Tutustumista tuntemattomaan (off)

Mä olin vihdoin löytänyt oman potentiaalisen kilpahevoseni, mutta mihin sen majoittaisin, siinäpä vasta mysteeri. Olin tutkiskellut talleja asuinpaikkakuntani ympäriltä, mutta sopivan löytäminen tuntui olevan työn ja tuskan takana. Kaikein helpointa tietekin olisi, jos talli olisi lähellä Auburnia, niin työpaikka olisi ainakin lähellä. Harmi, ettei Auburnissa ollut enää tilaa, olisi ollut kätevää majoittaa hevonen omalle työpaikalle.

Harpoin pitkin tallikäytävää kohti tallitupaa, toiveikkaana siitä, että joku olisi keittänyt jo valmiiksi kahvia. Hoitopaikalla seisova suuri musta puoliveriori sai mut kuitenkin pyrähtymään hetkeksi. Taasko tänne oli hankittu uusia hevosia, niitähän tuntui ilmestyvän kuin sieniä sateella. Musta katsoi mua uteliaasti, enkä voinut olla ihastelematta sen komeaa ilmettä. Mustat hevoset olivat aina tehneet muhun vaikutuksen, vaikka värillä ei muuten ollutkaan mulle mitään väliä. Tärkeintä että hevonen oli hyväluonteinen ja osaava.

Kohotin kättäni kohti mustaa turpaa, kun kuulin askelia takaani. Hoitopaikkaa kohden käveli ruskeahiuksinen mies, joka oli mulle entuudestaan tuntematon. Vaikka toisaalta lähes joka toinen tallilla kävijä oli mulle tuntematon, kun en mä täällä kuitenkaan joka päivä pyörinyt.
"Onko tää sun hevonen?" kysyin uteliaasti tulijalta.

mukaan @Verneri K.

Pikku pakkanen oli saanut tummahiuksisen miehen pukeutumaan paksuun maastonvihreään parkatakkiin ja nahkarukkasiin. Verneri veti kylmää ilmaa keuhkoihinsa ja nappasi trailerista mustan harjalaukun, jonka tämä heitti huolettomasti olalle. Lyhyt matka kotitallilta Auburniin oli suorastaan pelastus seuraavan kilpailukauden kannalta, sillä pellolle kyhätyn pikkukentän pohja oli jo näin marraskuun alussa erittäin kehno - lanauksesta huolimatta. Verneri painoi avaimista Subarun ovet lukkoon, mutta jätti tuttuun tapaan trailerin lastaussillan auki.

Love seisoi ryhdikkäästi korvat hörössä hoitopaikalla katsellen suurilla silmillään kiinnostuneesti edessään seisovaa vierasta miestä, joka ojensi kättään mustaa kohti. Verneri kohotti kulmiaan ja käveli kaksikkoa kohti, yrittäen tunnistaa hevoseensa tutustuvaa miestä. Auburnissa tuntui tulevan uusia kasvoja harva se päivä vastaan, eikä viikonpäivät riittäneet kaikkiin tutustumiseen: Verneri laski harjalaukun maahan, jolloin vaaleahiuksinen mies kääntyi rennosti hymyillen tätä kohti. Utelias kysymys sai sotaveteraanin hymähtämään ylpeänä.
"Jep! Eikö oo aika magee", Verneri käveli orin viereen ja taputti tätä kaulalle.
"Kaajapuro", tummahiuksinen ojensi kätensä miehelle reippaasti.
"Verneri Kaajapuro".

Mies vaikutti olevan selkeästi ylpeä oristaan, eikä suotta, olihan se varsin komea. Epäilemättä kilpahevonen, mikä ei toisaalta ollut mikään ihme täällä. Auburnin puitteethan oli suorastaan luotu kalliiden kilpahevosten kanssa treenaamiseen.
"Vaikuttava", nyökkäsin hymyillen ja tartuin miehen ojentamaan käteen. "Mikael Gren."
"Asuuko se täällä?" kysyin aavistuksen hämmentyneeltä. Mä olin luullut, että tietäisin kaikki Auburnin hevoset sentään edes ulkonäöltä, olinhan mä täällä kuitenkin töissä. Ehkä kaksikko oli muuttanut vasta äskettäin, eikä tieto ollut kulkeutunut vielä minulle asti. Enhän mä vähään aikaan ollut tallivuoroja tehnytkään.

Vaaleahiuksinen mies esittäytyi Mikaeliksi, ja toisin kuin Verneri oli kuvitellut, nimi ei kuulostanut ollenkaan tutulta. Ja se, jos jokin, oli Kallan kaltaisessa kylässä harvinaista. Sotaveteraani oli kuitenkin otettu Loveen kohdistuvasta ihailusta, joten tämä piti Mikaelia ensivaikutelman perusteella "hyvänä jätkänä".

"Ei, mulla on oma talli tossa muutaman kilometrin päässä", Verneri silmäili Lovea tuttavallinen hymy kasvoillaan.
"Tarvitaan kuitenkin treenaamiseen muutakin kun vino perunapelto, joten tein Sokkien kanssa diilin maneesin vuokraamisesta", mies naurahti omille sanoilleen haroen tummia hiuksiaan.
Eihän Vernerin vanhempien mailla sijaitseva talli kenttineen sentään niin huono ollut, kuin mitä tämä antoi Mikaelin ymmärtää, mutta kansainvälisille esteradoille tähdätessä talviolosuhteet huonopohjaisella kentällä olivat haastavat treenaamiselle. Varsinkin, kun Loven kanssa rutiinia tarvittiin nimenomaa radan ratsastuksessa.

"Onko sulla täällä oma hevonen, vai mihin kastiin jätkä kuuluu?" Verneri hymähti, ja nauroi mielessään ajatukselle siitä, kuinka tarkkaan Isabella ja Amanda olivat mahdollisesti tallilaisensa asettaneet hierarkiassa omiin luokkiinsa.

Mun kulmat kohosivat hitusen miehen mainitessa omistavansa tallin. Tällä seudulla niitä talleja tuntui tosin olevan lähes joka nurkalla, joten liekö tuo edes yllätys.
"Noh, täällä on ainakin puitteet kunnossa", hymähdin miehelle, enkä voinut olla pohtimatta, mitäköhän Auburnin maneesin vuokraus mahtoi kustantaa. Varmaankin pienen omaisuuden.

"Ei mulla omaa täällä oo, ihan vaan ratsuttajan pestissä toimin ja teen satunnaisia tallivuoroja", selostin ja astuin pienen askeleen sivulle Vernerin hevosen hamuillessa mun olkapäätäni.
"Vaikka satuin kyllä just ostamaan yhden estepelin, joka nyt toistaiseksi asuu vielä Saksassa kunnes mä keksin jostain asuinpaikan sille, tänne kun ei taida mahtua enää enempää hevosia."

"Ei sun tallilla sattuis olemaan vapaita karsinapaikkoja?" keksin samassa melkein hämmentyen omasta oivalluksestani. Verneri kuitenkin vaikutti ihan reilulta ja hyvältä tyypiltä, mitä nyt näin lyhyen kohtaamisen perusteella voi ihmisestä tulkita. Olihan tapaaminen sujunut ainakin paremmin, kuin nimikaimani kanssa aikoinaan.