Diten päiväkirja

maanantai 25.1.2022

Sadeloimi, toppaloimi, villaviltti, estehuopa… vihreä ja punainen ruusuke. Kaikki ne vihdoin kaapissa ja vieläpä niin siististi, että ovi mahtui vaivatta kiinni.

Sinisen Ikea-kassin pohjalla pyöri enää kasa ryppyisiä papereita ja jokunen roskiin joutava loimenriekale. Mustia jännesuojia tai ylihintaisia estejalustimia (niitä, joihin upposi puolen vuoden viikkorahat) ei näkynyt missään.

Äiti ei suostunut uskomaan, miksi joku haluaisi varastaa toisten tavaroita. Hänen mielestään ihmiset olivat luonnostaan hyväntahtoisia, ja mun huone niin sotkuinen, että sinne katoaisi yhdet jos toisetkin jalustimet (joopa joo). Yleensä oli puhtaasti mun etu, että äiti oli niin sinisilmäinen, mutta nyt se lähinnä ärsytti. Happamasti mä pujotin metalliset halpisjalustimet jalustinhihnoihin, ja nostin satulan paikoilleen. Ei ehkä muualla haluttukaan varastaa, mutta Rautumäen ratsastuskoululla senkin edestä. Se oli sentään paikka, jossa hoitoponeista ihan oikeasti taisteltiin. Jos joku sanoi etteivät tytöt osanneet tapella, mun mieleeni nousi elävä kuva täysiä kirkuvasta poninhoitajasta ja lattialla lojuvasta kasasta punaisia hiuksia. Sen kaveri oli nyhtänyt niitä oikein hyvän tukon irti kostoksi väärän hoitohevosen lisäämisestä toivelistaan.  Asiasta ei kannattanut mainita ääneen, mutta kalju läikkä erottui punatukkaisen tytön takaraivossa edelleen silloin, kun sen hiukset olivat nutturalla.

Ei ollut yksi tai kaksi kertaa, kun mä olin yllättänyt jonkun kakaran penkomasta Diten kamoja yksityistallissa. Tai kun uusi riimu oli kadonnut karsinan ovesta ja löytynyt sitten tuntiponien tavaroiden joukosta puruissa pyöriteltynä. Satulahuoneen kaapista vietyjä koulukisojen arvostelupapereita ei löytynyt ikinä, mutta se oli ehkä vaan ihan hyvä. Lausunto “Tasapainoton hevonen ja huolimatonta ratsastusta” kaihersi edelleen vähäsen.

Ei siis ihme, että mä viihdyin Auburnissa paremmin. Ditte viihtyi myös. Kirjava hevonen vaikutti siltä, ettei muutto sen elämää niin hetkauttanut, ja oli nopeasti sopeutunut tammalaumaansa. En ollut varsinaisesti muuta olettanutkaan, sillä hevosten hierarkkisessa järjestyksessä se oli aina ollut aikalailla pahnanpohjimmainen. Sellainen lällykkä, joka ensiksi haastoi riitaa ja juoksi sitten henkihieverissä tarhan toiseen nurkkaan piiloon. Välillä teki ihan tosissaan mieli sanoa, että yrittäisit nyt edes, kun pienimmätkin shetlanninponit pompottelivat miten halusivat.

Vaan ihmiselle Ditte kyllä uskalsi sanoa vastaan.

Jo heti portille saapuessani se muljautti silmiään, nakkeli niskojaan ja hörähti, että “sopii tulla yrittämään”. Oikea paskiainen. Auburnin tarhat eivät olleet luistinradoiksi jäätyneitä kuralammikoita. Tietenkään. Silti kartanoympäristökään ei voinut uhmata nollan molemminpuolin sahaavaa säätä. Oli vähintäänkin nöyryyttävää luistella hevosenpirulaisen perässä pitkin aitausta. Hokkikengät kun pitivät jäisellä alustalla huomattavasti paremmin kuin tasapohjaiset tennarit.

Ihmisaistit olivat refleksejä nopeammat. Viesti ehti kulkea aivoihin, mutta ei takaisin, jotta mä olisin voinut reagoida mitenkään. Alle sekunnin mittaisen ilmalennon aikana ehdin ajatella kolmeen kertaan voi paska ja nähdä, miten maa ja taivas pyörähtivät ympäri. Sitten poski iskeytyi vasten kovaa maata. Hetken mä makasin mahallani ja tuijotin hiekanmurusia. Niitä oli about 3000 siinä mun posken vieressä. Poskea jyskytti siihen malliin, että huomenna se varmaan sinertäisi kuin lätkäpelin jälkeen. Äkkiä mä muistin, että kaatuminen oli noloa. Vielä nolompaa olisi, jos joku täti-ihminen ryntäisi hössöttämään ja nostamaan mua ylös. Siis äkkiä pystyyn ja nopea vilkaisu ympärille. Yhtään täti- tai muutakaan ihmistä ei näkynyt. Siis selvillä vesillä, hyvä. Mutta Ditte. Totta hitossa se oli nyt kyllästynyt pelleilyyn. Siellä se seisoi portilla valmiina lähtemään talliin, ja mä kiitin vain onneani siitä, ettei kukaan ollut kuvannut videota snäppiin.