Iltapalaa

28.09.2019
Jessen luona, mukana @Heidi N. (ja Sofia)

Heidi oli soittanut minulle alkuillasta ja kysäissyt, olisinko voinut ottaa Sofian luokseni yöksi ja tietenkin olin vastannut myöntävästi. Melkein olin jo hyväntahtoisesti kysäissyt, oliko kenties Lauri tulossa yökylään näin lauantai-illan kunniaksi ja Sofia piti saada pois "tieltä", mutta pidin suuni kiinni.
En tiedä oliko Lauri kertonut Heidille meidän maastolenkistä, jolloin jotenkuten olimme saaneet haudattua sen (minun) sotakirveen... Kyllä minä edelleen vähän epäluuloinen Merikantoa kohtaan olin, mutta jos Heidillä oli hyvä olla hänen kanssaan eikä Lauri häntä kohtaan paskamaisesti käyttäytyisi, pitäisi minun vain unohtaa ne henkilökohtaiset ja ennen kaikkea turhanpäiväiset salaliitot mieheen liittyen.

Hätkähdin ovikellon soittoa. Sitä ei ollut hetkeen kuulunut, sillä vieraita minulla harvemmin kävi ellei Matildaa laskettu, mutta naisella olikin oma avain tänne, joten hänen ei tarvinnut ovikelloja rimputella.

Hymyilin leveästi hämärtävässä syysillassa seisovalle Heidille ja päästin hänet sekä Sofian peremmälle asuntoon.
"Haluatko kahvia tai teetä tai jotain? Ellei sinulla ole kiire?" kysäisin.

Jos joku väitti, että äitinä oleminen oli helppoa, ei selvästi ollut koskaan kantanut lasta, tämän tavaroita ja ruokakassia samaan aikaan. Muistin edelleen oman aamiaistarjoiluni silloin, kun olin yöpynyt Jessen luona ja olin siksi käynyt kaupassa ja samalla hakenut ruokaa itselleni ja lapseni isälle.

"Moi", tervehdin ja astelin sisään asuntoon. Se näytti edelleen samalta, kuin ennenkin, kaikki kolme kissaa tulivat tervehtimään nälkäisen näköisinä.

"Itse asiassa", aloitin ja nostin ruokakassit ylös.
"Kävin ostoksilla, jos sulla on nälkä. Ostin jotain muuta, kuin kuivaa ruisleipää", kerroin virnistäen. Sofia jokelsi hieman ja vilkaisin tyttöä hymyillen.

Hätistelin kissoja kauemmaksi ja huomasin vasta sitten, ettei Heidillä ollut mukanaan pelkästään Sofia.
"Ai", naurahdin ensin vähän väkinäisesti, mutta ruisleipä-kommentin jälkeen en voinut olla tyrskähtämättä vapautuneemmin. Se ruokatarjoilu silloin oli ollut aika surkeanpuoleista...

"Kiitos?" hymyilin ja tarjouduin sitten kantamaan ruokakassit keittiön puolelle. "Olisi minulla kyllä jotain ruokaa ollut itsellänikin."
Mietiskelin siinä samalla, että mitä minulla oli? Ei oikeastaan paljon mitään, sillä olimme Antonin kanssa aamuyöllä Krouvista saavuttuamme nälissään syöneet melkein kaiken syötäväksi kelvanneen ja aamulla loput.

"No, mitäs teille?" kysyin laskettuani kassit keittiön lattialle ja käännähdin Heidin sekä Sofian puoleen.

Asettelin Sofian paremmin syliini. Lapsi tuoksui taivaallisen hyvältä ja annoin itseni tuudittautua hetken siihen seuratessani Jesseä ja ruokaa keittiöön. Olin käynyt asunnossa vain pikaisesti tämän vuoden aikana, jostain syystä olimme pääosin olleet luonani aina sen jälkeen.

"Kävimme tänään yhdessä tallilla hoitamassa rehutilauksia, Sofia oli hyvin avuksi", kerroin ja istuin omatoimisesti keittiön pöydän ääreen.

"Teillä taisi eilen olla kivaa Antonin kanssa? Näin teidän Krouvi-kuvan instassa", mainitsin virnistäen. Se oli myös yksi syy miksi olin tuonut ruokaa, sillä en tiennyt oliko miehellä krapula vai ei.
"Menikö pitkäksi?"

"Hyvä. Ehkä hän joskus sitten osaa tehdä ne tilaukset itsenäisesti jotta sinun ei tarvitse", hymyilin ja ryhdyin purkamaan kauppakasseja.
Uskalsin väittää, että tytöstä tulisi vanhempiensa mukaan hevosihminen, mutta aika näyttäisi jäisikö hevoset harrastukseksi vai kehittäisikö Sofia niistä itselleen ammatin.

"Oli kyllä. Saatiin Sofian huone sille mallille ettei tarvitse kuin listat naputella paikalleen", kerroin tutkaillen jogurttipurkin kylkeä.
"Vähän saattoi lipsahtaa Krouvissa valomerkkiin saakka, vaikka oli tarkoitus käydä vain muutamalla", hymähdin huvittuneena. Olisi voinut luulla, että aamulla olisi ollut hirveä krapula, mutta olimme pysytelleet molemmat kaljassa eikä otettu tippaakaan vahvempia, joten olo oli herätessä ollut ihan siedettävä. Pientä pään juilimista oli ollut havaittavissa, mutta sekin oli taltutettu kahvilla.
"Mukava tyyppi se Anton. Ei ehkä selvinpäin kaikkein puheliain kaveri, mutta pari kaljaa kun saa niin alkaa kyllä juttu luistamaan", totesin. Vaikkei Matildan seurassa todellakaan ollut mitään vikaa, oli ollut mukava viettää iltaa ihan miesseurassa.

"Tehdäänkö vaikka lämpimiä voileipiä?" ehdotin.

"Parempi aloittaa opettelu ajoissa sen suhteen", lisäsin ja naurahdin hieman. Silitin Sofian pehmeää ihoa tytön poskipäiden kohdalta ja lapsen silmät kohdistuivat kasvoihini. En voinut olla hymyilemättä vastatessani katseeseen.

"Ihana kuulla", vastasin lastenhuone-kommentille hymyillen. Baarireissun pituudesta yllätyin hieman. Toki Jessen ei tarvinnut hoitaa Sofiaa ihan niin paljon, kuin minun, mutta olisin itse ainakin kaatunut yhden paikkeilla jo sängynpohjalle aivan viimeistään.
"Kuulostaa siltä, että teillä oli kivaa", myötäilin hymyillen.

"Tehdään vaan. Toin myös munkit jälkiruoaksi, kun teki mieli kaupassa", kerroin virnistäen.
"Mitenkäs teillä on mennyt treenit Adamaksen kanssa kisojen jälkeen? Voisin pitää teille taas jonkun valmennuksen, kunhan ehditään yhtä aikaa tallille?"

Napsautin uunin lämpeämään ja ryhdyin sitten valmistamaan leipiä meille. Nälkä kieltämättä jo olikin, sillä en tänään ollut hirveästi ehtinyt syömään mitään.

"En ole tällä viikolla kyllä oikein ehtinyt Aatamin luo. Hypättiin tänään kevyesti ja käytiin maastossa keskiviikkona", kerroin enkä voinut olla hymyilemättä itsekseni muistellessani meidän maastoseuraa.
"Laurin ja Vargasin kanssa", totesin kääntyessäni Heidin puoleen. Vaistomaisesti katseeni kuitenkin lipui äitinsä sylissä olevaan Sofiaan, mikä sai hymyn kasvoillani vain syvenemään.

"Okei", ehdin vastaamaan ennen Jessen viimeistä paljastusta. Sen kuultuani en saanut hillittyä katsettani, joka pongahti Sofian sinivihreistä silmistä suoraan miehen kasvoihin. Jesse katsoi tyttöä sylissäni, eikä ehkä nähnyt ilmettäni ennen, kun sain sen taas hallintaani.

"Ai?" ynähdin ja liikahdin hieman epävarmasti. Tiesin mitä mieltä Jesse oli Laurista ja yhteismaasto kaikessa hienoudessaan ei todella kuulostanut sellaiselta, mitä kaksikko harrastaisi vapaaehtoisesti. Siitä viimeisimpänä esimerkkinä oli Ruunaan kisojen matkat sinne ja takaisin samassa hevosautossa.

"Menikö kaikki hyvin?" kysyin ja yritin pitää uteliaisuudesta värisevän ääneni tasaisena.

"Meni. Kummallakin on kaikki raajat tallella eikä näytetä turpiin saaneilta", vitsailin. Minä en väkivaltainen ollut enkä uskonut Laurinkaan olevan, joten todellakin hoidin asiat keskustelemalla enkä nyrkkejä käyttämällä.

Kävelin kaksikon luo ja silittelin kevyesti Sofian polvea.
"Voit siis kertoa äidillesi, että ollaan hänen Laurinsa kanssa jossain sovussa eikä tarvitse huolehtia, että tapeltaisiin aina kun nähdään", sanoin tyttölapselle, nostin katseeni Heidin silmiin, virnistin leveästi ja palasin sitten nopeasti leipien pariin.

"Mitä haluat täytteeksi?"

Mua ei varsinaisesti naurattanut Jessen vitsailu, vaikken uskonutkaan, että kahden miehen välit äityisivät käsirysyksi missään vaiheessa. Kyse oli onneksi Matildasta aloitetusta välienselvittelystä, johon itse olin omalla tilanteellani huomaamattani ehkä lisännyt vettä myllyyn. Pieni helpottunut hymy nousi silti huulilleni, toivoin, että kaksikko olisi selvittänyt asiansa lopullisesti maastoretkellään. Ehkä sitten joskus voisin huoletta kertoa Jesselle, että olimme Laurin kanssa hieman enemmän, kuin ystäviä.

Hetkinen - minun Laurini?

Jesse oli ihan varmasti sanonut Laurinsa. Ja virnistänyt, ihan selvästi, kuin tietäisi jotain enemmänkin.

"Mitä?" kysymys karkasi huuliltani, kuin osana hengitystä. Oliko sanamuoto ollut vain vahinko, tahatonta vihjailua? Olin jo unohtanut Jessen kysyneen oikeasti jotain vastaamista vaativaa.

Heidi oli mennyt hämilleen enkä voinut olla tyrskähtämättä huvittuneena.
Koska nainen ei ilmeisesti ollut tietoinen minun ja Laurin maastolenkistä, ei hän myöskään tiennyt että minä tiesin hänestä ja Laurista. Tai olinhan minä sen jo arvannut ajat sitten, mutta nyt olin saanut varmuuden asiaan Laurilta itseltään.

"Niiin, että mitä täytteitä haluat näihin leipiin?" toistin kysymykseni niin kuin olisin olettanut naisen mitä-vinkaisun koskeneen sitä kysymystä.

Käännyin katsomaan pöydän ääressä istuvaa Heidiä ilkikurinen virne kasvoillani.
"Lauria ei ikävä kyllä ole vaihtoehtona tällä kertaa, mutta ehkä sitten illemmalla kenties?" jatkoin hyväntahtoista kettuiluani.

Täytettä? Leipiin?
Oliko se vain väsymyksestä turtunut ajatusmaailma vai miksi kävin niin hitaalla sillä hetkellä?
"Öh", ynähdin tietämättä ihan mitä vastaisin. Varsinkaan sitten, kun Jesse hyväntuulisesti jatkoi, ettei Lauri olisi tämän ravintolan täytevaihtoehtona.

Tunsin kasvoilleni leviävän punan, enkä ollut ihan varma nousiko se tunteistani Lauria kohtaan, hämmennyksestä tilanteesta, vai siitä, että Jessen huoleton suunheitto omasta elämästäni - tietopohjaisesti tai ei - alkoi ärsyttää.

"Miksi mä haluaisin Lauria mun leipieni välissä? Sanotko nyt ihan suoraan, mitä sä vihjailet, tai lopeta. Oletko sä..? Mistä sä olet kuullut jotain sellaisia juoruja?"
Sanat tuntuivat hukkuvan jähmettyneiden ajatusteni sekaan, sotkuiseen mieleeni. Tajusin, että olisi ehkä ollut viisaampaa vain kertoa, mitä täytettä Jesse saisi laittaa leipiini.

"HK:n sinistä. Leipiin. Kiitos."
Hienosti jäsennelty ajatuskartta, hyvä Heidi.

En voinut kuin nauraa Heidin kasvoilla vaelteleville ilmeille sekä punalle, joka nousi poskille.
"Anteeksi", tyrskähdin. Heidiä ei ilmeisesti naurattanut yhtään.

"Lauri itse kertoi. Vaikka kyllä minä sen olin arvannut itsekin jo ajat sitten", totesin suupieli nykien. Olisinhan minä toki voinut jatkaa leikkimielistä härnäämistäni vielä tovin, mutten uskonut naisen hermojen kestävän sitä yhtään enempää.

"HK:n sinistä siis", mutisin keskittyen hetkeksi leipien valmistamiseen ja annoin Heidin sulatella tietoa kaikessa rauhassa.

En tiennyt miksi Jessen sanat siitä, että Lauri oli kertonut miehelle meistä kahdesta, tuntui yhtäaikaa hyvältä ja pahalta. Muistin miten olimme molemmat sopineet pitävämme asiamme meidän välisinä, miten olimme ehkä vähän tasapainoilleet sen salailun kanssa treffeillämme minigolf-radalla.
Oliko Lauri niin varma meistä, että oli alkanut kertomaan ihmisille suhteestamme. Siitä, minkä määritystä en itsekään vielä tiennyt. Jotain enemmän, kuin ystävät?

"No... kiva. Että kertoi", sain lopulta sanottua ja laskin katseeni Jessen niskasta Sofiaan.

"Mistä muusta te sitten juttelitte, kuin siitä, miten mun ja Laurin suhde kehittyy?" kysyin tietämättä ihan halusinko kuulla vastausta. Vertailuja siitä, minkälainen suutelija olin? Tai jostain muusta vastaavasta?

Mieluummin minä olisin kaksikon väleistä kuullut Heidiltä itseltään vaikkei ne minulle kuuluneetkaan, mutta ainakaan heidän ei tarvitsisi enää asiaa salailla minulta.

Hymähdin hieman, sillä muistin kyllä minun ja Matildan salailut, mikä oli toki tuonut sitä omaa jännitettä suhteentapaiseen, joka myöhemmin oli vakiintunut ihan "viralliseksi" parisuhteeksi.

"Hevosista, Matildasta ja sen sellaisista", vastasin olkiani kohauttaen leikatessa makkarasta siivuja leipien päälle.
"Selviteltiin meidän välit jotenkin ja Lauri sai minut uskomaan ettei leiki sinun tunteilla tai haaveile salaa Matildasta."

Mä olin tyytyväinen. Siihen, ettei miehet ilmeisesti olleet keskustelleet minusta mitään sen syvempää. Siihen, että Lauri ja Jesse olivat selvittäneet välinsä. Siitä en ollut ihan varma, että miksi kaksikko oli puhunut mun tunteilla leikkimisestä. Matildasta olin taas tyytyväinen, sillä tiesin, ettei Lauri ollut tarkoituksella yrittänyt iskeä Matildaa silloin, kun Jessen ja Laurin välit olivat tulehtuneet.

"Vai sillä lailla. No hyvä tietää, että teidän välit on kunnossa. Ja että säkin tiedät, ettei Lauri ole iskemässä Matildaa", vastasin hymyillen. Muistin hyvin sen riidan, jonka aikana me olimme selventäneet asian loppuun asti Laurin kanssa.

Ehkä oli ihan hyvä, että Jesse tiesi, oli meidän tilanne mikä tahansa, se helpotti ehkä hieman yhteiseloa tallilla ja kisoissa.
"Arvostaisin kyllä valtavasti, jos et puhuisi musta ja Laurista, no, kenellekään. Tuntuu vähän oudolta puhua siitä edes sun kanssa, eikä me vielä tiedetä onko meistä tulossa mitään...enempää?"

Katsoin taas Jesseä ja silittelin samalla unileluaan tutkivaa Sofiaa päälaelta.

Ei enää ole iskemässä, ajattelin jotenkin happamasti, mutta myös helpottuneena.

"Tuskin meistä nyt mitään sydänystäviä tulee, ainakaan ihan heti, mutta mieluummin väleissä kuin niin ettei oltaisi", totesin.

Laskin leivät leivinpaperin päälle pellille, jonka matka jatkui uuniin.
"En puhu, ei ole tapana juoruilla muiden tekemisistä. Eihän se edes muille kuulu", lupasin sulkiessani luukun ja käännyin sitten katsomaan Heidiä nojautuen samalla takamuksellani keittiötasoa vasten kädet puuskassa.

"Ei edes minulle, mutten voinut olla vähän härnäämättä sinua. Olisitpa nähnyt ilmeesi", nauroin silläkin uhalla, ettei Heidi vieläkään olisi vitsailutuulella.

"Hyvä, kiitos", huokaisin helpottuneena. Olinhan voinut luottaa Jesseen raskauden kanssa, ainakin osittain, joten toivoin tämän pysyvän poissa muiden korvista. Ainakin siihen asti, että tietäisimme itse Laurin kanssa oliko meistä tulossa mitään.

"Hei kiva, kiitos", älähdin ja kylmäsydämisen äidin lailla heitin Sofian lempipehmolelun tytön isän päätä kohden. Pieni virne nousi huulilleni siitä huolimatta.

"Kauanko vielä, mulla on nälkä?" kysyin ja nostin Sofian parempaan asentoon sylissäni. Ei mulla oikeasti ollut kiire mihinkään, kotona odotti tyhjä koti Miloa lukuunottamatta. Oli silti hyvä saada edes vähän kiusattua Jesseä olemattomalla kiireellä.

Naureskellen väistin ilmassa lentävää pupua. Mikäli Sofia ei olisi ollut äitinsä sylissä ja näin ollen tulilinjalla, olisin palauttanut lelun samaa lentorataa pitkin Heidille.

"Ei mene enää kauan", sanoin kurkatessani lasin läpi uuniin nähdäkseni juuston tirisevän lupaavasti leipien päällä.

"Mitä haluat juotavaksi?Tämän ravintolan vaihtoehdot ovat maito, hanavesi ja sitruunavissy tällä hetkellä", kysyin kävellessäni huoneen poikki uudemman kerran palauttaakseni heitetyn lelun Sofialle.

Leipien tuoksu houkutteli myös kissat paikalle ja jouduin hätistelemään niitä kauemmaksi, kun olin avaamassa uunin luukkua.
"Ette te saa mitään", murahdin, mutta kuitenkin leikkasin pienen siivun jäljelle jääneestä makkarasta. Siivun jaoin kolmeen osaan ja viskasin jokaiselle elukalle omat palaset.

Hetkeksi kiristynyt tunnelma tuntui helpottaneen ja mulla oli jotenkin muutenkin vähän helpompi olo. Pieni osa sitä ahdistusta, minkä kanssa olin hiljaa mielessäni tapellut, oli johtunut salaisuuksien pitämisestä ja huomasin miten jo näin pieni, minulta kysymättä jaettu tieto, vaikutti olooni.

"Vesi käy hyvin. Ja maitoa Sofialle, ruoka-aika lähestyy hänelläkin", vastasin ja seurasin kolmen kissaeläimen riemua niiden saatua omat saaliinsa. Milo ei ollut sellainen kerjääjä, se söi lihaa ja naksuja, eikä kaivannut ilmeisesti muita herkkuja elämäänsä.

"Noinko sä Sofiaakin sitten kasvatat? Kiellät ensin ja samantien annat periksi?" kiusasin virne huulillani enkä tehnyt elettäkään auttaakseni Jesseä ruoanlaitossa.

"Tietenkin. Vapaa kasvatus ja sitä rataa", virnistin takaisin laskiessani voileipälautasen Heidin eteen pöydälle.
"odota hetki, ne voi olla vielä aika kuumia."

Seuraavaksi jo rutiiniksi muodostunut maidon lämmitys, missä ei kauan mennyt.
Heidille vettä ja Sofialle maitoa.
"Minä voin ottaa hänet niin sinä saat rauhassa syödä", lausahdin ja nostin tytön Heidin sylistä.
Istahdin alas omalle paikalleni ja tarjosin tytölle tuttipulloa, jonka tuttiosaan hän ahnaasti suunsa iskikin. Katselin siinä Sofian silmiä hymyillen, kun tämä nautti omasta iltapalastaan oikein tyytyväisen oloisena.

"Miten sinä olet jaksellut? Onko Sofia valottanut tai kiukutellut?" kysyin siirtäessäni katseeni pöydän toisella puolella istuvaan Heidiin.

Pidin kasvoilleni nousseen ilveilyn poissa Jessen nähtäviltä ja tunsin kuinka suupieleni nyki miehen varotusten myötä. En kuitenkaan aikonut kertoa ääneen kuinka Lauri oli lähes samoilla saatesanoilla varoitellut minua lähes viikko sitten kisojen jälkeen.

"Kiitos", totesin lopulta ääneen ja ojensin Sofian varovasti isälleen. Jessen otteet lapsen kanssa olivat varmoja ja niin helpon näköisiä, että tunsin piston sydämessäni. Nostin toisen jalkani polvitaipeeni alle peittääkseni levottomuuden näkyvimmät merkit.

"Sofia on nyt viimeisen viikon aikana ehkä itkenyt vähän enemmän, mutta ei muuten mitään ihmeellistä", totesin sivuuttaen suoran kysymyksen omasta jaksamisestani.
Kyllähän nyt äidin piti jaksaa ja kaiken lisäksi olinhan tottunut sellaiseen kiireiseen elämään jo ennen Sofiaa. En vain aikonut myöntää itselleni, että lapsen kiireisyys oli täysin eri asia, mitä elämäni aiempi kiire.

"Mitenkäs taloprojekti etenee? Sofian huoneen ulkopuolella siis", kysyin vastavuoroisesti, jotten olisi jäänyt kytemään niissä ajatuksissa pidempää.
Maistoin varovasti makkaraleipää ja totesin sen olevan vielä aavistuksen liian kuumaa syötäväksi.

"Ai. Sepä kurjaa. Noh, tietääpähän mitä odottaa tältä yöltä", mutisin. Katse oli lipunut takaisin Sofiaan, joka ainakin sillä hetkellä ei vaikuttanut laisinkaan huonotuuliselta. Hörppi oikein tyytyväisen oloisena maitoannostaan.

Vilkaisin Heidiä, jonka oma vointi oli jäänyt kertomatta enkä voinut olla huokaisematta syvään. Toivottavasti nainen kertoisi jos jokin olisi vialla...

"Ei siellä olisi enää kuin se olohuone ja kissoille ajattelin ulkotarhan väsätä ennen lumien tuloa. Sitten kai se olisi jo ihan muuttovalmis", kerroin.
Periaatteessa sinne olisi kyllä voinut muuttaa vaikka heti, mutta mieluummin tein kaiken ensin valmiiksi. Ei tarvitsisi muuttohässäkän lomassa rempata.

"Tuntuu vähän hölmöltä omistaa ihan oma talo", myönsin naurahtaen ja laskin tyhjentyneen tuttipullon pöydän laidalle.

"Mmh", mumahdin ja yritin olla polttamatta suutani. Yritin olla huomioimatta liikaa Jessen kuuluvaa huokaisua, jonka syytä ei tarvinnut kahdesti arvailla. Olin toisaalta hyvin otettu miehen huolehtimisesta, mutta halusin sen suuntautuvan ennemmin Sofiaan, kuin itseeni. Osasin kyllä pitää itsestäni huolta, ainakin tiettyyn pisteeseen asti.
Eikä se mielestäni ollut niin kovin vakavaa, ehkä? Kaikkia ahdisti aina välillä, ei siinä ollut mitään erikoista.

"Ihana kuulla. Oma koti on kyllä aina oma koti", vastasin hymyillen ja annoin katseeni levätä hetken Sofian tyytyväisissä kasvoissa. Lapsi ihan selvästi ihannoi isäänsä, se ei tuntunut melkein ikinä olevan tyytymätön Jessen sylissä ollessaan.

"Nopeasti siihenkin tottuu sitten, oppii tuntemaan oman talonsa jutut ja tietää mitä kaikkea milloinkin kannattaa tehdä", jatkoin ja hörppäsin melkein puoli lasillista vettä kerralla suuhuni.

Nostin Sofian olkapäätäni vasten ja taputtelin hellästi tytön selkää, jotta tämä saisi röyhtäistyä. Ja samalla toivoin, ettei tyttö puklaisi paidan selkämystä täyteen maitovelliä.

"Niin, totta", myöntelin noustessani Sofian kanssa ylös ja kävin hakemassa olohuoneen puolelta lapsen leikkimaton keittiöön. Asettelin maton lattialle ja laskin tytön sen päälle katselemaan maton kulmasta kulmaan menevien tankojen varassa roikkuvia eläinhahmoja.
"Odotahan sinä siinä niin isä saa syötyä itsekin."
Hetken Sofia äännähteli tyytymättömänä, mutta lopulta poukkoileva katse tarkentui apinaan.

Sen jälkeen hain itselleni jo huomattavasti jäähtyneitä voileipiä ja istuin alas pöydän ääreen.
"Olenhan minä toki asunut ennenkin omakotitalossa, mutta nyt pitäisi yksin pitää se talo pystyssä ja olla vastuussa kaikesta", naurahdin muistellessani Vaahterapolun aikoja. Mila oli huolehtinut kaikista juoksevista menoista ja itse olin naisen Kanadaan lähdön/lähtöjen jälkeen vain ollut niin sanotusti talonvahtina.
"Mutta on ainakin hyvä syy asettua pysyvästi aloilleen", totesin hymyillen ja vilkaisin mattonsa päällä makoilevaa tyttölasta.