Tuttuja takamuksia (off)

Amandaa odottelen!


Tänään oli ensimmäinen kerta, kun mä kurvasin Auburnin pihaan. Tänään oli itse asiassa ollut esimmäinen kerta, kun astuin jalallani koko paikkakunnalle. Suunnitelmiini oli alun perin kuulunut lähteä jälleen kohti Keski-Eurooppaa, mutta jostain syystä suunnitelmat muuttuivat ja olin edelleen Suomessa. Uutiset Auburnin kartanon uudelleenrakentamisesta olivat aiemmin päätyneet myös mun korviini, enkä mä lopulta voinut vastustaa kiusausta soittaa Amandalle, josko he tarvitsisivat ratsuttajaa.

Kartanon pihapiiri oli hätkähdyttävän hyvinhoidetun ja ylellisen näköinen, vaikka mitä muuta voisikaan olettaa, kun tallin omisti Amanda siskoineen. Parkkipaikalla näkyvä autokirjo tuntui painottuvan ilman muuta kalliimpaan luokkaan, mutta pisti sieltä silmiin myös punainen Lada, jollaista mä en ehkä olisi odottanut näkeväni täällä. Ilmeisesti kaikki eivät olleet rikkaita kermaperseitä, tai ainakaan halunneet osoittaa sitä.

Marssin päättäväisenä kohti tallirakennusta, josta toivoin löytäväni Amandan. Auburnin luksustunnelma jatkui selkeästi talllissa, näin siistiin talliin mä en ollut ihan hetkeen astunut. Idea hakea tänne töihin vaikutti kokoajan paremmalta. Seuraavaksi katseeni kiinnittyi tuttuun takamukseen tallikäytävällä.
”Katos Leevi, mitä äijä?” naurahdin käytävälle kiinnitetylle hevoselle ja taputin sitä kaulalle.
”Missä sun hoitaja mahtaa piileskellä?”

Niinhän se iänkaikkisen vanha, kliseinen sanonta lupasi: paistaa se päivä risukasaankin. Auburn oli risukasaksi ehkä hieman liian pramea, eikä valonsäteitäkään ollut näkynyt kuin harvakseltaan kuluneen viikon aikana, mutta metaforana se piti täysin paikkansa. Amanda oli herännyt päivään täysin uusilla voimilla, ja sen näki naisen säkenöivistä kasvoista: vastoinkäymiset olivat antaneet perijättärelle hyvin nukutun yön jälkeen lisää puhtia pitää kartanon langat omissa käsissään. Viis siitä, mitä kylillä juoruttaisiin. Auburn ei ollut syntynyt hetkessä, eikä kukaan sitä työnmäärää mitätöisi kynttilöitä polttamalla ja loimia repimällä. Ehei.

Vaaleaverikkö puuteroi nenänsä loppuun, hymyili kylmän viileästi peilikuvalleen ja poistui vessasta vieden samalla meikkipussinsa Leevin kaappiin. Se, joka tänään uskaltautuisi asettua Amandan tielle, saisi varoa nahkojaan. Erityisen päivästä teki naisen piristyneen olemuksen lisäksi Mikael, joka saapuisi hetkenä minä hyvänsä tallille. Mies oli Amandan yllätykseksi joitakin päiviä sitten soittanut, ja kysellyt työmahdollisuuksista Auburnissa: sen harkitsemiseen ei vaaleaverikkö ollut tuhlannut aikaansa. Mikael oli ammattiratsastaja, jonka käsiin Amanda uskoisi kenet tahansa hevosistaan.

Tiukkoihin harmaisiin legginseihin, vaaleanpunaisiin haisaappaisiinsa ja huppariinsa pukeutunut blondi asteli tallituvasta vaaleat hiukset löysällä letillä heiluen. Käytävällä, juuri siellä mihin Amanda oli ruunikon orinsa ratsastuksen jäljiltä jättänyt, seisoi nuori mies. Perijättären kasvot olivat ilmeettömät, mutta sisimmässään nainen tunsi suurta helpotusta: vihdoin, joku joka osasi ratsastaa.

"Hei", Amanda sanoi viileästi lähestyessään hevoselleen rupattelevaa Mikaelia.

Käänsin huomioni äänen suuntaan. Henkeäsalpaavan kaunis nainen käveli suoraan mun eteen, enkä mä voinut muuta kuin katsoa tätä päästä varpaisiin. Kumisaappaissa ja hupparissakin olisin voinut julistaa  blondin tallin kuumimmaksi olennoksi.
"Amanda Sokka, yhtä upeana kuin viime näkemälläkin", iskin virnistäen silmää naiselle.

"Aikamoisen lukaalin ootte saanu pystyyn ja täyteen hienoja hevosia, pitää nostaa hattua", vakavoiduin hetkeksi. En kuitenkaan ollut millään tasolla tosikko, vaan tuttu virne palasi taas naamalleni.
"Mites, ootteko tän kaverin kanssa jo GP-radoilla?" kysyin ja rapsutin tummaa ruunikkoa niskasta.

Pienen, ohikiitävän hetken ajan Amanda tunsi kihelmöintiä poskillaan, kun vaaleahiuksinen mies kääntyi hymyillen tämän suuntaan ja tervehti poikamaisen hurmaavaan sävyyn. Perijättären suupielet kohosivat, mutta päätyivät vain vienoon, tyylikkään asialliseen hymyyn. Ratsuttaja oli kuin kotonaan, vaikka oli mitä ilmeisemmin juuri hetki sitten astunut talliin ensimmäistä kertaa.

"Mikael Gren, yhtä lipevänä kuin viime näkemälläkin", blondi totesi kylmän viileästi, katsoen jäisillä silmillään Mikaelin virnuilevia kasvoja. "Imartelu on sallittua niin kuan, kun et odota sen korottavan palkkaasi", Amanda lisäsi, laittaen kätensä hupparin taskuihin ja antaen katseensa kiertää miehen kautta käytävällä seisovaan oriin.

"Kiitos. Mutta rehellisesti sanottuna: olin helpottunut kun soitit. Kaikki nämä ihmiset, tiedäthän, minullakin on rajani", Amanda pyöräytti silmiään ja puhe muuttui matalaksi mutinaksi loppua kohden. Perijätär huokaisi. No, ehkä tämän asiakaspalveluhalukkuus ja -asenne oli jo tullut Auburnissa asioiville tutuksi. Ainakin kaikille vakituisille kasvoille.

"Hah, oltaisiinkin. Jostain syystä orin työskentelymotivaatio on ollut hukassa, ja minusta on tuntunut kuin ratsastaisin sätkivällä hiekkasäkillä. Ajattelin, jos se kaipaisi vaihtelua, esteitä tai jotain...", Amanda siirsi katseensa Leevistä takaisin Mikaeliin, painaen kulmiaan mietteliäästi alas. "Ja ei, minua ei voisi vähääkään kiinnostaa hypätä sillä. Tai kenelläkään - siksi ihmettelenkin sitä, kuinka monta estehevosta olen haalinut kasaan... Onneksi vuokraajia on ollut riittämiin", pienessä hetkessä Amandasta tuntui, että tämä oli puhunut enemmän kerralla kuin kuukausiin. Blondi siirsi katseensa tallin lattiaan ja heitti letin olkansa taa.

"Joten luojan kiitos että etsit töitä. Niitä riittää. Haluaisitko kahvia?"

Mun virne vain levisi, kun Amanda vastasi kuittailuun samalla mitalla. Naista ei tosiaan ollut aina helppo saada hymyilemään, joten mä tunsin itseni voittajaksi jo siinä vaiheessa, kun Amandan suunpielet hieman kohosivat.
"En tietenkään", hymyilin mahdollisimman viattomasti.

Tyytyväisyydentunteeni vain lisääntyi, kun Amanda kertoi helpottuneesa mun puhelinsoitosta. Varmaan kaikki naista vähääkään tunteneet olivat yllättyneet kuullessaan tämän perustaneen tallin, jossa oli toimintaa yksityisille, hevostenvuokraajista nyt puhumattakaan. Miettiessäni perinteistä mukavaa tallinpitäjää tai valmentajaa, ei Amandan kaltainen persoona tullut ihan ensimmäisenä mieleen. Vaikka olihan blondi toki osaava ratsastaja ja hevosnainen, eikä varmasti huono tallinpitäjäkään. Ehkäpä asiakaspalvelu hoitui suurimmaksi osaksi tämän siskon toimesta.
"Totta, rikkaat hevosenomistajat - se kaikista pahin ihmisryhmä", lausahdin dramaattisesti, pyöritellen päätäni.

Nyökyttelin ymmärtäväisenä Amandan valitukselle hyppäämisestä. En voinut itse esteratsastajana käsittää, kuinka joku ei halunnut hypätä esteitä ollenkaan, edes mielenvirkistykseksi. Vaikka toisaalta, miksipä vannoutuneen kouluratsastajan tarvitsisikaan, varmasti ajanhukkaa Amandan mielestä.
"Onneksi mä oon täällä pelastamassa sun päiväsi", virnistin. "Kahvi kyllä kelpaisi, kiitos."

Leevin palattua omaan karsinaansa Amanda johdatti minut tallitupaan, josta ilmeisesti saisi kahvia. Samaa linjaa jatkaen myös tämä osa tallia oli siisti ja moderni, ei lainkaan mikään puskatallin sotkuinen keittiö.

"Oot ilmeisesti onnistunut löytämään ihan taitavia vuokraajia? Miten musta on tuntunut, että ne on aina ihan kiven alla. Vaikeaa löytää päteviä ratsastajia, joilla ei ole jo omaa hevosta."

Amanda johdatti poikamaisen leikkisästi virnuilevan miehen perässään tallitupaan. Perijätär tiesi kävelevänsä luonnostaankin kuin catwalkilla, mutta sillä hetkellä tämä tunsi pientä, härnäävää tarvetta lisätä asteluun vielä vähän elastisuutta. Amanda painaoi kevyesti tuvan ovenkahvaa ja työnsi sen sitten lantiollaan auki. Oleskelutila oli ollut suuri hitti Auburnissa: kahvia rakastavia tallilaisia riitti, joten keitin taisikin olla käytetyin elektroniikkalaite koko Kallan kylässä. Blondi otti pannun levyltä, jonka pohjalla oli vielä jäähtyneet, jo jonkin aikaa sitten keitetyt sumpin jämät.

"Totta, niin olenkin", Amanda vastasi kaataessaan vettä kahvinkeittimeen ja lisätessään puhtaaseen suodatinpussiin kahvinporoja. "Mutta kuten sanoit, eniten kysyntää on ollut tallipaikoille. Se ei tosin tarkoita, että oman hevosen omistavat olisivat päteviä ratsastajia", blondi pyöräytti silmiään, vilkaisten Mikaeliin ilkikurisen viileästi hymyillen. "Uskon, että tasokkaat hevoset ja mahdollisuus valmentautumiseen antavat uutta näkökulmaa: ostanko oman, keskinkertaisen hevosen, vai ratsastanko jonkun toisen huipputason hevosta kuin omaani", Amanda mietti ääneen. Avajaisviikolla nainen oli paljon käyttänyt aikaansa pohtien, saisiko hevosilleen liikuttajia ollenkaan. Onneksi kysyntä oli ollut terveestä epäuskosta huolimatta suurta.

Perijätär kuunteli, kun kahvi porisi ja valui pikkuhiljaa pannuun. Hiljaisuus oli kestänyt ehkä sekunnin, ehkä viisi, kun tämän tuttavallinen, positiivinen ilme vaihtui jälleen tutuksi ja järkevän viileäksi tuijotukseksi kengän kärkiin. "No, Mikael, mikä sai sinut hakemaan töitä Suomesta? Oletin, että asuisit ulkomailla, pitäisit vähintäänkin ratsutusta tarjoavaa tallia kauniin vaimon kanssa idyllisessä maalaismiljöössä ja olisit laittanut pullat uuniin", Amanda naurahti kuivasti. Oikeasti? Eikö blondi osannut tämän paremmin vitsailla. Noloa.

Kuuntelin hymyillen Amandan pohdintaa vuokraajista ja hevosten omistajien ratsastustaidoista. Mä saatoin vain kuvitella, kuinka blondi verbaalisesti piiskaisi ratsukoita kouluvalmennuksissa. Oikeastaan mun teki kyllä mieli itsekin osallistua joku kerta naisen valmennukseen, kenties vaikka saisi uutta kulmaa omaan ratsastukseenkin. Mutta sitä odotellessa olisi pakko joku kerta vähintäänkin käydä kuunteluoppilaana Amandan valmennuksessa, jos ei muuten, niin ainakin kuvankauniin valmentajan vuoksi.

Amanda käänsi kuitenkin nopeasti keskustelun muhun ja mun syihin muuttaa takaisin Suomeen. Viimeistään vaimokommentti sai mut irvistämään hieman katkerasti ja käänsin katseeni kahvinkeittimeen. Viimeisimmät parisuhdesotkut kun olivat vielä muistissa, vaikka niistä olikin jo kulunut aikaa. Niistä en kuitenkaan aikonut avautua Amandalle, ja tuskin nainen sellaista haluaisikaan kuunnella.
"Oikeastaan mä oon ollut Suomessa jo muutaman vuoden", hymähdin. "Valmentanut ja ratsuttanut yhden... ystävän tallilla, mutta kyllä mä pohdin takaisin Saksaankin muuttoa ennen kuin soitin sulle."

"Mä ehkä kaipaisin kyllä vähän kilpailemisen pariin, jos vain löytäisin jostain oikein laadukkaan esteratsun", myönsin lopulta. Vaikka valmentaminen ja nuorten hevosten ratsuttaminen oli palkitsevaa ja jotain, mitä halusin ammatikseni tehdä, oli kovalla tasolla kilpailemisessa ihan oma viehätyksensä.

Amanda puri huomaamattomasti huultaan, sillä vaimokortti muutti Mikaelin käytöksen hieman vaivaantuneeksi. Samaan aikaan perijätär tunsi valtavaa tarvetta läksyttää miestä siitä, ettei tämä Suomessa olonsa aikana ollut ottanut yhteyttä yhtään aikaisemmin. "Ystävän tallilla" särähti blondin korvaan niin voimakkaasti, että tämä käännähti kannoillaan kahvinkeittimen puoleen, ettei olisi näyttänyt närkästynyttä naamaansa Mikaelille. Niimpä tietysti - kuinka sinisilmäinen Amanda saattoikaan olla. Kaksi vuotta Suomessa "ystävän" tallilla, ja vasta sen jälkeen, kun mitä ilmeisemmin sukset "ystävän" olivat menneet ristiin, oli miehelle tullut tarve päästä pois "ystävän" luota ja saada nopeasti työpaikka. Mistä muualtakaan, kuin blondilta perijättäreltä, joka oli kuvitellut tarjoavansa paikkaa jollekin muulle kuin naisia naurattavalle, sinisilmäisiä tyttöjä härskisti hyväksikäyttävälle dorkalle. Amanda avasi mukeja sisältävän kaapin oven rivakasti ja nosti kolautellen kaksi kuppia keittiötasolle. Blondi veti terävästi henkeä.

"No, kuten varsin hyvin tiedät, Saksasta jos jostain löytäisit itsellesi laadukkaan estehevosen", Amanda vastasi kireästi. Tämä alkoi kaatamaan kahteen mustaan mukiin kahvia, samalla kun laski mielessään kymmeneen. Koko epämiellyttävä tilanne oli syntynyt naisen omasta, erittäin kankeasta ja huonosta vitsistä, joten ei ollut syytä vihoitella. Vaikka toisaalta, kyllä Mikaelin olisi pitänyt tietää. Kyllähän mies hitto vie tiesi. Amanda nappasi mukin käteensä kaatamatta siihen ollenkaan maitoa, kääntyi vaaleahiuksisen ratsuttajan puoleen ja ojensi kahvin hymyillen pirullisen seksikkäästi.
"Siinä", perijätär sanoi katsoen Mikaelia suoraan silmiin.
"Näkisin sinut mielelläni taas kilpailemassa", Amanda siirsi kasvoilleen laskeutuvaa hiussuortuvaa sivuun ja kohotti myhäillen toista suupieltään. Perijätär laittaisi kyllä herran Grenin kilpailemaan - eikä antaisi mitään ilmaiseksi.