Än, yy, tee… maastoesteitä! (off)

Peliin odottelen Annaa, ei siis avoin. Sijoittuu lauantaille 12.08.


Hypistelin hajamielisesti paksulle kalanruotoletille palmikoituja hiuksiani ajaessani kohti Auburnia. Mielessäni oli pyörinyt jo jonkin aikaa ajatus maastoesteiden kokeilemisesta, ja ajatus ainoastaan vahvistui Annan ehdottaessa Auburnin maastoesterataan tutustumista. Kiinteiden esteiden hyppääminen tuntui samaan aikaan kiehtovalta ja jännittävältä, mutta Riepu vaikutti siltä, että hyppäisi innoissaan esteen kuin esteen. Sen sijaan edellisellä vuokrahevosellani en olisi suurin surminkaan suostunut kokeilemaan maastoesteitä, sillä se saattoi tehdä jo äkkikäännöksen pelkän värikkään puomin nähdessään. Käänsin autoni parkkipaikalle, sammutin moottorin ja lähdin kävelemään kohti tallia.

Ihmiset olivat näköjään löytäneet tiensä tallille tavallista suuremmalla joukolla, sillä lähes jokainen Auburnilainen tuntui olevan tänään paikalla. Moikkasin käytävällä ohi kävelevää Isabellaa ja jatkoin Riepun karsinalle, josta nappasin mukaani riimun ja narun. Riepu seisoskeli laitumella lähellä porttia, nauttien kesän viimeisistä vihreistä korsista, kohtahan varmaan tulisi jo syksy ja talvi – kesähän täällä oli tunnetusti lyhyt. Ruuna lähti matkaani hivenen vastahakoisesti, se olisi ilmeisesti halunnut jäädä vielä syömään.
”Tarjoon sulle tallissa porkkanan, keine Angst”, lohdutin Riepua.

Ilma näytti aavistuksen epävakaalta tummahkoine pilvineen, mutta ainakaan vielä ei sadepisaroitua näkynyt. Päästin Riepun karsinaansa ja suuntasin itse kohti satulahuonetta. Ruuna oli melko puhdas, joten kevyt harjaus riittäisi tänään. Moikkasin tuttua violettipäätä, joka oli ensimmäinen asia jonka satulahuoneeseen astuessani huomasin. Kirkkaat hiukset pistivät silmään yllättävän herkästi.
”Hei, mentäiskö tänään katsomaan sitä maastoesterataa, vai onko sulla jo jotain muita suunnitelmia?” heitin ilmoille kysymyksen.

// Voi saatana, kirjoitin tätä ensin puhelimella ja onnistuin hukkaamaan kaiken.. ::D

Huhuilin laitumen portilla haukotellen raukeasti. Olin saanut aamutallin tehtyä ja suunnitelmissa oli liikuttaa Epi. Taivas oli tummunut sitten aamun, mutta pahaenteisyydestään huolimatta ainakaan vielä ei satanut. Ei sillä että se olisi pahemmin haitannut, virkistäisi vain. Inhosin hellettä, joka oli viimeaikoina ollut riesana liiaksi asti. Ei sellaisessa kuumuudessa voinut työskennellä, vaan pakko oli.

Hetken olemassaoloani ignoorattuaan tammani lähti talsimaan luokseni ja sai heti kehuja. Nappasin hevosen kiinni ja lähdin taluttamaan sitä talliin. Ehkä nappaisin vielä kupillisen kahvia ennen treenituokiota, niin jaksaisin keskittyä. Eilisilta oli mennyt vähän myöhään. Mutta minkäs sille mahtoi, että paras flow Photoshopin kanssa iski iltatallin jälkeen? Onnekseni Epi ei ollut tänään kamalan ylipirteällä päällä; oli varmaan riehunut muiden nuorien kanssa laitumella.

Kumosin ihan liian mustaa kahvia kurkkuuni, harjasin pikaisesti Epin pölyharjalla ja lähdin hakemaan varusteita satulahuoneesta. Ovi kävi pian perässäni ja tuttu ääni sai suuni taipumaan hymyyn. Ellie! Käännyin naiseen päin ja vastasin yhtäkkiä hyvin pirteänä:
"Just meinasin lähteä Epiä ratsastamaan. Mennään vaan." Siitä oli vain kaksi päivää, kun olin ehdottanut Ellielle maastoesterataan tutustumista yhdessä. Nyt he pääsisivät viettämään aikaa kahdestaan.. Anna yritti hillitä ihastuneen vaaleanpunaisia silmälasejaan, jotka sumensivat hänen ajatuksiaan, ja keskittyi keräämään Epin suojia syliinsä.
"Joko hait Riepun?" kysäisin, sillä en äsken vielä ollut nähnyt ketään muita tallissa. Saatuani myöntävän vastauksen totesin, että menisin varustamaan Epin. Elliellä ei kuulemma menisi kauaa Riepun harjaamisessa.

Epi katsoi minua epäluuloisena, kun tulin takaisin virnuillen itsekseni ja hyräillen talliradion tahtiin (onko täällä sellaista?). Naurahtaen taputin tammaa kaulalle ja aloin pukemaan sille suojia kaikkiin jalkoihin. Telepaattisesti kerroin hevoselleni, että se kaunotar Ellie oli tulossa meidän mukaamme, ja että kentän sijaan olimme menossa maastoesteradalle. Olin obviously valmis ennen Ellietä ja jäin rapsuttelemaan Epiä sen karsinaan odotellessa toista ratsukkoa.

Anna suostui mielellään ehdotukseeni lähteä ratsastamaan, ja lähti nopeasti varustamaan omaa ratsuaan. Keräilin itsekin Riepun varusteita syliini ja marssin niiden kanssa takaisin karsinalle. Riepu katseli minua uteliaana, eikä olisi epäilystäkään etteikö se olisi menossa maastoesteille pää viidentenä jalkana. Toivottavasti saisin ruunaan edes jotain kontrollia, etten ihan täysin nolaisi itseäni Annan ja Epin edessä.

Pujotin suitset Riepun päähän ja sitä myöten aloimme olla valmiit. Iskin vielä kypärän omaan päähäni ja suoristin vaaleanpunaista pikeepaitaani. Varmistin, ettei Riepu sotkeentuisi ohjiinsa karsinassaan ja kävelin ilmoittamaan Annalle olevamme valmiit. Myös Epi näytti olevan täysissä varusteissa.
”Joko mennään sitten?” kysyin. Anna nyökkäsi myöntävästi ja lähdimme ulos laitumien suuntaan. Nappasin Riepun matkalla mukaan ja pysäytin sen pihalle noustakseni selkään.

Riepu lähti pyörimään paikallaan heti päästyäni sen selkään, ja aavistelin ratsastuksesta tulevan haastavaa. Ottaessani ohjat käteen se kuitenkin suostui olemaan liikkumatta, vaikka tunsinkin sen virittyvän kuin kireäksi jouseksi.
”Tota, meetkö sä edellä? Kun tiedät varmaan paremmin nää seudut?”

Aiemmin jopa uneliaan oloinen Epi oli jo enemmän oma itsensä, kun nousimme ratsaille. Sen pää nousi korkealle ja korvat pyörivät tarkkaavaisena ympäristön ääniä kuunnellen. Riepu pienen matkan päässä vaikutti räjähtävänsä minä hetkenä hyvänsä mihin tahansa ilmansuntaan, mutta pysyi paikoillaan Ellien kerätessä ohjia. Kaksi päälle 170-senttistä hevosta, jotka tunnettiin tallilla ylitsepursuavasta energiastaan ja kuumuvasta ratsastettavuudestaan. Mitähän tästäkin tulisi? Toivottavasti ei ruumiita. Virnistin mietteilleni ja käänsin Epin maastopolulle. Kiristin kypärän hihnaa ja tsekkasin, että palaturvaliivini oli hyvin paikoillaan. Nyt sitä mentiin.
"Joo, kuin omat taskuni. Ratsastin täällä pienempänä paljon", totesin Ellielle ja hyssyttelin Epiä, jonka mielestä oli niin hirveän jännää päästä maastoon Riepun kanssa. Toinen melkein musta ja toinen lähes valkoinen, molemmat toisistaan innostuen hevosemme kulkivat reipasta käyntiä lehtipuiden alla.
"Mitäs sä teet? Niinku elämässä yleensä? Opiskeletko?" kysyin Ellieltä avatakseni keskustelua.

Lähdin seuraamaan Annaa ja Epiä kohti maastoesterataa. Jo nämä alkukäynnit enteilivät hyvin reipasta ratsastusreissua, sillä Annan hevonen ei vaikuttanut yhtään sen rauhallisemmalta kuin Riepukaan. Minua ehkä jopa aavistuksen jännitti, sillä en ollut hypännyt aiemmin maastoesteitä ja allani oli kaiken kukkuraksi hevonen, joka ei ollut kovin tunnettu rauhallisuudestaan. Olin melkein vajonnut omiin ajatuksiini, kun Anna avasi suunsa kysyen minulta opiskeluistani.

”Ööh.. En mä oikein tee nyt mitään,” mutisin hieman vaivaantuneena. ”Tai en mä edes lukion jälkeen hakenut mihinkään, kun en tiedä yhtään mitä tekisin.”
”Entä sä?” yritin kääntää keskustelun pois itsestäni. Inhosin kysymyksiä, joihin en osannut vastata ja valitettavasti opiskelusuunnitelmani kuuluivat tähän kategoriaan.

"No kyllä se siitä selkenee", sanoin kannustavasti ja pahoillani siitä, että olin ilmeisesti osunut epämiellyttävälle alueelle. Naurahdin Ellien kysyessä 'entä sä'.
"Tallia tallia", virnistin, mutta lisäsin sitten: "Kyllä mä vähän teen myös grafiikkaa siinä sivussa. Freelancerina." Niin, paino sanalla vähän. Kuluneen kesän aikana ei ollut hirveästi jäänyt aikaa toiselle työlle, mikä oli sinänsä vähän sääli. Mutta en vaihtaisi tallimestarin paikkaa enää mihinkään.

Epi allani alkoi olla entistäkin levottomampi, joten olisi ehkä aika vaihtaa askellajia. Oltiinhan tässä jo tovi käyntiä köpöteltykin.
"Otetaanko ravia?" huikkasin Ellielle. Ei tarvinnut kuin aavistuksen myödätä ohjista, kun Epi jo lähti lennokkaaseen raviin. Tiellä oli tilaa, joten annoin sen mennä omaa tahtiaan.

Anna yritti kovasti olla kannustava, mutta koko keskustelu oli saanut fiilikseni laskemaan. Minua inhotti ja ärsytti, ettei elämälläni ollut selkeää suuntaa. Ehkä voisin itsekin tehdä jotain hevosten parissa – tosin lannanlappaajaksi en kyllä suostuisi. Kilparatsastaja sen sijaan kuulostaisi mielekkäämmältä.
”Kuulostaa kivalta,” totesin naiselle.

Anna ehdotti raviin siirtymistä ja nyökkäsin olevani valmis askellajinvaihdokseen. Riepua ei tarvinnut sen suuremmin komentaa, vaan se ampaisi Epin perään melkoisella vauhdilla. Nämä kaksi saisivat takuulla aikaan laukkakilpailun, jos vain niille annettaisiin siihen mahdollisuus. Tein jatkuvasti pidätteitä saadakseni hillittyä ruunaa edes jonkin verran. Piakkoin saavuimme laitumille, joiden takana maastoesterata kuulemma oli. Tummimmat pilvet olivat väistyneet taivaalta ja maisema näytti jopa aavistuksen kesäisemmältä.

Kuullessaan Riepun lisäävän vauhtia takanaan Epi jännittyi ja tiesin, että se lähtisi kiitämään jos en pidättäisi nyt kunnolla. Tammallani oli älytön kilpailuvietti ja minusta tuntui, että niin Riepullakin. Lopetin keventämisen ja istuin syvälle satulaan, tehden puolipidätteitä ja hengitellen syvään. Epi suostui hidastamaan ja toivoin, että se saisi myös Riepua hellittämään vähän vauhtinsa kanssa. Toki moni olisi edelleen repinyt hiuksia päästään nähdessään meidän menomme, mutta minä rakastin vauhtia. Nyt ei oltu kouluradalla vaan maastossa, silloin oli lupa revitellä. Ellien turvallisuuden vuoksi en kuitenkaan antanut hevosten aloittaa vauhtikilpailua - olinhan tavallaan tytöstä vastuussa. Tämä oli minun ideani, minun johdollani tehty retki.

"Kierretään laidun käynnissä", sanoin Ellielle ja hidastin Epin käyntiin. Epi kuitenkin pysähtyi ja hirnui kovaan ääneen hevoskavereilleen, jotka laidunsivat jonkin matkan päässä. Ne nostivat päänsä maasta, osa tullen uteliaana lähemmäs. Maiskuttelin Epille, jotta pääsisimme jatkamaan matkaa. "Hömelö", mutisin tammalle meidän kävellessämme laitumen viertä Epi edelleen katse lajitovereissaan.

"Otetaan ensin laukkaa kauempana esteistä, että saadaan sellainen hallittu laukka", ohjeistin Ellielle, kun saavuimme maastoesteradan viereen. Epi viskeli jo päätään innoissaan nähdessään esteet.

Hidastimme käyntiin laitumien kohdalla. Riepu olisi mieluusti edennyt kiitolaukassa, mutta tyytyi vähentämään vauhtia sen suuremmin protestoimatta. Epi tervehti muita laitumella olevia hevosia, jotka talsivat hitaasti lähemmäs. Riepukin kohotti päätään ja tarkkaili ympäristöä, kääntäen korvat kuitenkin tasaisin väliajoin minuunkin päin.

Esteiden ilmestyttyä näkyviin tunsin Riepun virittyvän innostuksesta. Keräsin ohjia varmuuden vuoksi muutaman sentin enemmän ja yritin keksiä sille jotain tekemistä, ettei se täysin repeäisi liitoksistaan. Anna ehdotti ensin laukkaamista ilman esteitä, mikä sopi minulle mainiosti. Riepu saisi mielellään päästellä hieman höyryjä, ettei esteiden ylitys menisi aivan mahdottomaksi. Myötäsin hieman ohjaa ja siirsin Riepun laukkaan. Käänsin sen heti alkuun ympyrälle, kunnes sain koottua laukkaa kasaan edes jonkin verran. Menohaluja tuntui riittävän.

"Me alettas olee aika valmiit laukkaamisen kanssa", ilmoitin Annalle, kun Riepu ei tuntunut enää niin räjähtävältä, ja esteet saattaisivat sujua jokseenkin hallitusti.

Otimme Epin kanssa etäisyyttä Riepuun, jotta mahduimme laukkaamaan omalla ympyrällä tulematta toisen ratsukon tielle. Molemmilla meni hetki saada innokkaat hevoset laukkaamaan nätisti apujen välissä, ne kun ottivat heti kierroksia jo esteiden näkemisestä. Hyvän laukkaympyrän saatuani siirsin Epin takaisin käyntiin. Molemmat serkuistani olivat painottaneet sitä, että Epi tarvitsisi kunnonkohotusta ennen kun sillä kannattaisi siirtyä hyppäämään isompia esteitä. Niinpä päätin hypätä nyt vain pari yksittäistä maastoestettä, joista helpoimmat olivat radan alkupäässä. Kerroin suunnitelmastani Ellielle, ja sanoin että hän sai toki tehdä niin kuin hyvältä tuntui.
"Jos et ole varma että hyppy onnistuu, niin käännä pois esteeltä. Nämä on kuitenkin kaikki kiinteitä, niin ei voi olla liian varovainen kun vasta harjoittelee", neuvoin blondia.
"Onko sulla jotain kysyttävää?"

Anna suunnitteli hyppäävänsä vain muutamia helppoja yksittäisiä esteitä, mikä ei kuulostanut huonommalta idealta minunkaan kannalta. Enhän ollut hypännyt maastoesteitä pitkiin aikoihin, joten olisi typerää ottaa turhia riskejä. Nyökkäsin naiselle vakavana tämän antaessa ohjeita.
"Enköhän mä pärjää", sanoin ja vilkaisin esteitä. Sitten varmaan pitäisi vain aloittaa.

Riepu oli luultavasti hypännyt näitä esteitä ennenkin, joten sen suhteen minun ei tarvinnut olla huolissani. Ruuna vaikutti muutenkin aika rohkealta ja älykkäältä hyppääjältä, joten kunhan vain huolehtisin siitä, ettei vauhtia olisi liikaa ja lähestymiset hallitsemattomia. Siirsin kimon laukkaan ja lähdin lähestymään ensimmäistä estettä, jolla ei tosiaan ollut juurikaan korkeutta. Este ylittyi sulavasti ja ilmavasti. Leveä hymy kohosi huulilleni.

Jatkoimme rataa eteenpäin muutaman esteen verran, ja tunsin haluavani hypätä koko ajan enemmän. Myös Riepu tuntui nauttivan vauhdikkaasta menosta ja sain oikeasti pidellä sitä, ettei vauhti olisi kasvanut mahdottomaksi.
"Tää on ihan parasta!" huusin virnistäen Annalle.

Ellie sai mennä edeltä, sillä Riepu oli reilusti kokeneempi hyppääjä kuin Epi. Blondi vaikutti itsevarmalta mutta fiksulta, joten luotin tytön taitoihin. Ratsukko hyppäsi alkupään helpommat esteet tuosta vain, puhtaasti ja komealla ilmavaralla. Riepu otti vähän kierroksia mutta pysyi hyvin onnellisena hymyilevän blondin käsissä. En ollut aiemmin nähnyt Ellietä sellaisena - aidosti iloisena. Miten paljon kauniimmaksi hän muuttuikaan, kun tympeä murjotus vaihtui tuikkiviin silmiin ja leveään hymyyn.

"Niin on!" huusin takaisin hymy kasvoilla, ja annoin Epille pohkeita. Tammani syttyi heti ja lähti melkein paikoiltaan rytmikkääseen laukkaan. Epin hypyt eivät olleet yhtä sulavia ja tekniikaltaan täydellisiä kuin Riepulla, mutta kyllä lapsihevoseni pääsi kaikkien niiden kolmen esteen yli mitä pyysin. Ja sen enempää en olisi voinut siltä odottaakaan. Taputin jo hionnutta hevostani kaulalta ja virnistin Ellielle:
"Mä en Epiltä viitti nyt pyytää enempää, sen kunto ei oo kovin kova. Ota sä vaan uudestaan, jos haluat." Sen sanottuani ohjasin Epin pois esteiden väliltä ja otin ravia jäähdyttelyksi. Epi ravasi letkeästi - se oli päivän treeninsä tehnyt.

Nyökkäsin edelleen hymyillen Annalle, joka päätti jatkaa jo loppyverryttelyyn. Itse ajattelin hypätä Riepulla vielä jonkin verran, vastahan me oltiin päästy alkuun. Tein suuren ympyrän laukassa ja ohjasin ruunan takaisin maastoesteradan alkuun. Alun pienet esteet sujuivat niin sulavasti, että paloin halusta pästä hyppäämään vähän suurempia.

Esteiden muuttuessa suuremmiksi sain keskittyä ratsastukseen yhä enemmän. Tunsin adrenaliinin virtaavan suonissani ja kuvittelin olevani kilpailuissa. Ehkä tässä oli kokeilemisen arvoinen laji. Muutamien hyppyjen jälkeen siirsin Riepun vastahakoisesti raviin ja lähdin kohti Annaa ja Epiä. Riepulla tuntui olevan vielä virtaa, eikä se olisi oikein malttanut ravata rauhassa, kun takana komeili esterata.

"Ihan huikeeta", hymähdin. "Kenttäratsastus vois melkein olla mun uus laji, mutta mun puutteet kouluratsastuksessa varmaan estäis korkeella tasolla kilpailemisen," pohdin ääneen. Enhän toki ollut kovin korkealla tasolla vielä esteilläkään, mutta kovaa vauhtia menossa.