Nice Effort

Auburn Estate, Kalla
Myöhään illalla 30. heinäkuuta 2021, Power Jumpin perusratojen jälkeen
@Ellie von B.

Isabella Sokka ei kilpaillut Karron tyttärellä. Syy oli tietysti ilmeinen: hevosihmiset kipusivat ratsujensa satulaan vaikka millaisen flunssan kourissa, mutta murtuneet luut olivat murtuneita luita, ja sellaista perustetta uhmasivat vain harvat.

Kami tietenkin kiinnosti minua suuresti, vaikkei kylliksi, jotta olisin koskaan havitellut sitä omaksi ratsukseni. Pidin sitä hyvänä hevosena, vaikka se nuorena olikin ollut tallissamme silkka seinäruusu. Olin sisäänratsastanut sen itse ja todennut, ettei se ollut emänsä tapaan suuriliikkeinen, vahva ratsu, vaan pikemminkin jätti itsestään hentoisen vaikutelman. Minusta musta tamma oli hivenen tylsä ja vaatimaton, mutta tylsätkin hevoset saattoivat tehdä suuria asioita, etenkin jos niillä oli sellainen suku kuin Kamilla.

Ja kiinnosti minua tamman ratsastajakin. Ellie von Brandt oli näyttävä, somekelpoinen nainen, mutta mikä vielä mielenkiintoisempaa, selvästi kilpailunhaluinen ja kunnianhimoinen. Ei ammattilainen, mutta harrastelijaksi hyvin valmis tarttumaan saamiinsa mahdollisuuksiin.

Kun tiemme sattumalta kohtasivat ratsukon kävellessä onnistunutta perusrataa seuranneesta loppuverryttelystään tallia kohden, tartuin tilaisuuteen. Omistajan elkein astelin hevosen vierelle ja taputin sen kaulaa.

"Kami, hmh?" kysyin välittämättä esitellä itseäni: tunsimmehan me jo, ja vaikkemme olisi tunteneetkaan, Ellie olisi mitä todennäköisimmin tiennyt, kuka olin. "Kuinka päädyit sitä ratsastamaan?" Katsahdin hevosen ratsastajaa, enkä hymyillyt tuttavallisesti.

Kamila oli ollut mielettömän hyvä radalla. Yhtäkään puomia ei ollut pudonnut, kielloista nyt puhumattakaan. Eikä rata ollut ollut edes kovin helppo, läheskään kaikki – ei edes puolet ratsukoista – saanut puhdasta tulosta perusradalta. Arvoluokkaan pääsy oli aivan ulottuvillani. Täytyisi vain ratsastaa nopea uusinta, mutta se olisi helppoa, etenkin, jos Kami olisi yhtä hyvin avuillani kuin aiemmin.

Jos olisin ollut yhtään enempää ajatuksissani, olisin varmaankin hätkähtänyt Alexander Rosengårdin ilmestyessä mustan tamman toiselle puolelle.

”Isabella loukkaantui. Ratsastan hänen muitakin kilpahevosiaan”, vastasin tyynesti pysähtymättä. ”No Duchessia, esimerkiksi.”

Niin, oikeastaan Ankka oli ainut Isabellan hevonen, jota oikeasti säännöllisesti ratsastin. Kuulosti kuitenkin hienommalta puhua hevosista monikossa, ja sitä paitsi, olinhan nyt kilpaillut Kamillakin jo kaksi kertaa. Kauankohan Isabellan toipuminen mahtaisi kestää?

Ihan hetken aikaa ehdin ajatella, millaista olisi treenata Kaminkin kanssa säännöllisesti. Mutta tottahan Isabella halusi itsekin kilpailla. Pelkästään se, että sain ratsastaa ja startata Ankalla oli mieletön tilaisuus.

Ellie von Brandtin omanarvontunto huvitti minua. (Ei, en havainnut asiassa ironianhäivääkään. Minun mielestäni oma omanarvontuntoni oli tietysti täydellisen perusteltu ja vähintä mitä saatoin tuntea.) Kävelin ratsukon rinnalla ja naurahdin kuivasti.

"Ah", äännähdin aristokraattisen huvittuneena ja vilkaisin Ellietä. Silmissäni tuikahti. Sen saattoi tulkita hyväntahtoiseksi huumorinpilkahdukseksi, jos minuun oli lainkaan periytynyt isäni kaltaista karismaa.

"Olet siis Isabella Sokan ykköstähti, oletan?" esitin kysymykseni muodollisesti (mikä johtui enemmän suomen kieleni ruosteisuudesta eikä halusta olla ylenmääräisen kohtelias) ja kätkin vain vaivoin ylevän epäilyksen. Tai ei... en minä sitä kätkenyt, enkä edes ilmaissut sitä epäilyksen vaan tiedon muodossa. Ellien kaltaisen harrastelijan olisi syytä olla syvästi kiitollinen saamastaan mahdollisuudesta ja tietää paikkansa: hän ei ollut ammattilainen, niin kuin jotkut meistä, ja kansainväliselle tasolle riittävien hevosten ratsastaminen oli selkeä armopala.

Pehmeä, salakavala hymy huulillani kysyin:
"Miltä se tuntuu? Ratsastaa Sokan parhailla hevosilla."
Let's face it: Kami ja etenkin Ankka olivat Isabellan tämänhetkisestä hevoskaartista ehdotonta parhaimmistoa. Ne olivat sentään aitoja estehevosia.

Jos olinkin joskus ihaillut Alexanderia ratsastajana, tuntui ruusuinen kuva murenevan pala palalta. Alexanderin olemus ei ollut juuri millään lailla miellyttävä. Vaikka mies vaikutti päällisin puolin kohteliaalta, tihkui käytöksestä hienoinen ylimielisyys, joka sai minussa ärtyneisyyden nousemaan pintaan. Myönnettäköön, että Alexander oli komea, ja jos hän ei olisi ollut niin raivostuttava, olisin voinut olla jopa kiinnostunut.

”Jos haluat sanoa sen niin”, kohautin olkiani. Kasvojeni lihakset kiristyivät aavistuksen, enkä tuntenut oloani enää niin rennoksi. Olisi ollut hienoa sanoa, että totta kai olin Isabellan ykkösvalinta hevostensa ratsastajaksi, mutta edes minä en ollut niin harhainen. Kyllä, olin tehnyt ihan hyviä suorituksia Ankan kanssa, mutta en ollut vielä lähelläkään tamman omaa tasoa. Tiesin, että Isabella saisi varmasti parempiakin ratsastajia hyppäämään hevosillaan. Kami ei sentään vielä hypännyt kovin korkeita ratoja, sille kai olin ollut looginen ensimmäinen valinta.

Tunsin yhtäkkiä suurta tarvetta nostaa tasoani. Lapsikin pystyisi hyppäämään metrikahdenkymmenen ratoja, miksi ihmeessä jumitin vielä niissä luokissa. Metrikolmekymmentä häämötti jo aivan ulottuvillani, mutta sekään ei tuntunut riittävältä. Halusin olla paras. Halusin olla ammattilainen.

”Mahtavalta, tietysti”, tuhahdin huvittuneena, ja suunpieleni kaartuivat aavistuksen ylöspäin. ”Nehän ovat loistohevosia. Vaikka jossain vaiheessa täytyy tietysti hankkia omakin hevonen, se Ankan varsa olisi aika hieno.”

Lauseen loppu vain tuli ulos suustani, ennen kuin olin ehtinyt ajatella loppuun asti. Tosiasiassa en ollut harkinnut omaa hevosta vielä vähään aikaan, ainakaan mitään niin nuorta. Olin kyllä seurannut aika tarkkaan Ankan varsan matkaa maailmalle, olihan sen suvussa sentään molemmat tämänhetkiset vuokrahevoseni – se ei siis voisi olla tulevaisuudessa muuta kuin upea. Oli kuitenkin vähän liikaa ilmoittaa Alexanderin edessä, että haluaisin ostaa kolmivuotiaan estelupauksen, joka ei ollut edes myynnissä.

Päätin pitää ilmeeni peruslukemilla ja jatkaa matkaa kuin en olisi mitään kummallista sanonutkaan.

Ellie ei ruvennut mielistelemään minua. Yleensä minulla oli sellainen vaikutus etenkin nuoriin, hieman epävarmoihin naisiin. Ellie ei ehkä ollutkaan epävarma, mikä sai olemukseni pehmenemään ihan aavistuksin. Pidin ihmisistä, joilla oli selkärankaa ja omaa tahtoa, niin viihdyttävää kuin hetken aikaa saattoi ollakin vedellä jusumaisempia pässejä narussa.

Vastasin suopeasti pienellä hymyllä Ellien huvittuneeseen tuhahdukseen.

"Hyvä. Pitää olla kipinää lajiin", sanoin hyväksyvästi ja olin jo lähestulkoon laskenut etäisyyttä yllä pitävät viileät piikit alas.

Ellien kiinnostus Ankan — ja minun Peksini — varsaan kirvoitti minussa kulmienkohotuksen. Todellako? Riittäisikö Elliellä pokka ja pinkka sellaisen ostotarjouksen tekemiseen, vai oliko hän sittenkin hieman epävarma ja yritti vaikuttaa silmissäni varteenotettavammalta ratsastuslupaukselta kuin olikaan? Vaikka eipä sillä, olinhan minä nähnyt hänen ja Kamin radan. Nainen ei suinkaan ollut lahjaton, mutta olisi ehkä tarvinnut tavoitteellisempaa ja kurinalaisempaa treeniä, oman hevosenkin ehkä, vielä enemmän tunteja satulassa.

"Se on kiinnostava", myönsin ja annoin samalla tunnustuksen Ellien hevossilmälle, oli hän ostoaikeissaan edes puoliksi tosissaan tai ei. "Nocomtesse. Suoraan sanottina harkitsin tarjouksen tekemistä siitä itsekin."

Kohautin olkiani, haluamatta vaikuttaa kiinnostuneemmalta kuin olin ollut.

"Se on kuitenkin mun orista. Mutta mulla on kasvamassa toinen hyvä tamma ja sen varsa", selvensin. Jos tässä nyt piti jonkun kanssa jutella, niin miksei nätin Ellien. Eipä tarvitsisi häpeillä, jos joku näkisi hänet minun seurassani. Yksinäinen majatalohuone, kun Aliisakin olisi riennoissaan tapaamassa kallalaisia tuttujaan, odottaisi kyllä hetken.

Pikkuhiljaa Alexanderin olemus tuntui muuttuneen raivostuttavan ylimielisestä johonkin hieman vähemmän ärsyttävään, ainakin siedettävään. Tunnelma tuntui keventyneen, eikä minusta tuntunut enää siltä, kuin osaamistani olisi jatkuvasti kyseenalaistettu.

”Niinkö?” henkäisin nyt hivenen yllättyneenä, kun mies ilmaisi kiinnostuksensa Nocomtessea kohtaan. Tai siis, kukapa siitä ei olisi kiinnostunut, hyväsukuisesta estevarsasta. Ymmärrettävästi etenkin, kun isäori oli Alexanderin oma, ja sekin oikein näyttävä. Oma kiinnostukseni tammaa kohti nousi entisestään ja pohdin jo, olisiko jatkoilla tilaisuus etsiä Mikael Gren käsiini ja kysyä hevosen tulevaisuudesta. Suuren summan seteleitä siihen saisi varmaan ainakin laittaa, varsinkin valmiiksi ratsutettuna. Mahtaisivatkohan vanhemmat lainata vähän?

”Täytyykin kysellä myöhemmin sen kuulumisia”, lisäsin vielä, saatoinhan kuitenkin sanoa tuntevani hyvinkin Nocomtessen nykyisen omistajan, vaikka emme olleetkaan pitäneet juuri mitään yhteyttä sen jälkeen, kun mies muutti Saksaan – mutta se on vain sivuseikka.

”Onko sulla enemmänkin hevosia?” kysyin kiinnostuneena. Olin kyllä nähnyt miehen kilpailuissa useammallakin hevosella, mutta tuskin ne kaikki olivat hänen omiaan. Tiesin tietysti Alexanderin työskentelevän Falkencreutzilla, jossa Hannaby Hanami Week viime vuonna järjestettiin (ja jossa muuten päihitin Ankan kanssa Alexanderin molemmissa luokissa, joihin osallistuin, ha!).

Saavuimme talliin, jossa Kamila mitä ilmeisimmin asui. Astelin mukana miettimättä hetkeäkään, oliko minulle lupa olla siellä. Ha. Tietenkin oli. Jos kulkeutui paikkoihin riittävän luontevasti, kenellekään ei yleensä tullut mieleen hätistellä tai edes kyseenalaistaa paikallaolon oikeutusta.

"Mulla on kolme omaa", kerroin sivuuttaen Ellien söötin on-mulla-suhteita-Saksaan livautuksen, jollaiseksi Nocomtessen kuulumiskyselyn mahdollisuuden tulkitsin. Voi voi. Yritti se kuitenkin olla jotain.

Mutta ei se ollut vain huono asia. Ei kenestäkään koskaan tullut mitään merkittävää, jos ei edes itse uskonut itseensä.

Seisahduin Kamilan karsinan ovensuuhun. En nostanut sormeakaan auttaakseni Ellietä hevosen hoitamisessa.

"Kasvatin Tricherie Rosen itse. Se on vasta tämän kesän varsa. Sen emä on King's F-Rotista ja Alexandr  GD:stä", kerroin hevosistani small talkin nimissä, ja ehkä vähän alleviivatakseni hevosteni laadusta. Tammani Snailin suku oli upea, ja etenkin isän ja emänisän mainitseminen oli estepiireissä melko turvallinen veto, jos halusi luoda kuvan laadukkaasta estehevosesta: isäoriit olivat jo meriittinsä ja jälkeläisnäyttönsä haalineet ja ERJ-I-palkitut.

Kamila, kiltti hevonen, kurotti kohteliaasti luokseni, kun siltä oli otettu suitset pois. Sivelin hevosen leukapieliä ja otsaa lähes hellästi ja keskityin hetken siihen.

"Nyt aion teettää varsan Quentin Quiresta", paljastin. Ykkösratsuani en koskaan saisi ostettua omakseni, mutta sen varsa oli mahdollisuuksien rajoissa: neuvottelut tulevan emätamman omistajan kanssa oli aloitettu. Ajatus siitä sai minut hymyilemään ovelasti ja vilkaisemaan Kamista Ellieen.

Alexanderilla ei vaikuttanut olevan kiire mihinkään, vaan se jäi norkoilemaan Kamin karsinalle, kun riisuin tammaa varusteista. Kami oli hionnut satulan alta, kaulalta ja ryntäistä, joten saisin suunnata sen kanssa seuraavaksi pesukarsinalle. Alkoi olla jo melko myöhä, enkä ollut syönyt mitään hetkeen, joten halusin saada purettua tamman vauhdilla varusteista.

Kuuntelin miehen selostusta hevosistaan kumartuessani samalla riisumaan suojia Kamin jaloista. Alexanderin hevoskatras tuntui olevan aika nuorta sorttia, niillä ei hypättäisi ihan heti 160 cm ratoja. Mutta kaipa hän sai ratsastaa riittävästi tasokkaita kilparatsuja työkseen. Ja olisihan oman huippuhevosen kasvattaminen varsasta asti huikea saavutus – ei kai jokainen varsa onnistuisi, vaikka olisi miten hyvät lähtökohdat. Tricherie Rosen suku oli kyllä kieltämättä hieno.

”Vau, se on kyllä hyvännäköinen ori”, myönsin laskiessani satulan telineeseen karsinan eteen. Punarautias ori oli näyttävän näköinen ja kiinnittänyt huomioni useampaankin kertaan kisapaikoilla.

”Minkälainen tamma sulla sille olisi?” kysyin.

Alexanderin kanssa keskustelu oli tavallaan jännittävää, sillä halusin antaa itsestäni mahdollisimman hyvän vaikutelman. Olin luonnollisesti jo altavastaajana, sillä vaikutin varmasti täysin harrastelijalta ylimielisen ammattilaisen rinnalla, joka varmasti tulkitsisi puheitani sen mukaisesti. Olisi kuitenkin loogista pitää hyvät välit hevosmaailman ammattilaisiin ja vaikuttajiin, siitä olisi varmasti hyötyä tulevaisuudessa. Yritin siis ainakin olla mahdollisimman miellyttävä ja asiallinen.

Kun kaikki varusteet oli saatu Kamin päältä karsinan ulkopuolelle lähdin taluttamaan tammaa pesukarsinalle, olettaen Alexanderin seuraavan perässäni, niin kuin tähänkin asti.

"Joo, Quentin on. Ja hyppää GP:tä. Ootan ens kautta, finally back in the big league", hymähdin. Tuntui hyvältä, kun ura oli pitkästä aikaa tai ehkä ensimmäistä kertaa niin vakaalla pohjalla, että saatoin tehdä tulevaisuudensuunnitelmia.

No, tavallaan. Raskas paino asettui jonnekin rintakehän tuntemattomaan sopukkaan, ja olin tyytyväinen, kun olimme liikekannalla. Muistelin, mitä Aliisa oli aamulla sanonut, ja ajattelin olevani Alexander Rosengård. Se, mitä pidin huolena tulevaisuudesta, oli tosiasiassa vain kunnianhimoni kylkiäinen.

Rauhoittavista ajatuksistani huolimatta piikkini olivat taas vähäsen koholla.

"Ai, eikö Isabella ole puhunut", sanoin lakoniseen sävyyn pesupaikalla. "Lainahevostelun varjopuolia. Sulta taitaa lähteä hevonen alta."

Sanoin sen aika kylmänkalskeasti ja elekieleni oli yhä terävää. Vaan eipä ollut Ellien syy, että minulla oli menestyspaineista äreytynyt olo: hieman myöhään hymyilin kuivasti kuin pahoitellakseni, mutta hymyilin kuitenkin. Ei ollut varsinaisesti enää tarkoitus alleviivata sitä, että Ellien kehitys ratsastajana oli muiden päätösten varassa.

"Siis jos sulla on ajatus jatkaa Kamilan kanssa, niin sori siitä", tokaisin. "Mutta onneksihan Isabellalla riittää hevosia." Myönnettäköön: se oli osittain nenäkästä nokittelua keskustelumme alkuhetkiä värittäneistä teemoista.

Mutta siihen tunnelmaan en tahtonut juttutuokiotamme kuitenkaan omista syistäni jättää. Pienen tauon, jonka aikana laskin hetkellisen ahdistukseni kohottamia hartioita, jälkeen lisäsin rehellisen mielipiteeni: "Kyllä sulla kannattaisi olla oma hevonen."

Hämmästys käväisi kasvoillani, ja jos en olisi ollut keskittynyt Kamin kiinnittämiseen pesukarsinan naruihin, olisin varmasti näyttänyt häkeltymiseni selvemmin. Ei, Isabella ei ollut maininnut asiasta. Kaivelin muistiani, mutta kaiketi Isabella ei ollut kokenut tarpeelliseksi kertoa, sillä eihän Kami ollut varsinaisesti edes ratsastettavani. Olin vain lainannut sitä Power Jumpiin.

”Ei ollut, Kami oli vain väliaikainen ratsu”, yritin todeta huolettomasti, mutta pieni katkera sävy hiipi ääneeni. Olinhan jo ehtinyt haaveilla siitä, että voisin ratsastaa Kamilla enemmänkin.

Tässä hetkessä kuitenkin tiivistyi vuokrahevosen varjopuolet. Vaikka sainkin ratsastaa laadukkailla hevosilla ilman hevosenomistajan velvollisuuksia ja murheita, leijui yllä jatkuva epävarmuus. Hevosen omistaja voisi minä hetkenä hyvänsä myydä hevosen tai muuten vaan päättää vuokrasuhteen. Tuntui turhauttavalta olla toisten päätösten armoilla.

Laskin letkusta vettä Kamin kaulalle ja selälle. Sen lihakset värähtivät viileän veden alla, mutta se seisoi kiltisti paikallaan.

Alexander oli oikeassa, tarvitsin oman hevosen. Voisinhan siitä huolimatta jatkaa Ankan vuokraamista, sehän olisi järkevääkin, sillä yhdellä hevosella ratsastaminen ei riittänyt siihen kehitystahtiin, jolla halusin edetä.

”Totta”, hymähdin. ”Täytyy alkaa katselemaan sopivia myytäviä.”

Suljin hanan ja kuivasin suurimmat vedet tammasta. Jäljellä olisi vielä jalkojen kylmäys.

Sinänsä minä en ollut niitä ihmisiä, jotka tuntivat sympatiaa ja empatiaa toisten tavoitteisiin pyrkimisen takutessa. Tokkopa edes tiesin, mitä eroa koko konsepteilla oli keskenään ja kumpaa olisi siinä tilanteessa kuulunut tuntea vahvemmin.

Mutta mä tiesin millaista se oli, kun hevoset lähti alta, suunnitelmat muuttui ja tipahti tyhjän päälle.

Siksi mun ilme kävi mukavammaksi, kun mä silittelin Kamin korvantaustoja, kaulan yläosaa ja Karrosta muistuttavaa päätä. Kamin emän kanssa olin kilpaillut junioreiden ja nuorten SM-kilpailuissa. Mä, toisin kuin Jusu, en kasvattanut hevosia tunneperustein, mutta ajatus Karron sukulinjasta omalla tulevalla kilparatsulla innosti silti.

"Just in case", aloitin jaksamatta vaivata päätäni sillä, miten mokoma ilmaistiin suomeksi. Koko tämä keskustelu oli jo aiheuttanut minulle päänsärkyä. Niin paljon suomea. Vitusti liikaa. "Tarvitset suosituksia hevosista ja sitten ainakin, jos Suomen rajat on liian pienet... hit me up. Voin antaa numeron."

Hymyilinkin vähäsen. Olin suorastaan rento ja hyväntuulinen, omalla mittapuullani. (Oli kuitenkin huomionarvoista, että mulla oli erilaisia mittapuita erilaisiin tilanteisiin. Ihan kuka tahansa vaan ei koskaan näkisi nuoruudenkavereiden purjehdusreissuille, polttareille ja viikonloppu-getawaylle varattua mittaa. Olin kuitenkin isäni poika ja kykeneväinen hurmaavan rentoon kanssakäymiseen, jos satuin haluamaan.)

Flirttailiko se? Ainakin se vaikutti rennommalta. Niin tai näin, mulle kelpasi kyllä sen numero. Siis tietysti edelleen siinä mielessä, että kontakteja hevosalalla ei voinut koskaan olla liikaa. Ja tarvitsin totta tosiaan apua hevosen etsimisessä, enhän mä olisi itse tiennyt edes mistä aloittaa. Paitsi niistä tuntemistani kontakteista.
”Kuulen mielelläni suosituksia”, vastasin ja hymyilin. En liian hurmaavasti, mutta riittävän kiinnostuneesti.

”Luultavasti ulkomailta, siellä on kuitenkin parempi valikoima laadukkaita hyppääjiä”, totesin. Laatua piti olla, budjetista viis.

Kami seisoi edelleen rauhallisena hoitopaikalla. Sitä ei tuntunut haittaavan, etten ollut kovinkaan tehokas hoitaja sillä keskustelu Alexanderin kanssa oli vienyt huomioni. En oikein osannut päättää, mitä mieltä olin miehestä. Ylimielinen – kyllä. Tylsä – ei lainkaan. Oikein kiinnostava uusi tuttavuus, jonka pitäisin kyllä mielessäni hevosta etsiessäni.

Nyökkäsin Ellielle, joka tarrasi tarjoukseeni. Ei ehkä innosta kuohuen, mutta hanakasti kuitenkin, ja miksipä ei: hevosalalla olin aidosti hyödyllinen kontakti. Sen lisäksi olin vankkumattoman varma, että Ellie oli kiinnostunut muullakin tapaa. Jos vain vihjaisin, blondi lähtisi kyllä matkaani jatkamaan iltaansa. Tiesin sen.

"Mä tarvin vain budjetin ja speksit siitä, mitä sä haet, niin hevosia kyllä löytyy kokeiltavaksi tai varsoja arvioitavaksi", sanoin horjumattomalla itsevarmuudella. "Loppu on sitten vaan kemioiden kohtaamisesta kiinni."

Sellaista hevosen etsiminen oli. Mä en huonoja hevosia esittelisi, mutta jokainen hyvä hevonen ei sopinut jokaisen hyvän ratsastajan käsiin. Etenkin Ellien kaltaiselle kunnianhimoiselle amatöörille asialla oli merkitystä, mutta ei kukaan tuntemani huippuammattilainenkaan tieten tahtoen valikoinut ykköshevosikseen sellaisia, jotka eivät olleet heidän tyyppiään. Ei, vaikka ammattitaidolla kilparadoista selvittäisiinkin jos jonkinlaisilla hevosilla.

Ja sitten, enempää harkitsematta (miksi harkita varmaa nakkia), päätin pistää meidän kemioidemme kohtaamisen koetukselle.

"No ja", tokaisin, taputin Kamin kaulaa kevyesti ja suoristauduin täyteen pituuteeni nojailtuani ensin juttutuokiomme ajan rennosti pesupaikanpieleen. "Taidan palata kartanolle. Tuletko juhlimaan hyviä ratoja lasillisella?"

Koska tottahan me oltiin ratsastettu pelkkiä nollaratoja.

Intoni löytää hevonen nousi hetki hetkeltä suuremmaksi. Alexander löytäisi takuulla minulle vaikka mitä hienoja hevosia kokeiltavaksi, siitä ei ollut epäilystäkään. Nyökkäsin miehelle ja lupasin lähettää tarvittavat tiedot myöhemmin viestillä.

Sitten se kysyi mukaansa kartanolle. Pakko myöntää, että ajatus oli kiinnostava, enkä yleensä kieltäytynyt lasillisesta. Huomenna oli kuitenkin arvoluokka, jossa minun piti olla parhaimmillani, enkä halunnut sabotoida yöuniani – varsinkaan minkään näin vähäpätöisen asian takia. Hyviä ratoja ehti juhlia sitten huomenna jatkoilla.

”Joku toinen kerta, pitää olla huomenna virkeä”, kieltäydyin kohteliaasti hymyillen.

Kami alkoi olla valmis palaamaan karsinaansa, vaikka se seisoikin kiitettävän hyvin paikallaan. Suljin vesihanan, josta oli valunut kylmää vettä tamman jalkoihin.