Tessan päiväkirja

Siirry alas

Tessan päiväkirja Empty Tessan päiväkirja

Viesti kirjoittaja Emili M. lähetetty 10.02.19 12:11

Chantelle du Wyonn
rp-tamma, mustankimo
om. Emili Meier


Viimeinen muokkaaja, Emili M. pvm 10.02.19 12:16, muokattu 1 kertaa
Emili M.
Emili M.
Kaajapurolainen

Ikä : 18
Viestien lukumäärä : 19

Takaisin alkuun Siirry alas

Tessan päiväkirja Empty Vs: Tessan päiväkirja

Viesti kirjoittaja Emili M. lähetetty 10.02.19 12:15

Maalaistalli
10/02/2019

Meidän piti vain käydä kaupassa. Varustekaupassa, Sokka Luxuries oli kuulemma alansa paras. Ostamassa uutta blingblingiä mun glitteriin ja timantteihin ja ties mihin jo valmiiksi hukkuneelle ponilleni. Joku voisi luulla, että minä olin valinnut meidän edustusvärin, joka oli vaaleanpunainen, mutta sekin, kuten kaikki muukin, oli ollut isän päätös. Nyt tarvittiin kuulemma satulahuopia, ehdottomasti. Vaikka uusia loimia ja suitsetkin. Mun ei auttanut kuin istua takapenkillä ja nauttia maisemista. Kallassa nekin olivat aika nopeasti nähty. Metsät ja lehmät ja pellot nimittäin.

Jossain vaiheessa taisin nukahtaa, koska yhtäkkiä heräsin molempien vanhempieni meuhkaamiseen. Eikä se ollut riitelyä, vaan se oli sellaista innostunutta mölinää. Kumpikin huusi kilpaa kielinään sekalaisesti suomi ja saksa; isä hytkyi etupenkillä niin, että turvavyöt olivat vähällä ratketa liitoksistaan, ja äiti viuhtoi kiivaasti molemmilla käsillään etusormet ojossa eteenpäin. Ne vilkuilivat välillä mua, ja sitten katsoivat taas Audin etuikkunasta ulos, kunnes taas vilkuilivat mua ja mölysivät kuorossa.

”Siis… Mitä?” sain lopulta sanotuksi kaikelta ihmetykseltäni.

”Tässä se on!” äiti huudahti ensimmäisenä.

”Niin mikä on?” kysyin tarkennusta.

”Tessan uusi tallipaikka tietenkin, sun tulevaisuus alkaa täältä!” isä lähes kiljahti riemusta, niin hyvin kuin miehen äänellä ikinä voikaan kiljahtaa.

Nielaisin. Mitään kovin hyvää ei voinut koskaan odottaa, kun mun vanhemmat puhuivat sellaisia.

Nyt oli mun vuoro katsoa ulos ikkunasta. Jostain syystä me oltiin hairahduttu jonnekin vähän kauemmas päätieltä, päättyvän tien loppuun, parkkipaikalle. Siellä oli muitakin autoja, melko hienon näköisiä kaikki, ja melkein samanlainen valkoinen Audi kuin meillä oli. Aivan parkkipaikan vieressä oli tarha, jossa oli hevosia, melko hienon näköisiä kaikki nekin. Etuikkunasta, jonne äiti ja isä olivat kovasti osoitelleet, näkyi melko, okei, valtavan hieno talo, joka näytti ihan joltain vanhalta kartanolta. Sen pihassa oli suuri suihkulähde, valtava maneesi ja jäätävän kokoinen talli. Ainakin noin niin kuin Suomen mittakaavassa. Olin nähnyt vastaavia vain kisareissuilla Keski-Euroopassa joskus vuosia sitten. Suomeen muuton jälkeen en koskaan.  Suomalaiset tallit olivat isän ja äidin mukaan kaikki ihan samanlaisia keskenään: punaisia lautahökkeleitä kivijalan päällä, pihassaan aidattu, ehkä valaistu kenttä ja hyvällä tuurilla jopa saman värisestä punaisesta laudasta rakennettu maneesikin, jossa ei muuten ollut toivoakaan lämmityksestä.

Isä ei aikaillut. Se marssi päättäväisesti ulos ja lähti kävelemään tallirakennusta kohti rehvakkaan näköisenä. Teki mieli pyöräyttää silmiä, mutten uskaltanut, koska äiti olisi varmaan nähnyt taustapeilistä, suuttunut ja käskenyt olemaan kiitollinen siitä, että kannustivat lastaan harrastamaan laadukkaasti. Tyydyin siis vain nojaamaan päätäni auton oveen ja odottamaan isän saamaa tuomiota.

Eikä kulunut kuin parikymmentä minuuttia, kun toinen jo harppoi juoksuaskelin takaisin.

”Me saatiin se!” se hihkui kuin pikkutyttö ja kiirehti halaamaan äitiä. ”Emili, me muutetaan Kallaan!”

Ja koko matkan kotiin sain kuunnella tarinaa jostain Isabellasta, joka oli isän mukaan joku tallityöntekijä tässä hulppeassa ”Auburn Estatessa”. Se oli kuulemma ensin sanonut, että ei mahdu, että jonoakin on, mutta joka oli sitten ”kerännyt oman asiakaspalveluasenteensa rippeet kasaan”, soittanut ilmeisesti tallin omistajalle ja kysynyt, oliko se joku yksi paikka vielä vapaana. Ja olihan se. Ja se oli nyt sitten Tessan, mun kimon unelmaponini.

----

”Onko sulla nyt varmasti oikea osoite? Tää ei näytä tutulta alueelta”, epäröin, kun me viikon päästä shoppailureissusta oltiin saatu kamat kasaan ja lähdetty kärräämään ponia ja muuttoautoa kohti uusia ja hulppeita valmennusmahdollisuuksia.

”Miten niin ei näytä? Eihän täällä pikkuisessa kyläpahasessa edes ole muun näköisiä maisemia kuin tämä”, porukat hyssyttelivät kuin yhdestä suusta, johon isä lisäsi: ”Aivan varmasti on oikea osoite. Juurikin tismalleen se, jonka se Isabella mulle antoi.”

Joten, saatoin vähän naurahtaa, kun me saavuttiin perille. Hienot, hammasharjalla kiillotetut hevoset olivat tiessään. Samoin kartanorakennus ja suihkulähde, jotka tuntuivat kadonneen kuin savuna ilmaan. Tilalla oli mutainen piha, rintamamiestalo ja talli, joka näytti siltä, että se lahoaisi maan tasalle hetkenä minä hyvänsä. Isän ilme oli näkemisen arvoinen, äiti näytti siltä kuin se olisi nähnyt aaveen. Ihme, ettei se pyörtynyt.

”Ja sulla oli varmasti oikea osoite?” virnistin.

”No aivan taatusti! Tämä on selvästi joku huono vitsi, olikin ihmeen koppava se Isabella”, isä tuhahti ja varoi parhaansa mukaan likaamasta italialaisia nahkakenkiään. ”Lähdetään.”

Kauempaa kuului askeleita, ja joku naisihminen näytti lähestyvän meitä. Se heilautti kättään, ja koska koska kumpikaan mun vanhemmista ei nostanut käsiään puuskasta, katsoin parhaaksi itse tervehtiä ujosti.

”Tiina Kaajapuro”, se ojensi kättään hymyillen saavuttuaan kohdalle. Isä nyrpisti nenäänsä, äiti steppaili mutalammikossa korkonilkkureissaan ja heilautti hiuksiaan, joten minä hoidin senkin muodollisuuden.

”Emili. Meier.”

Hymyilinkin hiukan.

”Isabella Sokka tosiaan soittikin teistä silloin! Mukavaa, että päätitte tulla meille Kaajapuroille, vaikka onhan tämä nyt vähän vaatimattomampi. Mutta kun meillä tuo vapaa pihattopaikka oli, niin –”

”Mikähän vitsi tämä nyt on? Itse en näe tässä mitään hauskaa”, alkoi isä tivata kimpaantuneena. Minä lehahdin helakanpunaiseksi.

”Anteeksi?” Tiina ihmetteli.

”Niin, meidän piti saada ERINOMAISET puitteet Emilille valmentautua ja kilpailla KANSAINVÄLISESTI. Tallipaikka AUBURN ESTATESTA. Ja mikä meitä odottaa: PIHATTO joltain, joltain MAALAISTALLILTA.”

”Nyt en ymmärrä”, Kaajapuro pudisti päätään. ”Kyllähän teille kerrottiin.”

”Tässä on nyt tapahtunut väärinkäsitys. Eihän me tänne voida..” äiti kiirehti sanomaan ennen kuin isä ehti elämöidä enempää. Savu nousi silmin nähden miehen korvista. Pihassa oli joku punarautias hevonen nuoren näköisen tytön kanssa, ja mä pelkäsin, että ne (tai ainakin se hevonen) säikähtäisivät, jos huuto jatkuisi yhtään enempää. Hävetti hirveästi, enkä tiennyt, kehtaisinko jäädä paikalle enää hetkeksikään.

Jokin tässä talliympäristössä oli kuitenkin kamalan kiehtovaa. Mä en itseasiassa ollut edes nähnyt mitään vastaavaa koko ikäni aikana. Suomeen muutettuamme olin ajatellut, että kaikki oli täällä kovin vaatimatonta ja harmaata – tämä oli kai sitten suomalainen talli. Sellainen perinteinen. Piha saattoi olla kurainen, mutta jokin viesti mulle, että siellä oli hyvä.

”Miksei voida?” kysyin, eikä kumpikaan vastannut mulle mitään. Tiina Kaajapuro hymyili.
Emili M.
Emili M.
Kaajapurolainen

Ikä : 18
Viestien lukumäärä : 19

Takaisin alkuun Siirry alas

Tessan päiväkirja Empty Vs: Tessan päiväkirja

Viesti kirjoittaja Emili M. lähetetty 15.02.19 11:28

Hallintaa
14/02/2019



Mua stressasi.

Isä oli ilmoittanut meidät Tessan kanssa muutamiin kilpailuihin. Ja tunnetusti, koska kevätkausi piti aloittaa ja vetää korkealta ja kovaa, toiset kilpailut olivat nimeltään Routine Trophy, ja ne järjestettäisiin Ruotsissa, Stall Falkencreutzissa, joka oli yksi Euroopan (ellei koko maailman) hienoimmista talleista. Ainakin Falkencreutzin suvun tiesivät kaikki. Isä oli sanonut, että mun pitäisi hakea sinne töihin jossain vaiheessa.

Joka tapauksessa, Tessa oli ollut mulla vasta muutaman kuukauden, eikä meillä ollut kilpailukokemusta vielä juurikaan. Mun mielestä idea seurakisoja kovemmista mittelöistä oli tässä vaiheessa vielä täysin suuruudenhullu, mutta en ollut sanonut sitä ääneen, koska mun henki oli mulle kallis. Luojan kiitos isä ei ollut pistänyt meitä kuin metrin luokkiin, sillä me emme Tessan kanssa todellakaan olleet valmiita sitä korkeammalle. Musta tuntui, että sekin oli välillä liikaa.

Toiset kilpailut olivat onneksi ihan Suomessa, kotikisat nimittäin. Kalla CUP:sta kuultuaan isä oli seota. Oli sanomattakin selvää, että se halusi meidän olevan kylän ylpeys ja voittavan, vaikka mä olin varma, että Kallan tähdet leivottiin yksinomaan Auburn Estatessa. Siitä huolimatta tiesin, että isä ei kuunnellut vastaväitteitä. Mun oli treenattava, valmentauduttava ja valmistauduttava koitoksiin kellon ympäri. Se pisti mua lenkille oheisliikunnan muodossa, se piti mulle kehonhallintatreenejä – ilmoitti mut jopa JOOGAKURSSILLE jonnekin Murronmaan koulun liikuntasaliin, jotta mieli virkistyisi ja keskivartalo vahvistuisi. Ach so.

Liukastelin kumisaappailla kohti pihattoa. Hetken kestäneiden sohjo-loska-kuravelli-kelien jälkeen pakkaset olivat taas tulleet, ja jäädyttäneet maan yhdeksi epämuodostuneeksi möykyksi. Jalkapohjiin sattui, ja jokainen askel saattoi olla viimeinen, jos sattui astumaan väärään kohtaan. Kipitin lyhyillä ja varsin epävarmoilla askelilla eteenpäin toivoen parasta.

Aluksi mä olin ollut Kaajapurojen tallista aika innoissani. Olin ajatellut, että maaseudun rauha voisi kaiken koetun kaupunkivilinän jälkeen olla ihan hyväksi meille, sekä ponille että mulle. Mutta nyt musta tuntui, että mitä enemmän mä siellä kävin, sitä enemmän mua ärsytti.

Ensinnäkään Tessa ei ollut niitä poneja, jotka tulivat vastaan portille, kun sitä meni hakemaan ulkoa ja vähän huuteli. Tessa oli täysin päinvastainen. Tessaa ei tuntunut koskaan olevan koko pihatossa. Jos sen sattui näkemään jossain nurkassa, se mokoma lähti täyttä laukkaa karkuun. Olin kestänyt tätä ominaisuutta vielä silloin, kun alueena oli ollut pieni tarha, mutta pihatossa ponista oli kuoriutunut aivan mahdoton.

Toisekseen, Tessan pihattokaveri, se musta suomenhevonen, oli ihan kamala. Joka kerta sain pelätä henkeni edestä sen ollessa näköpiirissä. Myös tämän kyseisen hevosen oletettu omistaja vaikutti olevan aika kamala; ainakin se katsoi mua aina ohi kulkiessaan siihen tyyliin, ettei mun varsinaisesti ollut tehnyt mieli jutella.

Nojasin pihaton aitaan miettien tämän kertaista taktiikkaa kimon ponin saalistamiseksi kiinni, kun kuulin askeleita mun takaa. Se oli joku pipopäinen aika nuoren näköinen poika, joka näytti ihan säikähtäneeltä, kun huomasi mut, mutta hymyili sitten ujosti. Sillä oli mukana koira, joita mä pelkäsin kuollakseni, mutta koska se (koira) oli hiljaa eikä hyppinyt päälle, uskalsin hymyillä takaisin. Siirryin silti hieman sivuun, ihan vain varmuuden vuoksi.

Poika alkoi huudella jotain Fifiä, ja pian pihaton pienin asukki, pörröinen islanninhevonen, jolkotteli tyytyväisen näköisenä paikalle. Sen (ponin) korvat lerputtivat molemmin puolin, ja se oli ihan söpökin. Poika kaivoi taskustaan jotain. Ja eiköhän sillä samalla sekunnilla näköpiiriin ilmestynytkin mun upea kilpaponini, korvat hörössä ja sieraimet lautasen kokoisina puuskuttaen. Se sipsutti eteenpäin häntä korkealla ja näytti siltä kuin se olisi parhaansa mukaan varonut koskemasta mutaiseen maahan. Pojan kohdalle saavuttuaan se ojensi päätään ja hamusi turvallaan taskuja. Mä en osannut lukea, näyttikö poika hätääntyneeltä vai yllättyneeltä, mutta en aikaillut. Siirryin pihaton aidan toiselle puolelle ja vaivihkaa nappasin kiinni Tessan vaaleanpunaisesta riimusta.

Vilkaisin poikaa, joka katsoi mua vähän ihmetellen, mutta siirsi äkkiä katseen takaisin koiraansa ja poniinsa. Ne pysyivät paikallaan ja tukkivat uloskäynnin samalla. En tiennyt, pitikö sitä nyt moikata, ehkä kiittää?

”Mm, moi”, sain sanottua ja tunsin punan lehahtavan mun kasvoille saman tien. Jestas.

”Moi”, poika vastasi vähän kiusaantuneena, ja mietin, olinko nyt tehnyt väärin, rikkonut sen henkilökohtaista tilaa, tunkeillut, olisiko pitänyt vain hymyillä ja jatkaa elämää. Punastuin entisestään, mutta tuntui vielä kiusallisemmalta olla jatkamatta keskustelua, kun ne eivät vieläkään liikahtaneet.

”Mikä sun nimi on? Ja tota, kiitos, Tessa, siis tää poni, on vähän tollanen aina välillä, ei oikein anna kiinni ja silleen”, kerroin tahtomattani niin nopealla tahdilla, että olin aika varma, ettei keskustelun toinen osapuoli saanut rekisteröityä siitä kuin puolet.

”S-Santtu”, se vastasi vain, lyhyesti ja ytimekkäästi.

”Okei, mä oon Emili, kiva tavata, muutettiin tänne vähän aikaa sitten enkä oikein tunne ketään, niin joo, kiva tavata.”

”Joo.”

Tessa alkoi hermostua. Hermostuessaan se steppaili levottomasti paikallaan ja viskeli päätään.

”Jos, öö, väistätte vähän, niin me päästäis talliin?” ehdotin. Muakin alkoi jo vähän ärsyttämään turhanpäiten seisoskelu, mutta toivoin, ettei se kuulunut mun äänestä, koska mua vähän ärsytti aina tallilla. Ehkä isä olikin oikeassa, ehkä jooga tekisi mulle hyvää mielenrauhan kannalta.

Silloin Santtukin tajusi, että ne olivat tiellä, ja oikeastaan matkalla talliin myös, joten se käski koiran edelle ja veti ponin perässään ulos pihatosta. Mä olin jo hetken toivonut, että ne olisivat halunneet hempeillä vielä sen aikaa, että olisin ehtinyt laittaa Tessan valmiiksi ylhäisessä yksinäisyydessäni, ja ehkä voinut treenata kentälläkin yksin. Eikö issikoilla vain maastoiltu?
Emili M.
Emili M.
Kaajapurolainen

Ikä : 18
Viestien lukumäärä : 19

Takaisin alkuun Siirry alas

Tessan päiväkirja Empty Vs: Tessan päiväkirja

Viesti kirjoittaja Emili M. lähetetty 01.03.19 22:18

Valmentaja
01/03/2019


Isä pyöritteli lusikkaa teekupissaan ja täytti huoneen ahdistavalla kilinällä painostavan hiljaisuuden lisäksi. Se nojasi päätään kyynärvarteensa tuijottaen tyhjyyteen. Äiti puolestaan katsoi mua ilmeellä “sano nyt jotain”, enkä oikein tiennyt, miten päin olla. Pyrin välttämään katsekontaktia kummankaan vanhemman kanssa. Pöydän pinnassa oli kahvitahra.

“Ei ollut tarkoitus”, totesin sitten hiljaa, silmät edelleen tiukasti pöydässä. Kuulin isän tuhahtavan ja äidin huokaisevan. “Se oli vain.. Vähän huono päivä.”

Sitten oli taas hiljaista.

Isän sormet alkoivat naputtaa pöydän pintaa, ja sen hengitys oli selvästi kiihtynyttä. Pelkäsin sanoa mitään, sillä varmasti mikä tahansa sana olisi saanut aikaan räjähdyksen. Ja kun isä raivostui, kukaan ei halunnut olla lähellä. Ei edes äiti, vaikka se halusi aina olla.

“Tästä ei kyllä näytä tulevan helvettiäkään”, isä murahti sitten ja mulkaisi mua. Hätkähdin, ja tuijotin taas katuvasti pöytää. “Ette te VOI sijoittua yhdenneksitoista kahdeksankymmenen sentin luokassa. Ei mun valvovan silmän alla, se ei käy.”

Mun teki mieli itkeä, niin paljon mua hävetti. Isä oli puhunut Winter Fairista siitä lähtien, kun me oltiin ylitetty maalilinja. Eikä vain puhunut vaan miettinyt kuumeisesti, miten koulisi meistä kunnollisen esteratsukon. Sitä ei jostain kumman syystä ollut lämmittänyt edes seitsemästoista (melkein viimeinen) sija metrissä. Se halusi mun saavan ruusukkeen jokaisista kisoista. Ehkei näistäkään sijoituksista olisi tullut NIIN isoa meteliä, jos osallistujia olisi ollut viisikymmentä per luokka, mutta kun startanneita oli parikymmentä, oli kyseessä selvästikin maailmanloppu. Ja kyllähän mä toisaalta ymmärsin: isällä oli kuitenkin pelissä myös sen maine ja ura valmentajana. Tottakai myös mun piti olla hyvä ja suoriutua kilpailuista kunnialla eikä niin, että heti ensimmäisissä Kallassa järjestetyissä kilpailuissa me oltiin jollain jumbosijalla.

“Siispä”, se aloitti, “mä olen järkännyt sulle uuden valmentajan.”

“Mitä?” mun suusta karkasi.

“Kyllä”, isä jatkoi. “Mä en voi jatkaa enää, kun kerran mun opit ei sinne kaaliin mene.”

Nielaisin.

“Sitä paitsi, mun täytyy matkata Euroopassa oikeita ratsukoita valmentamassa. Sellaisia, joilla on alla hevonen, ja sellaisia, joilla on tarpeeksi taitoa.”

Nielaisin taas. Äiti tönäisi isää kyynärpäällään, mutta sai vastaukseksi vain vähättelevan murahduksen. Isä osasi olla terävä sanoissaan niin halutessaan.

“Kuka se sitten on?” uskalsin tiedustella.

“Kaajapurojen poika, Verneri. Valmentaa kuulemma myös sitä nuorimmaista Rosengårdia, eli ei voi olla kovin huono. Tai ainakin se on ainoa varteenotettava vaihtoehto valmentajaksi tässä kylässä. Saapahan vahtia teidän harjoittelua useasti, kun kerran oli pakko sinne niiden talliin jäädä.”

Olin kai nähnyt Verneri Kaajapuron ohimennen kerran, ja musta tuntui, ettei se silloin ollut edes huomannut mua. Se siitä kohtaamisesta. Tiesin sillä olevan tummat hiukset ja hieno hevonen. Josefina Rosengårdista tiesin oikeastaan samat asiat, mutta toivoin sen olevan niin hyvä, ettei kaikki luulisi mun ja Tessan vähemmän voittoisan kulun olevan sitten taas Vernerin syytä. Jos Vernerikin irtisanoutuisi työstään, vaadittaisiin mun päätä pian vadilla.

“Ja milloin meillä on ensimmäinen valmennus?” kysyin vielä. Tessa oli ollut vapaalla pari päivää, juuri sopivasti kerätäkseen kierroksia tätä uutta uutista varten.

“Huomenna. Kolmelta. Routine Trophyyn pitää valmistautua intensiivisesti, lähtöön on enää muutama päivä”, isä ilmoitti topakasti, ja tiesin, ettei mulla ollut mitään saumaa enää perääntyä yhtään mistään, puhumattakaan Ruotsiin lähtemisestä. Oli mentävä, halusi tai ei.
Emili M.
Emili M.
Kaajapurolainen

Ikä : 18
Viestien lukumäärä : 19

Takaisin alkuun Siirry alas

Tessan päiväkirja Empty Vs: Tessan päiväkirja

Viesti kirjoittaja Emili M. lähetetty 06.03.19 9:27

Valvovan silmän alla
02/03/2019


"Olkoon niihin kisoihin vaikka kuinka vähän aikaa, niin mä haluan nähdä teiltä ensin ihan kunnollista perustyöskentelyä", Verneri Kaajapuro aloitti valmennuksensa. Tessa oli verryttelyssä liikkunut sulavasti kuin viikko sitten kuollut lahna, joten olin aika varma, että mulle tulisi vielä hiki.

Tessan päiväkirja KxL1RqZ
Emili M.
Emili M.
Kaajapurolainen

Ikä : 18
Viestien lukumäärä : 19

Takaisin alkuun Siirry alas

Tessan päiväkirja Empty Vs: Tessan päiväkirja

Viesti kirjoittaja Emili M. lähetetty 07.03.19 18:48

SIM Routine Trophy
06/03/2019

Tessan päiväkirja X6TWknz

Mua ei oikeastaan ikinä ollut varsinaisesti jännittänyt kilpailla. Nyt jännitti. Metrin rata kisoissa oli meille ihan liikaa ja rukoilin, ettei holtiton Tessa katkoisi jalkojaan.

Ei katkonut.

Sijoituttiin viimeisten joukkoon molemmissa luokissa pikkuviikoilla, eikä voinut sanoa kotimatkan olleen mitenkään mieltä ylentävä kokemus.
Emili M.
Emili M.
Kaajapurolainen

Ikä : 18
Viestien lukumäärä : 19

Takaisin alkuun Siirry alas

Tessan päiväkirja Empty Vs: Tessan päiväkirja

Viesti kirjoittaja Emili M. lähetetty 16.03.19 19:46

Onnistumisia
07/03/2019

Musta oli ollut ihan supervirkistävää saada vihdoin valmentajaksi joku muu kuin oma isä -- niin hyvä kuin se työssään kai olikin. Verneri oli valmentajana asiallinen ja reilu: huomautti virheistä napakasti, muttei mököttänyt mulle päiväkausia, mikäli en ollut tarpeeksi hyvä ratsastaja. Isäkin oli ollut tyytyväinen -- niin tyytyväinen, että se oli pistänyt mut vielä omien treenien päälle Auburnissa järjestettyyn Lauri Merikannon valmennukseen. Merikanto oli kai isälle jotain kautta tuttu Sveitsi-ajoilta: kilpaillut Saksassa kenttäratsastuksessa menestyksekkäästi ja oli kuulemma “yksi parhaista valmentajista, joita oli nähnyt”. Olin vähän pyöräyttänyt silmiäni, mutta enempää vinkumatta kohautin olkapäitäni. Ei mulla taaskaan olisi muuta vaihtoehtoa kuin mennä.

Meitä oli valmennuksessa kaksi. Toinen tyttö näytti myös aikalailla mun ikäiseltä ja sillä oli myös kimo hevonen, joskin Tessaa melkoisesti isompi ja tanakampi. Tyttö esittäytyi valmentajalle Elleniksi ja höpötteli supliikisti niitä näitä tavoitteistaan ja taustoistaan. Sitten oli mun vuoro.

“Öm, Emili. Poni on, öh, Tessa. Ollaan tällä kaudella kilpailtu muutamat kisat, tavoitteena olisi kai suoriutua kunnialla metristä vielä tän vuoden puolella”, selitin naama punaisena ja vilkaisin paniikissa katsomossa istunutta isääni. Se näytti siltä, ettei pian pysyisi enää housuissaan.

Merikanto nyökkäsi.


“Aloitetaan aktiivisella alkuverryttelyllä”, mies aloitti valmentamisen. “Tehkää paljon siirtymisiä, kaarevia uria ja temponvaihteluita, vaikka peruutuksiakin. Haetaan hevoset kunnolla töihin takajalat mukaan lukien. Esteradalla ei pärjää, jos lämmittely on hoidettu vähän sinne päin.”

Tessa tuntui alkuun tapansa mukaan erittäin tahmealta. Tein päädyissä ympyröitä kootummassa ravissa, ja pitkillä sivuilla yritin saada sitä venyttämään askeltaan kunnolla. Ollessani tyytyväinen, aloin työstää loivaa kiemurauraa, jonka keskikaarelle tein voltin ulospäin. Olin todennut sen todella hyväksi liikkeeksi meille.

Kun poni alkoi liikkua edes jotenkin eteen, otin mukaan pysähdykset. Tessalla oli taipumusta pysähtyä vähän töksähtäen ja lähteä liikkeelle parin käyntiaskeleen kautta, joten mulle tuli melkoinen voittajafiilis, kun poni viimein lähtikin suoraan reippaaseen raviin, hörähti, ja vaikutti muutenkin ihan tyytyväiseltä. Johtui ehkä siitä, että se oli havainnut esteet.

“Hyvä!”, Merikanto sanoi, kun olimme hölkkäilleet jo jonkin aikaa. “Aloitetaan hyppääminen. Tulkaa ensin tota lävistäjällä olevaa ristikkoa. Hakekaa rento, tasainen laukka ja hyvä lähestyminen.”

Hyppääminen oli alusta alkaen tosi sujuvaa, ainakin estekorkeuden ollessa maltillinen, jolloin Tessakin hallitsi vielä jalkansa. Se oli aina ollut hyvä laukanvaihdoissa, joten ne menivät jokaisella lävistäjällä ihan nappiin. Tessa imi esteelle aina jonkun verran, mutta pysyi hyvin hallinnassa, ja sain laskettua aika kivat paikat hypätä, mikä oli mun ponin kanssa erityisen tärkeää: se kun ei kieltänyt ikinä.
Toisella pitkällä sivulla oli suora suhteutettu linja, joka pelotti mua vähän jo etukäteen, sillä kuten todettu, Tessan jalkoja oli välillä vähän vaikea hallita. Taisin pitää ensimmäisellä kierroksella silmiä kiinni ja huokaista helpotuksesta kolmannen hypyn jälkeen, ihan vain koska hengitin edelleen ja sydän löi.

“Sehän oli ihan hyvä!” Lauri kehui. “Seuraavalla kerralla vielä vähän isompaa laukkaa: ette te tarvitse tohon väliin montaa askelta.”

En olis niinkään varma, ajattelin, mutta tottelin valmentajaa ja annoin Tessalle pohkeita. Musta tuntui, että se vähän räjähti mun alla, mutta taas selvittiin hengissä.

“Just näin!”

Taputin Tessaa ja kokeilin mun pulssia. Se oli tuhat.

Hyppäsimme vielä kaikki muutkin radan osat erikseen, ja hyvästä suorituksesta palkittiin aina nostamalla korkeutta. Yksittäisenä metri oli meille ollut ihan passeli korkeus, ja kyllä Tessa sen hyppäsi, mutta radalla tapahtui aina jotain, joka johti putoileviin puomeihin ja mun jarrutuksiin. Varmaan jonkinlainen dominoefekti.

Koska Tessa oli huomattavasti sen toisen tytön kimoa kuumempi tapaus, ei Lauri pistänyt meitä odottelemaan:

“Sitten hypätään rata. Emili ja Tessa voi tulla ensimmäisenä, Ellen katsoo, ettei ole tiellä. Emili, muistat saman rytmin, joka teillä on ollut tänään koko ajan päällä, ja että annat ponin laukata. Sillä on iso laukka, kun sen antaa edetä. Katsot huolelliset tiet, ettei tule turhia virheitä. Nyt ei olla uusintaradalla.”

Mun suu oli puristunut yhteen tiukaksi viivaksi, kun painoin ponin kylkiin laukkapohkeet ja me lähdettiin liikkeelle. Anna laukata, kaikuivat sanat mun päässä. Ja annoin. Ensimmäinen este oli se suhteutettu, josta olimme aiemmin ainakin selvinneet hengissä. Tessa eteni reippaasti eteenpäin, ja jälleen ylitimme molemmat esteet ilman kummempia haavereita. Lävistäjälle tullessa olin jo aika luottavainen: sen poni ainakin hallitsi. Sain käännettyä hyvän tien aivan seinän vierestä, joten meillä oli täysin suora linja, ja laukkakin vaihtui. Ehdin jo vähän hymyillä.

Sitten kuulin kolahduksen, kun ponin etukavio kolahti okserin takapuomiin ja tuntui kuin koko valmennus olisi valunut viemäristä alas. Jännityin ja aloin pidättää, eikä poni saanut loppuradalla enää yhtä hyvää laukkaa kuin aluksi. Mietin isän reaktiota, enkä uskaltanut vilkaistakaan katsomoon.

“Ei haittaa”, Merikanto totesi tyynenä. “Uudestaan vaan lävistäjästä alkaen. Etkä pidätä enää yhtään enempää, kun annat laukata vaan! Sulla on taitava poni, se hoitaa kyllä, kun annat sille mahdollisuuden.”

Purin hammasta yhteen. Nyt oli pakko onnistua. Annoin pohkeita.
Kolahdusta ei enää kuulunut. Ei edes viimeisellä pystyllä. Me oltiin hypätty rata, ainakin melkein rata, metrin korkeudessa ja ilman virheitä. Hidastin innosta puhkuvan Tessan käyntiin ja taputin sitä kaulalle.

Isä katsomossa näytti peukkua.


Lauri Merikannon loppukommentti

"Sinulla on siinä varsin näppärä esteponi. Miltä se tuntui radalla? Vaikka okserilla takkusi ja tulitte uudestaan, tuossa lopussa nähtiin teiltä koko valmennuksen parhaat palat. Kun annoit sen edetä, laukata, olit itsekin paljon rennompi. Älä suotta stressaa puomien kolinasta tai edes pudotuksista, koska ei maailma niihin kaadu - joskus sillä neljällä virhepisteelläkin voi hyvän ajan kanssa olla ruusukkeilla. Opettele siihen, ettet anna yksittäisen epäonnistumisen pilata koko rataa, koska ei se näyttänyt haittaavan sitä sinun poniasikaan, ellet sitten lyö käsijarrua pohjaan. Teillä on peruspalikat kunnossa ja edellytykset isommille radoille, kun vain hiot yksityiskohdat kuntoon."


Viimeinen muokkaaja, Emili M. pvm 26.03.19 20:25, muokattu 3 kertaa
Emili M.
Emili M.
Kaajapurolainen

Ikä : 18
Viestien lukumäärä : 19

Takaisin alkuun Siirry alas

Tessan päiväkirja Empty Vs: Tessan päiväkirja

Viesti kirjoittaja Emili M. lähetetty 24.03.19 10:00

Ilouutisia
24/03/2019


Mun pinna ei palanut kovin herkästi. Olin melko kylmähermoinen tyyppi ja kestin aika paljon kaikkea, oli kyseessä sitten stressi tai ärsytys. Yleensä mun piti vain hengittää pari kertaa syvään ja vähän purra hammasta, niin syke palasi normaalilukemiin ja adrenaliini lakkasi virtaamasta.

Mutta Tessan metsästäminen pihatosta sai kerta toisensa jälkeen mun hermot kiristymään vähän turhan tiukalle. En oikeastaan edes tunnistanut itseäni silloin. Jo pihatolle kävely sai askeleen kiihtymään ja riimunnarun puristumaan nyrkkiin tiukasti. Joka kerta mä päätin, että tällä kertaa se tulisi. Tällä kertaa se olisi portilla vastassa, ei lähtisi karkuun. Tällä kerralla se käyttäytyisi kuin Fifi, jonka Santtu aina vain otti kiinni. Kun mä yritin vain “ottaa” Tessan kiinni, se käänsi itsensä piruetilla 180 astetta ympäri ja painui karkuun.

Tessaan ei tehonnut herkut, koska niiden perässä juokseminen oli liian rahvasta. Tessa ei tuntunut tajuavan sitäkään, että pihatto oli pahimmilla hetkillä täynnä mutaa, jota se inhosi, ja vesilammikoita, joita se pelkäsi. Tällöin se oli keksinyt levitellä heinää ympäriinsä, jotta hienohelma sai kavioidensa alle jotain muuta. Ei, tätä ponia ei todellakaan lahjottu ruoalla. Joskus mietin, oliko sen kanssa tapahtunut vain mittausvirhe. Mitä jos se ei ollutkaan poni?

Olin puhunut ongelmasta isälle. Se oli ryystänyt kahvia ja sanonut:
“Itsepä halusit jäädä sinne. Kyllä mulla olisi parempaakin ollut tarjolla.”

Sitten eräänä päivänä, yhden tuskallisen taistelun ja sen jälkeisen valmennuksen jälkeen Verneri Kaajapuro avasi sanaisen arkkunsa.

“Tessa ei taida olla ihan, no, perinteistä pihattomateriaalia?” se kysyi, ja mä ihmettelin, mistä se tiesi. Oliko se nähnyt mut rääkymässä ponilleni??

Yskäisin.
“Joo. Siis ei, ei ole. Se antaa tarhastakin tosi huonosti kiinni”, huokaisin ja tuijotin ponin niskaa. Meidän olisi varmaan pakko lähteä Kaajapuroilta, jos se alkaisi vaikuttamaan vielä mun mielenterveyteen. “Oon yrittänyt vaikka mitä, mutta enhän mä nyt mikään hevoskuiskaaja ole!”

“Ai, siitä en tiennytkään”, Verneri hymähti vähän huvittuneen kuuloisena. “Ajattelin lähinnä sen loimikerroksia ja klipattua karvaa.”

Kohautin olkiani. Mun silmään Tessalla oli ollut pihatossa ihan kivaa. Ehkä mudan vältteleminen piti sen liikkeessä, eikä sille ehtinyt tulla kylmä.

“Joka tapauksessa”, Verneri aloitti, “meille on tullut siirtotalli, kuten varmaan olet huomannut. Sinne majoittuu neljä oria, mikä tarkoittaa, että päätalliin on vapautunut karsinoita. Olisko sulla innostusta siirtää Tessa sinne?”

Siis oliko se nyt tosissaan? Ihan varmasti??

“On!” hihkaisin onnellisempana kuin hetkeen. Hetken mun piti miettiä, olinko juuri kuullut oikein. Tessa pääsisi sisälle! Ei enää ponin jahtaamista polvenkorkuisessa mudassa. Ei enää sen hirvittävän suomenhevosen kohtaamista tai Santun koiria. Mun piti nipistää itseäni, että ymmärtäisin todella, ettei tämä ollut unta.

“Selvä”, hymyili Verneri, “saat siirtää sen vaikka heti. Toiseksi viimeinen karsina vasemmalla olis teidän.”

Ja mä en muistanut, koska viimeksi olin ollut tallilla niin innoissani. Kaajapuroilla tallikaan ei varsinaisesti ollut mikään luksus, mutta mulle riitti neljä seinää, katto ja lattia. Musta oli ihanaa, ettei enää tarvinnut pukea ponille kolmea loimea päälle ja viedä sitä vielä illalla pimeässä pihalle liukastellen pihassa kuolemaa peläten.

Tessakin oli nopeasti sopeutuvaa sorttia.
“Aijaa, asun täällä nyt”, se tuntui ajattelevan, ja jäi tyytyväisenä syömään iltaheiniä, kun mä laitoin karsinan oven kiinni pihaton portin sijaan.

Kun mua tultiin hakemaan, kerroin ilouutiset mun vanhemmille. En varsinaisesti odottanutkaan mitään riemunkiljahduksia, ottaen huomioon niiden suhtautumisen Kaajapuroihin. Ehkä jotain hyväksyviä hymähdyksiä.

“No kiva”, äiti yritti. Isän ilmeestä näki, että sen mielestä mä olin päässyt liian helpolla.

Emili M.
Emili M.
Kaajapurolainen

Ikä : 18
Viestien lukumäärä : 19

Takaisin alkuun Siirry alas

Tessan päiväkirja Empty Vs: Tessan päiväkirja

Viesti kirjoittaja Emili M. lähetetty 24.03.19 13:26

Kyllä se laukkaa, kun sen antaa laukata!
24/03/2019

Tessan päiväkirja HQ7dyRH

(eka tussipiirros hevosesta ikinä, iik)
Emili M.
Emili M.
Kaajapurolainen

Ikä : 18
Viestien lukumäärä : 19

Takaisin alkuun Siirry alas

Tessan päiväkirja Empty Vs: Tessan päiväkirja

Viesti kirjoittaja Sponsored content


Sponsored content


Takaisin alkuun Siirry alas

Takaisin alkuun


 
Oikeudet tällä foorumilla:
Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa