukkoja paikalla, vaan se tuntui säikkyvän ja stressaavan vähän liikaakin. Ehkä oikeastaan olisi ollut parempi osallistua vähän pienempään luokkaan, ihan vain varmuuden vuoksi.

Kisapäivänä Trixie tuntui kuitenkin olevan melko rauhallinen, ja kulki traileriinkin yllättävän helposti. Auburniin päästyämme se kuitenkin aloitti kyttäämisen ja oli verryttelyssä jäykkä. Vaati runsaasti työstämistä ennen kuin sain tamman rentoutumaan edes aavistuksen, mutta sen korvat kääntyivät silti sekunnin sadasosassa jokaisen pienen tavallisesta poikkeavan rasahduksen suuntaan.

Jos tamma säpsyili verryttelyssä, niin maneesiin tuomarien ja yleisön eteen päästessämme se vasta jännittyikin. Onneksi meidän ei tarvinnut ratsastaa suoraa päätä radalle, vaan saimme totutella maneesin vilinään jopa kolmen ratsukon verran. Siinä ajassa Trixie ehti todeta, ettei kukaan ollut hyökkäämässä katsomosta sen kimppuun ja radalle ratsastaessamme tamman kiinnostus vaihtui edessä oleviin esteisiin.

En yrittänyt ratsastaa mitään maailmanennätysaikaa, vaan pikemminkin puhtaan ja huolellisen radan, josta jäisi hevosellekin hyvä fiilis. Trixie hyppäsikin hyvin ja huolellisesti, mutta tuntui kyttäävän aavistuksen katsomopäätyä. Perusradasta me suoriuduttiin kuitenkin ilman pudotuksia ja saatoimm jatkaa uusintaan.

“Se oli aika jännittynyt”, Amanda kommentoi suorituksemme jälkeen sivellen vaaleanruunikon tamman turpaa.
“Noh, eiköhän se siitä rentoudu, kun ikää ja kokemusta karttuu”, hymähdin. Uusinnassa oli tullut kaksi pudotusta, johtuen pääosin tamman säpsyilystä. Trixie oli kuitenkin edennyt paljon siitä, millainen se oli saapuessaan, eikä ollut enää läheskään yhtä vaikea kilpailupaikoilla. Tämänpäiväinen suoritus oli meille kuitenkin ihan hyvä ja seuraavissa osakilpailuissa menisi varmasti taas vähän paremmin.