Metsänneidot (off)

Odottelen Annaa mukaan, suljettu

---

Sijoittuu: Keskiviikko, 30.08, iltapäivään

Keskiviikko oli koittanut, sillä emme olleet aiemmin saaneet Annan kanssa sumplittua maastoreissua sopimaan. Olin ehkä vähän surullinen siitä tosiasiasta, että Mustiksella oli vain hieno koulusatula, mutta parempi se kuin ei mitään. Odotin karsinassa valmiina, Annalla oli kestänyt töissä arvioimaansa pidempään.

Päivä oli ollut poutainen, mutta pilvinen, sentään vähän oli lämmennyt muutamaan edelliseen päivään verrattuna. Tylsistyneenä räpläsin pitkiä punaisia suortuviani, jotka olin tänään kiinnittänyt yksinkertaisesti poninhännälle. Kypäräkin vähän ahdisti, mutta en alkanut enää sitä riisumaan. Saappaat puristivat jalkojani, niitä ei todellakaan oltu tehty kävelyyn ja seisoskeluun. Aika suorastaan tuntui matelevan.

Harpoin vauhdikkaasti talliin Epi narun päässä, sidoin hevosen hoitopaikalle ja kävin päivittämässä tilanteen Lotalle, joka näytti olevan melkein valmis friisiläisorinsa kanssa.
"Sori! Vilan varsalle tuli ripuli", sanoin ja vedin sitten henkeä. "Arvaa vaan, millaista on antaa lääkettä muutaman viikon ikäiselle varsalle? Rimpuilee kun riivattu", selitin päätäni puistellen ja virnistin sitten myötätunnosta varsaa kohtaan. Olihan se vauvahevoselle hämmentävää, kun suuhun tungettiin omituista mönjää. Eikä olokaan varmasti ollut kovin kehuttava kipeänä.
"Epi ei oo kovin likanen, vähän huiskin pölyjä pois ja heitän kamppeet niskaan. Ei mene kauaa", sanoin vielä anteeksipyytäväksi, kun toinen oli joutunut odottamaan.

Nappasin satulahuoneesta Epin harjaboxin ja suojat. Tamma katseli ihmeissään kun touhotin niin kiireellä sen kimpussa. Harjattuani sen pölyharjalla ja putsattuani kaviot puin kaikkiin jalkoihin violettimustat suojat. Selkäänsä Epi sai violetin huovan ja mustan estesatulan. Suitset vielä ja olimme valmiita. Irrotin hevoseni ketjuista ja huikkasin Lotalle, että olimme valmiita. Epi vähän steppaili sinne tänne - olin saanut sen levottomaksi ripeällä varustamisella.

Vihdoin Anna ilmoitti, että oli valmis tammansa kanssa. Epi kuului steppailevan hermostuneen oloisesti.
"Noustaanko me missä selkään?" huikkasin takaisin, jotta tietäisin, mistä ovesta kannattaisi suunnata ulos.

Vedin hanskat käsiini ja pujotin riimun pois Mustiksen päästä, samalla ottaen ohjat käsiini. Ori oli aivan puolinukuksissa.

"Ihan tossa pihalla mä ajattelin", vastasin Lotalle ja yritin rauhoitella Epiä mumisemalla sille niitä näitä. Pihalle päästyämme aloin melkein nauraa ääneen, kun huomasin miten Mustis melkein torkkui, ja itse samalla pyörittelin Epiä ympyrällä, kun neiti ei voinut seistä paikallaan. Ehkä friisiläisen rauhallisuus tarttuisi Epiinkin. Toivottavasti ei ainakaan toisinpäin!
"Kuules nyt neiti, pysypäs hetki aloillas", murahdin tammalleni, kun se väisti altani yrittäessäni nousta selkään. Hetken säätämisen jälkeen olin vihdoin ratsailla ja ehdotin Lotalle, että voisin Epin kanssa johtaa. Kuljimme käynnissä parkkipaikan ja puutarhan ohi kohti laitumia.
"Niin oletteko te edes maastoilleet täällä vielä?" kysyin Lotalta, sillä jokin hämärä muistikuva minulla asiasta oli.

Seurasin Annaa ja Epiä tallipihalle. Orini ei juuri korvaansa lotkauttanut ja oli tänään harvinaista perässävedettävää mallia. Säädin jalustimet paria reikää lyhyemmiksi ja kiristin satulavyön ennen selkään nousua.

Minulle sopi erittäin hyvin se, että Anna meni edeltä Epin kanssa.
"Joo, ei olla vielä käyty maastossa" kerroin. Mustis oli hieman herännyt horroksesta ja sen korvat sojottivat suorina ylös, välillä kääntyillen.

Nyökkäsin miettiväisenä Lotan vastatessa kysymykseeni. Siis kuka ei kahteen kuukauteen maastoillut ollenkaan? Itse tulisin hulluksi, jos pyörisin kentällä edes viikkoa putkeen, ja niin tulisi hevosenikin. Kaikenlaista porukkaa sitä löytyi. No, kukin tyylillään, pohdin ja taputtelin Epin kaulaa. Tamma oli vähän rauhottunut, kun kaikki muutkin olivat rauhallisia, suorastaan uneliaita. Mustis tosin oli vähän enemmän hereillä kuin tallin pihassa. Virnistin huvittuneena tilanteesta ja hengitin syvään ruusujen tuoksua, joka leijaili kartanon puutarhasta. Mikään ei ollut niin rentouttavaa kuin maastoilu. Vaikka hevoseni oli sieltä vauhdikkaammasta päästä eikä sen kanssa juuri köpötelty mummovauhtia.

Pitkien alkukäyntien jälkeen yritin herätellä itseäni jopa liian rentoutuneesta olotilastani ja ehdotin raviin siirtymistä. Varoitin Lottaa, että Epi saattoi innostua ja lietsoa Mustistakin. Epi lähti kuitenkin yllättävän letkeään raviin, eikä yrittänyt kiihdytellä. Taputtelin sitä tyytyväisenä ja kevensin rennosti.
"Eikö täällä olekin kaunista?" kysäisin Lotalta meidän ravatessamme lehtipuita oikealla ja laitumet vasemmalla. Vielä oli luonto rehevää ja vihreää, vaikka kesä lähenikin uhkaavasti loppuaan. Toisaalta sitten koittaisi ruska ja syksy, joka oli lempivuodenaikani.

Pelkkä koulutuuppaus ja satunnaiset muut maastakäsintyöskentelyt olivat loppujen lopuksi aika puuduttavia. Varsinkin, kun rakastin maastoilua yli kaiken. En vain uskaltanut lähteä vieraille reiteille yksin, jo ihan turvallisuus syistä. Maastossa ei tarvinnut miettiä pölyäviä kenttiä tai hieman ummehtunutta maneesin ilmaa, vaikka täällä Auburnissa puitteet olivat juuri tiptop kunnossa, maneesin ilmanvaihto oli hyvä ja kenttä kasteltiin ahkerasti.

Lopulta Anna ehdotti ravia ja siirryimmekin ravaamaan. Vaikka Anna varoitti, että Epi saattaisi oikein innostua, se siirtyi edellä vain letkeän rentoon raviin. Mustis pörisi ja steppaili, mutta pidin orin huolella käynnissä ja vasta merkistäni se sai siirtyä ravaamaan. Mustis selkeästi nautti päästessään pois rajatulta ratsastusareenalta!
Muutamat lehdet olivat jo kellastuneet puissa, mutta pääpiirteittäin kaikki oli vihreää, kuitenkin syksy oli jo ovella.
"On, todella kaunista. Kumpa olisin vain ominpäin lähtenyt tutkimaan maastoja, mutta en aina luota suunnistustaitoihini" naurahdin.

Vilkaistessani Lottaan huomasin naisen hymyilevän. Mustiskin oli herännyt kunnolla ja näytti nauttivan olostaan. En voinut itsekään kuin hymyillä. Tämä oli juuri sitä, mikä teki minut onnelliseksi. Maastossa ratsastaminen hyvässä seurassa, hevoset rentoina ja hyväntuulisina. Silittelin Epin kaulaa ja vastasin Lotalle:
"No, parempi myöhään kuin ei millonkaan! Mulle kelpaa maastoiluseura aina."

Laitumien kohdalla tie oli suora, kuin tehty laukkaan. Epi tiesi heti, mitä oli luvassa. Lopetin keventämisen ja istuin harjoitusraviin. Pidätin tammaa hetken infotakseni Lottaa ja annoin sitten hevoseni mennä. Epi lähti rytmikkääseen laukkaan ja minä nousin sen selässä kevyeeseen istuntaan. Viileä syystuuli paiskasi kasvoja ja sai kyyneleet valumaan silmistä. Sisälläni kupli aivan samalla tavalla kuin kymmenvuotiaana. Mikään ei voittanut vauhdin hurmaa. Vilkaistessani vasemmalle huomasin laitumella muutaman tammoista lähteneen laukkaan vierellämme. Epi halusi revitellä, mutta pidättelin sitä ihan Lotan ja Mustiksen vuoksi. Jos olisin ollut yksin, olisin antanut sen mennä täysiä.

Ilmoitus laukasta tuli minulle vähän yllättäen, mutta mikäs siinä, kun näkyvyyttä oli ja pohja oli hyvin hoidettu. Mustis nosti pyynnöstä laukan, mutta jäi vähän vanhasta tottumuksesta laukkaamaan melko kootusti. Epi ei mennyt mitenkään älyttömän kovaa, mutta sai silti meihin ihan hyvin eroa aikaiseksi pienessä ajassa. Kannustin oriani laukkaamaan kovempaa.

Viereisen laitumen tammat laukkasivat aidanvierusta pitkin meidän rinnallamme. Kylmän raikkaalta tuntuva ilmavirta tuntui ihanalta kasvoilla ja tunsin, kuinka pitkät hiukseni hulmusivat takanani. Mustiksen suuret askeleet tuntuivat tutun tasaisilta. Ori otti pienen spurtin, pukitti iloisesti ja hirnahti. Nauroin orilleni.

Kavioiden töminän yli kuulin Lotan naurun ja Mustiksen hirnunnan. Epi otti niistä virtaa ja heilautti päätän, mutta istuin alas ja pidätin tammaa tietäen tasan tarkkaan mitä oli tulossa, ja pukki jäi tulematta. Virnistin voitonriemuisena. Olin saanut Lotan lähtemään aitojen ja seinien sisältä ulkomaailmaan ja hänellä oli hauskaa. Epi pysyi käsissä, mutta innosti Mustistakin ottamaan ilon irti. Täydellistä!

Suoran loppu häämötti aivan liian pian, ja hidastin Epiä jo hyvissä ajoin. Taputtelin letkeästi ravaavaa tammaa ja vilkaisin Lottaan hymyssä suin.
"Eikö olekin mieletöntä?" Halusin todella kannustaa punapäätä maastoilemaan enemmän, se piti hevosenkin virkeänä. Sitä paitsi talvella se ei enää houkuttelisi - nyt oli vielä hyvät kelit.

Suoralla laukkaaminen oli suorastaan vapauttavaa. Anna kuitenkin hidasti Epin vauhtia jo hyvissä ajoin.
"Tää on aivan mahtavaa" Henkäisin naiselle vastaukseksi. Hänen hymyilevät kasvonsa olivat niin kauniit.

Olisin voinut maastoilla vuoden ympäri, jollei minun tarvitsisi treenata säntillisesti kouluratsastusta tai huolehtia Mustiksen lihastasapainosta ja omasta istunnastani.

"Tehdään joskus uudestaan?" ehdotin Lotalle hymyillen, kun käänsimme hevoset takaisin tallia kohti. Tähän punapäähän minä halusin tutustua.

// the end