Laran päiväkirja

Se toinen varsa
13. huhtikuuta 2019

Myöhään lauantai-iltana, melkein jo yöllä, Lara synnyttää Varsan.

Varsavahdiksi joutunut Tytti ilmoittaa, kun alkaa tapahtua, ja me (minä, äiti, Josefina) lähdetään saman tien ajamaan. Keli on huono ja matka on pitkä, ja Lara taas on aina ollut liikkeissään nopea, joten kun me saavutaan Rosengårdien kartanolle, Varsa on juuri syntynyt. Se on vielä kostea, jotenkin hämmentyneen näköinen, ja sillä on hurjan pitkät silmäripset.

”Orivarsa”, Tytti paljastaa hymyillen. ”Lara oli upea, huomasi ettei se ole ensikertalainen.”

Lara on muuttunut lohikäärmeestä äidiksi: se nuolee Varsaa ja tönii sitä kevyesti, ja hörisee sille kun se alkaa könytä koomisen pitkille säärilleen. Mä nojaan karsinan oveen enkä saa sanotuksi oikein mitään, jotenkin mä tunnen oloni liikuttuneeksi.

Siinä se nyt on. Varsa.

Sen syntyminen on seurausta suuresta epäonnesta, isosta pettymyksestä ja karseasta surusta, mutta jo nyt se tuntuu niin rakkaalta ja oikealta, että mä päätän saman tien pitää sen, maksoi mitä maksoi. Tammavarsa se ei kaikista toiveista huolimatta ole, mutta äidillä on jo Kisse, joten ehkä Varsa on tarkoitettu mulle. Ehkä muutaman vuoden kanssa me kisattaisiin mitä vain ja voitettaisiin kaikki, ja ehkä Varsan kanssa kaikki menisi niin kuin suunnitelmissa – kerrankin.

”Onpa se iso”, on mun ensimmäinen kommenttini Varsasta, kun se hetken päästä on todella päässyt seisomaan horjuville jaloilleen. Toden totta – pikku pitkäsääri on valtava, paljon isompi kuin Easy aikoinaan.

Se näyttää Laralta, vaikka pään hienostuneissa piirteissä on myös jotain Cavaa. Varsalla on läsi ja neljä sukkaa, takajaloissa pitkät. Nyt se näyttää melkein mustalta, mutta ruunikko siitä taitaa tulla kuitenkin. Häkellyttävän kaunis se on.

”Vai että orivarsa”, äiti lepertelee pujahtaessaan karsinaan. ”Sitten siitä tulee Art Of War.”

Totta kai äidillä on jo nimi valmiina, mutta ihan hyvä nimi se kai on, joten mä en sano mitään. Olkoot Art Of War. Sennimisellä hevosella olisi ihan hyvä lähteä parin vuoden päästä olympiaradoille.

Josefina mun vieressäni katselee Varsaa yhtä haltioituneena kuin mä. Mä halaan Josefina ja siirryn sitten karsinan puolelle halaamaan Laraa. Se on tehnyt hienon työn, hirveän hienon.  

Onnen ja ilon seasta mä erotan vielä yhden tunteen, ja se on pelko, tai ei edes pelko vaan jonkinlainen paha ennakkoaavistus siitä, että Larasta ei tule enää estehevosta. Ei mulle, eikä kenellekään muulle. Se on nyt äiti, ja ehkä siitä voisi tulla äiti vielä uudestaankin, mutta mä en enää edes mun rohkeimmissa unelmissani näe sitä enää kisakentillä. Mä tiedän maalailevani piruja seinille, kun Laran jalkaa ei ole kuukausiin ultrattu eikä ennen varsan vieroitusta ultratakaan, nyt kun se on kuitenkin oireeton ja liikkuu omaehtoisesti puhtaasti, mutta ne pirut siellä seinillä vaikuttavat vähemmän vaarallisilta kuin aikaisemmin.

Art Of War