Olipa kerran Leo | Leo K.

Lähetä uusi viesti   Vastaa viestiin

Siirry alas

Olipa kerran Leo | Leo K.

Viesti kirjoittaja Leo K. lähetetty 12.06.18 12:12

12.6.2018 - tutustumista tuntemattomaan

Ajelin alkuillasta rauhakseltaan hiljaselta vaikuttavaa kylänraittia mustalla bemarillani. Tää oli kyllä niin kuollu mesta, että ihmettelin ääneen, miks ees lähin isoilta kyliltä pois. Toki ei tänne ajanu Hesasta ku ehkä pari tuntia, mutta kehä kolmosen jälkeen ei todellakaan ollu mitään. Ei yhtään mitään. Ihmettelin, miks joku ees halus asua täällä. Tulin pienelle hiekkatielle heti kylänraitin jälkeen ja katoin mapsista, missä seuraava käännös tuli. Se tuli onneks jo kilometrin jälkeen, bemariraukka ei ois varmaan yhtään enempää kestäny sitä perunapeltoa.

Kaarsin pienen punaisen mummonmökin pihaan ja se näytti hyvin hiljaselta. Pihassa kyllä seiso musta uuden näkönen Honda CR-V -maasturi. Onkohan sen omistaja rikas tai jotain? Olin kyllä itekkin keskivertotuloinen, mutta ei miulla silti ollu vara uusia autoja ostella. Ehkä se on sittenki rahotuksella ostettu? Sammutin menopelin ja astuin varovasti ulos. Tää on kyllä niin keskellä ei mitään, että en vois kuvitella jääväni tänne hetkekskään pidempään, ku olis pakko. Ensin oli vaan toimitettava yks tärkee asia ja toivoin, että talon omistaja ois samaa mieltä.

Matkalla ovelle vilkuilin ympärilleni ja ainaki pihapiiri oli tosi hyvin pidetty kunnossa. Kaikki oli hyvin yksinkertasta ja nurmikotki oli ilmeisesti hetki sitten sliipattu kuntoon. Asukas on vissiin ihan hyvä tyyppi, kun jaksaa ainaki pihat pitää kunnossa - luulisin ja toivosin. Seisoin hermostuneena ovella ja tuntu, etten uskaltanu painaa ovikelloa. Olin niin pitkään jo suunnitellu tätä reissua, joten nyt ei kyllä ois aikaa enää perääntyä. Huokasin syvään, kunnes uskalsin painaa oven vieressä olevaa nappia ja jäin sormia naputellen odottamaan. Sisältä kuulu elämän ääniä, joten ainaki tavottelemani ihminen oli kotona. Sehän se oiski ollu, ku oisin tullu ihan turhaan. Kyseisen ihmisen tietoja ku oli aika vaikee löytää ja osote oli ainut, minkä onnistuin kaivamaan pitkien tutkimusten jälkeen.

Ovi aukes ja sieltä ulos astu pienikokonen tummahiuksinen nainen, joka vähän näytti ihmettelevän, mikä ventovieras sen ovelle oli tullu.
"Niin?" se vihdoin avas suunsa. Vaihtelin hermostuneesti painoa jalalta toiselle ja kaikki se, mitä suunnittelin sanovani, unohtu täysin.
"Krhm.. Tota.. Gabriella Stern?" sain vaivoin suustani ulos.
"Kyllä oon. Mitä asia koskee?" nainen jatko ihmetellen.
"Leo Kajaste. Oon siun.. Tota.. Veli."
"Veli..? Onks tää nyt joku vitsi? En yhtään jaksas.."
"Ei oo. En vitsailis tällasella asialla." keskeytin tummahiuksisen töykeästi. Olin miettiny tätä asiaa niin kauan ja ensin päättäny, etten ees halua tavata koko Gabriella Sterniä, mutta loppuen lopuks en voinu enää itelleni mitään ja miun oli pakko päästä tapaamaan kauan kadoksissa ollu pikkusisko.
"Miten se on mahollista?" nainen kako ja näytti siltä, että miulla oli paljon selitettävää. Kutsun perästä astuin taloon sisälle ja sielläki näytti tosi suloselle. Just sellanen perus maalaisromanttinen sisustus ja mitä? Haiseeko täällä hevonen?! En nyt varsinaisesti vihannu hevosia, mutta ne oli tosi pelottavia. Sitä ei vaan saa naiselle koskaan myöntää naisten kuullen.

"Otatko kahvia? Keitin just tuoretta. Sit saat kyllä selittää kaiken, kun kerran miun ovelle asti kehtasit tulla sellasta väittämään." Gabriella sano ja sen äänestä kuulsi epäusko ja toisaalta myös malttamattomuus. Ei sitä joka päivä kadonneita veljiä löydä. Nyökkäsin vastaukseksi ja istahdin varovasti keittiön pöydän ääreen. Koin oloni jotenki vähän epämukavaks, koska toisaalta tuntu, ettei nainen meinannu millään uskoo. En kyllä itekkään ensin, kun kuulin. Tummatukkainen kaivo kaapista kaks mukia ja laitto pöydälle, mitkä se sitte täytti mustalla höyryävällä sumpilla. Kaadoin maitoa kahvin sekaan ja nostin mukin huulilleni. Nainen jäi kattomaan jotenki todella odottavan näkösenä, joten miulla ei ollu muuta mahdollisuutta, ku avata sanainen arkku.
"En kyllä yhtään tiiä mistä alottasin. Tästä on jo joku vuos aikaa, kun sain tietää, että miut on adoptoitu. Tottakai uteliaana ihmisenä sitte halusin tietää, ketkä miun oikeet vanhemmat on vaikka miulle sanottiin, ettei kannata. Adoptiovanhemmilta ei kyllä paljoo tietoa herunu, joten ei auttanu muuta ku ehtii toisia teitä pitkin." pidin taukoa yhteen pötköön selittämieni lauseiden välissä. "- Etin kaks vuotta, ennenku sain tosi monen mutkan kautta tietää että miun äiti on Joanna Stern ja isä Daniel Stern. Siitä vielä jatkoin kaivamista, ni löysin viitteitä siusta. By the way, siut on kyllä tosi vaikee löytää, vaivoin sain kaivettua osotteen selville." sanat jäi kaikumaan ilmoille, eikä Gabriella sanonu mitään. Ois nyt jotain edes sanonu! Olin tässä selittäny ummet ja lammet ja tummaverikkö ei sano mitään.

Kun se hetken oli tuijotellu ulos, vihdoin hiljasuus rikkoutu.
"Tuo kuulostaa kyllä tosi utopistiselta. Mutta en voi väittää, etteikö veli ois ihan kiva. Tai no.. Miulla tavallaan on jo isoveli, mut se on miun paras kaveri." Gabriella tuumas. Tyydyin vaan hymyilemään naiselle. Se kaikki teksti, mikä pulppusi vauhdilla suusta ulos, oli saanu äänihuulet väsymään. Juotiin siinä hetken hiljasuudessa kahvia ja oikeestaan odotin vaan, että tummaverikkö sanois vielä jotain.

"No, mitä sie haluut miusta? Oliko siulla vaan tarkotus tulla sanomaan moi, pudottaa pommi ja sitten kadota miun elämästä? Missä ees asut? Entä minkä ikänen oot..?" kysymystulvalle ei meinannu tulla loppua.
"Ensin en meinannu uskaltaa tulla, mutta sitten joku miun pään sisällä sano, että ei oo vaihtoehtoja. Haluun todella tutustuu sinuun Gabriella." yritin puhua mahdollisimman vakuuttavasti, mutta vääntelehtiminen pöydän ääressä saatto antaa toisen kuvan. "- Niin, asun Helsingissä mut oon Idästä lähtösin ja täytin 27 vuotta tuossa äskettäin." Nainen katto jotenki epäluulosesti edelleen, mutta sen ilme alko kyllä vähän pehmetä. Onneks, en ois kestäny tätä kiusallisuutta enää hetkeäkään.
"Okei. Tutustutaan sitten. En vaan edelleenkään meinaa uskoa, että tää ois mahdollista. Mutta kai se vaan on sitten uskottava." sain jo pienen hymyn.
"Mahtavaa!" uskalsin itekin jo vähän rentoutua.

Meidän loppuilta meniki sitten kysymystulvan saattelemana, mutta sain viimein toteutettua sen, mitä olin jo kauan suunnitellu. Se jos mikä kannatti, koska nyt miulla oli pikkusisko.
avatar
Leo K.
Tallin ulkopuolinen

Ikä : 27
Viestien lukumäärä : 1

Takaisin alkuun Siirry alas

Takaisin alkuun


 
Oikeudet tällä foorumilla:
Voit vastata viesteihin tässä foorumissa