PääsivuOrvokkeja Sylissään | Petra Lukkari
Orvokkeja Sylissään | Petra Lukkari
Petra L. 17.04.22 10:13
~ Sappho
The one with violets in her lap
Mostly goes astray
M E R K I N N Ä T
17.04.22 - Yllytyshullu
07.05.22 - Tähtien alla
17.05.22 - Irish Sugar Mommy
Viimeinen muokkaaja, Petra L. pvm 31.05.22 22:33, muokattu 2 kertaa
Petra L.- Hevosenomistaja
- Ikä : 27
Viestien lukumäärä : 29 -
Yllytyshullu
Petra L. 17.04.22 11:31
17.04.22 - Yllytyshullu
Pääsiäissunnuntain aamupäivä oli Auburnissa hiljainen. Rider's Loungen ilman täytti tasainen, pehmeä humina jostakin laitteesta (jääkaapista? en jaksanut nousta tarkistamaan) ja koko maailma tuntui seisovan paikallaan. Pieni osa minusta pohti, oliko taustalla jokin kollektiivinen sosiofolkloristinen taipumus, kerta samaan viikonloppuun osuivat niin pakanalliset täysikuut kuin Ramadanit ja perinteiset kristinuskon "sike! en ollutkaan kuollut"-juhlat. Pieni osa aivojen taka-alalla vinkui, että kunnollinen tytär ja siskontyttö olisi lähtenyt pitkäksi viikonlopuksi Vientareeseen viettämään perhepääsiäistä ja moikkaamaan Hukkista, mutta ... Noh.
Kello ei ollu vielä edes yhtätoista, mutta tekeminen loppui väkisinkin kesken; Hestia oli jo liikutettu ja koulutreenien jälkeen kaksiväriseen harjaan oli punottu pääsiäisen kunniaksi vaaleanpunainen satiininauha. Olin jo ehtinyt siivota Hestian karsinan ja katsoa läpi, että kaikkia ruokia oli tarpeeksi, kaikki huovat oli pesty ja fleecehuopakin oli vielä sen verran kostea, ettei sitä kehdannut viikata homehtumaan Hestian tavaroiden sekaan.
Muutamaa minuuttia myöhemmin napsautin vedenkeittimen päälle - kotona oli parempi teetarjonta, mutta kylmä ja yksinäinen kaksio ei juuri nyt houkutellut suuremmin. Tallilla oli huomattavasti kotoisampaa, vaikka tuntuikin, etten ollut vielä täysin asettunut Auburniin. Tallin seinät olivat uusia ja vieraita, mutta samalla ihmiset tallilla kuiskuttelivat korviin muistoja menneisyydestä - niin hyvässä kuin pahassa.
Ehdin juuri kaataa kuppiin kuumaa vettä ja pudottaa sitruunaisen tuoksuisen teepussin kuppiin, kun Loungen ovi kävi. Vilkaisin olkani yli, odottaen että tulija ilmestyisi lokerikkorivin takaa, hymyillen lyhyesti brunetelle miehelle, joka kulman takaa kääntyi.
Jesse Aro oli hyvä esimerkki menneisyyden kuiskuttelusta korvaan.
"Moi. Otaksä teetä? Kahvii?"
"Voin ottaa teetä, jos siinä on jo vesi keitettynä."
"Joo, venaa."
Ajoittain painostava hiljaisuus laskeutui minun ja Jessen välille. Jesse oli aikoinaan ollut... Kämppis? No, Milan kanssa kihloissa. Oltiin ehditty asua saman katon alla varmaan vuoden verran ennen kuin kaikki hajoilivat pitkin maailmaa. Olin jutellut viime kuukausina Jessen kanssa silloin tällöin, mutta tiesin itsekin, että menneisyyden haamuja kohdatessa olin itsekin kireä ja vaikea.
"Kui sä tääl tähä aikaa?"
"Matilda tuli liikuttamaan Zeliaa ja Tinttiä ennen ku mennään pääsiäisenviettoon."
"Aa, cool. Ja sä joudut sit roikkuu täällä?" Huulillani roikkui huvittunut, vähän kiusaavakin virne. "Mitä tossunpohja?"
Jesse hymyili huvittuneena, muttei lähtenyt väittelemään (plääh, tylsää) ja kurottui ottamaan teekupin jota tarjosin. Istahdin alas Jessen kanssa, hörppien hiljaisuuden vallitessa teetäni, kunnes silmäni osuivat Hannaby Hanami Weekin mainokseen. Mainoksen alla oli lista Auburnilaisista, jotka olivat Ruotsiin lähdössä toukokuun alussa. Jesse seurasi katsettani ja kallisti päätään - Matilda oli ainakin ilmoittautunut lähtemään Ruotsiin.
"Iskeekö eroahdistus?" Jesse hymähti - vaikkemme olleet mitään sydänystäviä, Jesse tunsi minut sen verran, että olin pahan luokan ripustautuja ja halusin olla vähän kaikessa mukana.
"Vähä. Ois hienoo käydä ulkomailla kattoo mikä meininki, mä en oo oikee kisannu ku Suomes."
"No lähde?" Jesse naurahti, kuin se olisi ollut maailman helpoin asia.
"Mulle saattaa tulla töitä tonne. Ja ei mulla oo hevosta, jolla mennä." Ensimmäinen syy tosin oli lähempänä valhetta - tein vielä tämän kevään pedagogisia sijaisuuksia ohjaajana ja opettajana, välillä kuraattorina. Se olisi vain yksi soitto Murronmaalle, että olisin kisaviikon poissa sijaislistoilta.
"Eiks Hestia oo ihan käypänen?" Jesse kysäisi, merkitsevä katse kupin yli loikaten. Pirun Aron arvelut.
"Sehä paskoo koko psyykensä ja mut ennen ku ollaa päästy ees kentälle." Tuhahdin, katseeni jumittaen taas kutsun ensimmäisiin luokkiin; Vaativa A ja B löytyivät molemmat alkuviikosta. "Se ois vaa sen kiusaamista."
Jesse katsoi minua hetken, ennen kuin huokaisi itsekseen, nojautuen hieman taaksepäin. Mies näytti siltä, että pohti sanojaan tovin, ennen kuin lähti puskemaan asiaa eteenpäin.
"Et sä voi käärii sitä ikuisesti kuplamuoviin. Ja onhan tossa se hyvä, et siellä on tuttuja mukana - niin sulle kuin Hestiallekin." Jesse huomautti, tummat silmät porautuen ohimooni kun tuijotin vain miehen ohi kutsua. Jesse oli aivan oikeassa - miehellä oli muutenkin huomattavasti enemmän kokemusta kisaamisesta ja eritoten oikkuilevista tammoista. "Vai pelkäätkö sä, että oot ite menny ruosteeseen?"
"Mmh." Mumisin, piiloutuen teekuppini taakse, tummat silmät yhä kutsussa - en ensin edes rekisteröinyt Jessen haastetta. Tuntui liki pahalta myöntää, että kisaaminen kiinnosti ja Ruotsiin uuden talliporukan kanssa lähteminen olisi ehkä auttanut asettumaan Auburniin paremmin. "En mä tiiä. Ei tonne voi enää varmaan ees ilmottautua."
"Matilda tais sanoa, että vielä ensi viikko on aikaa ilmoittautua." Jesse iski heti kapuloita rattaisiin venkoilulleni.
Vein katseeni viimein takaisin Jesseen ja purin huultani mietteliäänä, silmät kuitenkin hypähdellen välillä Auburnista lähtevien ratsukoiden nimien perään. Oli Nitaa, Matildaa, Marcia, Lidiaa ...
Syvän hiljaisuuden rikkoi lopulta oma ääneni.
"Sä oot ihan täys mulkku, Aro, tiesitkö sitä?" tuhahdin, repäisten puhelimen taskustani ja aloin näpytellä puhelimellani itseäni verkkopankkiin ja sähköpostiin. Jesse naurahti huvittuneena. Hän sai kuin saikin minut ylipuhuttua. "Jos mä tuun takas ilman hevosta koska Hestia on kuollu sydäriin, ni sä saat sitte maksaa sen ruhon tuonnin Suomeen."
Näpyttelin muutamat tiedot ja lähetin melkolailla hetken mielijohteesta, mutisten ja kiroillen koko ajan, ilmoittautumisen Hanami Weekille.
Voi vitun vitun vittu nyt taas. Pitikin olla yllytyshullu.
Pääsiäissunnuntain aamupäivä oli Auburnissa hiljainen. Rider's Loungen ilman täytti tasainen, pehmeä humina jostakin laitteesta (jääkaapista? en jaksanut nousta tarkistamaan) ja koko maailma tuntui seisovan paikallaan. Pieni osa minusta pohti, oliko taustalla jokin kollektiivinen sosiofolkloristinen taipumus, kerta samaan viikonloppuun osuivat niin pakanalliset täysikuut kuin Ramadanit ja perinteiset kristinuskon "sike! en ollutkaan kuollut"-juhlat. Pieni osa aivojen taka-alalla vinkui, että kunnollinen tytär ja siskontyttö olisi lähtenyt pitkäksi viikonlopuksi Vientareeseen viettämään perhepääsiäistä ja moikkaamaan Hukkista, mutta ... Noh.
Kello ei ollu vielä edes yhtätoista, mutta tekeminen loppui väkisinkin kesken; Hestia oli jo liikutettu ja koulutreenien jälkeen kaksiväriseen harjaan oli punottu pääsiäisen kunniaksi vaaleanpunainen satiininauha. Olin jo ehtinyt siivota Hestian karsinan ja katsoa läpi, että kaikkia ruokia oli tarpeeksi, kaikki huovat oli pesty ja fleecehuopakin oli vielä sen verran kostea, ettei sitä kehdannut viikata homehtumaan Hestian tavaroiden sekaan.
Muutamaa minuuttia myöhemmin napsautin vedenkeittimen päälle - kotona oli parempi teetarjonta, mutta kylmä ja yksinäinen kaksio ei juuri nyt houkutellut suuremmin. Tallilla oli huomattavasti kotoisampaa, vaikka tuntuikin, etten ollut vielä täysin asettunut Auburniin. Tallin seinät olivat uusia ja vieraita, mutta samalla ihmiset tallilla kuiskuttelivat korviin muistoja menneisyydestä - niin hyvässä kuin pahassa.
Ehdin juuri kaataa kuppiin kuumaa vettä ja pudottaa sitruunaisen tuoksuisen teepussin kuppiin, kun Loungen ovi kävi. Vilkaisin olkani yli, odottaen että tulija ilmestyisi lokerikkorivin takaa, hymyillen lyhyesti brunetelle miehelle, joka kulman takaa kääntyi.
Jesse Aro oli hyvä esimerkki menneisyyden kuiskuttelusta korvaan.
"Moi. Otaksä teetä? Kahvii?"
"Voin ottaa teetä, jos siinä on jo vesi keitettynä."
"Joo, venaa."
Ajoittain painostava hiljaisuus laskeutui minun ja Jessen välille. Jesse oli aikoinaan ollut... Kämppis? No, Milan kanssa kihloissa. Oltiin ehditty asua saman katon alla varmaan vuoden verran ennen kuin kaikki hajoilivat pitkin maailmaa. Olin jutellut viime kuukausina Jessen kanssa silloin tällöin, mutta tiesin itsekin, että menneisyyden haamuja kohdatessa olin itsekin kireä ja vaikea.
"Kui sä tääl tähä aikaa?"
"Matilda tuli liikuttamaan Zeliaa ja Tinttiä ennen ku mennään pääsiäisenviettoon."
"Aa, cool. Ja sä joudut sit roikkuu täällä?" Huulillani roikkui huvittunut, vähän kiusaavakin virne. "Mitä tossunpohja?"
Jesse hymyili huvittuneena, muttei lähtenyt väittelemään (plääh, tylsää) ja kurottui ottamaan teekupin jota tarjosin. Istahdin alas Jessen kanssa, hörppien hiljaisuuden vallitessa teetäni, kunnes silmäni osuivat Hannaby Hanami Weekin mainokseen. Mainoksen alla oli lista Auburnilaisista, jotka olivat Ruotsiin lähdössä toukokuun alussa. Jesse seurasi katsettani ja kallisti päätään - Matilda oli ainakin ilmoittautunut lähtemään Ruotsiin.
"Iskeekö eroahdistus?" Jesse hymähti - vaikkemme olleet mitään sydänystäviä, Jesse tunsi minut sen verran, että olin pahan luokan ripustautuja ja halusin olla vähän kaikessa mukana.
"Vähä. Ois hienoo käydä ulkomailla kattoo mikä meininki, mä en oo oikee kisannu ku Suomes."
"No lähde?" Jesse naurahti, kuin se olisi ollut maailman helpoin asia.
"Mulle saattaa tulla töitä tonne. Ja ei mulla oo hevosta, jolla mennä." Ensimmäinen syy tosin oli lähempänä valhetta - tein vielä tämän kevään pedagogisia sijaisuuksia ohjaajana ja opettajana, välillä kuraattorina. Se olisi vain yksi soitto Murronmaalle, että olisin kisaviikon poissa sijaislistoilta.
"Eiks Hestia oo ihan käypänen?" Jesse kysäisi, merkitsevä katse kupin yli loikaten. Pirun Aron arvelut.
"Sehä paskoo koko psyykensä ja mut ennen ku ollaa päästy ees kentälle." Tuhahdin, katseeni jumittaen taas kutsun ensimmäisiin luokkiin; Vaativa A ja B löytyivät molemmat alkuviikosta. "Se ois vaa sen kiusaamista."
Jesse katsoi minua hetken, ennen kuin huokaisi itsekseen, nojautuen hieman taaksepäin. Mies näytti siltä, että pohti sanojaan tovin, ennen kuin lähti puskemaan asiaa eteenpäin.
"Et sä voi käärii sitä ikuisesti kuplamuoviin. Ja onhan tossa se hyvä, et siellä on tuttuja mukana - niin sulle kuin Hestiallekin." Jesse huomautti, tummat silmät porautuen ohimooni kun tuijotin vain miehen ohi kutsua. Jesse oli aivan oikeassa - miehellä oli muutenkin huomattavasti enemmän kokemusta kisaamisesta ja eritoten oikkuilevista tammoista. "Vai pelkäätkö sä, että oot ite menny ruosteeseen?"
"Mmh." Mumisin, piiloutuen teekuppini taakse, tummat silmät yhä kutsussa - en ensin edes rekisteröinyt Jessen haastetta. Tuntui liki pahalta myöntää, että kisaaminen kiinnosti ja Ruotsiin uuden talliporukan kanssa lähteminen olisi ehkä auttanut asettumaan Auburniin paremmin. "En mä tiiä. Ei tonne voi enää varmaan ees ilmottautua."
"Matilda tais sanoa, että vielä ensi viikko on aikaa ilmoittautua." Jesse iski heti kapuloita rattaisiin venkoilulleni.
Vein katseeni viimein takaisin Jesseen ja purin huultani mietteliäänä, silmät kuitenkin hypähdellen välillä Auburnista lähtevien ratsukoiden nimien perään. Oli Nitaa, Matildaa, Marcia, Lidiaa ...
Syvän hiljaisuuden rikkoi lopulta oma ääneni.
"Sä oot ihan täys mulkku, Aro, tiesitkö sitä?" tuhahdin, repäisten puhelimen taskustani ja aloin näpytellä puhelimellani itseäni verkkopankkiin ja sähköpostiin. Jesse naurahti huvittuneena. Hän sai kuin saikin minut ylipuhuttua. "Jos mä tuun takas ilman hevosta koska Hestia on kuollu sydäriin, ni sä saat sitte maksaa sen ruhon tuonnin Suomeen."
Näpyttelin muutamat tiedot ja lähetin melkolailla hetken mielijohteesta, mutisten ja kiroillen koko ajan, ilmoittautumisen Hanami Weekille.
Voi vitun vitun vittu nyt taas. Pitikin olla yllytyshullu.
Petra L.- Hevosenomistaja
- Ikä : 27
Viestien lukumäärä : 29 -
Isabella S., Jusu R., Matilda T., Ava P., Jesse A., Louna R. and Marc Di B. like this post
Vs: Orvokkeja Sylissään | Petra Lukkari
Petra L. 07.05.22 23:02
07.05.22 - Tähtien alla
"Oi! Beaaaautiful, beautiful - look here, yes --- Alright, now look down, around to the mare's feet ... Niiiice..." walesilaisen valokuvaajan aksentti kajahti läpi Hannabyn linnan kirsikankukkapuiston, kun poseerasin kiltisti käskettynä kirsikkapuiston ilta-auringon valopläntissä. Hestia tunki massiivista päätään kainalooni ja kerjäsi rapsutuksia, vaikka olinkin kokoajan kevyesti kiinni tamman harjassa - irkku oli täysin nakuna, ilman suitsia tai riimua, jotka roikkuivat kuvaajan avustajan olkapäällä. Muutamat ratsukot olivat halunneet tulla ennen gaalaan siirtymistä kuvauttamaan itsensä ja hevosensa juhlavaatteissaan spontaanissa kuvaussessiossa. Olin tottakai itse hyökännyt jonon jatkoksi, ahteuduttani Ruotsista hankkimaani gaalamekkoon. Olin pakannut erään vanhan ja vähän jo epäsopivan juhlakoltun mukaan gaalaa varten, mutta alkuviikon loppusumman tuomassa dopamiinihöyryssä olin tehnyt keskiviikkona päiväreissun kaupunkiin ostamaan teemaan sopivaa, prameaa juhlamekkoa. Tummansininen, liki samettinen kangas laahasi kirsikkapuiston nurmikossa ja pelkäsin jatkuvasti, että Hestia alkaisi näpertää sifonisia, täyspitkiä puhvihihoja.
Valokuvaajan ääni katkaisi mietintähetkeni.
"I think we got it! Thanks, miss - please, who's next?"
Lasillinen makeaa drinkkiä hulahti alas kurkustani vähän turhankin nopeaan. Gaalan ensimmäinen tunti oli mennyt siinä, kun olin pujahdellut pitkin liki selestiaalista tanssisalia. Toinen toistaan upeammat mekonhelmat kahisivat vähän väliä toisiaan vasten, kun tein tieni ihmisjoukkion läpi, kultaisella syötävällä glitterillä koristeltu drinkki kädessäni - olin ainakin kuvitellut nähneeni jonkun tutun.
Kun pääsin tarpeeksi lähelle, tajusin että näkemäni nainen olikin joku ihan muu, kuin luulemani Auburnilainen brunette. Etsintä jatkukoon.
"Ohh, so you're the one who competed with the gypsy cob!" ranskalaisvahvisteinen aksentti korostui miehen nauraessa ja pudistellessa päätään epäuskoisena.
"That's me, alright." hymähdin, hörpäten lasillista makeaa valkoviiniä, jonka mies oli minulle kiltisti noutanut. Olin jumittunut reiluksi vartiksi muutaman ranskalaisen kanssa keskustelemaan - osa oli tosin ratsastajan aputiimiä - ja juttu toki lensi, ehkä vähän liiankin hyvin. Sen teki selväksi viimeistään se, kun ranskalaismiehen käsi asettui tukevasti alaselälleni kesken keskustelun.
Pitikin flirttailla äijien kanssa.
"Sorry, sorry - I think I saw someone I know, I'll get back to you in a bit!" huikkasin, hymyillen iloisesti. I'll get back to you? As if.
"Ihana väri!" hihkaisin, ääneni vähän painuneena ja konsonantit sulaen yhteen. "Mitä merkkiä toi on?"
Naisten vessassa oleva ruotsinsuomalainen kisa-avustaja hymyili minulle peilin kautta, vetäen uutta, syvän karmiininpunaista huulipunakerrosta ylähuuleensa - naisen vieressä oleva viinilasi oli saanut reunukseensa hyvän kerroksen punaista huulipunaa.
"Yves Saint Laurent - viime syksyltä."
"You alright, miss?" aksentti - tiedä mistä, ehkä joku keski-eurooppalainen? puhutteli jotakuta.
Ai, minua. Voi hitto.
Nostin katseeni lattiasta, jonka viileälle laatalle olin asettunut, mekko levinneenä ympärilleni.
"Yeah, yeah - thaanks. I'm -- Uh, acid reflux and shit. Ya know." yritin viittoa jotenkin itseeni. Jokin illan aikana otetuista juomista oli eri mieltä siitä, jäisikö vatsaan asti - kyse ei ollut vain humalaisesta oksentelusta, vaan jokin juoma oli vain ollut liian hapan herkälle ruoansulatukselleni.
"You sure? You don't need someone?"
"No, no - thank you."
Keskiyö oli jo ohitettu, kun kiersin käsivarteni itseni ympärille - olin tullut ulos haukkaamaan raitista ilmaa, muutama muu Auburnilainen viimein löytynyt juhlahumusta, muiden tuttujen kera. Ilmassa haisi savukkeet ja miltei kesäyö, kosteana ja raikkaana sekoittuen tupakansavun kitkeryyteen. Hengähdin syvään, katseeni nousten yötaivaalle. Oli hyvä ilta olla olemassa - ja nimenomaisesti täällä.
"Mennänkö jo sisälle, tänne jäätyy?"
Ehdotukseni sai onneksi kannatusta - pian porukka vyöryi taas sisälle lämpimäksi käyneeseen juhlasaliin, joka tosin alkoi vähitellen tyhjentyä, kun huomisen kisaajat alkoivat kerätä itseään takaisin hotelleille ja muualle yöpymään.
Punapäinen esteratsastaja - nimi oli jo hävinnyt aikoja sitten aivojeni taustahälyyn, alkoholin kohistessa takaraivossa kovimmalla volyymilla - nauroi huuliani vasten. Ne maistuivat kuivalta viiniltä ja etäisesti granaattiomenalta. Olin jossain kohtaa eronnut taas Auburnin porukasta ja päätynyt skottilaiseen seurueeseen, joista yhden ihmisen tunsin tutun tutun valmentajan koiran kaiman serkun kautta - jotain yliopistotuttuja pitkälti. Jossain kohdassa olin myös mennyt päätymään vähän turhankin läheisiin väleihin yhden naisen kanssa, vaikka olin aika varma, että nainen oli maininnut jossain välissä kihlattunsa - fiancé, jos tarkkoja oltiin.
Oli sattumankauppaa, etten jatkanut kyseisen naisen kanssa hotellille tuon kysellessä, lähinnä koska hiljalleen tyhjenevän juhlasalin toisella puolella joku kallalainen repesi nauramaan ja minulle iski humalani läpi niin kamala FOMO, että päädyin vaihtamaan seuruetta takaisin puolituttujen Auburnilaisten ja muiden kallalaisten seuraan. Pahainen loikkari.
Sunnuntaiaamuna sain taas kiittää geenejäni ja hullua viinapäätäni, etten aamuauringon osuessa kasvoilleni halunnut lervata sisuskalujani pihalle. Päätä jomotti hivenen, kun raahasin itseni ylös hotellilakanoiden pohjalta, mutta muuten vointi oli kohtuullinen. Katseeni osui välittömästi sivulle - pääsin onneksi huokaisemaan helpotuksesta, kun tajusin päätyneeni ihan vain omaan hotellihuoneeseeni. Mekko oli rypyssä tuolin selkänojalla ja puhelimeni oli jäänyt johonkin lakanoiden sekaan, sama tiktok pyörien loopilla. Tuijotin hetken tyhjästi sängyn toista puolta, ja romahdin takaisin sängyn pohjalle - viimeiset luokat olivat vasta iltapäivällä, voisin hyvin vetää pari tuntia sikeitä...
Sunnuntai-iltapäivän kevyt tuuli tarttui fleecevuoriseen takkiin, kun ties kuinka mones ratsukko kuulutettiin kentälle. En ollut edellisyönä ehkä harrastanut haureutta, mutta kleptomaniaa kyllä - olin tajunnut aamulla hotellihuonetta pakatessani, että olin jostain repäissyt jonkun tuntemattoman kisa-avustajan takin. Selässä ei lukenut kuin kisaviikon nimi, joten olin päättänyt pitää takkia ainakin siihen asti, että joku sen perään kyselisi. Jos kukaan ei sitä kaipaisi - yksi tallitakki lisää.
Kevyt kuorsaus pakeni jonkun takapenkillä olevan suusta. Kallalaiset olivat pakkautuneet autoihinsa ja olin pari tuntia aiemmin ottanut ajovuoron, hiljainen lofi-musiikki virraten uniseen autoon yön kääntyessä maanantain puolelle. Kallaan ei ollut enää matkaa kuin reilun tunnin verran, enkä voinut olla iloisempi siitä, että pian pääsisin kotiin - olin myös melko varma, että punkkaisin vaikka Hestian karsinassa, jos hevosten purkamisen ja tavaroiden paikalleen palauttamisen ja muun jälkeen pitäisi lähteä vielä ajamaan kotiin; eihän Murronmaalle mennyt kauaa, mutta tässä kohtaa kisaviikkoa ja myöhäistä yötä olin aivan naatti ja sekin tuntui liian pitkältä.
Saattaa olla, että lopulta nukkumapaikaksi valiutuisi esimerkiksi nojatuoli tai vastaava, mutta se selviäisi vasta yli tunnin päästä - nyt yritin vain keskittyä tuijottamaan tietä ja edessä ajavan Kallaan suuntaavan auton perävaloja.
Oli ihanaa päästä viimein takaisin kotiin.
~ ☆ ☆ ☆ ~
"Oi! Beaaaautiful, beautiful - look here, yes --- Alright, now look down, around to the mare's feet ... Niiiice..." walesilaisen valokuvaajan aksentti kajahti läpi Hannabyn linnan kirsikankukkapuiston, kun poseerasin kiltisti käskettynä kirsikkapuiston ilta-auringon valopläntissä. Hestia tunki massiivista päätään kainalooni ja kerjäsi rapsutuksia, vaikka olinkin kokoajan kevyesti kiinni tamman harjassa - irkku oli täysin nakuna, ilman suitsia tai riimua, jotka roikkuivat kuvaajan avustajan olkapäällä. Muutamat ratsukot olivat halunneet tulla ennen gaalaan siirtymistä kuvauttamaan itsensä ja hevosensa juhlavaatteissaan spontaanissa kuvaussessiossa. Olin tottakai itse hyökännyt jonon jatkoksi, ahteuduttani Ruotsista hankkimaani gaalamekkoon. Olin pakannut erään vanhan ja vähän jo epäsopivan juhlakoltun mukaan gaalaa varten, mutta alkuviikon loppusumman tuomassa dopamiinihöyryssä olin tehnyt keskiviikkona päiväreissun kaupunkiin ostamaan teemaan sopivaa, prameaa juhlamekkoa. Tummansininen, liki samettinen kangas laahasi kirsikkapuiston nurmikossa ja pelkäsin jatkuvasti, että Hestia alkaisi näpertää sifonisia, täyspitkiä puhvihihoja.
Valokuvaajan ääni katkaisi mietintähetkeni.
"I think we got it! Thanks, miss - please, who's next?"
~ ☆ ☆ ☆ ~
Lasillinen makeaa drinkkiä hulahti alas kurkustani vähän turhankin nopeaan. Gaalan ensimmäinen tunti oli mennyt siinä, kun olin pujahdellut pitkin liki selestiaalista tanssisalia. Toinen toistaan upeammat mekonhelmat kahisivat vähän väliä toisiaan vasten, kun tein tieni ihmisjoukkion läpi, kultaisella syötävällä glitterillä koristeltu drinkki kädessäni - olin ainakin kuvitellut nähneeni jonkun tutun.
Kun pääsin tarpeeksi lähelle, tajusin että näkemäni nainen olikin joku ihan muu, kuin luulemani Auburnilainen brunette. Etsintä jatkukoon.
~ ☆ ☆ ☆ ~
"Ohh, so you're the one who competed with the gypsy cob!" ranskalaisvahvisteinen aksentti korostui miehen nauraessa ja pudistellessa päätään epäuskoisena.
"That's me, alright." hymähdin, hörpäten lasillista makeaa valkoviiniä, jonka mies oli minulle kiltisti noutanut. Olin jumittunut reiluksi vartiksi muutaman ranskalaisen kanssa keskustelemaan - osa oli tosin ratsastajan aputiimiä - ja juttu toki lensi, ehkä vähän liiankin hyvin. Sen teki selväksi viimeistään se, kun ranskalaismiehen käsi asettui tukevasti alaselälleni kesken keskustelun.
Pitikin flirttailla äijien kanssa.
"Sorry, sorry - I think I saw someone I know, I'll get back to you in a bit!" huikkasin, hymyillen iloisesti. I'll get back to you? As if.
~ ☆ ☆ ☆ ~
"Ihana väri!" hihkaisin, ääneni vähän painuneena ja konsonantit sulaen yhteen. "Mitä merkkiä toi on?"
Naisten vessassa oleva ruotsinsuomalainen kisa-avustaja hymyili minulle peilin kautta, vetäen uutta, syvän karmiininpunaista huulipunakerrosta ylähuuleensa - naisen vieressä oleva viinilasi oli saanut reunukseensa hyvän kerroksen punaista huulipunaa.
"Yves Saint Laurent - viime syksyltä."
~ ☆ ☆ ☆ ~
"You alright, miss?" aksentti - tiedä mistä, ehkä joku keski-eurooppalainen? puhutteli jotakuta.
Ai, minua. Voi hitto.
Nostin katseeni lattiasta, jonka viileälle laatalle olin asettunut, mekko levinneenä ympärilleni.
"Yeah, yeah - thaanks. I'm -- Uh, acid reflux and shit. Ya know." yritin viittoa jotenkin itseeni. Jokin illan aikana otetuista juomista oli eri mieltä siitä, jäisikö vatsaan asti - kyse ei ollut vain humalaisesta oksentelusta, vaan jokin juoma oli vain ollut liian hapan herkälle ruoansulatukselleni.
"You sure? You don't need someone?"
"No, no - thank you."
~ ☆ ☆ ☆ ~
Keskiyö oli jo ohitettu, kun kiersin käsivarteni itseni ympärille - olin tullut ulos haukkaamaan raitista ilmaa, muutama muu Auburnilainen viimein löytynyt juhlahumusta, muiden tuttujen kera. Ilmassa haisi savukkeet ja miltei kesäyö, kosteana ja raikkaana sekoittuen tupakansavun kitkeryyteen. Hengähdin syvään, katseeni nousten yötaivaalle. Oli hyvä ilta olla olemassa - ja nimenomaisesti täällä.
"Mennänkö jo sisälle, tänne jäätyy?"
Ehdotukseni sai onneksi kannatusta - pian porukka vyöryi taas sisälle lämpimäksi käyneeseen juhlasaliin, joka tosin alkoi vähitellen tyhjentyä, kun huomisen kisaajat alkoivat kerätä itseään takaisin hotelleille ja muualle yöpymään.
~ ☆ ☆ ☆ ~
Punapäinen esteratsastaja - nimi oli jo hävinnyt aikoja sitten aivojeni taustahälyyn, alkoholin kohistessa takaraivossa kovimmalla volyymilla - nauroi huuliani vasten. Ne maistuivat kuivalta viiniltä ja etäisesti granaattiomenalta. Olin jossain kohtaa eronnut taas Auburnin porukasta ja päätynyt skottilaiseen seurueeseen, joista yhden ihmisen tunsin tutun tutun valmentajan koiran kaiman serkun kautta - jotain yliopistotuttuja pitkälti. Jossain kohdassa olin myös mennyt päätymään vähän turhankin läheisiin väleihin yhden naisen kanssa, vaikka olin aika varma, että nainen oli maininnut jossain välissä kihlattunsa - fiancé, jos tarkkoja oltiin.
Oli sattumankauppaa, etten jatkanut kyseisen naisen kanssa hotellille tuon kysellessä, lähinnä koska hiljalleen tyhjenevän juhlasalin toisella puolella joku kallalainen repesi nauramaan ja minulle iski humalani läpi niin kamala FOMO, että päädyin vaihtamaan seuruetta takaisin puolituttujen Auburnilaisten ja muiden kallalaisten seuraan. Pahainen loikkari.
~ ☆ ☆ ☆ ~
Sunnuntaiaamuna sain taas kiittää geenejäni ja hullua viinapäätäni, etten aamuauringon osuessa kasvoilleni halunnut lervata sisuskalujani pihalle. Päätä jomotti hivenen, kun raahasin itseni ylös hotellilakanoiden pohjalta, mutta muuten vointi oli kohtuullinen. Katseeni osui välittömästi sivulle - pääsin onneksi huokaisemaan helpotuksesta, kun tajusin päätyneeni ihan vain omaan hotellihuoneeseeni. Mekko oli rypyssä tuolin selkänojalla ja puhelimeni oli jäänyt johonkin lakanoiden sekaan, sama tiktok pyörien loopilla. Tuijotin hetken tyhjästi sängyn toista puolta, ja romahdin takaisin sängyn pohjalle - viimeiset luokat olivat vasta iltapäivällä, voisin hyvin vetää pari tuntia sikeitä...
~ ☆ ☆ ☆ ~
Sunnuntai-iltapäivän kevyt tuuli tarttui fleecevuoriseen takkiin, kun ties kuinka mones ratsukko kuulutettiin kentälle. En ollut edellisyönä ehkä harrastanut haureutta, mutta kleptomaniaa kyllä - olin tajunnut aamulla hotellihuonetta pakatessani, että olin jostain repäissyt jonkun tuntemattoman kisa-avustajan takin. Selässä ei lukenut kuin kisaviikon nimi, joten olin päättänyt pitää takkia ainakin siihen asti, että joku sen perään kyselisi. Jos kukaan ei sitä kaipaisi - yksi tallitakki lisää.
~ ☆ ☆ ☆ ~
Kevyt kuorsaus pakeni jonkun takapenkillä olevan suusta. Kallalaiset olivat pakkautuneet autoihinsa ja olin pari tuntia aiemmin ottanut ajovuoron, hiljainen lofi-musiikki virraten uniseen autoon yön kääntyessä maanantain puolelle. Kallaan ei ollut enää matkaa kuin reilun tunnin verran, enkä voinut olla iloisempi siitä, että pian pääsisin kotiin - olin myös melko varma, että punkkaisin vaikka Hestian karsinassa, jos hevosten purkamisen ja tavaroiden paikalleen palauttamisen ja muun jälkeen pitäisi lähteä vielä ajamaan kotiin; eihän Murronmaalle mennyt kauaa, mutta tässä kohtaa kisaviikkoa ja myöhäistä yötä olin aivan naatti ja sekin tuntui liian pitkältä.
Saattaa olla, että lopulta nukkumapaikaksi valiutuisi esimerkiksi nojatuoli tai vastaava, mutta se selviäisi vasta yli tunnin päästä - nyt yritin vain keskittyä tuijottamaan tietä ja edessä ajavan Kallaan suuntaavan auton perävaloja.
Oli ihanaa päästä viimein takaisin kotiin.
~ ☆ ☆ ☆ ~
Petra L.- Hevosenomistaja
- Ikä : 27
Viestien lukumäärä : 29 -
Isabella S., Jusu R., Matilda T., Inna P., Ava P., Jesse A., Louna R. and Voitto J. like this post
Vs: Orvokkeja Sylissään | Petra Lukkari
Petra L. 17.05.22 12:26
17.05.2022 - Irish Sugar Mommy
"Kiitti ope!" ysiluokkalainen, pisamanaamainen tyttö huikkasi, kun hävisi ovesta korjattua esseetä kädessään rypistäen. Hymyilin, nenääni nyrpistäen huvittuneena, huikaten perään naurua äänessäni: "Ei mitää - mut en oo ope."
Kello oli pirahtanut koulupäivän lopun merkiksi jo hetki sitten, mutta olin jäänyt jumittamaan Murronmaan yläkoulun kieliluokkaan avustamaan parin oppilaan viimeisten esseiden kanssa. Olin koko viikon sopinut sijaistavani sairastunutta englannin opettajaa, ja huomasin taas, kuinka paljon pidin opettamistyöstä. Ehkä opettajan opinnotkin voisi tehdä joskus, mutta ei ainakaan nyt.
Olin tehnyt sijaisuuksia pitkin Murronmaan kouluja koko kevään, ihan jo sen takia, että voisin pitää jalkaa oven välissä - ja tänään se oli tosiaan kannattanut, kun lyseon lukion puolen rehtori oli pyytänyt minut tuntien jälkeen käymään juttusillaan, koskien ensi lukuvuoden koulupsykologin virkaa.
Niinpä pakkasin tavarani pieneen nahkareppuuni ja sujautin sijaisille annettavan kaulanauhan farkkujeni taskuun. Kuljeskelin laiskasti pitkin koulun käytävää - kello oli jo vartin yli kolmen, ja keväiseen aurinkoon rynnänneet yläkoululaiset olivat jo hävinneet käytäviltä, jättäen ne autioiksi. Silmäilin pitkin käytäviä ripustettuja kuvataiteen töitä, hymy nykien huuliani - vaikka olin ollut jo monen kuukauden päivät töissä koulussa, oli paluu yläkoulun käytäville aina etäisesti nostalgista. Varsinkin, kun lukuvuoden loppu lähestyi ja oppilailla oli viimeiset kokeet pitkälti jo takana ja päivät olivat täynnä ylimääräistä ohjelmaa.
Koputin rehtorin kanslian oveen kaksikymmentä minuuttia yli kolmen, toivoen, ettei rehtoria haitannut viivästymiseni. "Joo -- Sisään, olen puhelimessa!" rehtorin ääni huikkasi pian, lukion rehtorin virkaa pitävä nainen vilkaisten ovelle kun avasin sen hipihiljaa ja asetin tavarani pöytää vastapäätä olevalle tuolille. "Niin - no, laita minulle vaikka sähköpostiin tarkemmat tiedot. Juu. Minulle tuli juuri tähän yksi sijainen -- Joo, jes, kiitos, moooi. Moi. Moi."
Rehtori lopetteli puhelua kiusalliseen tapaansa, sitten näpytellen puhelimeensa jotakin ennen kuin kääntyi kunnolla minua päin. "Petra - sinulla onkin sitten pitkä päivä takana." nainen sanahti. "Haluatko kahvia? Opettajanhuoneessa näytti olevan vielä jotain jämiä."
"Ei kiitos - sori, jouduitko odottelemaan kauan?" vastasin hymy huulillani, vaikka kahvi ei kuulostanutkaan pahalta - en ollut päivän aikana ehtinyt syödä tai juoda kuin pienen pullollisen vettä ja osan lounassalaatistani. Olin tullut koululle jo aamuseitsemältä, auttamaan keittiötä pakkamaan päivän yliopistoretkeilijöille eväät mukaan reissuun. Sijaisille kun nakitettiin kaikki hauskat pikkuhommat.
"Ei, en ollenkaan!" rehtorin kirjakielimäinen puhetapa otti omiin korviini, ja yritin itsekin jotenkin siistiä Varsinais-Suomalaisen ja Vientarelaisen murteeni sekasotkua. "Koko päivä taas puhelimessa, ha! Hyvä kun tulit, niin sain syyn lopettaa äskeisenkin puhelun."
Naisen naureskellessa istuin alas, kuten rehtori itsekin teki, ristien kädet syliini. "Te tosiaan halusitte jutella ensi syksystä?"
"Niin! Aivan, melkein jo unohdin. Niin, hetkinen, odotahan kun haen ne paperit..."
Puolta tuntia myöhemmin astuin laukkuni ja nahkatakkini matkassani ja vakituista työpaikkaa rikkaampana. Alunperin koulupsykologin työ oli pitänyt alkaa jo alkukeväällä kun tulin Suomeen, mutta sopimussäätöjen takia olin joutunut pomppijaan sijaisuuksien ja yksittäiskäyntien varassa kevään. Nyt kaikki oli kuitenkin saatu selviteltyä ja soppari oli kirjoitettu - aloittaisin työni ensi syksynä Murronmaan lyseon palveluksessa koulupsykologina. Neljänä päivänä viikossa hoitaen tapaamisia, yhtenä juoksevia asioita ja toimistohommia, mahdollisesti etätyönä (ja pienemmällä palkalla, mutta mitäpä tuosta). Virne kasvoillani ongin laukkuni pohjalta puhelimeni, näpytellen pariin eri ryhmään viestiä - äidille, tädilleni Jennille ja kahteen erilliseen kaveriporukan ryhmächattiin, toinen koostuen suomalaisista vanhoista tallitutuista ja muista, toinen Glasgowin opiskelijaporukasta. Ei mennyt minuuttiakaan, kun ensimmäiset onnitteluviestit alkoivat ponnahdella näytölle, mutten jäänyt lukemaan emoji-oksennuksia ja caps lockilla kirjoitettuja hypetyksiä kun pääsin henkilökunnan parkkipaikalle ja istahdin limenvihreään pikkuautooni.
Lyseolta ei ollut kuin kymmenisen minuutin ajomatka kotiin, jossa odotti taas kammottava hiljaisuus. Hiljaisuus hajosi pian, kun avasin parvekkeen oven, päästäen keväisen Murronmaan äänet sisälle ja laitoin Spotifyn soittamaan jotakin taustahälyksi.
Kauan en ehtinyt kärsiä yksinäisyydestä, nimittäin juuri, kun tungin lusikallista eilistä pinaattikeittoa suuhuni keittiön tason ääressä, puhelimeni soi iloisesti tulevan puhelun myötä. Ongin puhelimen sohvan sohvatyynyjen välistä ja vilkaisin näyttöä - Dottie. Tai siis Dorothea Crookall, kylmäkiskoinen ja hurja bisnesnainen Irlannissa. Tai ainakin sellaisen persoonan nainen oli kuulemma itselleen luonut Irlannissa ensimmäisessä tutkinnonmukaisessa työpaikassaan. Liu'utin peukaloni puhelimen ruudun halki, videopuhelu vähän katkeillen aueten puhelimen ruudulle.
"Hii- - ii" Dorothean ääni pätki, hitto.
"Wait, I have to move."
"Wh - a - t t t"
Pudistelin päätäni, hyläten pinaattikeittoni ja siirryin parvekkeelle, jossa oli vähän parempi yhteys.
"You hear me now?"
"Yea! Oh my gosh, babes, you got the job! I just saw your message." Dottien irkuksi vähän turhan posh-aksentti alkoi heti intoilla, tummapiirteinen nainen intoillen selvästi kotonaan, hiukset puoliksi letitettyinä.
"Yeah, thanks. I did. Why are you at home?"
"I got off early. I'm having dinner with some clients later, so they told me to go home and prepare for that."
"So they told you you were looking ratty?" kiusasin, virne nousten kasvoilleni, kun nojauduin parvekkeen kaiteeseen, lasitusta siirtäen niin, että sain itseni osittain ulos, hengittämään kevätilmaa.
"No you asshole - they just don't want me to show up straight from work."
"Uh huh."
Hiljaisuus venyi hetken ajan, kun Dorothea asetti puhelimen kauemmas, ilmeisesti meikkipöytänsä äärelle ja jatkoi sitten puhumista, samalla kun alkoi letittää toista puolta hiuksistaan ohuille leteille.
"So, what's up? You called just to congratulate me?"
"Well, no. I mean, I'm super happy for you, babe, but I actually meant to call you today anyway. Or, this week, but today worked out best."
Kohotin kulmaani videochatille, Dorothea vilkaisten ruutua, leveä, valkea hammashymy leviten naisen kasvoille.
"Don't be like that! Anyway, so you remember when we talked about Power Jump?"
"Yeah?" Kuinka voisin unohtaa - Dorothea oli moraalisesti kiristänyt minut lupautumaan, että tulisin mukaan jos hän olisi menossa sinne.
"We got approved! So Crookall Cobs is going to Cloudfield's EXPO. And if I recall correctly, you told me you'd come with me to help us set up and sell shit."
Hymy nousi yhä leveämmin huulilleni - Crookall Cobs & Co. oli Dorothean isoisän perustama pienyritys, joka teki alunperin mittatilaustöitä ja toimi satulaseppänä, mutta nykypäivänä suurin osa yrityksen myynnistä oli ylikalliita, mutta myös ylihienoja varusteita hevosille ja ratsastajille. Koko bisnes toi mieleeni Sokan sisaruksien ratsastustarvikeliikkeen.
"Yeah, and I will! When was the Power Jump weekend, again?"
"30th and 31st of July."
"That should work. My work won't start until next month, so I'm totally free."
"Grrreat." Dorothea pyöritteli itselleen ominaisesti r-kirjainta suussaan samalla kun pyöräytti ensimmäisen letin ympärille ohuen, mustan kuminauhan.
"I'm assuming you have other plans for me too?"
"You know me - so, we have to leave to Cloudfield and Britain -" Dorothea teki yökötys-äänen huvittuneena, saaden minut tyrskähtämään. Mihin irkku-skotti nahoistaan pääsi. "- on 29th, or even better, 28th. And I refuse to spend any less than a week with your dumb ass, so I'm thinkinggg -"
Avasin jo kalenterin valmiiksi vierelleni pöydälle.
"You could fly out to Dublin on the 20th, we can spend a day or two in the city and then go back to Dundalk and spend the next week there. I asked my dadaí if we could do a like, 3-day-long trail ride. I got the new mare in last week, and you can have your pick of the horses, of course."
"Sounds fucking awesome. I'm game - so, 20th? I'll start looking at tickets as soon as possible, then." lupailin, virne suupielilläni - reilu viikko Irlannissa kuulosti enemmän kuin hyvältä.
"Babes, don't worry, I'll pay--"
"No you won't!" Keskeytin, vaikka tiesin jo, että liput menisivät varmasti Crookallin kukkarosta, jos Dorothea niin oli jo päättänyt.
"Uh, yes I will. Think of it as a thanks from the company for helping out." Dorothea kiukutteli vastaan, mutristaen alahuultaan ja vieden katseensa puhelimen ruutuun.
"No, really - I will gladly pay, just the fact that you'll let me sleep over and shit is more than enough. You know this, Dottie."
"Yeah, yeah, but Jesus, let - me - pay."
Kului pitkä hiljaisuus, kun pureskelin alahuultani, kiusallisena. Lopulta epämääräinen huumori sai minut naurahtamaan kommenttini ohessa.
"Aight, Dottie, but if you want me to stop referring to you as my Irish Sugar Mommy, you need to stop giving me all this lavish shit."
"Oh my gosh, I would never extract sexual favours from you!!" Dorothea kikatti muka-skandalisoituneena, sitten jatkaen, silmää iskien. "Especially when I know I'd get you for free."
Näytin kieltäni Dorothealle - tottahan se oli, tämäkin keskustelu oli käyty monasti läpi. Dorothea oli traagisen hetero, muttei kavahtanut rietastakaan flirttiä ja minä traagisen flirttaileva, joka oli hauska kehä, jota juosta ympäri.
"ANYWAY." pudistelin päätäni, huvittuneena. "Let's get the tickets and flights settled later, okay? You still have a fuck-ton of hair to braid, and I have a lovely date with my last night's dinner."
"Ew."
"You got that right."
"Aight, love - I'll text you later! And just -- Well, congrats on the job. I know it means a lot to you."
"It does, yeah. Well, talk to you later - knock 'em dead!"
Puhelu loppui ja pääsin viimein vetäytymään parvekkeen lasien välistä takaisin sisälle. Pinaattikeittoni oli jo ehtinyt jäähtyä hyvän tovin, mutten jaksanut iskeä sitä takaisin mikroon, joten istahdin ruokapöytäni ääreen selaamaan puhelintani ja lusikoimaan vihreää soppaa kitusiini, sitten vilkaisten kelloa - kohta olisikin jo aika lähteä taas Auburniin. Ehkä olisi hyvä tehdä pientä tiedonhakua siitä, ketkä Auburnissa olivat lähdössä Power Jumpiin, niin voisin bongailla sitten tuttuja, ehkä jopa varata saman paluulennon Suomeen... No, heinäkuun loppuun oli vielä aikaa. Kesä ei ollut vielä alkanutkaan, ja ehtisin tehdä kaikki tarpeelliset juorujen nuuskimiset tulevina kesäpäivinä.
"Kiitti ope!" ysiluokkalainen, pisamanaamainen tyttö huikkasi, kun hävisi ovesta korjattua esseetä kädessään rypistäen. Hymyilin, nenääni nyrpistäen huvittuneena, huikaten perään naurua äänessäni: "Ei mitää - mut en oo ope."
Kello oli pirahtanut koulupäivän lopun merkiksi jo hetki sitten, mutta olin jäänyt jumittamaan Murronmaan yläkoulun kieliluokkaan avustamaan parin oppilaan viimeisten esseiden kanssa. Olin koko viikon sopinut sijaistavani sairastunutta englannin opettajaa, ja huomasin taas, kuinka paljon pidin opettamistyöstä. Ehkä opettajan opinnotkin voisi tehdä joskus, mutta ei ainakaan nyt.
Olin tehnyt sijaisuuksia pitkin Murronmaan kouluja koko kevään, ihan jo sen takia, että voisin pitää jalkaa oven välissä - ja tänään se oli tosiaan kannattanut, kun lyseon lukion puolen rehtori oli pyytänyt minut tuntien jälkeen käymään juttusillaan, koskien ensi lukuvuoden koulupsykologin virkaa.
Niinpä pakkasin tavarani pieneen nahkareppuuni ja sujautin sijaisille annettavan kaulanauhan farkkujeni taskuun. Kuljeskelin laiskasti pitkin koulun käytävää - kello oli jo vartin yli kolmen, ja keväiseen aurinkoon rynnänneet yläkoululaiset olivat jo hävinneet käytäviltä, jättäen ne autioiksi. Silmäilin pitkin käytäviä ripustettuja kuvataiteen töitä, hymy nykien huuliani - vaikka olin ollut jo monen kuukauden päivät töissä koulussa, oli paluu yläkoulun käytäville aina etäisesti nostalgista. Varsinkin, kun lukuvuoden loppu lähestyi ja oppilailla oli viimeiset kokeet pitkälti jo takana ja päivät olivat täynnä ylimääräistä ohjelmaa.
Koputin rehtorin kanslian oveen kaksikymmentä minuuttia yli kolmen, toivoen, ettei rehtoria haitannut viivästymiseni. "Joo -- Sisään, olen puhelimessa!" rehtorin ääni huikkasi pian, lukion rehtorin virkaa pitävä nainen vilkaisten ovelle kun avasin sen hipihiljaa ja asetin tavarani pöytää vastapäätä olevalle tuolille. "Niin - no, laita minulle vaikka sähköpostiin tarkemmat tiedot. Juu. Minulle tuli juuri tähän yksi sijainen -- Joo, jes, kiitos, moooi. Moi. Moi."
Rehtori lopetteli puhelua kiusalliseen tapaansa, sitten näpytellen puhelimeensa jotakin ennen kuin kääntyi kunnolla minua päin. "Petra - sinulla onkin sitten pitkä päivä takana." nainen sanahti. "Haluatko kahvia? Opettajanhuoneessa näytti olevan vielä jotain jämiä."
"Ei kiitos - sori, jouduitko odottelemaan kauan?" vastasin hymy huulillani, vaikka kahvi ei kuulostanutkaan pahalta - en ollut päivän aikana ehtinyt syödä tai juoda kuin pienen pullollisen vettä ja osan lounassalaatistani. Olin tullut koululle jo aamuseitsemältä, auttamaan keittiötä pakkamaan päivän yliopistoretkeilijöille eväät mukaan reissuun. Sijaisille kun nakitettiin kaikki hauskat pikkuhommat.
"Ei, en ollenkaan!" rehtorin kirjakielimäinen puhetapa otti omiin korviini, ja yritin itsekin jotenkin siistiä Varsinais-Suomalaisen ja Vientarelaisen murteeni sekasotkua. "Koko päivä taas puhelimessa, ha! Hyvä kun tulit, niin sain syyn lopettaa äskeisenkin puhelun."
Naisen naureskellessa istuin alas, kuten rehtori itsekin teki, ristien kädet syliini. "Te tosiaan halusitte jutella ensi syksystä?"
"Niin! Aivan, melkein jo unohdin. Niin, hetkinen, odotahan kun haen ne paperit..."
Puolta tuntia myöhemmin astuin laukkuni ja nahkatakkini matkassani ja vakituista työpaikkaa rikkaampana. Alunperin koulupsykologin työ oli pitänyt alkaa jo alkukeväällä kun tulin Suomeen, mutta sopimussäätöjen takia olin joutunut pomppijaan sijaisuuksien ja yksittäiskäyntien varassa kevään. Nyt kaikki oli kuitenkin saatu selviteltyä ja soppari oli kirjoitettu - aloittaisin työni ensi syksynä Murronmaan lyseon palveluksessa koulupsykologina. Neljänä päivänä viikossa hoitaen tapaamisia, yhtenä juoksevia asioita ja toimistohommia, mahdollisesti etätyönä (ja pienemmällä palkalla, mutta mitäpä tuosta). Virne kasvoillani ongin laukkuni pohjalta puhelimeni, näpytellen pariin eri ryhmään viestiä - äidille, tädilleni Jennille ja kahteen erilliseen kaveriporukan ryhmächattiin, toinen koostuen suomalaisista vanhoista tallitutuista ja muista, toinen Glasgowin opiskelijaporukasta. Ei mennyt minuuttiakaan, kun ensimmäiset onnitteluviestit alkoivat ponnahdella näytölle, mutten jäänyt lukemaan emoji-oksennuksia ja caps lockilla kirjoitettuja hypetyksiä kun pääsin henkilökunnan parkkipaikalle ja istahdin limenvihreään pikkuautooni.
Lyseolta ei ollut kuin kymmenisen minuutin ajomatka kotiin, jossa odotti taas kammottava hiljaisuus. Hiljaisuus hajosi pian, kun avasin parvekkeen oven, päästäen keväisen Murronmaan äänet sisälle ja laitoin Spotifyn soittamaan jotakin taustahälyksi.
Kauan en ehtinyt kärsiä yksinäisyydestä, nimittäin juuri, kun tungin lusikallista eilistä pinaattikeittoa suuhuni keittiön tason ääressä, puhelimeni soi iloisesti tulevan puhelun myötä. Ongin puhelimen sohvan sohvatyynyjen välistä ja vilkaisin näyttöä - Dottie. Tai siis Dorothea Crookall, kylmäkiskoinen ja hurja bisnesnainen Irlannissa. Tai ainakin sellaisen persoonan nainen oli kuulemma itselleen luonut Irlannissa ensimmäisessä tutkinnonmukaisessa työpaikassaan. Liu'utin peukaloni puhelimen ruudun halki, videopuhelu vähän katkeillen aueten puhelimen ruudulle.
"Hii- - ii" Dorothean ääni pätki, hitto.
"Wait, I have to move."
"Wh - a - t t t"
Pudistelin päätäni, hyläten pinaattikeittoni ja siirryin parvekkeelle, jossa oli vähän parempi yhteys.
"You hear me now?"
"Yea! Oh my gosh, babes, you got the job! I just saw your message." Dottien irkuksi vähän turhan posh-aksentti alkoi heti intoilla, tummapiirteinen nainen intoillen selvästi kotonaan, hiukset puoliksi letitettyinä.
"Yeah, thanks. I did. Why are you at home?"
"I got off early. I'm having dinner with some clients later, so they told me to go home and prepare for that."
"So they told you you were looking ratty?" kiusasin, virne nousten kasvoilleni, kun nojauduin parvekkeen kaiteeseen, lasitusta siirtäen niin, että sain itseni osittain ulos, hengittämään kevätilmaa.
"No you asshole - they just don't want me to show up straight from work."
"Uh huh."
Hiljaisuus venyi hetken ajan, kun Dorothea asetti puhelimen kauemmas, ilmeisesti meikkipöytänsä äärelle ja jatkoi sitten puhumista, samalla kun alkoi letittää toista puolta hiuksistaan ohuille leteille.
"So, what's up? You called just to congratulate me?"
"Well, no. I mean, I'm super happy for you, babe, but I actually meant to call you today anyway. Or, this week, but today worked out best."
Kohotin kulmaani videochatille, Dorothea vilkaisten ruutua, leveä, valkea hammashymy leviten naisen kasvoille.
"Don't be like that! Anyway, so you remember when we talked about Power Jump?"
"Yeah?" Kuinka voisin unohtaa - Dorothea oli moraalisesti kiristänyt minut lupautumaan, että tulisin mukaan jos hän olisi menossa sinne.
"We got approved! So Crookall Cobs is going to Cloudfield's EXPO. And if I recall correctly, you told me you'd come with me to help us set up and sell shit."
Hymy nousi yhä leveämmin huulilleni - Crookall Cobs & Co. oli Dorothean isoisän perustama pienyritys, joka teki alunperin mittatilaustöitä ja toimi satulaseppänä, mutta nykypäivänä suurin osa yrityksen myynnistä oli ylikalliita, mutta myös ylihienoja varusteita hevosille ja ratsastajille. Koko bisnes toi mieleeni Sokan sisaruksien ratsastustarvikeliikkeen.
"Yeah, and I will! When was the Power Jump weekend, again?"
"30th and 31st of July."
"That should work. My work won't start until next month, so I'm totally free."
"Grrreat." Dorothea pyöritteli itselleen ominaisesti r-kirjainta suussaan samalla kun pyöräytti ensimmäisen letin ympärille ohuen, mustan kuminauhan.
"I'm assuming you have other plans for me too?"
"You know me - so, we have to leave to Cloudfield and Britain -" Dorothea teki yökötys-äänen huvittuneena, saaden minut tyrskähtämään. Mihin irkku-skotti nahoistaan pääsi. "- on 29th, or even better, 28th. And I refuse to spend any less than a week with your dumb ass, so I'm thinkinggg -"
Avasin jo kalenterin valmiiksi vierelleni pöydälle.
"You could fly out to Dublin on the 20th, we can spend a day or two in the city and then go back to Dundalk and spend the next week there. I asked my dadaí if we could do a like, 3-day-long trail ride. I got the new mare in last week, and you can have your pick of the horses, of course."
"Sounds fucking awesome. I'm game - so, 20th? I'll start looking at tickets as soon as possible, then." lupailin, virne suupielilläni - reilu viikko Irlannissa kuulosti enemmän kuin hyvältä.
"Babes, don't worry, I'll pay--"
"No you won't!" Keskeytin, vaikka tiesin jo, että liput menisivät varmasti Crookallin kukkarosta, jos Dorothea niin oli jo päättänyt.
"Uh, yes I will. Think of it as a thanks from the company for helping out." Dorothea kiukutteli vastaan, mutristaen alahuultaan ja vieden katseensa puhelimen ruutuun.
"No, really - I will gladly pay, just the fact that you'll let me sleep over and shit is more than enough. You know this, Dottie."
"Yeah, yeah, but Jesus, let - me - pay."
Kului pitkä hiljaisuus, kun pureskelin alahuultani, kiusallisena. Lopulta epämääräinen huumori sai minut naurahtamaan kommenttini ohessa.
"Aight, Dottie, but if you want me to stop referring to you as my Irish Sugar Mommy, you need to stop giving me all this lavish shit."
"Oh my gosh, I would never extract sexual favours from you!!" Dorothea kikatti muka-skandalisoituneena, sitten jatkaen, silmää iskien. "Especially when I know I'd get you for free."
Näytin kieltäni Dorothealle - tottahan se oli, tämäkin keskustelu oli käyty monasti läpi. Dorothea oli traagisen hetero, muttei kavahtanut rietastakaan flirttiä ja minä traagisen flirttaileva, joka oli hauska kehä, jota juosta ympäri.
"ANYWAY." pudistelin päätäni, huvittuneena. "Let's get the tickets and flights settled later, okay? You still have a fuck-ton of hair to braid, and I have a lovely date with my last night's dinner."
"Ew."
"You got that right."
"Aight, love - I'll text you later! And just -- Well, congrats on the job. I know it means a lot to you."
"It does, yeah. Well, talk to you later - knock 'em dead!"
Puhelu loppui ja pääsin viimein vetäytymään parvekkeen lasien välistä takaisin sisälle. Pinaattikeittoni oli jo ehtinyt jäähtyä hyvän tovin, mutten jaksanut iskeä sitä takaisin mikroon, joten istahdin ruokapöytäni ääreen selaamaan puhelintani ja lusikoimaan vihreää soppaa kitusiini, sitten vilkaisten kelloa - kohta olisikin jo aika lähteä taas Auburniin. Ehkä olisi hyvä tehdä pientä tiedonhakua siitä, ketkä Auburnissa olivat lähdössä Power Jumpiin, niin voisin bongailla sitten tuttuja, ehkä jopa varata saman paluulennon Suomeen... No, heinäkuun loppuun oli vielä aikaa. Kesä ei ollut vielä alkanutkaan, ja ehtisin tehdä kaikki tarpeelliset juorujen nuuskimiset tulevina kesäpäivinä.
Petra L.- Hevosenomistaja
- Ikä : 27
Viestien lukumäärä : 29 -
Jemiina R., Jusu R. and Sarah R. like this post
Vs: Orvokkeja Sylissään | Petra Lukkari
Petra L. 01.08.22 16:58
30.07.2022 - Pää pilvissä
#powerjump2022
Powerjump-viikonloppu oli pärähtänyt viimein käyntiin, Cloudfieldin maat kylpien anteeksiantamattomassa auringonpaahteessa. Olin itse onneksi livahtanut info-koppiin suojaan auringolta, mutta pieni, usb-piuhalla läppärissä kiinni oleva minituuletin ei paljon kopperoa viilentänyt. Powerjump 2022-paitani oli litimärkä hiestä juostuani aamupäivän tarkistamassa ensimmäisten luokkien osallistujien numeroita ja etsimässä mihin klippitaulu oli laitettu eilisessä menossa ja melskeessä. Minut oli värvätty Powerjumpin infopisteelle ja illalla menisin tekemään EXPO-alueelle vielä toisen vuoron Crookallin myyntipisteellä.
Viimeiset kesälomaviikkoni Brittein saarilla olivat olleet hikiset, mutta sitäkin hauskemmat - olimme Dorothean kanssa käyneet liki nelipäiväisellä vaelluksella, olin päässyt ihastelemaan Crookallin tallin hienostoponeja ja rentoutumaan vanhalla irkkutallilla mielin määrin. Kuitenkaan viikkojen kohokohta ei ollut vaellus, eikä edes Power Jump-viikonloppu - drinkeillä Dublinissa saadessani pubin wifin toimintaan, pingahti puhelimeeni uusi viesti, kuvan kera. Kuva oli saanut sydämeni hyppäämään (ja ehkä vähän volat nousemaan turhankin korkealle innostuksesta) - vihreän kesäruohon seassa makasi pieni, mutta tukevan oloinen pörröpäinen suomenhevosvarsa. Tummaväritteinen tammavarsa oli syntynyt samoihin aikoihin, kun olin hypännyt koneeseen Helsinki-Vantaalta: oman Hukkareissuni viimeinen varsa, Hovipistaasi, oli viimein ottanut asiakseen saapua maailmaan.
Ketään tuskin yllätti, että loppuilta meni uutta varsaa juhliessa - moni shotti meni Hovipistaasin piikkiin.
Vähitellen, yli viikko tammavarsan syntymästä, alkoi kuitenkin realiteetit iskeä päin näköä. Katsellessani, kuinka komeat, suurikokoiset ja sorjat lämminveriset ja puokit sujahtivat toinen toistaan korkeampien esteiden yli, oli minunkin pakko pysähtyä miettimään tulevaisuutta hevosten parissa - olin vannonut, etten enää lähtisi kilpailemaan, etenkään veren maku suussa. Mutta kyllähän sitä alkoi vähän painaa, kun koulukisoista toisensa jälkeen tultiin kotiin tyhjin käsin. Hovipistaasin - Pissis, tai Piki, lempinimi oli vielä vähän hakusessa - kanssakaan ei olisi kisakentille asiaa vuosiin, eihän pientä suomenpollea oltu vielä vierottamassakaan pitkiin aikoihin. Pureskelin huultani mietteliäänä, kunnes paikalle tullut ranskalaisratsastaja alkoi kysyä jotakin iltapäivän aikataulusta; vedin pakollisen aspahymyn huulilleni ja aloin selittää selkein viittomin, missä ja milloin ratsastajan tiimeineen pitäisi olla.
- - -
Iltapäivän aurinko porotti hikiseen niskaan kuin syyttäen, nutturalta karanneet hiukset vallattomilla kiharoilla niskassani. Sormeilin pehmeää, vaaleansinistä huopaa EXPO-alueella. Limited Edition-satulahuopa oli niin sievissä pastelliväreissä, että vaikka olin vannonut, etten kuskaisi mitään turhaa mukaani Power Jumpista, oli kukkaroni pian taas muutamaa virtuaalisatasta kevyempi: kyllähän Pissis-Piki nyt ansaitsi syntymävuotensa limited edition-huovan!! Vaikka se ei tulisi käyttöönkään vielä muutamaan vuoteen ... Huvittuneena itselleni ja omalle selkärangattomuudelleni tungin kortin takaisin kukkaroon ja pakkasin baby blue-pastellisen varsariimun ja satulahuovan paperikassiin, katseellani etsien Crookallien myyntipistettä; seuraavat 3 tuntia menisivät liian kalliita satulahuopia ja kuviokirjailtuja nahkariimuja kaupatessa.
- - -
Iltahämärän laskeutuessa Cloudmooren kyläpahasen päälle löysin itseni nojailemasta parkkipaikkojen ja vierastallin viereiseen puuhun, peukalo liukuen läpi himmennetyn puhelimen näytön. Seurattuani päivän kisoja ja kuunneltuani Dorothean höpötystä omista superlupauksistaan, oli Hestian tuleva vuosi alkanut mietityttää toden teolla - pitäisikö sen kanssa alkaa valmentautua toden teolla? Alkaa juosta näyttelyissä? Niissä se oli jo vähän pärjännytkin, joten näyttelyt eivät olleet pois suljettuja... Peukaloni pysähtyi liki kokonaan valkoisen irkkuoriin ilmoituksen päälle. Tiedä sitten, oliko se varsakuume Pissis-Pikin takia vai mikä, mutta yksi vaihtoehto oli teettää Hestialla varsa vielä talveksi; Hestia saisi vähän aikaa kasvaa ja aikuistua ja meillä olisi aikaa treenata ja valmentautua, mutta samalla näkisi, periyttääkö Hestia ensinnäkin säikkyä luonnettaan vai kenties kouluratsun taitojaan. Pureskelin toisen käden peukalon kynttä selaillessani Brittein saarten autenttisia irkkuoreja, joilla Hestian voisi astuttaa; olisihan pieni, pörröinen kirjava tinkervarsa tulevaksi kevääksi ihan hauska ottaa Hestian rinnalle ...
#powerjump2022
Powerjump-viikonloppu oli pärähtänyt viimein käyntiin, Cloudfieldin maat kylpien anteeksiantamattomassa auringonpaahteessa. Olin itse onneksi livahtanut info-koppiin suojaan auringolta, mutta pieni, usb-piuhalla läppärissä kiinni oleva minituuletin ei paljon kopperoa viilentänyt. Powerjump 2022-paitani oli litimärkä hiestä juostuani aamupäivän tarkistamassa ensimmäisten luokkien osallistujien numeroita ja etsimässä mihin klippitaulu oli laitettu eilisessä menossa ja melskeessä. Minut oli värvätty Powerjumpin infopisteelle ja illalla menisin tekemään EXPO-alueelle vielä toisen vuoron Crookallin myyntipisteellä.
Viimeiset kesälomaviikkoni Brittein saarilla olivat olleet hikiset, mutta sitäkin hauskemmat - olimme Dorothean kanssa käyneet liki nelipäiväisellä vaelluksella, olin päässyt ihastelemaan Crookallin tallin hienostoponeja ja rentoutumaan vanhalla irkkutallilla mielin määrin. Kuitenkaan viikkojen kohokohta ei ollut vaellus, eikä edes Power Jump-viikonloppu - drinkeillä Dublinissa saadessani pubin wifin toimintaan, pingahti puhelimeeni uusi viesti, kuvan kera. Kuva oli saanut sydämeni hyppäämään (ja ehkä vähän volat nousemaan turhankin korkealle innostuksesta) - vihreän kesäruohon seassa makasi pieni, mutta tukevan oloinen pörröpäinen suomenhevosvarsa. Tummaväritteinen tammavarsa oli syntynyt samoihin aikoihin, kun olin hypännyt koneeseen Helsinki-Vantaalta: oman Hukkareissuni viimeinen varsa, Hovipistaasi, oli viimein ottanut asiakseen saapua maailmaan.
Ketään tuskin yllätti, että loppuilta meni uutta varsaa juhliessa - moni shotti meni Hovipistaasin piikkiin.
Vähitellen, yli viikko tammavarsan syntymästä, alkoi kuitenkin realiteetit iskeä päin näköä. Katsellessani, kuinka komeat, suurikokoiset ja sorjat lämminveriset ja puokit sujahtivat toinen toistaan korkeampien esteiden yli, oli minunkin pakko pysähtyä miettimään tulevaisuutta hevosten parissa - olin vannonut, etten enää lähtisi kilpailemaan, etenkään veren maku suussa. Mutta kyllähän sitä alkoi vähän painaa, kun koulukisoista toisensa jälkeen tultiin kotiin tyhjin käsin. Hovipistaasin - Pissis, tai Piki, lempinimi oli vielä vähän hakusessa - kanssakaan ei olisi kisakentille asiaa vuosiin, eihän pientä suomenpollea oltu vielä vierottamassakaan pitkiin aikoihin. Pureskelin huultani mietteliäänä, kunnes paikalle tullut ranskalaisratsastaja alkoi kysyä jotakin iltapäivän aikataulusta; vedin pakollisen aspahymyn huulilleni ja aloin selittää selkein viittomin, missä ja milloin ratsastajan tiimeineen pitäisi olla.
- - -
Iltapäivän aurinko porotti hikiseen niskaan kuin syyttäen, nutturalta karanneet hiukset vallattomilla kiharoilla niskassani. Sormeilin pehmeää, vaaleansinistä huopaa EXPO-alueella. Limited Edition-satulahuopa oli niin sievissä pastelliväreissä, että vaikka olin vannonut, etten kuskaisi mitään turhaa mukaani Power Jumpista, oli kukkaroni pian taas muutamaa virtuaalisatasta kevyempi: kyllähän Pissis-Piki nyt ansaitsi syntymävuotensa limited edition-huovan!! Vaikka se ei tulisi käyttöönkään vielä muutamaan vuoteen ... Huvittuneena itselleni ja omalle selkärangattomuudelleni tungin kortin takaisin kukkaroon ja pakkasin baby blue-pastellisen varsariimun ja satulahuovan paperikassiin, katseellani etsien Crookallien myyntipistettä; seuraavat 3 tuntia menisivät liian kalliita satulahuopia ja kuviokirjailtuja nahkariimuja kaupatessa.
- - -
Iltahämärän laskeutuessa Cloudmooren kyläpahasen päälle löysin itseni nojailemasta parkkipaikkojen ja vierastallin viereiseen puuhun, peukalo liukuen läpi himmennetyn puhelimen näytön. Seurattuani päivän kisoja ja kuunneltuani Dorothean höpötystä omista superlupauksistaan, oli Hestian tuleva vuosi alkanut mietityttää toden teolla - pitäisikö sen kanssa alkaa valmentautua toden teolla? Alkaa juosta näyttelyissä? Niissä se oli jo vähän pärjännytkin, joten näyttelyt eivät olleet pois suljettuja... Peukaloni pysähtyi liki kokonaan valkoisen irkkuoriin ilmoituksen päälle. Tiedä sitten, oliko se varsakuume Pissis-Pikin takia vai mikä, mutta yksi vaihtoehto oli teettää Hestialla varsa vielä talveksi; Hestia saisi vähän aikaa kasvaa ja aikuistua ja meillä olisi aikaa treenata ja valmentautua, mutta samalla näkisi, periyttääkö Hestia ensinnäkin säikkyä luonnettaan vai kenties kouluratsun taitojaan. Pureskelin toisen käden peukalon kynttä selaillessani Brittein saarten autenttisia irkkuoreja, joilla Hestian voisi astuttaa; olisihan pieni, pörröinen kirjava tinkervarsa tulevaksi kevääksi ihan hauska ottaa Hestian rinnalle ...
Petra L.- Hevosenomistaja
- Ikä : 27
Viestien lukumäärä : 29 -
Matilda T., Inna P., Sarah R. and Louna R. like this post
Oikeudet tällä foorumilla:
Voit vastata viesteihin tässä foorumissa