Turhan aikainen aamu (off)

Maanantaiaamuna herätyskello herätti mut taas ihan liian aikaisin, eikä ulkomaailman vallannut pimeys tehnyt tallille lähtemistä yhtään helpommaksi. Lento Saksasta oli laskeutunut eilen myöhään illalla, eikä yöunet olleet lainkaan riittävät. Miksi ihmeessä olin varannut niin myöhäisen lennon, vaikka tämän päivän aamuvuoro oli ollut tiedossa jo jonkin aikaa. Koska mä olin sortunut torkuttamaan lähes kaksikymmentä minuuttia, ei aikaa aamutoimille juurikaan jäänyt, vaan jouduin skippaamaan aamukahvin. Nopea suihku ja hampaiden harjaus ennen pukeutumista ja olin valmis lähtemään. Onneksi tallilla saisi varmasti keittää kupillisen höyryävää kahvia.

Vasta tallilla muistin mun vuoron olevan Isabellan kanssa. En oikein tiennyt, miten nainen suhtautui muhun, sillä ei me oltu sen kummemmin juteltu aiemmin. Mulla itselläni oli vähän sellainen fiilis, että Isabella yritti kaikin keinoin olla asiallinen ja tiukka, mutta ei kai kukaan voinut normaalisti sellainen olla? Kello näytti kymmentä vaille seitsemää, joten harpoin ensimmäisenä tallitupaan keittämään kahvia. Kyllähän kymmenessä minuutissa ehtisi hyvin. Nopeasti mä olin saanut kahvinkeittimen ladattua ja pian se porisi tuttuun ääneen tiskipöydällä. 6:54, tässähän tulisi pian kiire.

Odotellessani kahvin tippumista päätin lähteä jo kohti rehuhuonetta. En uskonut Isabellan katsovan kovinkaan hyvällä myöhästymistä, joten täytyisi käydä hakemassa kahvi jossain muussa välissä.
"Hyvää huomenta, neiti Sokka", kajautin kuuluvasti ystävällisen hymyn kera astuessani rehuhuoneeseen, jossa brunette oli jo valmistelemassa aamuruokia.

Mukaan siis @Isabella S.

Isabellan vastauksestä päätellen tämäkään ei liiemmin nauttinut aamuheräämisistä, mutta kukapa olisi. Naisen väkinäinen yritys ystävällisyyteen sai mut virnistämään aavistuksen huvittuneesti, hän ei selkeästi ollut kaikista puheliainta aamutalliseuraa.
"Selvä homma", nyökkäsin naiselle, kun tämä pyysi mua täyttämään seuraavan kärryn ruuat. Mut yllätti myös positiivisesti se, että Isabella oli jo aloittanut jakamalla heinät. Vähemmän hommaa siis mulle, ellei perijätär mielivaltaisesti nakittaisi mua siivoamaan vastavuoroisesti kaikkia karsinoita.

"Mä muuten laitoinkin jo kahvit tulemaan valmiiksi ihan sua varten", virnistin naiselle, vaikka mä olinkin ajatellut lähinnä itseäni laittaessani kahvinkeittimen tulille. "Kahvipöytä katettu ja sitä rataa."
Isabella poistui rehuhuoneesta kärryineen ja mä aloin täyttämään seuraavaa. Saatuani hetken kuluttua kärryn valmiiksi lähdin Isabellan perässä jakamaan ruokia. Suuntasin kärryjen kanssa kohti Leevin karsinaa, josta jatkaisin sitten kohti toista päätyä.

Aamutallin tekeminen ei tosiaan kuulunut suosikkitöihini tallilla ja tästä syystä olinkin iloinen, ettei mulla ollut omaa tallia. Vähän liikaa vastuuta ja hommaa, sen sijaan tämä kiertävän valmentajan ja ratsuttajan pesti oli juuri omiaan mulle. Kyllä tällaiset ajottaiset tallivuorotkin siinä sivussa menivät, ainakin tällaisella luksustallilla. Saatuani tyhjennettyä viimeisetkin ruuat kärrystä karsinoihin suuntasin tallitupaan, jossa Isabella jo istuikin kahvikuppi kädessä.
"Toivottavasti mullekin jäi kahvia", tokaisin kävellessäni keittiötasolle ja nappasin kaapista puhtaan mukin. Kahvinhimon lisäksi mulla oli kamala nälkä jo tässä vaiheessa. Olisi pitänyt herätä aikaisemmin ja syödä jotain aamupalaa.

Sain jaettua oman osuuteni väkirehuista Mikaelia nopeammin ja siirryin jo kahvintuoksun huokuttelemana tallitupaan. Kuulin Ellien puhuvan siitä eräänä päivänä kahvihuoneena, mikä olisikin huomattavasti osuvampi nimitys. Kaadoin itselleni kahvia kauramaidolla ja noukin jääkaapista aamulla valmistamani eväsleivät.

Olin juuri istahtanut alas, kun Mikael ilmaantui huoneeseen tavanomaisesti vitsaillen. Hitto että joku jaksoikin olla aina hyväntuulinen, mietin happamasti.
"Tietenkin sitä jäi", vastasin miehen kysymykseen ja irvistin sisäisesti. Luuliko se oikeasti, että ehdin alle viidessä minuutissa hörpätä koko pannullisen? Tuskinpa. Epäilin vahvasti, että kyseessä oli taas yksi typerä vitsi. Lirkutelkoon omalla ajallaan ja sille toiselle siskolle.
Väläytin miehelle kuitenkin hymyn, sellaisen kaikista kyynisimmän ja epäaidoimman asiakaspalveluun tarkoitetun ilmeen. Mokoma virne meni silti aina läpi kuin väärä raha. Mikaelkin hymyili minulle pienesti takaisin, mutta tarkkasilmäisenä miehenä tämä katsoi minua hieman pidempään kuin olisi ollut tarve. En kuitenkaan vaivannut päätäni, miettiköön minusta ihan mitä halusi.

Haukkasin ensimmäisen puraisun muhkeasta ruisleivästä, kun tallituvassa kaikui Mikaelin vatsan murina.
"Jäikö aamiainen väliin?" naurahdin. Olisin kuollakseni halunnut pitää kunnon ruokateatterin miehen edessä ja nautiskella tahallisen hitaasti, mutta en varmasti haluaisi työskennellä koko loppupäivää nälkäisen ihmisen kanssa. Minusta itsestäni tuli ainakin ihan hirveä peto ja Mikaelia en vielä tuntenut. Parempi estää nälkäkiukku ja esittää samalla vaivalla erinomaista esimiestä.

"Jääkaapissa on banaania, mustikoita ja leipätarvikkeita, kuiva-ainekaapissa kaurahiutaleita. Minulla on nyt niin paljon aamuvuoroja itselläni, että toin jotain aamiastarpeita tänne. Ota mitä haluat. Ja ai niin - jos haluat hypätä suoraan epäterveelliseen lounaaseen, niin pakastelokerosta löytyy Billy's pakastepizzoja. Älä kerro kenellekään että olen ostanut moista moskaa. Nehän on saattaneet jäädä sinne vaikka Jonnylta", hymyilin viekkaasti. Syököön hitto vie kaiken.

Jatkoin omaa aamiaistani ja mietin, täytyisikö minun yrittää tutustua mieheen ennen kuin tuomitsisin tämän lopullisesti. Muutaman minuutin arpomisen ja sisäisen kamppailun jälkeen päädyin avaamaan suuni.
"Miten olet viihtynyt? Riittääkö Kallassa tai Suomessa ylipäätään töitä ratsuttajalle?" kysyin. Olin jopa oikeasti kiinnostunut vastauksesta, enemmän kylläkin ammatillisesti kuin Mikaelin näkökulmasta.

Isabellan kärkäs vastaus kahvikysymykseen sai mut melkein hämmästymään. Oliko nainen noussut aamulla väärällä jalalla vai mistä moinen ärtymys? Bruneten kasvoille nousi aavistuksen väkinäiseltä näyttävä hymy, johon mä tietenkin tapani mukaan vastasin, vaikkakaan en yhtä leveästi kuin yleensä. Jokin Isabellaa tuntui häiritsevän, vai oliko nainen kenties kaikkia kohtaan yhtä tyly. Ja mä kun luulin, että Amanda olisi se jääkuningatar.

Kaadoin itselleni kuppiin höyryävää kahvia. Ehkä tällä vireystila lähtisi itse kullakin nousuun. Isabellalta löytyi tietenkin herkullisia eväitä, jotka saivat munkin vatsan murisemaan. Kiusallista. Yllättäen nainen kuitenkin kehotti mua ottamaan syötävää jääkaapista, josta löytyikin kyllä vaikka mitä. Mua ei tarvinnut käskeä kahdesti, vaan kiitin brunettea ja tein pari leipää itsellenikin, jotten kuolisi nälkään kesken tallivuoron. Tukeva lounas olisi silti paikallaan.
”Kiitos, taidan jättää pizzat silti jollekin toiselle nälkäiselle”, hymähdin ja kävelin pöydän ääreen leipien ja kahvikupin kera.

Hetken aikaa nautimme aamiaisesta kaikessa hiljaisuudessa. Yleensä mä olin se, joka ei pysynyt hetkeäkään hiljaa, mutta nyt mulla oli niin nälkä että puhuminen sai odottaa. Isabella kuitenkin ehti avaamaan suunsa ensin.
”Noh, eihän tää Kalla mikään ratsuttajan kultakaivos ole. Mä oikeestaan asun tossa naapurikaupungissa jossa on vähän enemmän asiakaskuntaa, erityisesti valmennettavia”, selostin ja hörppäsin kahvia, joka oli ehtinyt jo viilenemään haaleaksi.
”Valmennan siis esteillä ton ratsutuksen ohella, vähän aikaa sitten tein sitä vielä ihan täysipäiväisesti. Mutta kyllä huomaa, miten pieni hevosmaa tää Suomi oikeesti on. Kävin viikonloppuna Saksassa koeratsastamassa pari hevosta ja ne tallit on kyllä välillä ihan valtavia ja hevosvalikoima laajaa”, virnistin vähän haikeana. Mun tekisi toisaalta mieli palata takaisin Keski-Euroopan hevosparatiiseihin, mutta joku tässä koto-Suomessa tuntui vetävän puoleensa. Vaikka kyllä täällä pohjolassakin valmentajan palkalla leivän sai pöytään.

Mies vastaili mulle todella asiallisesti, eikä tuntunut ottavan kipinää kylmäkiskoisesta suhtautumisestani. Toisaalta, Mikael oli varmaan jo tottunut kanssakäymiseen Amandan kanssa. En voinut olla ainakaan pahempi. Kuuntelin vaalean pörröpään vastauksia pelkästä kohteliaisuudeta esittämiini kysymyksiin, kun yhtäkkiä kiinnostuin ja laskin kahvikuppini hetkeksi pöydälle.

"Ai, sä olitkin esteratsastaja? Jotenkin kuvittelin Amandan työskennelleen huippukoulutallilla, mutta toisaalta, ei me olla niin tarkkaan elämistämme ulkomailla edes puhuttu", hymähdin. "Taidat olla aika hyvä? Ama tuskin katsoisi verryttelyistä vastaavaan päinkään."
Tarkkailin miestä kiinnostuneempana, tästähän saattaisi jopa olla jotakin valmennusapua.
"Ja anteeksi vielä, että aloitin väärällä jalalla. Oikeasti me tarvittaisiin varmaan vielä yksi tallityöläinen, joten kiukustuin Amandalle tämän palkattua ratsuttajan. Ei tuntunut niin olennaiselta minusta, varsinkin kun tunnun olevan meistä kahdesta se, joka paikkaa puuttuvat vuorot."

Huokaisin, ja yritin tosissani heittää ennakkoluuloni romukoppaan. Mikael oli sitä paitsi ihan hauskannäköinen. Vielä yksi asia kaihersi kuitenkin mieltäni, ja aioin vakaasti ottaa sen vielä puheeksi miehen kanssa.

”Joo, pääasiassa esteitä valmennan, mutta nuorten hevosten ratsutus on myös lähellä sydäntä, ja Leevin kauttahan mä Amandaankin tutustuin”, selostin. Nainen tuntui yllättyvän mun lajivalinnasta, eikä vaikuttanut enää aivan niin viileältä. Virnistin Isabellan seuraavalle kommentille.
”No en mä ihan noviisikaan ole, aikoinaan tuli kilpailtua esteillä paljon Keski-Euroopassa, mutta se sitten vähän jäi, kun tuli noi valmennus- ja ratsutushommat enemmän mukaan kuvioihin. Tekee taas mieli kyllä alkaa treenaamaan ja kilpailemaan itsekin, siks mä oikeastaan etsinkin uutta hevosta”, kerroin naiselle.

Isabella vaikutti olevan jo hieman kiinnostuneempi mun vastauksista. Ehkä se oli luullut mun olevan joku ylimielinen kouluratsastaja, joka käyttäytyisi siihen tyyliin, kuin mun kaimani Mikael. Isabella ryhtyi jopa pahoittelemaan aikaisempaa ja seuraava lause jo selittikin, miksei brunette ollut ihastunut muhun heti ensinäkemältä.
”Ei se mitään, ymmärtäähän tuon”, hymyilin naiselle.
”Mä tosiaan tekisin muuten mielelläni enemmän vuoroja, mutta kun on niitä valmennusasiakkaita aina muutamana päivänä viikossa”, sanoin pahoitellen, vaikka tosiasiassa olin ihan tyytyväinen, etten ehtinyt heilua joka päivä talikon varressa. Leivät hupenivat mun vatsaan ennätysvauhtia ja kiitin Isabellaa siitä, että olin saanut aamiaista vuoron lomassa.

Mikael alkoi olla jo liiankin miellyttävä ja tulisin tarvitsemaan jonkun muun kiukuttelun kohteen. Tai sitten minun tarvitsisi vain palkata taas uusi tallityöntekijä, jotta voisin keskittyä oikeisiin töihini. Lopettelimme aamiaisen, josta Mikael kiitteli kohteliaana. Kaikessa hiljaisuudessa loimitimme ja tarhasimme hevoset, ja kun viimeisinkin hevosparka päätyi tihkusateeseen ulkoilemaan, aloitimme karsioiden siivouksen.

Mikael hyräili hyväntuulisena, itse keskityin vain pikkutarkkaan kikkareiden keräilyyn. Olin karsinoidenkin siivouksessa vähän turhan perfektionisti, joten Mikael teki työnsä vähän minua nopeammin. Siivosin juuri Minan karsinaa, kun sain ajatuksen.
"Mikael?" aloitin, ja hyräily lakkasi. "Kiinnostaisiko sinua auttaa Minan ja Vilan ratsutuksessa, siis aina silloin tällöin? Varsinkaan kouluhevosen ratsustuksesta minulla ei ole niin suurta kokemusta, kun taas este- ja kenttäsukuinen Vila on muuten vaan melkoinen pakkaus. Tammalle tekisi oikein hyvää päästä useammin kunnon töihin", höpöttelin. Pohdiskelin, että pippurinen Vila saattaisi toimia hyvin miesratsastajan alla. Mammalomansa jälkeen Vilan ratsutus ei ollut vielä päässyt kunnolla etenemään, sillä kärsin melkoisesta aikapulasta.

Karsinoiden siivous ei ollut koskaan ollut suosikkipuuhaani, ja pyrinkin hoitamaan tämän pakollisen pahan mahdollisimman nopeasti. Turha jäädä siivilöimään kuiviketta turhan tarkasti, kunhan vain boksit olisivat tarpeeksi siistit. Huomasin Isabellan tekevän huomattavasti tarkempaa hommaa, keräten pienimmätkin muruset kottikärryihin. Virnistelin itsekseni. Mikäs siinä, saihan sitä aikansa käyttää miten halusi. Yhtäkkiä brunette huhuili mua ja hiljenin hetkeksi.
”Hmmh?” hymähdin viestiäkseni kuuntelevani.

”Ehdottomasti”, vastasin virnistäen Isabellan ehdotukseen. ”Sitähän varten mut on palkattu. Ihan grand prix tasolle asti mun erikoistuminen ei taida riittää, mutta kyllä mä oon koulupuolenkin nuoria hevosia ratsukouluttanut”, pohdin. En tosiaan ollut esteratsastajana juurikaan treenannut vaativampaa koulua, puhumattakaan kouluratsun kouluttamisesta korkealle tasolle. Mutta kyllä mä nuorta hevosta pystyisin eteenpäin viemään.

”Miten usein sä ajattelit, että kävisin selässä?” tiedustelin Isabellalta ja laskin samalla päässäni tulevia vapaa-ajan tuntejani. Hevosen oston myötä niitä tulisi tuskin olemaan kovinkaan montaa, etenkään jos ottaisin hirveästi ylimääräisiä hommia. Jos vain vuorokaudessa olisi enemmän tunteja, sanotaan vaikka tuplamäärä. Saimme pian kaikki karsinat siivottua, vaikka Isabellan perusteellisuuden myötä mun kontolle jäikin niitä useampi. Mutta ehkä ihan reilua niin.

"Täytyy varmaan joskus houkutella Amanda sen selkään, mutta just nyt sillä ei tunnu olevan yhtään kärsivällisyyttä millekään muille kuin GP-tasoisille ratsuille. Ja siis laadukas läpiratsastus riittää kyllä, eikä sun tarvitse ottaa siitä sen enempää paineita. Ratsastat kun ehdit ja maksetaan sitten sen mukaan. Etsin sille varmaan vuokraajan, niin saan itse keskittyä este- ja kenttätammoihini", vastasin. Mikael nyökkäili ja viimeistelimme karsinoita.

Siirryimme tallitupaan lounaalle. Mussutin kanasalaattiani hyvällä ruokahalulla, kun päätin yllättää Mikaelin kysymykselläni.
"Mitä sä haluat mun siskosta?"
Söin vielä hetken ja nostin sitten katseeni Mikaeliin.

Vihdoin ja viimein pääsin syömään lounaseväitäni, sillä mulla oli jälleen ihan kamala nälkä. Aamuvuorokin olisi pian ohi, jäljellä olisi enää päiväruokinta ja iltaruokien valmistelu. Yhtäkkiä Isabella avasi suunsa, ja tämän kysymys yllätti mut täysin. Laskin haarukan takaisin lautaselle ja vastasin muutaman sekunnin viiveellä.

"Vaimon, pari lasta ja tietenkin oman kartanon", virnistin sitten naiselle. "Ei vaan, vakuutan kyllä, että mun aikeet sun siskoas kohtaan on ihan kunnialliset."
Mun epämääräinen lausahdukseni Isabellalle ei oikeastaan vastannut kysymykseen, mutta omat ajatukseni eivät olleet kovinkaan selkeät. Meidän välit olivat Amandan kanssa olleet "vähän puhetta, enemmän toimintaa" -tyyppiset, eikä mitään vakavia keskusteluja oltu missään vaiheessa käyty. Mutta jokin siinä naisessa veti mua puoleensa kuin magneetti - muukin kuin upea ulkokuori - eikä mua oikeastaan ollut vähään aikaan edes kiinnostanut kukaan muu nainen.

"Olisko sitten päiväruokien aika?" kysyin saadessani evääni syötyä ja nousin ylös pöydän äärestä.

Katselin Mikaelia kulmat kurtussa ja tarkasti arvioiden, kun tämä vastasi kysymykseeni. Äänensävy oli leikkisä ja vaimot, lapset ja kartanot tuntuivat vitsiltä. Silti Mikael vaikutti oudon vakavalta. Tunsin pienen kuristuksen kun ajattelinkin Mikaelin maalaamaa näkymää. Minusta tai Amandasta kummastakaan tuskin tulisi kovinkaan pullantuoksuista kartanonemäntää lapsineen. Pelkäsin vain, että Amanda ei välttämättä päästäisi Mikaelia niin lähelle kuin kannattaisi.

Mietteliäänä join vielä kupin kahvia lounaani päälle. Mikael nousi pöydästä ja ehdotti päiväruokien kimppuun siirtymistä.
"No, älä sitten ainakaan luovuta liian helpolla", tokaisin vielä miehelle ja kiirehdin edeltä talliin.