Sokan suvun tarinoita

Lähetä uusi viesti   Vastaa viestiin

Siirry alas

Sokan suvun tarinoita

Viesti kirjoittaja Isabella S. lähetetty 08.11.17 12:37


Tarinoita Sokan suvusta

Perijättärien isovanhemmat, isän puolelta
Oiva Sokka, s 1927 (kuollut 2006, 78-vuotiaana)
Hertta Sokka, s 1935 (kuollut 2006, 71-vuotiaana)

Vanhemmat
Timo Sokka, Oivan ja Hertan ainoa poika, s 1963 (kuollut 2017, 54-vuotiaana)
Heidi Sare, Anna Sareen täti, s. 1969

Lapset
Isabella Sokka, s 1989 & Amanda Sokka, s 1992

#auburninmysteeri


Viimeinen muokkaaja, Isabella S. pvm 06.01.18 19:44, muokattu 2 kertaa

_________________
Isabella who? | Spin-off tarinat | Team-tammat <3
avatar
Isabella S.
Tallinomistaja

Ikä : 29
Viestien lukumäärä : 539

http://auburnestate.altervista.org/hevoset.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Sokan suvun tarinoita

Viesti kirjoittaja Isabella S. lähetetty 08.11.17 12:39

Kastanjan Kartano, sunnuntai-ilta, joulukuu 1988

Hertta Sokka avasi toisen kartanon raskaista mahonkiovista ja astui sisälle eteishalliin hytisten. Väsymys pahensi kylmyyden tunnetta ja kilpailuviikonloppu oli ollut todella raskas. Onneksi sijoja oli sentään sadellut – jokainen naisen hevosista hyppäsi itselleen ruusukkeen. Hertta laahusti kartanon kellaritiloissa sijaitsevaan tilavaan kodinhoitohuoneeseen, mätkäytti ratsastusvaatekassinsa laattalattialle ja nosti katseensa.

Nainen hätkähti – hänen miehensä seisoi pesukoneen edessä, tahraista teepaitaa pidellen. Oiva Sokka pelästyi itsekin vaimoaan ja kurkottautui nopeasti nappaamaan maassa lojuvan pyykkikasan. Mies sulloi vaatteet koneeseen ja katsahti vaimoaan varovasti hymyillen.
”Sait pelästytettyä. Miten kilpailuissa meni?” Oiva kysyi hätäisesti.
Hertta laahusti väsyneenä halaamaan miestään ja yllättyi, kun tämän sydän hakkasi kovaa. Miehen käytöksessä oli jotain todella outoa. Hertta kurtisti kulmiaan ja oli aikeissa tentata Oivaa, kun yläkerrasta kuului kiireisiä askelia, jotka pysähtyivät kellarin portaiden yläpäähän.

”Tulkaa nopeasti! Dimmalla on ähky ja Pecs vain makaa karsinassaan oudosti!” huutaja oli Maire, pariskunnan luotettava tallityöntekijä.
Hertta ja Oiva hätkähtivät. Oiva tunsi syyllistä helpotusta keskeytyksestä, sillä hän tiesi, että olisi sortunut kertomaan vaimolleen kaiken, jos tällä olisi ollut aikaa kysyä. Hertta kiirehti miehensä rinnalla tilan ravihevosten avuksi ja unohti huolehtiessaan koko kummallisen kohtaamisen kodinhoitohuoneessa. Nainen ei ikinä muistanut palata asiaan, vaikka tuona sunnuntaina outo epäilys vaivasi häntä hetken.

***

Huhtikuu 2006

Vaikkei Hertta Sokka koskaan muistanut pientä epäilystään, niin noin seitsemäntoista vuotta myöhemmin hän sai tietää tapauksesta, joka selitti miksi Oiva käyttäytyi kummallisesti tuona sunnuntai-iltana. Hertta kuuli totuuden omana kuolinpäivänään. Lääkärin mukaan 71-vuotias Hertta kuoli sydämenpysähdykseen, jonka saattoi aiheuttaa järkytys. Olihan hänen aviomiehensä kuollut tallipalossa vain viikkoa aikaisemmin.

_________________
Isabella who? | Spin-off tarinat | Team-tammat <3
avatar
Isabella S.
Tallinomistaja

Ikä : 29
Viestien lukumäärä : 539

http://auburnestate.altervista.org/hevoset.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Sokan suvun tarinoita

Viesti kirjoittaja Isabella S. lähetetty 14.11.17 10:45


12.11.2017, Sunnuntai Auburnin kartanolla

Laahustin yhteisiin tiloihimme kevyesti laittautuneena. Olin juonut aivan liikaa edellisiltana, mutta joku meistä kolmesta oli keksinyt, että yhteiset perheillalliset silloin tällöin ja sunnuntaisin sopisivat mainiosti kartanoromantiikkaan. Onneksi pitopalvelu oli tuonut ruuat ja haistoin jo herkullisen tuoksun, kun astelin pää jomottaen ruokasaliin. Anna ja Amanda istuivat jo valtavan pöydän ääressä ja odottivat minua.
“Näetkö, en ole ainoa joka on joskus myöhässä”, Amanda piikitti nenäkkäästi. Sisko oli paljon laittautuneempi kuin minä tai Anna.
“Isbellä saattaakin olla pieni päänsärky”, Anna hymyili.
Amanda kääntyi katsomaan minua haukkamaisesti.
“Joo, eilen oli yliopiston pikkujoulut. Viini oli hyvää ja sitä riitti”, huokaisin. Jätin kertomatta jatkoista, mutta Anna hymyili siihen malliin, ettei välttämättä päästäisi minua noin vain pälkähästä.
“Eikö sulla Isbe sitten ollut seuraa?” liilapää jatkoi kiusaten.
Leikkasin karitsasta siivun ja sivelin sen punaviinikastikkeella, samalla kuin mulkaisin serkkua pahasti. Amanda kuitenkin tuijotteli laitettuja kynsiään ja maisteli viiniä hajamielisenä.
“Itse asiassa olin Ollin kanssa”, vastasin ja yritin pitää pään kylmänä.
“Ai, sen tosi tylsän setämiehen teidän laitokselta? Sen, jolla on kivasti rahaa”, Amanda kihersi.
“Jep, sama mies.” Katsoin Annaa kiukkuisesti ja yritin elehtiä tätä jättämään keskustelun siihen.

Söimme jo jälkiruokaa, aitoon vaniljaan tehtyä pannacottaa, kun Amanda vaihtoi yhtäkkiä hevoskeskustelumme suuntaa ihan muihin aiheisiin.
“Vihaan tuota ilmaa. Kengät ovat jatkuvasti kurassa ja voi - minun autoni. Se pitäisi pestä päivittäin, mutten jaksaisi jonottaa koko ajan autopesuun idioottien kanssa.”
“Äh, minäkin haluaisin vaihtaa autoa johonkin tyylikkäämpään. Audi on niin tavallinen ja se on ollut minulla jo yli vuoden. Harmi etten ymmärrä autoista mitään”, tuhahdin.
“Oot sitten Isabella varovainen, ettet vain saa päähäsi kysyä vinkkejä autokauppoihin joltain joka niistä tietää”, Anna sanoi tuimasti. Olin kertonut hänelle Thomasista kaikenlaista - lähinnä eroavaisuuksia väliltämme, vaikka miehen tarkka työnkuva olikin mennyt minulta pahasti ohi.
Amanda ei huomannut katseiden vaihtoa välillämme, vaan alkoi nauraa.
“Anna hei, ei Isbe tunne ketään duunareita.”
“Niinpä, siinäs kuulit”, kiirehdin vastaamaan. Anna siristeli silmiään, mutta Amanda ei huomannut mitään erikoista.

“Tuntemisesta puheenollen”, Amanda aloitti taas. “Näitkö Verkun kisoissa?”
“Näinpä hyvinkin. Ihmettelen kyllä, miksi ihmeessä se tänne tuli ja noin pienen luokan takia.” Kiristelin hampaitani, kun yhtäkkiä tajusin, että Amanda hymyili erittäinkin tietäväisenä.
“Siis tiedättekö te siitä jotain?!” tivasin molemmilta. Anna näytti jopa vähän nololta, mutta Amanda virnuili kuin mikäkin.
“Se vuokraa meidän maneesia”, sisko ilmoitti pokkana.
“Anteeksi mitä?”
“Joo-o. Olet sanonut että meidän pitäisi laittaa raha tuottamaan. Verkku teki mun kanssa hyvän diilin.”
Tiputin ruokailuvälineet lautaselle ja nousin tuolistani reippaasti. Mieleeni tuli epämiellyttävästi eräs hyvin samankaltainen päivällistilanne vuosia sitten.
“Olisit voinut sanoa jotain tai kysyä ensin”, tiuskaisin.
“Isbe hei, te ootte aikuisia”, Annakin yritti. Raivostuin uutisesta enemmän kuin olisin halunnut. Viinipäänsärky säilyi sitkeänä ja suutani mutristaen marssin oman asuinsiipeni rauhaan. Verneri tästä kaikesta draamasta vielä puuttuisikin.

_________________
Isabella who? | Spin-off tarinat | Team-tammat <3
avatar
Isabella S.
Tallinomistaja

Ikä : 29
Viestien lukumäärä : 539

http://auburnestate.altervista.org/hevoset.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Sokan suvun tarinoita

Viesti kirjoittaja Isabella S. lähetetty 19.11.17 20:43

19.11.2017, Auburnin kartanolla

Sunnuntaipäivällisen tilalla oli huikea brunssi kartanon ruokasalissa. Lappasin ahneuksissani jälkiruokaa suoraan samalle lautaselle lämpimien viereen, sillä mieli teki kaikkea. Maistoin luvattomasti sormenpäälläni yhtä tarjolla olevista vanukkaista ja haukkasin heti perään palan suussa sulavaa rocky roadia. Tein itselleni sivupöydällä lepäävistä juomatarvikkeista mimosan ja tyytyväisyyttäni kiherrellen pyörittelin takamuksellani suureen vanhaan ruokailutuoliin mukavan kolon. Tein juuri suunnitelmaa siitä, missä järjestyksessä tuhoaisin lautaselle pinotut herkkuruuat, kun Amanda avasi suuren suunsa ja häiritsi ruokarauhaani.

”No, oliko mukavat juhlat? Näittekö mitään mehukasta?” sisko virnuili. Tämä oli epäilemättä viettänyt aikansa Mikaelin kanssa ja missannut suurimman osan tapahtumista, ainakin näkemieni alkuillan hellyydenosoitusten perusteella.
”Ainakaan kukaan ei ollut vaarassa menettää tallipaikkaansa – tai me maksavia asiakkaita – kun olin nostamassa juhlien tasoa läsnäolollani”, piikitin Amandaa. Blondi näytti tyylikkäästi kieltään ja etsi nyrpistellen jotain syötävää notkuvasta pöydästämme.
”Mutta ainakin Jonny ja Ellie taisivat sopia riitansa”, huokailin sydämen kuvat silmissäni. Nuoret olivat niin tavattoman söpöjä, mutta tyhmiä yhdessä. Amanda vain tuhahti ja heilautti kättään, selkeästi janoten uudempia juoruja.

”Ai oikein mehukasta”, Anna sanoi hiukan myöhässä, pohtien. Hän taisi kuitenkin vain esittää – näin naisen ilmeestä, että mokoma tiesi tarkkaan mitä sanoisi. ”Tietenkin. Sekä näin että tein.”
Käännyimme molemmat katsomaan serkkua, mutta tämä ryhtyi tyynesti valitsemaan ruokia lautaselleen.
”Niiin?” kärsimätön sisareni hoputti.
Anna noukki salaatin seasta haluamiaan aineksia äärimmäisen hitaasti, eikä antanut paineen häiritä. Olin varma, että nainen ronkki ruokia tahallaan. Pitkältä tuntuvan hetken päästä Anna kuitenkin nosti värikästä päätään.
”Verkulla oli paljon naisia”, Anna totesi olkiaan kohauttaen. ”Isbellä oli mies -”
”Kuka!” Amanda rääkäisi.
”Et sä sitä tunne”, totesin viileästi. Mikä oli ihan totta. Amanda tiesi Miken nimen ja ratsastustaidon, muttei varmasti tuntenut miestä. Amanda tuijotti minua silmät viiruina, varmaankin aikeenaan kaivaa vastaus ulos ennen pitkää.
”- ja” Anna jatkoi, katsoen meitä tuimasti. Ilmeisesti nyt kuului kuunnella. ”Minulla on ihan oikea tyttöystävä!”

Anna näytti onnelliselta ja ylpeältä, mutta myös pettyneeltä, kun emme olleetkaan varsinaisesti yllättyneitä. Vaivauduin kuitenkin nousemaan mukavasta ruokailupesästäni ja halaamaan serkkua.
”Onnea, olette hyvännäköinen pari!” hymyilin.
Amanda nyrpisteli, koettaen varmaan keksiä jotain hapanta sanottavaa. ”Hmmpphh. Todella tyylikästä viedä minulta valmennettava.”
”Ja millähän tavalla Lotta on sinulta viety?” huokailin.
”No on se nyt jotenkin tosi mautonta”, Amanda jatkoi sinnikkäästi.
”Onpa hyvä sitten, että olen vienyt pelkän Lotan. Ei ole sitten koko valmennusryhmä ihan turmeltunut”, Anna virnuili ja nosteli minulle kulmiaan raivostuttavan vihjailevasti. Mulkoilin Annaa, mutta pysyin tyynenä.

Luulin, että juhlajuorut oli jo käsitelty, kun Amanda yhtäkkiä aloitti kaiken uudelleen. Blondi nuolaisi lusikkansa puhtaaksi ja jähmettyi sitten ihmettelemään.
”Siis eikö niissä juhlissa muka tapahtunut mitään muuta? Niin paljon kaunista väkeä samassa tilassa.”
”Ja miksihän sinä et itse sitten nähnyt mitään?” kysyin viattomasti.
”Olin kiireinen.”
”Mmmhh.”
”No entä sinä? Olitko koko yön Verkun kanssa jos et osaa juoruilla? Tiedät yleensä kaiken.” Amanda kysyi kiusaten, jäiset silmät välähtäen ja suun kääntyessä ilkeään hymyyn.
”No mitäs luulisit. Kenen kanssa Verkku edes oli siellä..?” kysyin mukamas viattomasti, samalla aihetta vaihtaen. Olin todella utelias kuulemaan Vernerin illasta. Miehen keskusteluyritys kanssani oli mennyt minulta ohi, ja yhtäkkiä koko hetki oli ollut tiessään.
”Kai se oli Ellien kanssa”, Amanda kohautteli olkiaan.
En niellyt siskon selitystä, sillä Miken kanssa olimme ohittaneet Ellien ja Jonnyn. Vernerin oli ollut pakko löytää uutta seuraa.
”Mutta jos sua ei muka Verkku kiinnosta, niin kerropa, kenen kanssa sitten olit? Kerro kerro kerro!” Amanda aloitti. Eikä lopettaisi...
”Miken”, vastasin tyynesti. Anna oli juuri luovuttamaisillaan, sillä Amandan kiljuminen kävi hermoille. Parempi silti kertoa itse.
Amanda vain tuijotti, huuli pyöreänä ja suu auki. ”Siis... Miken?”
”Joo.”’
”Mutta... sehän on sua ainakin tosi monta vuotta nuorempi. Ja jonkun sata vuotta Ollia nuorempi!”
Tuijotimme vähän aikaa toisiamme, kunnes Amanda keksimällä keksi mistä suuttuisi. ”ISBE PERKELE! Se on mun valmennusryhmästä! Etkä sä sitä paitsi voi ottaa Mikael-nimistä!”
”Hui kauhistus sentään”, huokaisin. Kiskaisin drinkin alas ja tein heti perään uuden. Samaan aikaan Amanda koetti selitellä viimeisintä syytöstään ja miten Mikke-Mikaelit vaan menisivät helposti sekaisin – ihastuksesta ei ollut missään nimessä kyse.

Pudistelimme Annan kanssa samaan tahtiin päätä. Amanda oli kaikessa kovuudessaan hirmuisen hellyttävä ja rakkauselämässään läpinäkyvä. Kunhan vain klassisen komea ratsuttajamme ei rikkoisi siskon sydäntä.

_________________
Isabella who? | Spin-off tarinat | Team-tammat <3
avatar
Isabella S.
Tallinomistaja

Ikä : 29
Viestien lukumäärä : 539

http://auburnestate.altervista.org/hevoset.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Sokan suvun tarinoita

Viesti kirjoittaja Isabella S. lähetetty 27.11.17 20:09


Pe 24.11.2017, Sticking my nose to business that isn't mine

Alkutilanne Kallan Krouvissa Gabriellan, Jonathanin, Kasperin ja Thomasin kanssa

***

Armoton kiukku ei ottanut laantuakseen. Käännähdin pubin ovesta ensimmäiseen päähäni pälkähtäneeseen suuntaan ja yritin raivoisassa kävelytahdissani sulkea villakangastakkia. Takki ei pahemmin loskalta suojannut, vaan ennemminkin imi sen itseensä. Vain muutaman metrin jälkeen tunsin itseni uitetuksi koiraksi ja lakkasin suojaamasta päätä käsilläni. Kastukoon sitten, johan tässä olikin vain vähän kylmä. Minulla ei todellakaan ollut heijastimia, pipoa tai parhaita mahdollisia kävelykenkiä jaloissani, mutta kiukku kantoi askelta yllättävänkin voimakkaasti. Suurimmaksi osaksi olin vihainen itselleni, kun takaa alkoi kuulua juoksuaskelia.

”Isabella! Wait!” Thomas huusi, eikä ihmetyksekseni kuulostanut vihaiselta. Lähdin kävelemään rivakammin, nostin kauluksiani ja esitin, etten kuullut.
Pian Tommy kuitenkin juoksi minut kiinni ja koppasi takaapäin halaukseen. Komistus ei edes kuulostanut hengästyneeltä.
”Odota nyt! Where the fuck are you going?”
Yritin riuhtoa itseäni irti, mutta määrätietoinen ote piti. Hetken temmottuani päätin vastata.
”Kotiin.”
”Väärä suunta, darling.”
”Eipäs -” aloitin, mutta pysähdyin ensimmäistä kertaa katsomaan ympärilleni. Harmikseni Thomas oli oikeassa, kartano oli tosiaan täysin päinvastaisessa suunnassa. Ja kaukana. ”Kyllä tätäkin kautta pääsee”, totesin itsepäisesti ja valmistauduin riuhtomaan jälleen, kun Thomas hellittikin otteensa itse. Lähdin taas kiukkuiseen marssiini ja tärisin kävellessäni. Kylmyys hiipi luihin ja ytimiin, kuulin omien hampaideni kalinan. Kunhan pääsisin Thomasista, ottaisin nurkan takaa ensimmäisen taksin. Minun täytyisi vain ensin selvitä katu loppuun, jotta kävelynäytökseni menisi läpi.

Harmi vain, Thomas tuntui olevan yhtä tarkkanäköinen kuin veljensä, tai sitten suunnitelmani oli turhan itsestäänselvä.
”You know honey, täältä ei saa taksia noin vaan. Oon autolla”, Thomas puhui selkeä-äänisesti. Mies oli jäänyt seisomaan samaan kohtaan, missä pysäytti minut. Pysähdyin ja käännyin, yrittäen keksiä jotain nasevaa sanottavaa. Sormet yrittivät kuitenkin tippua kylmyyttään pois ja niskaan tipahteli yhä sinnikkäämpiä loskalönttejä, jotka hiipivät inhottavina puroina alaselkään asti.
”Voi paska”, sihahdin ja mietin mielessäni, että yleistyneelle kiroilulleni täytyisi tehdä jotain. Olisin vain halunnut marssia kiukkuisena kotiin asti, mutta sää taisteli tosissaan vastaan. Aloin silti salaa toivoa, että Thomas tulisi hakemaan minut tästä pisteestä – kantaisi autoonsa, ensin romanttisesti sateessa suudellen. Nuorukainen oli kuitenkin varma voitostaan ja seisoi rennosti paikallaan. Kuin vahvistaakseen ärtymystäni, mies laittoi kätensä puuskaan ja seisoi paino vain toiselle jalalle laskettuna, äärimmäisen itsevarman näköisenä. Tuijottelimme toisiamme hetken, kun holtiton tärinä teki ratkaisun puolestani. Kävelin rivakasti Tommya kohti ja vielä nopeammin miehestä ohi – oli nöyryyttävää, että jouduin itse kipittämään tämän luo.
”Sulla on parempi olla sellainen auto, että kehtaan kiivetä sen sisään”, mutisin, vaikka tällä hetkellä olisin voinut liftata kyydin jopa mopoautolta. Thomas vain hymähti ja lähti edeltä johdattamaan autolleen.
”Here”, Thomas sanoi ylpeästi, kun olimme kävelleet sateessa loputtomalta tuntuneen, ehkä korttelin pituisen matkan. Etsin automaattisesti ruminta autoa kadunvarresta ja yllätyin, kun valot välähtivät näppärännäköisen mustan Mercedeksen kohdalla. Meinasin hymähtää tyytyväisenä, mutta se ei sopinut yhteen päättäväisen kiukkuni kanssa. Seurasin Thomasia hiljaa autoon – komistus avasi minulle oven, mikä oikeastaan nosti omia kiukkutasojani entisestään. Miksi mies ei ollut vihainen? Jouduin itse vihoittelemaan kahden edestä.

Tehokas istuinlämmitin ja ylipäätään sateensuoja saivat minut ja sinnikkään kiukkuni pikkuhiljaa sulamaan. Alta paljastui melkoisesti häpeää. Kurkkuani kuristellen yritin pyytää Thomasilta anteeksi.
”Kaikki oli mun syytä. Oon tosi pahoillani.”
Käännyin vihdoin katsomaan Thomasia, joka vain istui kuskin paikalla. Käänsin toisella kädelläni tämän kasvot itseeni päin ja tarkastelin miestä.
”Kai teidän molempien kasvot on ehjiä?” kysyin huolestuneena ja tutkin hellästi sormillani kopeloiden hiusrajan, posket, silmät, nenän ja rystyset. Thomas vain hymyili salaperäisesti ja ehkä vähän surumielisesti suorittaessani tutkimustani. En löytänyt naarmuakaan.
”Miksi sä edes olet siinä? Pilasin kaiken yhdellä möläytyksellä”, huokaisin. Rintaa kuristi kuin edes ajattelin, että Thomasilla tai Jonathanilla ei kummallakaan ollut Nanan ja toistensa lisäksi juuri muuta perhettä jäljellä, ja olin ajanut nämäkin kaksi erilleen. Kellahdin nojaamaan Thomasin olkaan läpimärän tukkapehkoni kanssa ja takki alkoi haista nenääni ihan lampaalta. Olin varmasti ällöttävä siinä miestä vasten, mutta tämä ei tönäissyt minua pois. Thomas starttasi auton ja lähti pelottavan hiljaisuuden vallitessa ajamaan oikeaan suuntaan.

Kallan keskustasta oli matkaa kartanolle melkoisesti ja ikkunasta maisemia seuratessani tajusin, että itsepäisesti kävellen olisin kuollut dramaattisesti katuojaan. Laskuhumala alkoi iskeä ja olin ylipäätään asteen verran liian päissäni suoriutuakseni yhtään mistään. Yritin keksiä jotain puheenaihetta, mutta en osannut olla normaali, sillä Thomasin ystävällisyys oman mokani jälkeen tuntui erityisen pahalta ja nololta.
”Autosi on tosi kiva, en tosiaan odottanut mitään tällaista. Tähän voisi jopa tottua”, mutisin ja haudoin itseäni lämmittimiin.
Thomas hymyili, joten uskalsin jatkaa.
”Saanko soittaa sulta kyytiä aina välillä? Jos päädyn viinille?” kysyin viattomasti.
”Ainahan sä voit yrittää”, Thomas sanoi ilkikurisesti silmäänsä iskien.
”Hmmm. Siinä tapauksessa tarvitsen sun puhelinnumeron. Tiedän kyllä, ettet anna sitä ihan noin vaan”, lirkuttelin.
Thomas vilkaisi minuun oudon ihanasti, mutta jatkoi vitsillä. ”Exception proves the rule”, komistus totesi olkiaan kohauttaen.
”Anna sun puhelin niin tallennan mun numeron siihen. Voin laittaa jonkun ihanan nimen”, sanoin ja ojensin käteni. Thomas antoi puhelimensa avaten sen lukituksesta ja oikein kihersin, miten helposti se kävi. Tallensin numeroni nimellä ’Jonnyn pomo’ ja toivoin, että miehellä menisi aikaa sen etsimiseen.
”Onpa tällä vaikeaa kirjoittaa kun on niin erilainen”, valehtelin ja selasin Thomasin yhteystiedot. Sieltä se löytyi, ’Nana’. Luettelin numeron miljoonaan kertaan mielessäni ja näpytin sen äkkiä talteen omaan puhelimeeni, samalla soittaen Thomasin puhelimesta omaani. Kaksi kärpästä yhdellä iskulla, mietin polleana, kun ojensin puhelimen leveästi hymyillen ajamiseen keskittyneelle miehelle takaisin.

***

Seuraavana päivänä, sopivan siveellisenä ajankohtana – toisin sanoen, ei keskellä yötä tai viinipäissäni hyörien – kävin viestin kimppuun. Hivenen syyllisenä poteroiduin työhuoneeni nurkkaan ja tuijottelin puhelintani kuumeisesti. Mietin, kannattaisiko viestiä edes lähettää. Todennäköisesti olin sotkeutunut asioihin jo ihan riittävästi. En kuitenkaan voinut sille mitään, että olin tottunut järjestelemään asioita – joskus parempaan, joskus huonompaan suuntaan. Tumpit suorina seisominen ei sopinut persoonaani.

Päätin, että vaikka veljesten Nana ei osaisikaan tekstata takaisin, tämä todennäköisesti osaisi silti lukea viestin. Hermostuneena aloitin näpyttelyni.
”Hi. I’m your grandson Jonathan’s superior from the Auburn Estate. I’m afraid I’ve messed things up and let him know of your condition. It was never my intention and it’s a long story how I even know about this. However, now the brothers are fighting and I can’t stand it nor stop it either. Just wanted to let you know, maybe you can fix this all up. I apologize for all this inconvenience. Sincerely, Isabella Sokka.”
Sinne meni, ajattelin hermostuneena. Nyt sitten vain odottelisin, milloin Jonathan iskisi kurkkuuni kiinni. Eiköhän se olisi ihan riittävä merkki viestin perillemenosta.  

_________________
Isabella who? | Spin-off tarinat | Team-tammat <3
avatar
Isabella S.
Tallinomistaja

Ikä : 29
Viestien lukumäärä : 539

http://auburnestate.altervista.org/hevoset.html

Takaisin alkuun Siirry alas

11.12.2017

Viesti kirjoittaja Isabella S. lähetetty 12.12.17 11:54


Auburnin Kartanolla, maanantaina 11.12.2017

Isabella Sokka huokaisi tyytyväisenä, nousi vuoteeltaan ja kietoutui silkkiseen, sähkönsiniseen aamutakkiin. Nainen sipsutti kylmän parketin halki ja hapuili Gantin pörröisenpehmeät tossut jalkaansa.
”Mihin sä karkaat?” Thomasin karhea ääni kuului jostain lakanoiden välistä.
”Nälkä.”
Isabella piteli hoikkaa vatsaansa – nälkä vain paheni ruuan ajattelemisesta ja sitä täytyi taltuttaa jo käsivoimin. Enempi puhuminen olisi kuluttanut niitä viimeisiä kaloreita, jotka tuntuivat pitävän naisen elämässä kiinni. Lyhyen ja melko holtittoman ratsastustuokion jälkeen kaksikko oli päätynyt kartanolle, lounaan jäädessä erinäisistä syistä väliin. Thomas oli hävinnyt typerän vedon Isabellalle ja joutunut kokeilemaan ratsastusta.

Brunette sipsutti tiensä keittiöön, tossujen pitäessä kotoisan laahaavaa ääntä vaaleaa lattiaa vasten. Isabella avasi jääkaapin oven ja tuijotteli sisältöä pitkään. Nälkä oli kova, mutta oikein mitään ei tehnyt mieli. Muutakaan keksimättä nainen valitsi banaanin ja alkoi syödä sitä pahimpaan nälkäänsä. Perijätär punnitsi juuri pakkasessa lojuvien falafel-pyöryköiden tai pikaisen pastan kokkaamisen välillä, kun alakerran ovikello soi selkeänä ja mahtipontisesti.

Ensin Isabella jähmettyi ja kiukustui, miettien että kuka kehtasi. Hetken päästä nainen oli kuitenkin punninnut mielessään vähiä vaihtoehtoja ja todennut, että oven takana seisoisi varmasti avaimensa unohtanut Anna tai Amanda. Harmistuneena ja aamutakkia paremmin ylleen kiskoen Isabella lähti portaisiin juuri, kun ovikello soitti melodiansa uudelleen.

Isabella kurkisti ovisilmästä ja jähmettyi – ulkona seisoi kaksi virka-asuista poliisia. Kevyet tömähdykset takaa kertoivat Thomasin seuraavan perässä. Yläruumis paljaana, harmaat collegehousut jalassaan mies kurkkasi paikallaan seisovan Isabellan takaa ovisilmästä. Ovikello soi taas.
”Sweetie, sun pitäis avata”, Thomas totesi.
Hiljaa jupisten Isabella päätti kiskaista oven nopeasti auki. Konstaapelien tuijottaessa vähäpukeista kaksikkoa perijätär tiedosti yhtäkkiä, miten vähän tällä oli yllään. Vahinko oli kuitenkin jo sattunut.
”Tulkaa peremmälle”, tämä sanoi vaivautuneesti poliisien toivottaessa iltaa.
Thomas ja Isabella peruuttivat reilusti taemmas, jotta poliisit mahtuivat eteiseen olematta liian lähellä heitä.
”Isabella Sokka?” tummahiuksinen, kollegaansa selkeästi vanhempi miespoliisi kysyi.
”Kyllä.”
”Ja sinä olet?” tämä jatkoi Thomasia katsellen, nuoremman tehdessä pikaisia muistiinpanoja.
”Thomas Raynott, sir”, nuorukainen vastasi ilkikurisesti hymyillen.
”Ystävä”, Isabella kiirehti sanomaan, vaikka vähäiset vaatteet kertoivat varmasti omaa tarinaansa. Toden totta, molemmat poliisit katsoivat ensin kaksikkoa, sitten toisiaan ja pian nuoremman muistilehtiö rapisi kynän heiluessa vimmatusti.

Isabellaa alkoi hermostuttaa ja hiljaisuus kävi painostavaksi. Olo oli hetki hetkeltä alastomampi ja punastus kohosi kasvoille.
”Miten voin auttaa?” nainen kysyi, samalla äärimmäisen ärtyneenä. Isabella oli varma, että poliisi halusikin hänen kysyvän.
”Meillä on sinulle valitettavaa kerrottavaa. Onko ok, jos herra Raynott on kuulemassa?” vanhempi konstaapeli kysyi.
Isabella vilkaisi Thomasiin ja punnitsi hetken. Toisaalta mies tiesi Isabellan äidistä jo vaikka mitä, ja nainen oli melko varma, että poliisiasia liittyisi jollakin tavalla sen samaisen akan sekoiluihin.
”Kyllä se käy”, perijätär vastasi, mutta selkeästi epäröiden.
Poliisi kuuli epäröinnin äänessä, niin kuin varmasti vierellä seisova Thomaskin, joka alkoi siirrellä painoa jalalta toiselle. Hiljaisuus jatkui. Kaikki tuntuivat odottavan, että Isabella muuttaisi mieltään.

”Se käy”, nainen toisti painokkaammin ja työnsi hermostuksen taka-alalle.
Poliisit kohauttivat olkiaan ja liikahtivat lähemmäksi.
”Meidän täytyy valitettavasti kertoa, että isäsi on menehtynyt ja epäilemme tapauksessa henkirikosta. Otamme syvästi osaa suruusi.”
Isabella jähmettyi. Nainen nielaisi ja katseli poliiseja. Puhuivatko nämä totta?
Isä? Ei... äiti?” brunette sai sanotuksi.
Muistilehtiö rapisi.
Isabella punastui sanojensa vaikutuksesta, mutta jatkoi. ”Milloin? Mitä on tapahtunut?”
”Hänet löydettiin kuolleena noin tunti sitten. Isäsi on puukotettu ja tutkimme tapausta tällä hetkellä tappona.”
Isabella hämmentyi entisestään ja vilkuili pelokkain silmin Thomasiin. Asia oli paljon, paljon vakavampi, kuin mitä perijätär oli luullut.
”Meidän täytyisi kuulustella sinua tarkemmin, niin kuin ymmärrät. Heti kun tuntuu siltä”, poliisi katsoi Isabellaa suoraan silmiin, etsi sieltä jotain. ”Osasitko odottaa tätä?”
”En”, Isabella vastasi. Ääni värisi ja kuulosti vieraalta. Se oli hiljaisempi kuin yleensä, voima oli kadonnut.

Poliisi ei lopettanut kyselyään, mutta katseli pienikokoista naista lempeästi.
”Meidän täytyisi tavoittaa vielä sisaresi. Ja Kirsi Valkonen. Osaisitko auttaa?”
”Kirsi? Kuka?” brunette hämmästeli ja maisteli nimeä suussaan.
”Isäsi avovaimo”, poliisi vastasi välinpitämättömästi. Silmien tarkkaavaisuus ei hellittänyt.
”Ai.” Niin, äitipuoli, Isabella ajatteli. Hän ei ollut tavannut naista montaakaan kertaa elämässään.
”Voisin itse kertoa Amandalle, jos sopii. Tai ainakin olla läsnä”, Isabella sanoi yhtäkkiä. Äänessä oli taas voimaa – sisko ei ottaisi tätä hyvin. Ei varmasti.
”Koska tapasit isäsi viimeksi?” lehtiöön raapustava, komea ja kolmenkymppiseltä vaikuttava poliisimies kysyi avaten suunsa ensimmäistä kertaa.
”Siitä on kauan aikaa... hmmm, oliskohan...”, Isabella aloitti. Nainen koetti muistaa jonkin tilanteen ja sijoittaa sen johonkin vuoteen. Aikaa oli kulunut.

Miettiessään Isabella kuitenkin tajusi, että poliisit eivät todellakaan kyselleet lämpimikseen. Isä oli joutunut rikoksen uhriksi. Poliisit eivät olleet täällä tuomassa ainoastaan suruviestiä. Hiki kohosi aivan yllättäen ja posket punehtuivat.
”Joudun vastaamaan kaikkeen uudelleen, enkö joudukin? Virallisessa kuulustelussa”, perijätär kysyi yllättäen, niin tarkkaavaisena että poliisit katsoivat tätä hämmentyneenä.
”Kyllä.”
”No sitten. Hoidetaan se pois alta heti. En tarvitse suruaikaa, voit kirjoittaa sen ylös”, nainen sanoi loukkaantuneena. Lehtiö oli hiljaa, rapisi vasta viiveellä.
”Amandalle täytyy kertoa. Sitten tulen kuulusteluun. Puen vain ensin päälleni”, Isabella jatkoi, ottaen ohjat omiin käsiinsä. Nainen ei jäänyt odottelemaan hyväksyntää, vaan kipitti vauhdilla yläkertaan ja pukeutui ripeästi farkkuihin ja neuleeseen.

Tunnelma oli vaivautunut perijättären palatessa eteiseen. Kukaan ei ollut liikkunut ja poliisit tuijottelivat vakavanoloista Thomasia. Isabellaa arvelutti, olivatko nämä kysyneet mieheltä jotain.
”Tätä tietä”, Isabella sanoi – kuiskaten ohimennessään Thomasille pikaisen anteeksipyynnön.
Kummastuneet poliisit seurasivat Isabellaa kartanon varsinaiseen aulaan. Perijätär meni portaiden alle, avasi seinäpaneelin ja naksautti sen takaa esiin tulleen kaapin auki yleisavaimellaan. Pienessä kaapissa oli useita rivejä avaimia. Brunette valikoi joukosta yhden ja johdatti sitten poliisit aulan halki. Juuri kaivamallaan avaimella tämä avasi Amandan tilojen oven.
”Amanda! Minulla on tärkeää asiaa!” perijätär huusi eteisessä. Hätä kuulsi äänestä, mutta se kantoi pitkälle.

Pian Amandan keveät askeleet tömisivät portaissa, heleä ja kysyvä huudahdus oli kiukkuinen.
Isabella ei antanut sen häiritä. Juuri nyt vanhempi siskoksista halusi vain järjestää tämän typerän välikohtauksen pois heidän elämästään. Hän ei kuitenkaan voinut mitään kuristavalle tunteelle, että nyt elettiin lopun alkua.
Vaimeat äänet kuuluivat taustalta, poliisit puhuivat Amandalle. Isabella ei keskittynyt, vaan ajatteli seurauksia. Ties mitä kaikkea poliisitutkinnassa kaivettaisiin esille – menneisyys saavuttaisi heidät viimein. Kuristus koveni, pakokauhu syveni. Pian huonetta halkoi korviavihlova kiljahdus. Isabella käänsi katseensa hitaasti portaikkoon. Sisko oli pyörtynyt.

_________________
Isabella who? | Spin-off tarinat | Team-tammat <3
avatar
Isabella S.
Tallinomistaja

Ikä : 29
Viestien lukumäärä : 539

http://auburnestate.altervista.org/hevoset.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Sokan suvun tarinoita

Viesti kirjoittaja Isabella S. lähetetty 05.03.18 4:56


Maanantai 5.3.18 Auburnin kartanolla

Olin herännyt ja juonut vasta ensimmäisen monesta kahvikupillisestani, kun kartanon pääoven ovikello soi. Kuulin sen selkeästi asuntooni asti ja tottuneena, joskin hieman ärtyneenä, puin siistin mustan hupparin pyjamani peitoksi mennäkseni avaamaan ovea. Saavuin sivuovesta aulaan samaan aikaan portaista tulevan Jonathanin kanssa. Katsoin miestä vähän yllättyneenä. Amanda ja Anna eivät ikinä vaivautuneet reagoimaan ovikelloon, joten olin tottunut kipittelemään pääoville yksin.

”Päivää.. siis huomenta”, Jonny tervehti. Mies oli täysissä pukeissa ja varmasti herännyt aiemmin kuin minä, joten huomenta taisi olla pelkästään kohtelias lisäys. Hymyilin ja nyökkäsin vaisuna, sillä en ollut kahvitasoni kanssa vielä puhevaiheessa asti.
Huidoin epämääräisesti oven suuntaan, yrittäen siten selvittää Jonnylle, että voisin silti kyllä avata. Mies jäi odottelemaan aulaan taakseni, kun vetäisin oven kertarysäyksellä auki.

”Isbe moi!” ystäväni Cecilian heleä ääni tervehti.
”Ööö... moi? En tiennyt, että sä oot tänään tulossa... ja Viivi. Moi”, vastailin hämmentyneenä. Cecilian takana seisoskeli kummityttöni Vivienne, tuttu tuima katse porautuneena minuun.
”Miks sulla on yökkärit?” tyttö kysyi laiskasti.
”Koska mä en tiennyt että ootte tulossa”, vastasin hitaasti.
”Tiesitpäs!” Cecilia puuskahti reippaasti ja punkeutui ohitseni sisään. ”Tule Viivi, Isbe hupsuilee.”
Olin hämmentynyt ja niin oli aulassa seisova Jonnykin. Cecilia vilkuili meitä kahta kummissaan, minua lähinnä sellaisella katseella.
”Jonathan on meidän tallimestari ja asuu tossa ylhäällä työsuhdeasunnossa”, selitin painokkaasti. ”Jonathan, tässä on Cecilia. Cee on mun parhaita ystäviä Englannin ajoilta asti.”

Ceci kävi kättelemässä Jonathania ja hymyili hyväksyvästi. Nainen kääntyi pikaisesti ja muodosti huulillaan sanan ’komea’. Pyörittelin päätäni tuskin huomattavasti ja esittelin samalla Viivinkin. Viivi oli lievästi sanottuna rasittava ja yleensä aika näsäviisas, ja tällä kertaa tyttö keksi takertua Jonnyn nimeen.
”Did you say Jonathan? Like are you British or American? Vai leikitkö vaan hienoo?” Viivi kysyi ja vaihtoi lennosta täydellisen brittiaksentin kakarasuomeen. Lapsi oli tyypillinen kaksikielinen – tai tässä tapauksessa oikeastaan kolmikielinen, joka vaihteli sujuvasti puhuttavaa kieltä.
”Mmm, yes I’m British. Pleasure to meet you. Mutta puhun myös suomea”, Jonathan vastasi, selkeästi hämmentyneenä.
”Ceci on osittain britti ja Viivin isä on italialainen”, selitin hiljaa.
”Mut mä oon esteratsastaja”, Viivi kertoi innokkaana. ”Äiti sanoi että sulla on mulle heppa. Joku hurja kuulemma, millä kaikki ei voi mennä.”
”Ööö tota...” änkytin. Mikä tämä juttu oikein oli?

Cee huomasi ilmeestäni, etten ollut ihan täysin tilanteen tasalla.
”Kai sä rakas muistat mitä puhuttiin. Ei siitä oo kauaa. Viime lauantaina sovittiin, että Viivi tulee tänne asumaan kolmeksi viikoksi, kun mä lähden Englantiin. Tytöllä on koulu täällä ja sullahan oli sille joku hevonenkin ratsastettavaksi, niin ei tule aika pitkäksi.”
Cecilia katsoi minua kiukkuisen vaativasti, Jonny tirskahti ääneen kuullessaan ilmauksen ”viime lauantaina” ja itse osasin vain tuijottaa kauhuissani tyhjyyteen. Vivienne oli ihana, mutta oikeastaan aika kamala jo parin tunnin jälkeen. Mutta että melkein kuukausi... Ja mikä pirun hevonen? Lapsella oli aivan väärät luulot kyvyistään, minkä hevosen minä nyt sille muka keksisin – tai uskaltaisin antaa.

”Aaa niin joo”, sanoin vaimeasti. Yritin kuumeisesti keksiä jotain keinoa, jolla saisin kaiken peruttua. Cecilia kuitenkin katsoi minuun vaalean hiuspehkonsa alta hemmetin tiukasti ja vaativasti.
”Jospa mä tästä sitten lähden?” Cecilia kysyi. ”Voin laittaa vielä viestillä lukujärjestyksen sun muuta, mistä me kyllä sovittiin jo puhelimessa, mutta ihan noin niin kuin muistutukseksi.”
Näpäytys ei jäänyt huomaamatta, joten irvistin kiltisti.

Kiirehdin vielä halaamaan parasta ystävääni, jota näin ihan hävettävän harvoin.
”Kiitos tuhannesti, tiedän että Viivi ei oo aina helppo”, Cee kuiskasi korvaani.
Nyökyttelin vain ja yritin hymyillä rohkaisevasti.
”Tuu antamaan äitille suukko!”
”En mä nyt. Moikka”, Viivi ilmoitti.
”Pidä hei ihana reissu. Tai siis sun on pakko pitää”, huudahdin blondin perään kauhua äänessäni. Ceci poistui oikeastaan aika vauhdilla, kai se pelkäsi että palauttaisin kummityttöni.

Kun ystäväni oli poissa, seisoimme kolmistaan hiljaisuuden vallitessa aulassa. Vierellä oli kaksi isoa matkalaukullista Viivin tavaroita.
”No, missä mä nukun? Kuka on mun heppa?” tummatukkainen pikkuriiviö aloitti.
”Ööö...” sanoin taas. Kai tyttö olisi laitettava vierashuoneeseeni. Hevosasiaa voisin miettiä sitten lennosta.
”Kuinka vanha sä olitkaan?” kysäisin muka ohimennen. Synttärit tulivat joka vuosi ja menivät jotenkin niin hujauksella.
”Kyllä sä tiiet, oot mun ainoa kummitäti. Dieci. Ten”, Viivi ilmoitti.
”Eli oot kolmosella?” jatkoin.
”No höh, en varmana! Nelosella. Ootko nukkunu liikaa?” tyttö jatkoi vastakysymyksellä ja Jonny virnisteli hieman liian leveästi.
”Ai niin niinhän se olikin. Jos hei mennään eka aamupalalle? Näytän sitten hepat.”
”Mä oon syöny jo aamupalan.”
”No välipalalle sitten.”
”Mut lunch first, ei sitä järjestystä voi tollein muuttaa.”
”No jospa lounasta sitten, koska Isbe-tädin olis ihan pakko saada sitä nyt. Ja kahvia”, vastasin hermostusta äänessäni ja nappasin sen enempää kuuntelematta ensimmäisen laukun kantoon. Hitto että se oli painava. Jonathan otti lopulta – varmaan myötätunnosta – molemmat laukut ja jätti ne asuntoni alakertaan ennen sulavaa, mutta kieltämättä nopeaa poistumistaan.
”Sun ei muuten tarvii sanoa Isbe-täti. Sillein puhutaan lapsille”, Viivi ilmoitti pokkana.
Huokaisin ja pistin silmät kiinni. Tästä saattaisi alkaa heittämällä elämäni pisimmät viikot. Kahvin jälkeen pistäisin kyllä ensimmäisenä lastenhoitajan hakuun.

_________________
Isabella who? | Spin-off tarinat | Team-tammat <3
avatar
Isabella S.
Tallinomistaja

Ikä : 29
Viestien lukumäärä : 539

http://auburnestate.altervista.org/hevoset.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Sokan suvun tarinoita

Viesti kirjoittaja Isabella S. lähetetty 07.03.18 23:00


Tiistai 6.3.18 Auburnin kartanolla -  alkutilanne Thomasin spin-off

Raivostuttava ja ikiaikainen ovikello kumahteli taas. Olin muutenkin valmiudessa lähtemään, joten oven avaaminen – taas ainoana kartanolaisena – ei ärsyttänyt yhtä paljon kuin tavallisesti. Avasin sen puolihuolimattomasti ja välinpitämätön ilme kasvoillani, mutta yllätyin pahanpäiväisesti nähdessäni oviaukossa Thomasin. Mies tervehti epävarmasti, kasvoillaan hetkenaikaa oudon alaston ilme. Toisin sanoen, Thomas ei ollut odottanut tai toivonut tapaavansa mua.

”Ööö, tule sisään. Ja itse asiassa odota siinä hetki”, sanoin ja toivoin, että tyyppi tottelisi outoa pyyntöä. Kävelin vauhdikkaasti portaiden alla olevan paneelin luo ja kaivoin sieltä ylimääräisen vara-avaimen Jonnyn asuntoon. Tuskinpa tallimestarimme pistäisi pahakseen, että antaisin avaimen tämän veljelle. Palasin Thomasin luo mahdollisimman rennosti.

”Ole hyvä, vara-avain sun omaan käyttöön ja jos Jonny joskus unohtaa omansa”, sanoin ja annoin avaimen miehelle. Kätemme hipaisivat todella lyhyen hetken ajan, mutta sähköisyyden tunne ehti lävistää vartaloni. Jätin mainitsematta, että avaimella pääsisi vain pääovesta ja vain Jonnyn asuntoon. Thomas ei kysynyt mitään, otti vain avaimen.

Seisoimme hetken aikaa kiusallisessa hiljaisuudessa, kun Viivi juoksi kartanon portaat alas epämääräisesti kiljuen. Tyttö porhalsi paikalle tumma tukka valtoimenaan liehuen, söpö vaaleanpunainen tutu yllään. Viivimäiseen tapaan tyttö rupesi taiteilemaan edessämme erilaisia balettiliikkeitä vähän liiankin villisti, ja hyvin pian mua alkoi pelottaa kummitytön varpaiden puolesta.
”Hei hei hei! Älä tee tota ilman kovakärkisiä tossuja”, komensin huolestuneena.
”Höh”, Viivi tuhahti, ja siirsi sitten nappisilmiensä katseen Tommyyn. ”Kuka sä oot?”
”Thomas, Jonathanin veli”, kiirehdin vastaamaan miehen puolesta. Thomas tuijotti meitä jotenkin tosi oudosti.
”Ooo, another British fella! Nice to meet you misterrrr”, Viivi huuteli ja hävisi jo ulos ovesta.
”Tota... mun täytyy viedä Viivi balettiin. Moikka”, sanoin hätäisesti.

Huh, olipa taas kiusallista. Onneksi minulla oli oikeastikin kiire, sillä Vivienneltä ei harrastuksia puuttunut. Vasta myöhemmin illalla tajusin, etten ollut kertonut Thomasille kuka Viivi oli. No, kai se saisi sen Jonthanilta tietoonsa, jos miestä ylipäätään kiinnosti. Tuskinpa kiinnosti.

_________________
Isabella who? | Spin-off tarinat | Team-tammat <3
avatar
Isabella S.
Tallinomistaja

Ikä : 29
Viestien lukumäärä : 539

http://auburnestate.altervista.org/hevoset.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Maanantai.

Viesti kirjoittaja Isabella S. lähetetty 19.03.18 23:30


19.3.2018, Auburnin kartanolla
Maanantai.

Poliisit olivat käyneet taas, heillä oli uutisia. Uusi henkirikos. Kaikki oli entistä vakavampaa ja Isabella oli istunut kuulusteluhuoneessa toista tuntia. Nainen yritti unohtaa sen kaiken, ahdistavat kysymykset ja aggressiivisen tyylin. Enää ne eivät olleet ystävällisen ymmärtäväisiä. Oli sattunut liikaa, liian läheiselle suvulle. Perijätär oli päättänyt pistää kaiken tapahtuneen mielessään taka-alalle. Ylimääräistä aikaa ei ollut yhtään ja jokaisen tehdyn asian jälkeen listalla odotti jo seuraava. Suunnitelma pitää itsensä äärimmäisen kiireisenä oli toiminut. Tähän asti.

Nyt kuulustelut olivat koventuneet, ilmapiiri muuttunut. Kiire ei enää riittänyt, vaan stressi oli alkanut vain pahentaa asioita. Isabella joutui taistelemaan vaikuttaakseen edes jokseenkin hyväntuuliselta ulospäin, eikä jatkuva kiirehtiminen enää vienyt ajatuksia pois. Mieli ei suostunut turtumaan ja vartalo kävi pahasti ylikierroksilla. Pyöriessään kammottavan väsymyksen ja unettomuuden kieroissa syövereissä nainen pelkäsi, että saattoi olla ylikunnossa. Jo pidemmän aikaa Isabella oli täyttänyt päiviensä vähäisetkin hiljaiset hetket ylimääräisellä urheilulla. Nyt jokin edellisviikon kuulustelussa oli saanut ruskeaverikön pahasti tolaltaan, ja nukkumaanmenon hetkellä kaikki pulpahti pintaan.

”Tiesitkö, että myös äitisi on kuollut?”
”En.”
”Kysyit ensimmäisellä puhutuskerralla, että eikö kuollut ollutkaan äiti.”
”Mmm. Niinkö?”
”Kyllä. Kysyit: ’Isä? Ei äiti?’ Vai kiistätkö sanoneesi niin?”
”En... En kiistä. En muistanut.”
”Et muista luulleesi äitisi kuolleen?”
”En. Tai no, muistan että se tuntui todennäköisemmältä kuin isän kuolema.”
”Miksi?”
”Koska... no, äiti oli hankala.”
”Ai koska te ette tulleet toimeen?”
”Tavallaan niin.”
”Tavallaan? Tulitte vai ette tulleet toimeen?”
”Emme.”
”Pöytäkirjan mukaan olit myös sanonut, ettet tarvitse suruaikaa.”
”Niin...”


Ahdistus iski sitkeiden muistojen läpi. Isabella ei ollut koskaan pitänyt äidistään ja viha oli molemminpuolista. Alkuun oli tuntunut järkevältä olla rehellinen, kertoa poliiseille miten asiat olivat. Mutta nyt ne olivat alkaneet painostaa häntä siitä. Vääntäneet sanomisia, ajaneet nurkkaan.

Kammottava kylmyys puristi rintaa. Uni ei tullut, aivot eivät sammuneet. Kuulustelu pyöri päässä väkisin, vaikka nainen pyrki ajattelemaan muuta. Levottomana Isabella nousi ja ryhtyi punnertamaan makuuhuoneensa pehmeällä matolla. Jo muutaman kierroksen jälkeen naisen oli pakko luovuttaa. Ajatukset eivät lakanneet, sillä lihakset tekivät työn automaattisesti ja aivan liian helposti. Piti keksiä jotain muuta. Hetken aikaa siro nainen mietti alkoholia. Sitä oli talossa vaikka kuinka. Jotenkin se ei vaan tuntunut omalta ratkaisulta. Muisti ei menisi, ja pahimmillaan Isabella vain velloisi yhä syvemmissä vesissä humalan mustentamin ajatuksin.

Ja sitten se tuli, toinen ajatus. Epäreilu ajatus. Epätoivoisesti ja itsensä kanssa kamppaillen Isabella etsi puhelimensa. Hän tarvitsi omaa huumettaan.

Puhelin soitti pitkään. Hyvin pitkältä tuntuneen ajan jälkeen unelias ääni vastasi haukotellen.
”Do you have any idea how late it is?”
“I need you”, Isabella henkäisi. Naurahdus linjan toisessa päässä viesti, että Thomas ei aivan ymmärtänyt tarpeen luonnetta, Isabellan tavallisesta poikkeavaa epätoivoa.
”Darling, I’m flattered but trying to sleep here. I’ll do you tomorrow twice”, mies nauroi ja löi luurin korvaan.

Itkuaan vain vaivoin hilliten nainen valitsi toisen numeron.
Mikke ei ikinä vastannut.

Aiempaakin levottomampana Isabella lähti vaeltamaan ympäri asuntoa. Perijätär näki mielessään, miten komea Thomas käpertyi peittoonsa ja nukkui hymyillen, hyvillään saamastaan huomiosta. Oli ollut epäreilua edes soittaa, sillä avautumista ei olisi voinut estää. Tuntui, että oli vain pienenpienen halkeaman päässä, ettei nainen romahtanut kokonaan palasiksi. Ehkä olikin vain parempi pitää etäisyyttä komeaan nuorukaiseen. Mikke taas saattoi hyvinkin olla palannut yhteen entisen tyttöystävänsä kanssa, niin vähän tästä oli viime aikoina kuulunut.

Isabella kävi alakerrassa katsomassa nukkuvaa Viiviä. Tytön katseleminen toi uusia haikeita ajatuksia mieleen. Lisää muistoja, lisää ahdistusta. Haluttomana ja jo valmiiksi kiukkuisena Isabella tarttui viimeiseen keksimäänsä keinoon, ja soitti työkaverilleen Ollille. Olli oli uninen ja univelkainen, mutta niin tossu, että saapui kartanolle pikimmiten. Innokkaana kuin koiranpentu.

Vastahakoisesti ja kuin sumussa eläen Isabella kutsui vanhemman kollegansa sisään ja saattoi tämän makuuhuoneeseensa. Olli oli innokas ja yritti tosissaan. Oli hellä ja tunteeton, molempia vuoronperään, Isabellaa parhaan kykynsä mukaan tulkiten.

Silti nainen ei saanut aktista mitään irti. Se oli yhtä huono tapa turruttaa mielensä kuin pakotettu liikunta, sillä Olli ei sytyttänyt häntä. Intohimo puuttui ja ajatukset jatkoivat vellomistaan – vartalo ja mieli eivät olleet yhtä.
”Ei. En pysty tähän. Sun täytyy nyt lähteä. Heti”, Isabella ilmoitti epäkohteliaana ja itkuisena.
Olli katsoi tuttua naista pettyneenä, muttei sanonut mitään. Keräili vain vaatteensa tyynesti ja pukeutui tehokkaasti.

”Anteeksi. Luulin, että tämä auttaisi”, Isabella nieleskeli ovensuussa. ”En tee tätä enää koskaan. Anteeksi. Anteeksi.”
”Meistä ei tule ikinä mitään. Ymmärrän sen kyllä”, Olli vastasi surumielisesti. Hyvävartaloinen, harmaantunut mies tuli epäröiden halaamaan yksipuolisen rakkautensa kohdetta ja ymmärsi kaiken olevan nyt tässä. Mikään käytöksessä ei ollut Isabellan kaltaista.

Isabella ei vastustellut halausta, vaan oli yhtäkkiä todella pahoillaan miehen puolesta. Olli oli vaikeanoloinen, mutta sanoi lopulta mitä ajatteli.
”Kutsu mielummin se nuori britti tänne lohduttamaan. Tai... pyydä ammattiapua. Olet selkeästi ihan rikki. Enemmän kuin koskaan. Mä olen sulle väärä vaikka kuinka haluaisin olla oikea, mutta pidä jooko huoli itsestäsi”, mies sanoi hellästi.
Isabellan silmiin nousivat uudet kyyneleet.
Perijätär olisi halunnut kiittää, muttei osannut. Olli kuitenkin ymmärsi.

Oli jo aamuyö, kun Olli poistui pikaiselta vierailultaan taitavasti todelliset tunteensa peittäen. Vastentahtoisesti Isabella palasi yksinäiseen sänkyynsä ja yritti nukkua. Rikoskonstaapelin ääni vaan ei hellittänyt.

”Kerroit vihaavasi äitiäsi enemmän kuin mitään. Miten se näkyi?”

_________________
Isabella who? | Spin-off tarinat | Team-tammat <3
avatar
Isabella S.
Tallinomistaja

Ikä : 29
Viestien lukumäärä : 539

http://auburnestate.altervista.org/hevoset.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Sokan suvun tarinoita

Viesti kirjoittaja Isabella S. lähetetty 20.03.18 21:39


20.3.2018, Auburnin kartanolla ja mailla
Maantai edelleen, vaikka kalenteri sanoo tiistai

Isabella heräsi hätkähtäen, kädet alavatsan päällä. Katkonainen uni loppui painajaiseen, ja naisella oli kova nälkä. Vatsan tyhjyys muistutti aivan toisenlaisesta tyhjyydestä ja yöllä piinannut ahdistus palasi valtavalla ryminällä. Painajainen sekoittui myrkyn lailla lähipäivien piinaan, eikä se valitettavasti ollut pelkkää stressaantuneen mielen tuotosta. Muisto ei liittynyt mitenkään viimeaikojen tapahtumiin. Miksi sen piti palata kiusaamaan unessa?

Äärimmäisen väsyneenä Isabella nousi ja käveli päätään ravistellen kylpyhuoneeseen. Paljon kylmää vettä kasvoille, rutiininomaiset aamutoimet. Silti päivä alkoi yhtä kamalasti kuin edeltäjänsäkin. Nainen uskoi yhä siihen, että kaiken voisi nukkua paremmaksi. Harmi vain, että uni oli hylännyt hänet. Poliisin ääni oli palannut ja painajaisen tunnelma säilynyt.

”Kerroit tavanneesi Kirsin.”
”Kyllä.”
”Miksi vasta nyt? Mikset kertonut silloin, kun äitipuolesi otti sinuun yhteyttä?”
”Ei Kirsi ole varsinaisesti äitipuoleni.”
”Mikset kertonut silloin, kun Kirsi Vuorinen otti sinuun yhteyttä?”
”En tiedä.”
”Sinua pyydettiin ilmoittamaan, jos kuulet naisesta.”
”Niin.”
”Vai tiesitkö jotakin, mitä me emme tiedä?”
Mitä ihmettä?!
”Tiesitkö?”
”Niin kuin... mitä? En ymmärrä.”
”Että naista ei tarvitse pelätä. Että tekijä on joku toinen.”
”En tiennyt, mitä te oikein vihjailette?”
”Oliko sinulla yhtä huonot välit isääsi kuin äitiisi?”
”Ei ollut. Mitä tämä...”
”Onko äitisi tai isäsi joskus tehnyt jotain pahaa pikkusiskollesi?”
”Ei ole, mitä ihmettä?!”


Isabella painoi lapsellisesti kädet korvilleen. Ehkä pään sisällä kaikuvat äänet sitten lakkaisivat. Miksi hän edes muisti sanat niin tarkkaan? Tai sen, mitä poliiseilla oli ollut yllään? Äänessä olleen konstaapelin sininen ruutupaita oli alkanut rispaantua vasemman kainalon alta. Tekemisiään ajattelematta Isabella söi aamiaisen, pesi hampaansa, harjasi hiuksensa ja puki pelkkää mustaa päälleen.

Tallin kello näytti vasta vähän yli kuutta, mutta siitä välittämättä Isabella ryhtyi harjaamaan Ankkaa maanisesti. Tamma kummaksui tätä ennen aamiaista osoitettua huomiota, mutta ei pistänyt sen enempää pahakseen. Reilun puolituntisen jälkeen perijätär havahtui sukimasta samaa kohtaa ja siirtyi loungeen keittämään kahvia. Perijätär istui tyhjyyteen tuijottaen pehmeällä sohvalla, huppu päässään ja kahvikuppi tiiviisti molempien kämmenten välissä, kun Jonathan asteli sisään. Miehen katse oli hyvin hämmentynyt huomatessaan työnantajansa.

”... morning?”
Isabella tuijotti miestä hyvän aikaa lasittunein silmin huppunsa alta, ennen kuin ymmärsi vastata.
Oliko se sanonut jotain muutakin?
”Ai, huomenta. Lähden Ankalla maastoon aikaisin. Tai ehkä Vilalla. Kai molemmilla. Jätä ne sisään”, Isabella vastasi poissaolevana.
”You okay?” punapää kysyi kulmat rypyssä.
Isabella nosti kasvoilleen tarkkaan opetellun hymynsä, joka ei ollut piiruakaan liian leveä ollakseen silminnähden epäaito. ”Mmmhh.”

Perijätär jätti kahvikuppinsa niille sijoilleen, vaikka oli yleensä erittäin tarkka tavaroiden oikeasta paikasta. Tajuamatta ottaneensa askeleita Isabella oli jo loungen ovella, kun pysähtyi yllättäen.
”Tai ei. Mikään ei ole hyvin”, nainen puuskahti ja naurahti perään. Äännähdys muistutti enemmän hysteriaa kuin tavallista naurahdusta. Isabellasta tuntui, kuin jokin näkymätön epätoivon raja olisi juuri ylitetty.
”Mutta ei se mitään. Selviän tästäkin”, nainen ilmoitti ja katsoi Jonathania uhmakkaasti silmiin.

***

”Sisaresi on selkeästi tavanomaista järkyttyneempi.”
”Amanda vain on sellainen. Tavanomainen ei ole paras sana kuvaamaan häntä.”
”Ai koska hänelle on sattunut jotain? Kenties lapsena?”
”Ei ole sattunut mitään, usko jo. Amandaa on lellitty vaikka kuinka, ei sille ikinä mitään pahaa ole sattunut. MINUA kohdeltiin... eri tavalla.”
”Koetko katkeruutta? Oletko ajatellut satuttaa Amandaa?”
”En missään nimessä! Koko ajatus on järjetön. Amanda on siskoni. Ennemmin suojelisin häntä.”
”Ehkä hän ajattelee samoin.”
”Ai miten?”
”Suojelee sinua.”


Isabella havahtui Vilan pieneen sivuloikkaan. Nainen paransi heti istuntaansa ja rauhoitteli nuorta puoliveristään, samalla ympäristöä silmällä pitäen. Mitään erityistä ei näkynyt, mutta loppumatkasta Isabella oli paremmin hereillä. Vila ei enää rentoutunut kunnolla, vaan pyrki säntäämään hallitsemattomasti kohti taivaanrantaa. Tie oli kaiken lisäksi paikoitellen todella liukas, joten ratsastaminen kävi työstä. Ilahtuneena keskittymistä vaatineesta loppumatkasta Isabella palasi talliin, hoiti Vilan huolellisesti ja lähti sitten hakemaan Ankkaa tarhasta.

Jonathanin kysyvä ja osin huvittunut huudahdus tavoitti Isabellan tämän harppoessa kimon tarhalle riimunnaru kädessään.
”Mitä sä teet?”
”Mähän sanoin että aion ratsastaa... ööö, tota... ratsastaa... molemmat”, Isabella vastasi ja hämmentyi kesken lauseen. Hän oli jo ratsastanut Ankan. Ennen Vilaa.
”Ratsastuksen jälkeen täytyy, hmm, antaa herkkua. Ai mutta ohhoh, otinpa vahingossa riimunnarun kun piti hakea leipää!”
Perijätär kääntyi lennosta ympäri. Hiton Jonathan, niin kovin valppaana vakoilemassa.

Unohdus kuitenkin ehti sekoittaa pasmat uudelleen. Kuinka sumussa Isabella oikein toimi? Pienesti hätääntyen nainen laittoi Thomakselle viestin.
’Nyt on huomenna. Missä viivyt??’
Vastaus kilahti heti, klo 10.03.
’rauhotu naine. töiden jälkee oon sun ;)’

***

Kävi selväksi, että aamukymmenen ja ’töiden välinen’ aika oli yhtä kuin ikuisuus. Vivienne oli koulussa ja Isabella rauhaton, kun suloinen englantilaismies lopulta saapui lempiperijättärensä luo sotkuisissa työhaalareissaan.

”Vihdoinkin”, Isabella henkäisi silmät palaen. Suu kääntyi aavistuksen hulluun hymyyn.
Thomas vastasi mitään epäilemättä naisen epätoivoon ja intohimoon, antoi vastustelematta kuoria haalarin. Syvän huokauksen saattelemana Isabella heittäytyi ahnaasti nuorukaisen syliin. Tätä nimenomaista huumetta hän oli kaivannut, ja hetkellinen helpotus oli suuri.

Myöhemmin kaksikko istui saman peiton alla toisiinsa nojaten. Isabella suuteli ajatuksissaan Thomaksen olkapäätä ja kuljetteli sormia tämän iholla. Jotenkin maailma oli muuttunut seesteisemmäksi.

”Otetaan pian uusiksi. Mutta tarvitsen vettä, hitto sä nainen imet mehut musta”, Thomas nauroi silmäänsä iskien. Isabella oli peittänyt uupumuksensa hyvin, mutta miestä katsova hymy oli aitoudesta ja onnentunteesta huolimatta väsynyt. Mieleen pyrki ajatuksia Jonnasta, Juliasta, Ollista ja Verneristä. Ne siirtyivät kuitenkin yllättävän helposti sivuun. Hetkeen Thomasin kanssa oli lohduttavan helppo tarttua.
”English please”, Isabella mutisi ja kosketti pikaisesti huulillaan poistumista yrittävän Thomaksen käsivarren ihoa.
”As you wish, my queen.”
Äänteiden ihana sointu ja miehen hyväntuulinen nauru sai hymyn syvenemään.
“Tuu nopeasti takaisin”, Isabella huokaisi.

Thomas oli poissa vesilasilliseen vaadittavan ajan. Kun mies saapui pelkät bokserit jalassaan takaisin makuuhuoneeseen, Isabella oli kaatunut istuma-asennosta naamalleen uneen. Perijätär makasi epämääräisessä kasassa, osittain vuodevaatteiden päällä. Nauraen Thomas yritti ensin herättää, mutta huomasi hämmästyksekseen naisen olevan umpiunessa. Nuorukainen korjasi Isabellaa hellästi parempaan asentoon ja järkyttyi nähdessään, että äsken vielä nauravainen nainen oli nukahtanut kyyneliä silmissään.  

_________________
Isabella who? | Spin-off tarinat | Team-tammat <3
avatar
Isabella S.
Tallinomistaja

Ikä : 29
Viestien lukumäärä : 539

http://auburnestate.altervista.org/hevoset.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Kanada

Viesti kirjoittaja Isabella S. lähetetty 28.03.18 12:04


Perjantaina 23.3.2018
Kanadaan

Isabella Sokka johdatti tallilaisensa ensin Helsinkiin, sitten Kanadaan. Naiselle ei jäänyt matkustuksesta juuri mitään muuta mielikuvaa, kuin että tämä kävi kaikissa mahdollisissa väleissä tunnustelemassa Ankan jalkoja pienenkin turvotuksen varalta. Matkan aikataulu oli tarkkaan suunniteltu, ja sen ansiosta Isabella saattoi olla hyvinkin poissaoleva. Asiat rullasivat itsestään ja pilkulleen suunniteltua aikataulutusta oli helppo noudattaa aivottomasti.

Vasta viimeisellä lentopätkällä nainen uskalsi hengähtää. Hän oli pelännyt loppuun asti, että poliisit tulisivat hakemaan hänet jostakin mitättömästä syystä kuulusteluun, tai että ne olisivat asettaneet hänet matkustuskieltoon. Kukaan ei kuitenkaan ollut kiinnostunut kallalaisen perijättären hevosretkestä Kanadaan.

Isabella yritti olla tavallisella tavalla sosiaalinen ja kohtelias, mikä johti rupatteluun Innan ja Julian kanssa. Julia loi useampaankin kertaan naiseen pitkiä katseita, jotka eivät aina jääneet Isabellalta huomaamatta. Isabella tuijotti aina huomatessaan takaisin, tuskin havaittavasti hymyillen. Juliasta oli tullut oudon baarikohtauksen jälkeen tuttu ja läheinen. Jollakin tapaa.

***

Piinaava matkustusrupeama oli hetkellisesti ohitse. Isabella puunasi ja syynäsi Ankkaa minkä ehti, ja oli talutellut tätä itse jo välilaskun aikana. Jossakin vaiheessa, talutellessaan rakasta kimoaan määränpäässä, Nicholas Batemanin hulppean tallin pihamaalla, Verneri Kaajapuro ilmaantui naljailemaan.
”Isbe, rauhoitu. Sulla on hevosenhoitaja tota varten”, mies tuhahti. Silmissä oli tuttua ja samalla tulkitsematonta pilkettä.
Isabella mulkaisi miestä harmistuneena. Toden totta, hän oli vimmassaan huolehtinut Ankasta pääosin itse. Gabriella oleskeli pihamaalla ja vaikutti toimettomalta. Hetken itseään keräillen Isabella talutti tammansa Gabriellan viereen ja kohotti kasvoilleen harkitun hymyn.

”Viitsisitkö kävellä Ankan kanssa vielä ainakin vartin? Voisin putata sut sen selkään ilman satulaa. En usko että se tekee mitään tyhmää”, perijätär sanoi hymyillen. Kaikkien muiden ratsuja taluttivat hoitajat ja Isabella tunsi pienen pistoksen omassatunnossaan. Nainen muisti hyvin etäisesti, miten tärkeää oli ollut saada hoitaa mummin kilpatammaa.

Autettuaan ilahtuneen Gabriellan puoliverisensä selkään Isabella jäi haaveillen pihamaalle. Nicholasta ei ollut vielä näkynyt, onneksi. Kartanon perijätär odotti kohtaamista ristiriitaisin tuntein. Vernerin loittoneva selkä ja Ankan selässä rennosti keikkuva tummaverikkö sai naisen yhä syvempiin mietteisiin. Gabriella muistutti ulkonäöltään hyvin paljon häntä itseään. Ja juorujen mukaan Vernerin ja Gabriellan välillä oli jotakin.

***

Sunnuntaina 25.3.2018
Ilta Vancouverissa

Kilpailut menivät miten menivät. Helpommassa luokassa, 80 cm maastoesteillä Isabella ja Ankka saivat ruusukkeen tulemalla kolmansiksi. Sijoitus oli ok, mutta kaukana perijättären tavoitteista. Luokkakorkeuden piti olla naurettavan helppo ja sitä se olikin. Aika vain ei ollut riittävän hyvä, sillä ensimmäisessä luokassa Isabella oli jonkin verran säästellyt tammaansa. Toisessa luokassa tunnelma oli erilainen. Siinä starttasivat kaikki muutkin auburnilaiset – ja ennen kaikkea Verneri.

Kilpailuhenki oli äärettömän korkealla, ainakin Isabellan puolelta. Vernerin musta ori oli kuin vastakohta Isabellan kimolle tammalle, eikä nainen mahtanut olla ajattelematta, miten kauniin varsan niistä kahdesta saisi. Ajatus muuttui kuitenkin häiritseväksi ja verryttely sen seurauksena hätäiseksi. Koko suoritus oli liian kiireinen ja maastossa tehdyt valinnat hyppypaikkojen ja teiden suhteen useimmiten vääriä.

Kilpailuasetelma meni liikaa ihon alle ja Verneri suoriutui paineen alla paremmin. Mies voitti koko luokan ja Isabella oli kasvatuksensa mukaisesti pakotettu onnittelemaan tätä. Tuttu veteraani oli jo antamassa palautetta tulevaa varten, mutta sulki nopeasti suunsa. Nyt ei oltu enää yhdessä kilpailumatkalla, ei sillä tavalla, ja kumpikin ymmärsi sen. Myös Julia ja Valerie sijoittuivat Isabellaa paremmin, mikä ei kumma kyllä vaivannut perijätärtä lainkaan. Ratsukko oli sentään hänen valmennettavansa ja naisesta itsestään tulossa jonkinlainen ystävä.
”Onnea. Hieno suoritus”, Isabella hymyili Julialle, joka otti onnittelun hämillisenä vastaan.

Loppupäivä oli tyhjä. Matkustuksen, hevosenhoidon ja pakollisen ruokailun suoritettuaan Isabella ei enää keksinyt tekemistä. Oikeastaan häntä kadutti, että oli pyytänyt Gabriellaa mukaan. Ilman ahkeraa hoitajaa matka olisi ollut kiireisempi ja sopivasti raskaampi. Levottomat mietteet katkesivat kevyeen koputukseen.

Perijätär avasi hotellihuoneensa oven ja hämmästyi iloisesti huomatessaan Jannan. Tyttö ei sentään kantanut kaunaa hänen ja Vernerin erosta, vaan käyttäytyi ihanan aikuismaisesti.
”Ai hei ihana! Tule peremmälle.”
Jannan kanssa hän ei ollutkaan puhunut pitkään aikaan.

Tyttö astui sisään hymyillen ja halasi entistä ’isosiskoaan’ pikaisesti. Tarkkasilmäisenä Isabella ymmärsi hymyn pinnalliseksi. Oliko Jannalla huolia? Ensimmäinen poikaystävä tai joku ihastus kenties? Toivottavasti ei, sillä Isabella ei taatusti osaisi antaa tunneneuvoja. Käytännönläheisempiä vinkkejä kyllä...
”Tiedätkö sä siitä Innasta?” tyttö pamautti yhtäkkiä.
”Siis hmm tietenkin, se käy meillä Auburnissa. Miten niin?”
”Ei kun ajattelin vaan. Se lirkutteli kauheasti puhelimessa, niin ajattelin olisiko sillä poikaystävä”, Janna hymyili. Ääni oli oudon epäaito ja selitys kiireinen. Kulmiaan kurtistellen Isabella yritti miettiä kysymyksen tarkoitusta, mutta vastasi sitten vain olkiaan kohautellen.
”Lirkuttelu kuulostaa kyllä vähän oudolta, mutta on sillä mies. Juuso, vieläpä tosi komea”, Isabella vastasi hymyillen, mutta katui heti loppua. Ilme valahti noloksi.
”Jaa”, tyttö vastasi mulkaisten. Mistä nyt tuuli? ”Se ei mua kyllä kiinnostanut. Mutta kiitti! Nähdään huomenna.”
”Mitä sä sillä tiedolla–” Isabella aloitti, mutta Janna oli jo livahtanut hotellin käytävään.


_________________
Isabella who? | Spin-off tarinat | Team-tammat <3
avatar
Isabella S.
Tallinomistaja

Ikä : 29
Viestien lukumäärä : 539

http://auburnestate.altervista.org/hevoset.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Kanada

Viesti kirjoittaja Isabella S. lähetetty 29.03.18 16:33


Maanantaina 26.3.
Väsyneen mielen viiltävää analyysiä

”That went rather well”, mr. Bateman kommentoi poikamaisesti hymyillen. Isabella hymyili väsyneenä takaisin ja pysäytti Ankan löysätäkseen satulavyötä loppukäyntien ajaksi.
”It’s been a while, we should catch up. Maybe straight away if you haven’t got any plans…?” mies jatkoi ja loi vihjaavia katseita Isabellan hevosenhoitajaan. Pienikokoinen perijätär havahtui ja pahoittelevasti hymyillen ratsasti tammansa Gabriellan luo.

”Kävele sen kanssa reilusti, mene vaikka maastoon jonkun kanssa. Jalkoihin voisi laittaa varuiksi linimenttiä ja pyyhi se kostealla sienellä, kokonaan ei varmaan tarvitse pestä”, Isabella ohjeisti.
”Joo joo ja joo. Kyllä mie jo tiedän”, Gabi naurahti ja tamman ratsastaja vaihtui vikkelästi. Ankka pärski hieman ja oli läheltä katsottuna hikinen.
”Sori”, perijätär naurahti ja nosti käsiään ilmaan. ”Taidan olla vähän liian hysteerinen. Hoida se talliin niin kuin parhaaksi näet.”

Nicholas Bateman oli kuunnellut ja katsellut hevosenluovutusta kulmat kohollaan.
”This mare is your favorite, isn’t she?” Nicholas kysyi silmät tuikkien.
Isabella vain mutisi epämääräisesti. Häpeili hieman, ettei käyttäytynyt ammattikilparatsastajan tavoin. Se olisi ollut helpompaa, jos ratsastettavia olisi ollut monta ja mielessä myllertänyt vähemmän.
”You haven’t changed a bit. So cold and yet so caring.”
Se oli pelkkä toteamus, vaikka eipä Isabellalla ollut aikomustakaan vastata.

Kolmissakymmenissä oleva Bateman levitti kätensä Isabellan olkapäille ja lähti johdattamaan naista hellästi talliin päin. Ruskeahiuksisen miehen kosketus yhdessä tuikkivan olemuksen kanssa sai perijättären rentoutumaan. Hän joisi mielellään kupillisen kahvia tai lasillisen viiniä miehen kanssa, vaihtaisi samalla kuulumiset ja juoruilisi yhteisistä tutuista.

Kävely toisen saattamana oli hidasta ja hankalaa, ja Isabella hätkähti nostaessaan katseensa jaloistaan. Verneri. Yhtäkkiä Nicholaksen kädet tuntuivat paljon painavammilta naisen olalla. Koko tilanne oli muuttunut hetkessä intiimimmäksi. Mitä Verneri ajatteli, miksi sen kasvoilta oli aina niin hankala lukea mitään? Isabellaa ahdisti, sillä vaikka hänellä ei ollut koskaan ollut mitään Nicholasin kanssa, he olivat asuneet samalla ratsutilalla useamman vuoden ajan ja työskennelleet tiiviisti yhdessä, kun hän oli ollut kaukosuhteessa Vernerin kanssa. Mitä jos Verneri saisi tästä tilanteesta väärän kuvan, luulisi hänen pettäneen silloin aikanaan?

Verneri oli nyt ihan lähellä, nyökkäsi tervehdykseksi.
”Hey, man”, Nicholas tervehti iloisesti ja irrotti otteensa Isabellasta. Verneri mutisi takaisin ja miehet paiskasivat kättä kuin eivät olisi pitkiin aikoihin nähneet, vaikka Vernerikin oli ollut valmennuksessa.

Isabella tarkkaili piinaavassa mielentilassa näitä kahta urheilullista, suunnilleen yhtä tummahiuksista miestä. Nicholas oli muutaman vuoden vanhempi, ruskeasilmäinen ja aavistuksen hoikempi, mutta olemuksissa oli paljon samaa. Luonteiltaan miehet erosivat kuin yö ja päivä. Isabella ahdistui, kun huomasi vertailleensa miehiä ajatuksissaan, mutta pian hermostus väistyi kiukun tieltä. Syke nousi ja suupielet mutristuivat. Kyllä, hän näki aivan oikein. Verneri oli täydellisen välinpitämätön. Siis eikö sitä kiinnostanut lainkaan Isabellan ja Nicholaksen lempeät välit?

Harmistuneena Isabella suipisti suunsa ja lähti harppomaan edeltä talliin. Hän ei osannut päättää, kumpi oli pahempi vaihtoehto. Se, että Verneri kuvitteli jotain väärää, vai se, ettei tämä vaivautunut kuvittelemaan lainkaan? Nicholas juoksi perijättären pian kiinni ja palautti kätensä tämän olalle, mutta tällä kertaa kainaloon kaapattu nainen jatkoi kulkuaan jäykkänä kuin viulunkieli.


_________________
Isabella who? | Spin-off tarinat | Team-tammat <3
avatar
Isabella S.
Tallinomistaja

Ikä : 29
Viestien lukumäärä : 539

http://auburnestate.altervista.org/hevoset.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Sokan suvun tarinoita

Viesti kirjoittaja Isabella S. lähetetty 14.06.18 23:10


Huolia ja pelkkää seksiä joka oli muutakin
🔞
Tiistai 12.6.2018

Omituisen yhteisen saunatuokion päätteeksi pelkkään pyyhkeeseen kietoutunut ja hikinen Jonny oli halannut mua ja puhunut hirveän kauniisti. Oli tavallaan lohduttavaa kuulla, että sen mielestä olin oikeasti vaikuttanut Thomakseen. Kukapa ei halunnut olla rakastettava? Toisaalta se oli myös ihan äärettömän epäreilua. Jos Jonathan ei liioitellut, niin olin opettanut nuoren miehen rakastamaan ja arvostamaan parisuhdetta. Thomas aikuistui, ja samalla olin itse menettänyt kaiken sen, mitä olin väliltämme saanut.

Yritin mennä nukkumaan, mutta ajatukset velloivat päässäni yhtä uhkaavina kuin valtamerillä vaeltavat muovilautat. Musta tuntui, että kaikki olivat ymmärtäneet mut väärin. Ei Thomas ollut pelkkä seksiseikkailu, vaikka halusinkin siltä pelkkää seksiä. Se johtui siitä, että Thomasin kanssa seksi ei ollut pelkkää seksiä. Siinä oli ollut oikeaa tunnetta, mikä teki siitä erityisen hyvää ja ainutlaatuista.

Olin saanut kaiken haluamani: tunteen, turvan, fyysisyyden, leikkisyyden ja jopa ajoittaisen romantiikan, ja silti se oli näyttänyt ulospäin juuri siltä kuin olin halunnutkin. Thomasista oli huomaamatta tullut oma turvasatamani, mutten ollut jakanut sitä tietoa kenenkään kanssa. Vaikka olihan sen joku saattanut aistia, Thomas ainakin, edes hetkittäin. Silti olin välinpitämättömällä asenteellani saanut jopa Thomasin epäilemään sitä, mitä se jossain sisimmässään tiesi munkin tuntevan sitä kohtaan.

Syksyllä kaikki alkoi mennä huonosti. Ensin isä kuoli, sitten myöhemmin äiti. Lehdistö osoitti kiinnostuksensa meidän perheeseen tuhatkertaisesti verrattuna siihen, millaisen myllytyksen olimme jo Auburnin paluun aikoihin saaneet. Kun surmat tapahtuivat, aluksi Thomas oli siinä. Mikkekin oli ollut, mutta sitten siitä ei ollut enää kuulunut. Kun Mikke oli poissa ja Olli tylsistytti, ajauduin entistä enemmän Thomasin kainaloon. Siellä sain nukuttua yöni.

Sitten Thomas alkoi haluta enemmän, juuri silloin kun mä pystyin antamaan sille vähemmän. Murhatutkinnoiksi muuttuneet kuolemantapaukset, ylityöt yliopistolla ja toinen työ Auburnissa alkoivat nakertaa mua tosissaan. Näin Thomasia yhä harvemmin, vaikka olisin tarvinnut sitä useammin. Kaikki meni niin monella tasolla ristiin, etten saanut syy-seuraussuhteista itsekään selvää. Nyt Thomas oli löytänyt toisen, eikä mulla ollut enää turvaa.

Nousin istumaan viileässä vuoteessa ja vilkaisin puhelimen kelloa. Vielä ei ollut liian myöhäistä soittaa. Cecilia vastasi niin nopeasti, että tällä oli varmasti ollut puhelin kädessään. Ystävän tilannetaju oli pettämätön, sillä kuullessaan epäröinnin äänessäni tämä ehdotti itse tapaamista kartanolla.

”Perjantaina siellä? Ja hei, Viiviltä terkkuja! Ciaaaooo Isbeeee!!”
Viivi kiljui jonkin sortin intiaanihuutoa puhelun taustalla ja jouduin siirtämään puhelimen pöyristyneenä kauemmas korvastani. Se piristi silti. Ehkä tästä vielä selvittäisiin ilman yhtäkään miestä.

*****
Perjantai 15.6.2018

”No, anna tulla. Mitä on sattunut?”
Cecilia pyyhkäisi blondit hiuksensa korvan taa ja otti tarkkaavaisen asennon sohvallani.
”Kaikkea. Ja ei mitään”, parahdin. Käperryin vastapäiseen nojatuoliin ja oikaisin hermostuneesti vaaleaa neulettani.
”Aloita nyt jostakin. Sähän olet ihan raunio!”
”No... pari päivää sitten törmäsin tallissa Thomasiin. Pitkästä aikaa”, aloitin.
”Iiiih! Ai puutarhuriin!” Cecilia innostui.
”Joo, Thomasiin”, korjasin ja mulkaisin ystävääni.
”No mitä John?” tämä jatkoi sinnikkäästi, ja annoin olla. Ceen mielestä me oltiin Täydellisten naisten Gabrielle ja John.
”Ilmeisesti... se on päässyt eteenpäin. Se on ihastunut toiseen ja lopettanut mun perään haikailun.”
”No mutta sehän on... varmaan aika tervettä”, Cee totesi järkevästi.
”Niin. Niinhän se on.”
”Ja ihan perseestä!!”
”No sanos muuta...”
”Mun ei olisi ikinä pitänyt keksiä tota vertausta, Johnkin lähti sarjasta vaikka se oli ihana”, Cee pohti murtuneena. Ihan kuin se olisi menettänyt tässä enemmän kuin mä.

Istuttiin hetki hiljaa ja juotiin vähän kahvia. Cee selkeästi sulatteli kuulemaansa.
”Mutta siinä ei ollut kaikki, eihän? Mä tiedän että sä olit valmistautunut tähän hetkeen henkisesti jo vaikka kuinka kauan.”
”Niin olinkin, vaan ei se ollut sen helpompaa. Mun piti jopa nähdä se uusi tyttö, ja tietenkin se on tuttu heppatyttö, joka aloitti meillä just Auburnissa. Onneksi se on kouluratsastaja, olisi ärsyttävää hioa siitä parempaa ratsastajaa kun se vei juuri mun ratsun”, mäkätin.
Cecilia tirskahti.
”Mutta eihän se ollut sun ratsu, ihan itse annoit sen laiduntaa vapaana.”
”Mä tiedän. No, nyt se on ainakin ohi”, huokaisin. ”Mutta Johnin – siis Tommyn läsnäolo auttoi mua ihan oikeasti tämän tutkintapaskan kanssa. Joudun taas kuulusteluun, ja Cee mä luulen että mua tarkkaillaan.”
”Ai miten niin, kuka sua muka tarkkailisi? Kallan Sanomien ikivanhat toimittajanhaaskat vai?”
”Ei, vaan poliisi”, totesin vakavana.
Olin pistänyt merkille muutaman eri miehen tulevan usein vastaan ihan eri paikoissa. Jos ne olivat poliiseja, ne eivät todellakaan olleet ottaneet vakoilussaan huomioon sitä faktaa, että skannasin miehiä tottumuksesta. Vähänkään järkevännäköiset jäivät mieleen.

Cecilian kulmat olivat mietteliäässä kurtussa.
”Oletko sä valehdellut niille jostakin?”
”En, mutta mä... oon jättänyt osan kertomatta. Äidin ja mun tulehtuneet välit ei ole mikään salaisuus ja sen kerroinkin heti, mutta siitä Englannin jutusta mä en ole kertonut”, paljastin.
Kylmänhiki nousi iholle ja hengittäminen alkoi ahdistaa.

Cecilia oli ainoa läheiseni, joka tiesi koko asiasta. Siitä helvetin tapauksesta, joka pilasi mun ja Vernerin suhteen, ja mikä saatettaisiin katsoa mulle motiiviksi isän murhaan.
”No... eihän ne välttämättä saa tietää siitä. Tai siis, kyseleekö ne kymmenen vuoden takaisia juttuja Englannista asti?”
”Isä saattoi tehdä silloin rikosilmoituksen”, nielaisin.
Cecilian silmissä vilahti kauhu.

”Kai sä sentään uskot mun syyttömyyteen?” kysyin peläten.
”Totta kai, ja ei kai kukaan ole sua edes syyttämässä. Nehän vaan tutkii.”
”No kun sehän se tässä on... Mä kuulin tutun kautta, luotettavasta lähteestä syyttäjänvirastosta, että kenties jo huomisessa kuulustelussa poliisit aikovat kohdella mua epäiltynä. Sitten se on virallista! Ja mieti nyt vaikka Aueria tai Bodomin murhia... Sillä ei ole mitään väliä, tuomitaanko mua koskaan. Jos mua ylipäätään syytetään kaksoismurhasta! niin mun ura ja sosiaalinen elämä on ohi. Ja vaikka ne ei tekisi musta epäiltyä vielä, niin murhatutkinta voi kestää vuosia. Vuosia! Ja mun pitäisi elää tän jännityksen kanssa”, parahdin, enkä pysynyt enää kasassa.

Piilotin kasvot käsiin ja purskahdin holtittomaan itkuun. Cee tuli luokseni ja ryhtyi hyssyttelemään ja silittelemään mua rauhoittavasti. Sitten mä kuulin senkin alkavan nyyhkyttää.
Nojailimme toisiimme hyvän aikaa, kun Cecilia yritti rykiä ääntään taas kuuluviin.
”Sun täytyy vaan selittää kaikki, paskamaiset jututkin. Kaikki kääntyy vielä parhain päin.”  
Kuulin ystäväni äänestä, ettei se uskonut siihen itsekään.


_________________
Isabella who? | Spin-off tarinat | Team-tammat <3
avatar
Isabella S.
Tallinomistaja

Ikä : 29
Viestien lukumäärä : 539

http://auburnestate.altervista.org/hevoset.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Sokan suvun tarinoita

Viesti kirjoittaja Sponsored content


Sponsored content


Takaisin alkuun Siirry alas

Takaisin alkuun


 
Oikeudet tällä foorumilla:
Voit vastata viesteihin tässä foorumissa