Koviksen päiväkirja

✎ Pidä hyvänäsi, 25. lokakuuta 2021

Kummallista. Ei yhtään suomenhevosta tai lämminveristä?

Tiinan mukaan ei myöskään yhtään ponikokoista.

Huokaisin.

En suinkaan pettymyksestä, vaan helpotuksesta. Lauman perusteella vedin johtopäätöksen siitä, että tallilla olisi todennäköisesti aikuinen asiakaskunta eikä minun tarvinnut vahingossakaan kuunnella vapaa-ajallani yhden ainoankaan mukulan kitinää.

Kello mateli ja odotellessamme Tiina pyöräytti minut vielä tilusten ympäri. Ei juuri mitään mainitsemisen arvoista, mutta ei tähän hintaan sopinut valittakaan. Toiset kumisaappaat olisi kyllä ostettava taistellakseni paksua mutakerrosta vastaan; yhdet kumpparit töihin ja toiset tallille.

Kohteliaisuussyistä vilkutin tallinpitäjän vanavedessä vanhasta navettatallista astuville naisille (alkuun oli viisasta antaa hyvä ensivaikutelma), jotka näyttivät suuntaavan kiihkeästi keskustellen tarhojen suuntaan. Tai mistä minä tiesin minne he menivät, sillä oli säkkipimeää ja pihan himmeä ulkovalo ei ylettänyt edes tarhoille saakka. Pian sen jälkeen kun heidän siluettinsa katosivat pimeyteen ja äänet vaikenivat, välähtivät kauan odotetun hevosrekan ajovalot näkyviin.

..

Puoli tuntia myöhemmin seisoin tyhjä riimunnaru ja rähjäinen, venäjänkielinen hevospassi käsissäni. Olin kuin puulla päähän lyöty. Hevoseni sen sijaan paineli menemään pitkin pihaa vailla aikomustakaan antaa kenellekään kiinni ja näytti heti kättelyssä närhet munat uteliaille turville, jotka pimeydestä työntyivät esitystä ihmettelemään.

Hevosenomistajuuttani oli takana vasta alle tunti ja nyt jo ahdisti. Kaduttikin vähän. Jälkiviisaana on hyvä huudella, että olisi ehkä pitänyt käydä katsomassa hevosta ennen ostopäätöstä.

✎ Kelle kuoppaa kaivaa, 29. lokakuuta 2021

Käsijarru vikisi vetäessäni siitä. Tunnustelin pimeässä käsikopelolla apukuskin paikkaa ja hamusin puhelintani.

Sivusilmällä havaitsin tallin seinään heijastuvan toisetkin auton valot. Viereeni pysähtyi sininen Lexus, josta nousi ripeästi ulos ruskeahiuksinen nainen. Käänsin oman autoni ovenkahvasta ja voi turkanen - sehän ei mahtunut aukeamaan kuin kymmenisen senttiä. Parikymppinen Maarit olisi siitä vielä luikahtanut maha-sisään-tekniilla ulos, mutta kun takamuksella oli tapana levetä vuosien mittaan niin luikahtaminen ei tullut enää kysymykseenkään.

"Anteeks? Hei. Hei!" huhuilin oven raosta. "Voisitsä siirtää sun autoas vähän kauemmas?"

Nainen pysähtyi ja katsahti minuun selvästi kiireisen oloisena. Hän taputteli taskujaan etsiessään jotain. "Aa, miks?"

"No kuten näet, mä en mahdu täältä ulos" sanoin ja mieleni teki demonstroida tilannetta pamauttamalla ovi naapuriauton kylkeen, jotta pointti menisi varmasti perille.

"Sori mut mul ei oo nyt aikaa tällaiseen", hän vastasi kiiruhtaen pois paikalta.

Suljin oven tuohtuneena voimakkaasti kumahtaen, käynnistin autoni uudelleen ja pakitin muutaman metrin matkan. Jos mulla olisi ollut täyskasko, olisin antanut pikku pusun tuon Lexuksen takapuskuriin ja syyttänyt siitä liukasta mutapohjaa. Mutta siinäkin tapauksessa korvausvastuu voisi kaatua tallinpitäjien niskaan hoitamattomasta parkkialueesta.
Sen sijaan kaarsin rattia tiukasti vasemmalle ja rullasin naisen auton toiselle puolen. Ja perhana niin liki, ettei se akka pääsisi itse kuljettanpaikaltaan autoon sisälle.

Omahyväinen hymyni karisi nopeasti kun kuulin tallia tekevältä Stinalta Koviksen purreen häntä eilen. Se näytti nytkin varsin happamalta pyöriessään karsinan edustalla eessuntaassun ja mikäli se ei olisi ollut minun omani, olisin pysynyt siitä varmasti kaukana.  Mikään ratsastuskoulussa tai vuokrahevosten kanssa ei ollut valmistellut minua tällaiseen haasteeseen.

Ja haasteena minä sen näinkin: koska positiivinen pedagogiikka toimi parhaiten työmaalla samaa tulisin harjoittamaan myös Koviksen kanssa. Onnistumiset ja vahvuuksien huomiointi motivoivat aina paremmin kuin yksikään peloite ja käteni sujahti siksi varta vasten Sarajasta ostamalleni namipussukalle.

Ensimmäisellä yritykselläni päästä Koviksen karsinaan sisään, se haukkasi leuat loksuen ilmaa kasvojeni edestä. Suljin oven pikaisesti, sillä pelkäsin. Mutta kuten lapsillekaan, ei hevosellekaan saa antaa periksi, joten avasin uudelleen ruosteisen salvan ja jäin seisomaan ovelle. Hievahtamatta, odottaen.

Kovis pyöri alkuun kuin hullu pehmustetussa huoneessa, nakutteli seiniä ja siirsi uhkaavasti painoaan takajaloilleen kuin hypätäkseen pian kahdelle jalalle.

Nostin kämmeneni jo valmiiksi ylöspäin, jotta tilanteen rauhoituttua voisin vain nopeasti avata sen paljastaen sen sisältämän namusen.

Hetken sitä sekoilua kesti, kunnes Kovis astui muutaman askeleen haistellakseen kättäni. Se puuskutti lämmintä ilmaa paljaalle kädelleni, eikä tuntunut että se olisi ainakaan pelännyt minua.

Kehu, nami, kehu.

Hitaasti mutta varmasti napsautin riimunnarun sen riimuun kiinni (olin antanut ohjeeksi toistaiseksi pitää Koviksella aina päässä riimua) ja talutin rymistelevän hevoseni käytävälle, jossa saisin sen molemmin puolin kiinni harjausta varten. Näin alkuun palkitsin Kovista joka kerta, kun se jätti reagoimatta tekemisiini. Jalannostosta sai namin, mikäli ei yrittänyt napata minua takataskuista samalla. Samoin mahan alta sukimisesta, heti kun takajalka oli rauhoittunut.

Ratsastaa en vielä rohkinut, sillä pistäessäni Koviksen hölkkäämään liinan päässä se esitteli sellaisen taikashown katoamistemppuineen, että itse Houdinikin olisi kalvennut.

Ristin sormeni ja toivoin Koviksen rauhoittuvan muuttostressin laannuttua.

Sitä paitsi namipussit olivat aivan ylihinnoiteltuja ja parhaassa tapauksessa menisin jo pelkästään niistä tätä menoa vararikkoon.

✎ Kyllä hätä keinot keksii, 6. marraskuuta 2021

"Mites on lähtenyt sujumaan?"

Sinänsä hienosti, sillä olin jo päässyt ratsastamaan hevosellani päivittäin. Eli, olin siis päässyt selkään saakka ja tullut sieltä myös tonttiin muutaman kerran (ja varsin lujaakin). Kovis ei nimittäin ollut millään mittapuulla kömpelö, vaan siltä luonnistui akrobatialiike jos toinenkin, ja tällä hetkellä tuntui että siltä löytyi  aina tekosyy tällaiseen toimintaan.

Kentän hämärämpi pääty oli tähän menenssä ollut varsinainen miinarykelmä, joten ratsastuksemme painottui vahvasti vain toiseen päätyyn.

Siellä oli kuulemma silloin tällöin näkynyt peuroja, joten useampikin hevonen tuntui jännittyvän siinä päädyssä.

"Ai teilläkin on tollanen pyyhe? Mäkin just ostin Grannille samanlaisen, aika hauska!"

Stay cool.

"... Onks toi muuten meidän pyyhe?"
"Joo niin tosiaan se Nissen - eikun siis - Cariadin omistaja, se... Heidi? Heidi sanoi, että Grannin kaapista saa lainaa pyyhettä kun mä en ollut tajunnu ostaa sellasta vielä."

Hätävalhe. Pieni hymy perään.

Oikeasti Heidin kanssa en ollut vaihtanut sanaakaan sen parkkipaikkahässäkän jälkeen. Mutta se oli totta, että Koviksella ei ollut pyyhettä ja pitihän minun jotenkin saada pyyhittyä kaikki rapa pois sen jalustimista. Pidin itseäni vain oma-aloitteisena ja itsenäisenä hevosenomistajana, kun tajusin kurkkia muiden kaappeihin ja etsiä avukseni pyyhettä. Tarkoitus oli kyllä toimia sen verran ripeästi, että ehtisin palauttaa pyyhkeen takaisin kenenkään huomaamatta. Tämä oli vain huonoa tuuria, että juuri Grannin omistaja tuli puheilleni tällä hetkellä!

Jusu näytti silminnähden vaivaantuneelta. "Ai sanoi... No, ei se nyt haittaa et lainaat sitä mut emmä kyllä oo sanonu Heidille et meidän tavarat ois jotenkin yleiskäytössä... Ehkä se on ymmärtäny jotain väärin."

"Mäkin saatoin ymmärtää väärin, en mäkään sanasta sanaan muista mitä se sanoi - jotain tavaroista ja Grannin kaapista ja ehkä jotain että saa lainata. Siinä oli molemmilla vähän kiire, niin en ehtinyt oikein kuunnella loppuun" sanoin yrittäen pelastaa tilannetta. Pahintahan nyt olisi, että Jusu laittaisi Heidille viestiä kysyäkseen miksi oli antanut minulle luvan tehdä näin. Hitto, kun ei jaksaisi selvitellä mitään tilanteita.

Ojensin  Jusun suuntaan pyyhettä, joka oli vaihtanut väriään vaaleasta tummaan maastokuviointiin. Jusun toinen suupieli kohosi hieman, toisen laskeutuessa hitaasti alaspäin vinoon.

Vedin pyyhkeen takaisin.

"Okei, no mä pesen sen ensin ja tuon sitten."

Pitänee vältellä Heidiä lähiaikoina.

✎ Tsemppipeukku, 19. marraskuuta 2021

Viime viikkoina oli pelattu todellista upporikasta ja rutiköyhää. Rutiköyhää siksi, että en ollut vieläkään löytänyt meille valmentajaa Koviksen kanssa. Upporikasta taas siksi, että siitäkin huolimatta olimme ehtineet pyörähtää jo muutamissakin lähialueen kisoissa ja ne olivat menneet paremmin kuin olin edes odottanut. Osiltaan se johtui siitä, että lähtijöitä ei ollut montaakaan Suomen yllä velloneen kurjan matalapaineen vuoksi jonka vuoksi kuraisilla kentillä starttaaminen ei houkutellut moniakaan. Näin siinä kuitenkin hyvän sauman sillä itsehän en pelännyt vauhtia ja vaaratilanteita ollenkaan. Lisäksi itseluottamukseni Koviksen suhteen oli näistä tuloksista noussut varsin vauhdikkaasti.

Kovis pärski tyytyväisenä laukan tahtiin ja rapa roiskui mahonginvärisille nahkasaappailleni. Se ei ollut ottanut tänään kuin yhden sivuloikan ja pahimmat pukitkin se oli päästellyt jo ennen ratsastusta juoksuttaessani sen. Myötäsin taputtaakseni Koviksen uskallettua laukassa (!) kentän hämärämpään päätyyn ja eikös se ollut taas lähdössä tilaisuuden saatuaan - olin kuitenkin sitä nokkelampi ja aloin heti ratsastaa sitä avotaivutukseen huomatessani pienenkin jännityksen vivahteen sen selässä. Kovis-raukka ei saanut mahdollisuutta pelleilyyn ja tätä samaa taktiikkaa toistin loppuratsastuksen ajan, eli toinen pääty mentiin kokonaisuudessaan avotaivutuksessa.

Kentälle oli rohkaistunut samanaikaisesti Jesse täplikkäällä hevosellaan. Inka ei kuulemma ollut moksiskaan vaikka Kovis saisikin hepulit, joten meidän ei onneksi tarvinnut varsinaisesti varoakaan heitä.

Annoin Kovikselle pitkät ohjat (tai no, puolipitkät ohjat - ihan just in case jos jotain tapahtuisi), johon Kovis vastasi tyytyväisenä venyttäen kaulaansa. Koviksen kiertäessä uran sisäpuolta ohjasin sen Jessen ja Inkan vierelle, pyörittelin hetken mielessäni kohteliasta tapaa avata keskustelu ja kakistin sitten kurkkuani.

"Aro. Tuttu sukunimi."
Jesse ei ehtinyt työskentelyltään edes kääntymään suuntaani, vaan huikkasi keventelynsä välistä: "Kuinka niin, tunnetko jonkun?" Hän liukui ohitseni Inkan pidentäessä askeltaan äärimmilleen ja katselin heidän yhteistyötään salaa kadehtien.

"Niin, mietin että mahdatko olla sukua Joona Arolle? Silloin kun kävin vielä pääkaupunkiseudulla Pappilan ponital-..."

Tumps.

Muta ei varsinaisesti muuten maistunut hyvältä. Ensi kerralla pitää muistaa pitää suu kiinni kun päättää maastoutua. Kovis oli säikähtänyt jälleen - en tiedä edes mitä - ja varoittamatta takavasemmalle poistunut hevoseni oli keikauttanut minut selästään nanosekunnissa.

"Sattuiko?" Jesse kysyi ja pysäytti Inkan.
Kuravelliä valui pitkin ruhoani. "Juhaa leukaan joo."

Tsemppiä, hän huikkasi vielä perään kun olin saanut Koviksen kiinni ja suljin kentän portin perässäni.

✎ Soitellen sotaan, 26.-28. marraskuuta 2021

Jos tilaisuus tarjoutui, niin tartuin siihen. Eikä sillä väliä, oliko tilaisuus täysin pähkähullu ja mahdollisuus onnistua siinä olemattoman pieni; elämässä ei pitänyt turhia pelätä epäonnistumisia.

Niinpä ilmoittautuduin viime tipassa nuorten hevosten estemestaruuksiin ja kävin noutamassa puolentoista hevosen vuokrakärryn. Olimme sentään ehtineet pyörähtämään muutamissa kisoissa ennen tätä, joka onneksi riitti kvaalatutumaan mestaruuksiin. Kukonlaulun aikaan tallilla oli hipihiljaista ja vaikka sormet ristissä toivoinkin jonkun (jonka voisin lahjoa mukaan avuksi) pöllähtävän paikalle, niin näin ei kuitenkaan käynyt. Hammasta purren roudasin kisavermeitä traileriin näpit pakkasesta kirvellen ja mietin, mahtoiko trailerissa olla edes talvirenkaita.

Puoli seitsemältä aamuäreä Kovis oli saatu houkuteltua kyytiin ja lähdimme tunnin ajomatkallemme Haltiasalon tallille.

"Tuota noin... Istu alas Maarit", pirahti puhelin perille päästyäni. Näpyttelin Stinalle takaisin viestin samalla kun lähdin tarkistamaan lähtölistoja.
"Sun hevonen on varmaan karannut."

Äh, tosiaan olin unohtanut ilmoittaa tallille reissustamme. Klikkasin äkkiä auki Purtsilaisten whatsapp-keskustelun, jonne kirjoitin lähteneemme Koviksen kanssa viikonlopuksi kisoihin. Pari itkunauruhymiötä ja tsemppipeukkua tuli vastaukseksi, luotto oli siis kova menestykseemme. Myös Jesse halusi tietää, minkä värisiä kukkia tahtoisin arkkuni päälle.

Ensimmäisen päivän osalta homma meni niin sanotusti penkin alle, Kovis oli kovin jännittynyt ja sen pukitellessa esteiden välissä menetin tuon tuosta keskittymiseni, jonka vuoksi otettiin pari puomia mukaan. Vauhtiakin toki oli liikaa, mutta Kovista oli vaikea pidätellä sen päästessä hyppäämään - oikeasti tästä voisi joku taitava vielä tehdä hyvänkin estehevosen. Tai ainakin sellaisen semihyvän, jolla voisi kansallisia kisoja kiertää.

Toisena päivänä touhu oli tullut jo tutummaksi ja sijoituimme nuorten luokassa viidensiksi.  Keltainen ruusuke toi lisäboostia meihin molempiin, tässähän oltiin kiinni finaalisijoissa!

Finaalipäivänä Kovis alkoi tuntua jo väsyneemmältä (muiden silmissä ehkä vain rauhalliselta), eikä ylimääräisiä kenkkuiluja nähty radalla. Aika siistiä menoa, ellenkö sanoisi! Suorituksemme jälkeen olimme toisella sijalla ja jäin jännäämään maneesin kupeeseen lopullista tulosta. Siinä jännityksessä upposi ylihinnoiteltu kahvikuppi jos toinenkin, joten vähemmästäkin alkoi käsi täristä viimeisten ratsukoiden kohdalla.
Nämä ratsukot kiilasivat vielä komeasti ohitsemme, mutta jäimme nippanappa kuitenkin palkintopallille - olimme tulleet Koviksen kanssa kuudensiksi.

"Tarjoa niillä hautajaiskukkarahoilla mulle vaikka bisse", kuittasin Jesselle whatsapissa ja pistin kylkeen kuvan Koviksesta ruusukkeen kera.