Mikael G. - muutakin kuin komea ulkokuori?

Mikael Gren, 29v
ratsuttaja ja valmentaja, entinen kilparatsastaja

Tarinoita Mikaelin elämästä ja urasta Auburnin ulkopuolella.

* * * * *

* * * * *

* * * * *

"Tarkotuksena oli hypätä esteiden yli, ei rymistellä niiden läpi", tokaisin punavalkoisen puomin kolahtaessa kannattimistaan maneesin pehmeälle hiekalle ja huokaisten hölkkäsin esteen luokse nostamaan sen paikalleen. Vaalea hevonen laukkasi innokkaasti ympäri maneesia ratsastajan yrittäessä epätoivoisesti hillitä sitä. Minkäs sille mahtoi, että nuorella oli virtaa.
"Se ei oo taas ollenkaan hallinnassa", huomautin Sonyalle, joka nyökkäsi harmissaan. Eetu oli ollut tavallista pirteämmällä tuulella, mikä luultavasti johtui eilisestä vapaapäivästä. Olin tarjoutunut läpiratsastamaan orin ennen estetreeniä, mutta Sonya halusi itsepäisesti selvitä ratsastuksesta itse.
"Laukkaa sen kanssa nyt muutama kierros, kun sillä tota virtaa tuntuu olevan", ehdotin ja päätin rakentaa sillävälin innarisarjan maneesin toiselle puolelle.

Sonya oli laukannut Eetun kanssa jo neljännestunnin, mutta siitä huolimatta ori pälyili ympärilleen ryhdikkäänä korvat hörössä. Sonya näytti hivenen väsyneeltä pitelemään ratsuaan, mutta naisen kasvoilla oli silti päättäväinen ilme.
"Otetaan tää sarja seuraavaks, lähestyminen ravissa", ohjeistin ja siirryin seuraamaan suoritusta sarjan sivulle. Sonya lähestyi lyhyttä sivua keventäen ja käänsi sitten hevosen kohti esteitä. Eetu näytti malttamattomalta, mutta ei rikkonut laukalle ennen sarjaa. Itseasiassa, alkutuntiin nähden ori tuli esteet verrattain rauhallisesti, vaikkakin edelleen innoissaan.
"Se näyttää jo paremmalta. Uudestaan vaan."

Kun jumppasarjaa oli hiottu melkein (ainakin ratsastajan) kyllästymiseen asti annoin ratsukolle luvan tehdä vapaavalintaiset loppuverryttelyt. Eetu ei jaksanut olla enää yhtä innostunut kaikesta, ja näytti loppuravien aikana melko rennolta ja tasapainoiselta. Oli orilla ihan kauniit liikkeetkin, siitä saisi kivan kenttähevosen tehtyä, jos Sonyalla vaan olisi hieman enemmän aikaa panostaa treenaamiseen. Voisin itsekin muuten treenata Eetun kanssa, mutta valitettavasti tämänkin komistuksen oli jollain elätettävä itsensä, ja kaverien hevosten ratsuttaminen ei tuonut leipää pöytään. Sen sijaan asiakkaiden hevosia oli kyllä jonoksi asti, minkä vuoksi olin joutunut hävettävän monta kertaa pyytämään Sonyaa tai Odelieta liikuttamaan Nitan. Toisaalta nyt kun alkaisin taas pitämään valmennuksia Simorassa, ei jatkuvasti muualla ratsutettavien perässä juokseminen enää onnistuisi, ja Nitallekin jäisi luultavasti enemmän aikaa.

Aurinkoisen ilman innoittamana Sonya päätti lähteä maastoon kävelemään loppukäynnit, joten päätin mennä tervehtimään Nitaa. Tamma käveli laiskasti luokseni tarhan portille, mutta palasi pian puuhailemaan omia juttujaan, kun tajusi, ettei minulla ollut sille herkkuja annettavana. Sen hopeankimo karvapeite kiilsi auringossa, ja sain kiittää onneani, että hyvin kummallisen ja kylmän kevään ansiosta pahimmilta kurakeleiltäkin oltiin vältytty. Kevät oli tainut vihdoin tulla jäädäkseen, sillä näin päivisin oli jo sen verran lämmin, ettei edes hyvin lyhyeksi klipattu Nita tarvinnut loimitusta.
"Avaatko tarhan portin", kuului pyyntö takaani. Odelie talutti Kostia, joka ainakin toistaiseksi tarhasi Nitan kanssa. Nita ei ollut aluksi aivan varma, miten päin olisi suhtautunut toiseen tammaan, mutta nykyään kaksikko oli ihan kelpo kavereita.
"Olkaa hyvä, neidit", ilmoitin kumartaen avatessani tarhan portin. Kosti ravasi heti Nitan luokse päästyään irti riimusta, ja hopea tamma tervehti sitä hieman luimistellen.
"On toi Nita kyllä välillä aikamoinen hienohelma", Odelie tuhahti hymyillen.
"Ja Kosti hassu hölmö", huomautin takaisin. Odelie virnisti.

Eetu ja Sonya kävelivät tallin pihaan melko pian ja suuntasimme kaikki kolme hevosen kanssa talliin. Sonya sitoi orin käytävälle ja ryhtyi riisumaan aluksi omia varusteitaan.
"Noh, joko Eetu hyppää sadankuudenkympin ratoja pudottamatta puomeja?" Odelie virnisti. "Te teette varmasti huippuaikoja, kun Eetulla on aina niin kova vauhti päällä."
Sonya pyöräytti silmiään Odelien kuittailuille ja siirtyi riisumaan satulaa hevoseltaan.
"Ei olla ehkä ihan vielä sillä tasolla, mutta kyllä niitä nopeita ratoja varmasti on tulevaisuudessa luvassa", myönsin hymyillen. "Mutta kyllä me Nitan kanssa voitetaan tää alottelijaratsukko ihan koska tahansa."
Sonya heitti minua jännesuojalla.



Satulahuone täyttyi pienistä leijuvista pölyhiukkasista kun viskelin ylähyllyltä alas jos jonkinmoista vilttiä ja loimea. Koska näin toukokuun ensimmäisellä kokonaisella viikolla saattoi jo todeta, että ehkä se talvi olisi takana päin, uskalsin vihdoin roudata Nitan tuhat ja yksi toppaloimea kotiin viemästä rajallista tilaa satulahuoneesta. Loimia oli todellakin enemmän kuin yksi hevonen koskaan saattoi tarvita, enkä tiennyt itsekään, milloin minusta oli tullut tällainen varusteurheilija. Kai nämä erinäiset valmentajan ja ratsuttajan tittelit olivat nousseet hattuun, eikä oma huippukilpuri voinut tietenkään enää käyttää samaa loimea kahta päivää peräkkäin.
"Minkä ihmeen takia oon hankkinut tän sairaan ruman vaaleanpunaruudullisen loimen?" puuskahdin ääneen ja taittelin loimen siististi paketiksi, siirtäen sen pois laitettavien kasaan. Satulahuoneen avoimen oven ohi kulkevan Odelien pää kurkisti sisään kuullessaan vaikerointini.
"Kuulinko mä oikein, ootko sä oikeasti vihdoin roudaamassa tota sun tavaramäärää täältä pois?" nainen naurahti selkeästi iloisena siitä, että saisi lisää tilaa omille varusteilleen.
"Kuulit, kuulit", vakuuttelin, ja osoitin juuri pois laittamaani loimea. "Ei sulla olis tarvetta tälle muotiluomukselle?"
Odelie irvisti. "Toi on ihan karsea, mikä sut on saanut hankkimaan tollasen?"
"No sanopa muuta, varmaan joku tilapäinen mielenhäiriö."

Loimienlajittelu-urakka kesti kauemmin kuin ajattelin, ja vasta kuuden aikaan illasta olin saanut kaikki kesän ajan tarpeettomat loimet pakattua autooni. Yhden kevyen toppaloimen olin lahjoittanut Sonyalle, joka oli jo viikko sitten ilmoittanut, että sille olisi jotain käyttöä. En tosin ymmärtänyt mitä, sillä loimi oli selkeästi aivan liian pieni Eetulle. Ehkä sonya pukeutuisi loimeen itse talvipakkasilla, kuka tietää. Kävin hakemassa tarhasta Nitan ja palasin takaisin talliin. En ollut ehtinyt vielä liikuttamaan tammaa, ja muutoinkin vähäinen yhteinen aikamme oli nyt erittäin arvokasta, sillä kesän kisakausi kolkutteli jo ovella. Nita tuntui olevan uneliaalla tuulella, ja sitä saisi herätellä varmaan muutaman kierroksen verran, ennen kuin se olisi sopivassa mielentilassa treenausta ajatellen.

Nita kulki tasaisesti ja rennosti, eikä ollut ollenkaan niin unelias, kun olin alkuun pelännyt. Se vaikutti piristyvän nähdessään esteet kentällä, ja melko nopeasti siirryin alkukäynneistä verryttelemään ravissa ja laukassa. Ratsastellessani näin sivusilmällä Sonyan mustan Audin kaartavan Simoran pihaan, ja naisen astelevan tallipihan läpi naama kiinni älypuhelimen ruudussa. Puolivälissä matkaa Sonya tajusi vilkaista myös ympäristöään, ja huomatessaan meidät kentällä muutti kurssiaan.
"Moikka, ai tekin liikkeellä näin illasta", nainen sanoi heilauttaen kättään tervehdykseksi. Hidastin Nitan käyntiin ja annoin sille vähän pidempää ohjaa.
"Joo, mulla oli pari ratsutettavaa päivällä ja sen jälkeen teinkin täällä loimi-inventaariota", virnistin. Sonya näytti huvittuneelta.
"Niin joo, se. Noh, löytyikö helmiä?"
"Aika montakin, sen siitä saa kun sä et oo lähtenyt shoppailemaan mun mukaan makutuomariksi", pyörittelin päätäni.
"Niimpä niin, aina vierittämässä syytä jonkun toisen niskoille", Sonya nauroi.



Aurinko säteili pilvettömältä taivaalta kirkkaana ja lämpimänä, mutta musta tuntui että mä hymyilin jopa leveämmin kuin se. Mulla oli ollut huippuviikko, kaikki oli mennyt juuri niin kuin pitikin. Uusia asiakkaita oli tullut oikein jonoksi asti ja mulla oli varaa valikoida parhaat ja mielenkiintoisimmat tapaukset päältä. Pysäköin Simoran parkkipaikalle valmiina vetämään Sonyalle ja Eetulle loistavan valmnnuksen. Olin kuullut, että ratsukko starttaisi ensimmäistä kertaa kenttäkilpailuissa, joten treenattavaa löytyisi jokaisesta lajista.

Sonya oli jo kentällä ravaamassa kermanvaalealla hevosella, joka viskeli päätään. Tuimat kasvot näyttivät keskittyneiltä ja kulmat olivat aavistuksen kurtussa. Tervehdin naista hymyillen, joka vastasi nyökkäämällä. Hetken aikaa mä vain katselin kaksikon menoa, kunnes aloin puuttua siihen.
"Sillä taitaa olla taas virtaa, aloita vaikka taivuttelemalla sitä volteilla ja pitkillä sivuilla. Toiselle puolelle avoa ja toiselle sulkua", komensin ja hyppäsin istumaan aidalle. Sonya teki työtä käskettyä ja yritti saada Eetuun jotain ryhtiä ja kaarta. Nuori ori olisi mieluummin edennyt vapaassa laukassa kuin taipunut ratsastajan tahtoon.

"Teillä on vähän vielä treenattavaa, mutta ihan hyvä alku", tokaisin hymyillen Sonyan kävellessä orin kanssa pitkin ohjin.
"Sano vaan rehellisesti, se näytti ihan kamalalta", nainen puuskahti. Virnistin pahoittelevasti, en tosiaan ollut ollut ihan rehellinen sanoissani.
"Nojoo, ei se kauheen hyvin menny. Onks sulla jotain mielessä?" kysyin. Sonya oli vaikuttanut vähän poissaolevalta eikä selkeästi keskittynyt ratsastukseen tavalliseen tapaansa. Olikohan jotain sattunut? Nainen pysähtyi Eetun kanssa ja laskeutui alas satulasta näyttäen vakavalta. Okei, nyt mua alkoi vähän jännittää.
"Mä en tiedä miten mä sanoisin tän, joten ehkä mä vaan sanon suoraan", Sonya aloitti vetäen terävästi henkeä. "Mä tapailen taas Danielia."
Onnistuin vain tuijottamaan Sonyaa ilmeettömänä sanomatta mitään. Nainen rypisti kulmiaan huolestuneena ja laski kätensä mun hartialle.
"Kyllä sä tiedät, ettei tää meidän säätö oo toiminu vuosiin", nainen sanoi äänellä, joka kertoi ettei tilanne ollut helppo hänellekään. Nyökkäsin pystymättä ajattelemaan selkeästi.
"Niin.. Okei.. Mun pitää nyt varmaan mennä", takeltelin ja yhdellä isolla harppauksella käännyin ympäri poistuen kohti parkkipaikkaa. Mä tarvitsin nyt ison oluen ja jallushotin.