xoxo Amanda Sokka

Pyörittelin hopealusikkaa lämpimänä höyryävässä kanttarellikeitossa. Torstai-iltapäivän lounas sointui täydellisesti yhteen ulkona vallitsevan ruskan kanssa, mutta koska minulle metsän antimista valmistettu kermainen soppa oli vasta aamupala, en jaksanut kiinnittää unisilla silmilläni sen visuaaliseen kauneuteen huomiota.

Sen sijaan Isabella, joka oli jo hyvän tovin liikuttanut suutaan mutta jonka puhetta en kuullut kuulokkeissa pauhaavan popin takia, tiesi kanttarellikeittonsa olevan instafood-ainesta. Siskoni pyöräytti syvää lautasta saadakseen pinnalle asetellut persiljat parempaan kulmaan ja nappasi älypuhelimella ateriastaan kuvan. En ollut näkevinäänkäni teatteria, jonka kulisseja Isabella yritti epätoivoisesti pitää kasassa somettamalla high class -elämäntyylistään. Brunette saattoi hämätä poliiseja, lehdistöä ja jopa tallilaisia, mutta minä tiesin, että Isabella oli kävelevä ihmisraunio. Sitä, johtuiko hermostuneisuus syyttömyydestä vai syyllisyydestä, en tiennyt, mutta olin suhtautunut jo pidemmän aikaa siskooni tavallistakin kylmäkiskoisemmin.

"Hei, mä puhun sulle", Isabella kiskaisi kuulokkeen korvastani. Missä ihmeen välissä brunette oli edes marssinut pöydän toiselta puolelta luokseni?
"Hei, mua ei kiinnosta", kurotuin riuhtaisemaan napin takaisin itselleni, mutta onnistuin sen lisäksi huitaisemaan kyynärpäällä sopassa kylpevän lusikan lattialle. "Noni, kato nyt! Että hyvää huomenta vaan sitten!"
Keittoa oli valkoisella velour-asullani, pöydällä ja lattialla.

Pidätin hengitystäni, nostin sormeni ylös ja viitoin käärmeissäni ilmaa.

"Siivooja! Missä hitossa on se siivooja, jolle tämän sotkun putsaamisesta maksetaan?" huusin, koska halusin palvelua nyt enkä viiden minuutin päästä.

"Hyvää päivää, ei huomenta..." Isabella mutisi kädet puuskassa.
"Mitä sanoit?"
"Niin että nyt on päivä, ei aamu. Jos heräisit silloin kuin normaalit ihmiset, tietäisit sen."

Siirsin pistävän katseeni sienikeiton sotkemista housuistani Isabellaan.
"No, moneltakos murhaajat heräävät?" tuijotin haastaen siskoani, mutta huomasin silti lopettavani hengittämisen.

Näytti hetken siltä, kuin joku olisi heittänyt sangollisen kylmää vettä Isabellan niskaan. Tyrmistynyt ilme ei viipyillyt kuitenkaan kauaa bruneten kasvoilla, vaan tämä korjasi viininpunaisen mekkonsa helmaa mutristaen punattuja huuliaan loukkaantuneesti. Tämä oli se hetki, kun syvästi pöyristynyt aatelinen osoitti moukkaa hovinarria sormellaan ja kajautti kovaan ääneen "Kuinka julkeat!".

"Sellaisenako minua pidät", en ollut vähään aikaan kuullut Isabellan äänen värisevän. "Murhaajana?"
En vastannut mitään. Siniset silmäni yrittivät etsiä isosiskoni elekielestä jotain, ihan mitä tahansa, mikä viittaisi omantunnontuskiin tai suoraan syyllisyyteen. Jotain, mikä suorastaan huutaisi "Minä tapoin äitimme!". Tunsin kuinka kuuma keitto kihelmöi reidelläni, sillä patalaiska (tai kuuro) siivooja ei ollut vieläkään saapunut saliin. Laittaisin eukon nuolemaan oloasuni puhtaaksi, jos joutuisin odottamaan vielä hetkenkin kauemmin.

"Sulla oli jotain asiaa?" lakaisin syytöksen maton alle ja siirsin vihdoin ilmeettömän katseeni pois Isabellasta.
Salin ovi aukesi ja sisään ryntäsi auttamatta myöhässä oleva sisäkkö, joka rauhallisesta liikkumistahdistaan päätellen oli autuaan tietämätön ruokapöydässä sattuneesta kanttarellikatastrofista.
"Krhm, täällä olisi töitä", kireä ääneni herätti heti siivoojan huomion. "Ei toki mitään kiirettä, jos haluat saada potkut."

Yhtä nopeasti kuin Isabella oli viereeni ilmestynytkin, oli tämä kävellyt takaisin ruokansa ääreen. Tällä kertaa kuulin isosiskoni liikkeet marmorilattiaa vasten kopisevista koroista, kun musiikki ei huutanut molemmissa korvissani täysillä. Töihinsä (viimein) ryhtynyt siivooja hääräsi ympärilläni ja puhui jotain siitä, että veisi velour-asuni pesulaan.

"Älä enää koskaan päätä varsojemme nimiä kysymättä ensin minulta", Isabella tokaisi istuuduttuaan takaisin pöydän ääreen. "Vältymme Mauvelouksen kaltaisilta aivopieruilta."
Sanana aivopieru ei sopinut yhtään Isabellan suuhun, mutta se kieltämättä korosti siskoni tyytymättömyyttä.
"Ja älä sinä ole tosikko", nousin seisomaan ja riisuin likaiset housuni.
En kokenut häpeää keikkua salissa alusvaatteillani, vaan tyrkkäsin oloasun kokonaisuudessaan siivoojan syliin. "Se sopi väriteemaan ja ärrävika-fiba on hassunhauska."

Olin jo suunnitellut poistuvani takaisin yläkertaan, kun koin äkillisen tarpeen antaa palautetta siivoojalle huonosta palvelusta. Nappasin syvän keittolautasen käteeni ja katsoessani luutun kanssa puuhastelevaa naista suoraan silmiin, aloin kaatamaan kanttarellikeittoa salin lattialle. En koko annosta, mutta juuri sopivasti ettei työmaa pääsisi ihan heti loppumaan.

"Hups", laskin lautasen takaisin pöydälle. "Näyttää siltä että teillä molemmilla on sotkut siivottavana."
Nostin nenäni kohti taivasta ja pyörähdin alusvaatteisillani kuin catwalkilla. Olin ottanut jo pienenä tavakseni paeta riitatilanteissa siskoani mahdollisimman näyttävästi sanottuani mahdollisimman nasevan viimeisen sanan, mutta tällä kertaa tilanne tuntui erilaiselta. Kävelin reippaasti ulos salista ja suuntasin portaikkoon.

Niin, vaikka riidanhakuinen keskustelu ja piikittely Isabellan kanssa ei ollut tavatonta, en ollut sentään koskaan syyttänyt siskoani murhasta.

Ruunikon puoliveriorin jalat kauhoivat lanattua maneesin pohjaa.

Kun Amanda Sokka ratsasti, piti alustan olla koskematon kuin vastasatanut huntu pakkaslunta. Täydellisessä harmoniassa ratsukko liisi läpi päädyn ja kääntyi kulmasta lävistäjälle. Capun jalat ojentuivat korkealle ylös ja eteen.

Tempo kiihtyi.

Pompotuksesta huolimatta satulassa istuminen oli vaivatonta, ja Amanda tajusi ratsastavansa koko kouluratsastusuransa sekä ilmavinta että näyttävintä lisättyä ravia. Capu pärskähti tyytyväisenä ja Amanda olisi voinut vannoa, että ori luki hänen ajatuksensa: ennen kulmaa ruunikko oli siirtynyt ravaamaan kauniisti koottuna niska korkealle kaartuneena.

Kaikki oli täydellistä, eikä Amandalla ollut tarvetta kyseenalaistaa virheetöntä ratsastusta tai ihmetellä yksityiskohtien puutetta. Hänhän oli Amanda Sokka - keskinkertaisuudella ei ollut sijaa hänen elämässään.

"Amanda?"

Maneesin seiniä pitkin kiirivä miehen ääni saavutti ratsukon, mutta se oli silti kaukainen ja soljuva - kuin tyynen järven pinnalle pudonnut yksinäinen pisara ennen sadekuuroa.

"Amanda!"

Nyt nainen oli varma, että joku puhutteli häntä. Täällä, muuten täysin hiljaisessa ja tyhjässä maneesissa. Amanda siristeli silmiään hämärässä. Nainen ei ollut tajunnut valaistuksen vajaavaisuutta kuin vasta nyt. Yksi spottivalo piirsi teräväreunaisen valaistun alueen ratsastusareenan keskustaan.

Keskustaan, jonka valokiilassa seisoi mies. Daniel Susineva.

Amanda henkäisi syvään.

"Daniel, mitä sä oikein pelleilet?" nainen kivahti kovaan ääneen kaukana seisovalle tummaan pukuun pukeutuneelle miehelle. Oliko Danielilla kädessään... ruusu?
"Hitto soikoon, onko joku kuollut?"

"Amanda, olen aina rakastanut sinua", Danielin ääni oli pehmeä. Ei limainen, ei vitsaileva, vaan totinen ja vilpitön.

Ruusupeti pitkäaikaisen kilpakumppanin jalkojen alla oli kuin meri. Nainen näki sen nyt, kun Capu oli liitänyt täysin huomaamatta Danielin viereen. Amanda tuijotti ruunikon orin selästä miestä, jonka kasvoja oli vaikea hahmottaa. Tunnustus oli vetänyt maton naisen jalkojen alta, joten paljon olennaisempien kysymysten sijaan (kuten millä todennäköisyydellä tämä kaikki oli totta) hän alkoi miettiä omia tuntemuksiaan Danielia kohtaan.

"Daniel", Amanda yritti aloittaa hiljaa, mutta mies painoi sormen huulilleen ja hymyili vienosti.

"Kuuntele Amanda", Daniel käveli lähemmäs ja tarttui naista kädestä. "Se on totta, olen rakastanut sinua ensikohtaamisestamme asti. Olet täydellinen, en muuttaisi sinussa mitään, ja jos en saa sinua, en halua enää elää - olet kaikkeni."

Amanda ei pystynyt sanomaan mitään. Tätähän hän oli odottanut koko pienen ikänsä - miestä, joka rakastaisi häntä omana itsenään. Daniel oli vieläpä toteuttanut rakkaudentunnustuksen romanttisimmalla mahdollisella tavalla: valtava määrä ruusuja, kynttilöitä ja musiikkia. Mistä ne kaikki olivat edes peräisin?

"Tiedän, että olet Mikaelin kanssa, mutta en voi pitää tätä kaikkea enää sisälläni. Minun on saatava sinut."

Daniel kaivoi taskustaan pienen samettisen rasian.

"Amanda Sokka, tuletko vaimokseni?"


Amanda havahtui haukkoen happea ja nousi rivakasti istumaan. Naisen otsalla helmeili pieniä hikipisaroita. Satiinilakanoiden pehmeys paljaita jalkoja vasten tuntui miellyttävältä, mutta Amandan sisällä kuohui.

"Onko kaikki hyvin?" Mikael seisoi vaatekaapin edessä ja katsoi tyttöystäväänsä kohottaen huolestuneena kulmiaan. Vaaleahiuksinen mies veti harmaan bleiserin kauluspaitansa päälle ja käveli istumaan sängynreunalle. "Näitkö pahaa unta?"

Perijätär nyökytteli, sulki silmänsä ja hukutti kasvot käsiensä taakse piiloon.
"Mm-m."

"Raukka", Mikael nappasi blondin kainaloonsa ja suukotti tämän villejä aamukutreja.

Siistiksi laittautunut mies ymmärsi poistua omille asioilleen, kun Amanda ei osoittanut halua keskustella unesta. Nainen kuunteli huoneiston oven kolahtavan ja kaatui selälleen sänkyyn. Perijätär tuijotti kartanon kattoa ja puri huultaan. Mikael, hänellä oli Mikael. Mikä mauton pila oli nähdä romanttista unta Danielista?

Ei, mauton pila oli liian lievä ilmaisu kuvaamaan tätä katastrofia. Uni oli ollut nöyryytyksen huippu.

Mutta entä jos kyse olisikin alitajunnasta, joka oli keksinyt, että Daniel todellakin tunsi häntä kohtaan jotain muutakin, kuin vain ammatillista kilpailuvieettiä. Oliko Amanda ollut sokea ja ohittanut kaikki ilmiselvät signaalit Susinevan kiinnostuksesta?

Amanda vilkaisi kännykkäänsä. Hitto, kolmen tunnin päästä hän olisi oikeasti Capun kanssa Danielin valvovan silmän alla.

Nuoremman perijättären asunnosta kaikui vaimea, mutta silti yllättävän korkea ääni, kun Amanda kiljui tyynyynsä.