Sokan suvun tarinoita

Lähetä uusi viesti   Vastaa viestiin

Siirry alas

Sokan suvun tarinoita Empty Sokan suvun tarinoita

Viesti kirjoittaja Isabella S. lähetetty 08.11.17 12:37


Tarinoita Sokan suvusta

Perijättärien isovanhemmat, isän puolelta
Oiva Sokka, s 1927 (kuollut 2006, 78-vuotiaana)
Hertta Sokka, s 1935 (kuollut 2006, 71-vuotiaana)

Vanhemmat
Timo Sokka, Oivan ja Hertan ainoa poika, s 1963 (kuollut 2017, 54-vuotiaana)
Heidi Sare, Anna Sareen täti, s 1969 (kuollut 2017, 48-vuotiaana)

Lapset
Isabella Sokka, s 1989 & Amanda Sokka, s 1992

Sokan suvun tarinoita Historia

Auburnin Kartano, alunperin Kastanjan Kartano, on varakkaan Sokan suvun vuonna 1885 rakentama koti ja maatila. Uusrenesanssityylinen päärakennus on säilynyt jatkuvan huolenpidon ja entisöinnin ansiosta alkuperäisessä loistossaan. Sisarukset Amanda ja Isabella ovat syntyneet Kastanjan kartanoon. Tyttöjen isovanhemmat omistivat kartanon, jonka hevostalleilla isoisä Oiva (s.1927, k.2006) ja isä Timo (s.1963) pyörittivät ravihevosbisnestä. Tyttöjen äiti Heidi Sare (s.1969) yhdessä esteratsastuksesta innostuneen isoäidin, Hertan (s.1935, k.2006) kanssa piti kuitenkin huolen, että nämä oppivat ratsastamaan pienestä pitäen. Isovanhemmat ostivatkin ainoille lapsenlapsilleen aina ikään ja taitotasoon täydellisesti soveltuvat hevoset. Auburnin tämän hetkisistä ratsuista Fellu ja Eela ovat isovanhempien viimeiset ostokset kullannupuilleen.

Amanda ja Isabella ovat siis saaneet jo syntymässään jokaisen hevosihmisen unelman. Nuoruus ei kuitenkaan sujunut täydellisen onnellisesti. Vanhemmat riitelivät jatkuvasti ja äiti katosikin perheen elämästä ensimmäisen kerran tyttöjen ollessa noin 10-vuotiaita - lopullisesti, kun nämä olivat 16- ja 13-vuotiaita. Syytä isän ja äidin välirikkoon ei tytöille selitetty, eikä äiti pitänyt tyttäriinsä enää mitään yhteyttä. Isoäiti koetti kasvattaa naisista järkeviä isän ollessa poissaoleva ja kylmä. Mutta sitten isoäiti kuoli, vain pari viikkoa sen jälkeen, kun isoisä menehtyi usean arvokkaan ravihevosen kera tuhoisassa tallipalossa. Palo oli hyvin todennäköisesti tahallinen, mutta syyllisiä ei löydetty.

Tyttöjen isä Timo lopetti rytäkässä hevoshommat täysin, sillä olihan hän menettänyt parhaat juoksijansa. Kun molemmat isovanhemmat olivat nyt menehtyneet, kukaan ei ollut sovittelemassa äkkipikaisen isän ja nuorien tyttärien välejä. Isä ja lapset näkivätkin toisensa viimeisen kerran isoäidin hautajaisissa. Tytöt lähtivät ulkomaille, isä Helsinkiin. Tila oli palanut, pilalla, rikospaikka ja riitaisan perinnön kohde. Kastanjan kartano säilyi asuttamattomana aina kevääseen 2017 asti, jolloin oikeudesta saatiin perintöasioihin päätös. Isä peri rahaa ja osakkeita, tytöt yhdessä kartanon kaikkine maineen. – Lue jatkoa Auburnin uudelleenperustamisesta


Viimeinen muokkaaja, Isabella S. pvm 20.08.18 12:56, muokattu 3 kertaa

_________________
Isabella who? | Spin-off tarinat | Team-tammat <3
Isabella S.
Isabella S.
Tallinomistaja

Ikä : 30
Viestien lukumäärä : 815

http://auburnestate.altervista.org/hevoset.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Sokan suvun tarinoita Empty 1988

Viesti kirjoittaja Isabella S. lähetetty 19.11.17 20:43


Kastanjan Kartanolla, sunnuntai-iltana joulukuussa 1988

Hertta Sokka avasi toisen kartanon raskaista mahonkiovista ja astui sisälle eteishalliin hytisten. Väsymys pahensi kylmyyden tunnetta ja kilpailuviikonloppu oli ollut todella raskas. Onneksi sijoja oli sentään sadellut – jokainen naisen hevosista hyppäsi itselleen ruusukkeen. Hertta laahusti kartanon kellaritiloissa sijaitsevaan tilavaan kodinhoitohuoneeseen, mätkäytti ratsastusvaatekassinsa laattalattialle ja nosti katseensa.

Nainen hätkähti – hänen miehensä seisoi pesukoneen edessä, tahraista teepaitaa pidellen. Oiva Sokka pelästyi itsekin vaimoaan ja kurkottautui nopeasti nappaamaan maassa lojuvan pyykkikasan. Mies sulloi vaatteet koneeseen ja katsahti vaimoaan varovasti hymyillen.
”Sait pelästytettyä. Miten kilpailuissa meni?” Oiva kysyi hätäisesti.
Hertta laahusti väsyneenä halaamaan miestään ja yllättyi, kun tämän sydän hakkasi kovaa. Miehen käytöksessä oli jotain todella outoa. Hertta kurtisti kulmiaan ja oli aikeissa tentata Oivaa, kun yläkerrasta kuului kiireisiä askelia, jotka pysähtyivät kellarin portaiden yläpäähän.

”Tulkaa nopeasti! Dimmalla on ähky ja Pecs vain makaa karsinassaan oudosti!” huutaja oli Maire, pariskunnan luotettava tallityöntekijä.
Hertta ja Oiva hätkähtivät. Oiva tunsi syyllistä helpotusta keskeytyksestä, sillä hän tiesi, että olisi sortunut kertomaan vaimolleen kaiken, jos tällä olisi ollut aikaa kysyä. Hertta kiirehti miehensä rinnalla tilan ravihevosten avuksi ja unohti huolehtiessaan koko kummallisen kohtaamisen kodinhoitohuoneessa. Nainen ei ikinä muistanut palata asiaan, vaikka tuona sunnuntaina outo epäilys vaivasi häntä hetken.

***

Huhtikuu 2006

Vaikkei Hertta Sokka koskaan muistanut pientä epäilystään, niin noin seitsemäntoista vuotta myöhemmin hän sai tietää tapauksesta, joka selitti miksi Oiva käyttäytyi kummallisesti tuona sunnuntai-iltana. Hertta kuuli totuuden omana kuolinpäivänään. Lääkärin mukaan 71-vuotias Hertta kuoli sydämenpysähdykseen, jonka saattoi aiheuttaa järkytys. Olihan hänen aviomiehensä kuollut tallipalossa vain viikkoa aikaisemmin.


Viimeinen muokkaaja, Isabella S. pvm 20.08.18 15:42, muokattu 1 kertaa

_________________
Isabella who? | Spin-off tarinat | Team-tammat <3
Isabella S.
Isabella S.
Tallinomistaja

Ikä : 30
Viestien lukumäärä : 815

http://auburnestate.altervista.org/hevoset.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Sokan suvun tarinoita Empty Masquerade

Viesti kirjoittaja Isabella S. lähetetty 27.11.17 20:09



Lauantaina 4.11.2018
Kalla Cup: Masquerade

Lue kilpailupäivän tarina alusta asti



Isabella Sokka:

Kilpailupäivä ei lähtenyt käyntiin mitenkään erityisen lupaavasti. Olin vasta matkalla talliin, kun Jemiina tuli minua vastaan ja kertoi hevosvarkaista syyttelevästä naisesta. Juttelin vähäsanaisesti Jemiinan kanssa, mutta tiesin jo varmasti kuka oli kyseessä. Olin epäillyt jo pidempään. Kun Lotta sitten tuli meitä vastaan pihassa, tein nopean päätöksen ja käskin tätä soittamaan varuiksi hätäkeskukseen. Viimeksi kun kuulin jotain äidistä, tämä ei ollut aivan järjissään. Jemiinan selostuksen perusteella akka oli hyvinkin pihalla tästä maailmasta.

Saavuimme talliin ja siellähän se mesosi. Äiti. Typerys syytteli Jonnya ja Ellietä, kun menin lähemmäs viedäkseni naisen pois. Blondi verisukulaiseni kuitenkin tarttui minua hiuksista ja sylkäisi kasvoilleni, ennen kuin ehdin tehdä tai sanoa mitään. Silmät pyörivät ja leimusivat kuin hullulla ja tämä mutisi jotain sekavia. Sitten, aivan yhtäkkiä, näin katseesta että äiti oli tunnistanut minut. Tutut haukansilmät iskivät jäisen katseensa minuun, samalla kylmällä intensiteetillä millä äiti oli tarkkaillut minua koko lapsuuteni ja nuoruuteni ajan. Kylmä ja laskelmoiva hymy kohosi kasvoille, kun äiti kuiskasi ihan hiljaa. “Senkin likainen raiskaajan tytär. Muistutat mua ikuisesti siitä.”

Hyvin sekavin tuntein lähdin tallista välittömästi ulos ja mesoten jälleen sekavia äiti seurasi perässä – onneksi muut eivät. Ääni vihasta ja itkusta täristen äiti löi minua silmäkulmaan, enkä osannut tehdä mitään. Järkyttyneenä ja sydän pamppaillen tuijotin naista, mutta heti lyönnin jälkeen tämä palasi sekavaan tilaansa höpisemään Amandasta ja hevosvarkaista. Kuuntelin epämääräisiä syytöksiä ja huutelua vartin verran, kunnes poliisit saapuivat. Ambulanssi seurasi pian perässä. En sisäistänyt sanaakaan siitä, mitä kukaan minulle puhui tai huomannut väen kasaantumista pihalle, sillä mielessäni pyörivät ainoastaan äidin sanat. Olin varma, että tuon yhden lauseen ajan äiti oli ollut järjissään. Enää ei ollut mikään ihme, miksi äiti ei ollut koskaan rakastanut minua. Kylmän lapsuuden palaset loksahtivat kerralla paikoilleen.

Edelleen jonkinlaisessa shokissa päädyin Minkan ja Miken kanssa ihmettelemään taas yhtä äidin tuhotyötä: Haitan suitsia. Lipsautin kaksikolle ajatuksissani äidin olevan kaiken takana. Vaikka ei sillä ollut väliä, asia selviäisi kyllä muutenkin pian. Sydäntäni kuristi, kun ajattelin yhtäkkiä Amandaa. Pikkusisko ei ottaisi tapahtumia todellakaan kevyesti tai ilahtuisi siitä, etten ollut kertonut äidin mielenterveysongelmista. Helvetti sentään! Jos vain keksisin jonkin keinon suojella siskoa totuudelta, niin varmasti tekisin sen. Hänen silmissään äiti oli täydellinen.

Amanda Sokka:

Kilpailupäivä ei tehnyt poikkeusta Amanda Sokan unirytmiin: nainen tiesi starttaavansa vasta myöhemmin iltapäivällä, joten perijätär oli ottanut asiakseen nukkua pitkään ja hartaasti ennen talliin menoa. Tai olisi nukkunut, ellei iPhone valkoisella yöpöydällä olisi alkanut jälleen aivan liian aikaisin soida. Amanda havahtui saaden vahvan flashbackin aamusta, jolloin Armi oli alkanut epäonnisesti varsomaan tarhaan. Blondi hieroi unisia silmiään ja kaappasi puhelimen käteensä: Isabella, tietenkin.

“Ei Hani vielä voi poksahtaa”, Amanda mutisi tyytymättömästi, mutta vatsan pohjassa muljui. Brunette tiesi varsin hyvin, ettei blondia kannattanut herättää ilman pätevää tai varsin vakavaa syytä.
“Ei tietenkään typerys”, Isabella kivahti epätavallisen kireästi.
“Tallilla sattui pieni välikohtaus, mutta kaikki on nyt hyvin. Ajattelin vain ettet säikähdä, jos kuulet myöhemmin tallilaisten puhuvan poliiseista ja oudosta välikohtauksesta”, bruneten ääni värisi. Se ei ollut lainkaan Isabellan tapaista. Amanda tuijotti kartanon kattoa ja kääriytyi tiukemmin peittoonsa. Poliisit? Välikohtaus?
“Siis täh”, blondi sai sanottua yrittäessään yhdistellä palasia kohdalleen.
“Älä huoli Ama, hoidin tilanteen. Keskity kilpailuihin, meillä molemmilla on vielä veto voitettavana”, Isabella yritti kuulostaa tsemppaavalta, mutta jotain oli selkeästi tekeillä. Amanda pyöritteli hiussuortuvaa käsissään ja mutristi huuliaan.
“Okei? Nähään iltapäivällä”, blondi kuittasi. Tämä oli aivan liian väsynyt jaksaakseen tiedustella mitään enempää. Brunette oli sanonut hoitaneensa välikohtauksen, joten perijätär ei voinut kuin uskoa siskoaan.
“Puhutaan kun kilpailut on ohi. Puspus”, Isabella sulki puhelimen.


Viimeinen muokkaaja, Isabella S. pvm 20.08.18 15:50, muokattu 1 kertaa

_________________
Isabella who? | Spin-off tarinat | Team-tammat <3
Isabella S.
Isabella S.
Tallinomistaja

Ikä : 30
Viestien lukumäärä : 815

http://auburnestate.altervista.org/hevoset.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Sokan suvun tarinoita Empty The only sure thing about luck

Viesti kirjoittaja Isabella S. lähetetty 12.12.17 11:54



Tallissa, maanantaina 16.10.2017

The only sure thing about luck
is that it will change

Isabella Sokka huitaisi kärsimättömästi lainehtivat hiuksensa taakse ja pohti onneaan. Vuodet olivat kohdelleet häntä vaihtelevasti, mutta nyt Auburnin nousun aloittamaan loistoon oli alkanut tulla rakoja. Nainen oli silminnähden hermostunut ja liu'utti sormiaan tallin uusilla pinnoilla kulkiessaan. Hän aloitti kuumeisen etsintänsä rehuhuoneesta, siirtyi sitten tallitupaan, satulahuoneeseen, lantalaan ja lopulta vintille. Mitään epäilyttävää ei näkynyt. Poltetusta kynttilästä oli aikaa, kummallisesta aavehuhusta oli aikaa, rikotusta loimesta oli aikaa. Haitan kadonneet suitset olivat viimeisin kummallinen sattumus, mutta nekin olivat päätyneet vakuutuksesta korvattavien esineiden listalle.

Silti Isabella tunsi olonsa levottomaksi, vaikka tarkastuskierros ei ollut saattanut silmien tasolle mitään kummaa. Vain muutamat varusteet, joita olisi tohtinut puhdistettavan useammin; sekä yhden rehuämpärin, joka poikkesi muuten suorasta rivistöstä. Brunette loi viimeisen kiireisen vilkaisun tallivintin poikki ja oli jo astunut ensimmäiselle portaalle, kun pieni aavistus lävisti mielen. Nainen jäi askelmalle arpomaan, luottaako vaistoonsa. Lopulta levottomuus muuttui turhan vangitsevaksi ja pienikin asia täytyi varmistaa.

Määrätietoisesti Isabella askelsi vintin nurkkaan, uusista kaapistoista kauemmas. Vanhan arkun takana olivat naisen siivoustalkoissa löytämät uutisleikkeet sekä valkoinen kirjekuori. Perijätär kyykistyi katsomaan niitä tarkemmin, ja puistatus kulki hänen lävitseen. Tuhoisasta tallipalosta kertonut uutisleike oli poltettu reunoistaan.

Nainen kurkotti ottamaan sen käsiinsä vapisevin sormin, kun tämä huomasi lakastuneen ruusun ja pehmeäreunaisen kiven aivan arkun takana. Asetelma näytti aivan pieneltä hautapaikalta ja kuin loppusilauksena päätelmälle puulattiaan oli kaiverrettu vuosiluku 1988. Isabellan katse ei kuitenkaan huomioinut vuotta tai taidottomasti kuivatettua ruusua, vaan nainen jähmettyi nähdessään tavanomaisen graniittikiven. Kimpale oli yksi Suomen kallioperän yleisimmistä kivistä, mutta Isabella olisi tunnistanut sen tähtitaivasta muistuttavan kvartsikuvion ja täydellisen pyöreän muodon missä vain. Arvoton, kimaltava ja harmaasävyinen möhkäle oli Isabellan lapsena keräämän kivikokoelman ensimmäinen ja rakkain osa. Joku oli käynyt hänen työhuoneessaan.

***

Isabella toivoi polttavansa tupakkaa tai omistavansa kylmähermoisen miehen, joka auttaisi kriisin käsittelyssä. Levottomana nainen täytti kahvikupin tallituvan ikuisesti porisevasta pannusta, mutta päätyi kaatamaan juoman suoraan viemäriin. Jotenkin se, että tehdyt vahingot olivat mitättömän pieniä, suorastaan naurettavia, saivat naisen pahemman kerran varpailleen. Varas ei veisi yhtiä ainoita suitsia tai kehittelisi puistattavia näyttämöitä tallin tiloihin.

Kädet täristen Isabella kaivoi taskusta puhelimensa ja hädin tuskin huomasi, kuinka hänen vierestään haettiin kahvia. Tervehdys ei noussut kurkusta, katse oli lasittunut. Pelko alkoi lujittaa otettaan, mutta samalla Isabella oli päättäväisempi. Hänellä oli vankka aavistus vihollisesta, eikä hän totisesti antaisi kenenkään tuhota siskonsa elämää. Syvään hengittäen Isabella lähetti WhatsApp-viestin. "Amanda rakas. Pikapalaveri toimistossa. Luulen tosiaan, että hän on palannut."


Viimeinen muokkaaja, Isabella S. pvm 20.08.18 16:16, muokattu 1 kertaa

_________________
Isabella who? | Spin-off tarinat | Team-tammat <3
Isabella S.
Isabella S.
Tallinomistaja

Ikä : 30
Viestien lukumäärä : 815

http://auburnestate.altervista.org/hevoset.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Sokan suvun tarinoita Empty Jouludraamaa, osa 1/2

Viesti kirjoittaja Amanda S. lähetetty 20.08.18 16:25



Jouludraamaa osa 1/2
Kertomus Sokan siskosten nuoruudesta ennen tallipaloa.
Sunnuntai 18. joulukuuta 2005, Murronmäki.

Hienostuneet ablodit täyttivät Murronmäen ratsastuskoulun maneesin. Amanda Sokka hymyili niin leveästi, että tämän sirot poskipäät hipoivat silmäkulmia. Nuori tyttö taputti mustaa oriaan kaulalle ja oli haljeta ylpeydestä. Helppo A:n rata oli sujunut niin hyvin, että oli suorastaan oikeusmurha kilpailla samalla tasolla näiden amatöörien kanssa - haasteettomissa ratsastuskoulun luuseri-kilpailuissa voittaminen oli nimittäin helpompaa kuin tikkarin vieminen lapselta. Amanda katsoi siniset silmät tuikkien katsomossa olevaa äitiään ratsastaessaan kohti maneesin ovia: nyt jos koskaan äiti olisi varmasti vakuuttunut siitä, että hänen taitava tyttärensä oli valmis vaativiin luokkiin.

"Bravo, Amanda, bravo!" Heidi Sare hihkui vaaleakutriselle tyttärelleen.
Amanda nosti jalustimia ylös Fellun luimistellessa lähestyvälle naiselle, joka oli tullut leveästi hymyillen onnittelemaan loistavan radan tehnyttä kuopustaan.
"Missä Verkku on? Näkikö se mun radan?" Amanda kysyi nopeasti luoden merkitsevän katseen äidilleen.
"Tietenkin näki, lähetin hänet hakemaan villaloimea trailerilta", Heidi sanoi edelleen hymyillen. Musta puoliverinen höyrysi hiestä kirpeässä, joulukuisessa pakkasilmassa. Nainen oli enemmän kuin tyytyväinen kalliiseen sijoitukseen, joka oli nostamassa Amandaa kohti kansainvälistä ratsastusuraa.
"Mutta Isabella ei päässyt", Heidi lisäsi kiristellen hieman hampaitaan.
Amanda vilkaisi äitiään, mutta kohautti vain nenäänsä nyrpistäen olkiaan. Sama se. Isabella oli joka tapauksessa vain kateellinen pikkusiskonsa menestyksestä, eikä halunnut tulla nielemään karvaita kyyneliään.

Heidi ojensi kätensä taputtaakseen Fellua kaulalle, mutta musta puoliverinen naksautti hampaitaan ilmassa ilkeästi luimistaen, joten nainen astui askeleen taaksepäin säpsähtäen. Amanda oli kuitenkin liian kiireinen huomatakseen äitinsä ahdinkoa, sillä komea, ruskeahiuksinen poika käveli heitä kohti raidallisen englantilaisviltin kanssa.
"No, miten meillä meni?" Amanda hihkui roikottaen pahansisuisen orin ohjia käsissään.
"Aikamoiset murskalukemat, voititte varmasti", Verneri Kaajapuro heilautti paperia käsissään, jossa komeili uskomattoman korkeat prosentit hätäisellä käsialalla rustattuna.
Amanda törkkäsi ohjat äitinsä käsiin ja juoksi halaamaan poikaa. Verneri näytti jopa järkyttyneemmältä, kuin hirviön hallintaansa saanut Heidi. Tummahiuksinen poika taputti Amandaa selkään, ja työnsi tytön sitten kiusaantuneena irti itsestään. Blondi tuijotti tätä tiukasti kulmiensa alta.
"Äiti, laita Fellulle loimi ja mee taluttelemaan sitä", Amanda komensi, nappasi viltin Verneriltä ja enempää selittelemättä työnsi sen Heidin syliin. Nainen seisoi niin pitkän matkan päästä mustasta puoliverisestä, kuin ohjat antoivat myöden.
"Nyt. Me tullaan perässä", tyttö kivahti.

Heidi lähti vastahakoisesti Fellun kanssa kohti parkkipaikkoja laitettuaan villaloimen tämän selkään. Amanda siirsi pistävän katseensa tummahiuksiseen poikaan.
"Näyttäisit ees vähän onnellisemmalta kun sun tyttöystävä dominoi kisoissa", Amanda yritti napata Verneriä kädestä, mutta poika vältteli taitavasti kosketusta vakava ilme kasvoillaan. Blondi alkoi kiukustua, ja tunsi olonsa hieman petetyksi. Missä se ensisuudelma oikein viipyi? Nyt jos koskaan Vernerin pitäisi kaapata blondi onnellisesti syleilyynsä ja painaa huulensa tytön huulia vasten, ihan niin kuin niissä ihanissa romanttisissa elokuvissa.
"Amanda... Etsä oo mun tyttöystävä", Verneri mutisi katsomatta Amandaa silmiin.
"Mut äiti–", blondi aloitti ymmärtämättä, mitä poika oikein tarkoitti.
"Ei Amanda. Ei se mee niin", poika sanoi topakasti. Tämä ojensi Amandalle arvostelupaperin ja astui sitten kauemmas. Vernerin vihreät silmät katselivat lumisia kengänkärkiä, sillä tytön kiukkuinen ilme oli liian polttava kohdattavaksi.

Amanda puristi käsiään nyrkkiin. Ei tämän näin pitänyt mennä. Äiti ja Tiina olivat luvanneet, suorastaan vannoneet, että tässä olisi tytön elämän rakkaus. Mistä siis kiikasti? Blondi nosti leukaansa ylös, suoristi selkänsä ja jäädytti kasvonsa ilmeettömiksi. Amanda ei aikoisi pillittää. Sitä paitsi, kaikki luokan tytöt tiesivät, että Amandalla oli komea, vanhempi poikaystävä, joten tämä ei päättyisi niin vain.
"Mennään, äiti tarttee varmaan apua", tyttö sanoi viileästi ja viittoi parkkipaikan suuntaan.
"Oot ihana, mä rakastan sua!" Amanda hyppäsi Vernerin kaulaan, ja pussasi tätä moiskauttaen poskelle.
Tytön äkillinen hyökkäys tuli niin puskien takaa, ettei Verneri osannut kuin seisoa paikoillaan. Pojan ilme oli tyrmistynyt, mutta ennen kuin tämä kerkesi sanoa mitään, oli Amanda lähtenyt iloisesti hypähdellen juoksemaan kohti trailereita. Verneri veti syvään henkeä. Sokat...

_________________
I like people the way I like my tea. I hate tea.
TILANNETOPIC |  AMANDA JOSEFIINA SOKKA
Amanda S.
Amanda S.
Tallinomistaja

Ikä : 27
Viestien lukumäärä : 298

http://auburnestate.altervista.org

Takaisin alkuun Siirry alas

Sokan suvun tarinoita Empty Jouludraamaa, osa 2/2

Viesti kirjoittaja Isabella S. lähetetty 20.08.18 16:29



Jouludraamaa osa 2/2
Kertomus Sokan siskosten nuoruudesta ennen tallipaloa.
Perjantai 9. joulukuuta 2005, Kalla.

Isabella Sokka käveli lukiolta bussipysäkille Verneri Kaajapuro rinnallaan. Kotimatka Kallaan oli sama, joten nuoret olivat alkaneet kulkea sitä yhdessä. Lunta tuiskutti hiljaa, eikä bussia taaskaan näkynyt ajallaan. Murronmaassa asuvat luokkakaverit olivat hävinneet näkyvistä jo ajat sitten.
"Sä oot tosi kaunis", Verneri sanoi, ja veti Isabellaa lähemmäs.
Isabella nojautui itseään jo reilusti päätä pidempää poikaa vasten ja kurottautui suutelemaan tätä varovasti hymyillen.

***

Yleensä Isabella ei välittänyt käydä kotona edes syömässä, vaan siirtyi suoraan tallille. Nyt äiti oli kuitenkin vaatinut tulemaan kartanolle heti koulupäivän päättyessä. Pyyntö olisi tavallisesti ärsyttänyt nuorta naista tavattoman paljon, mutta nyt ruskeaverikkö leijui pilvissä. Edes äiti ei voinut pilata päivää.

Heidi Sare lajitteli saapunutta postia laskuihin sekä omiin ja miehensä kirjeisiin, kun sattui vilkaisemaan juuri saapunutta tytärtään. Isabella näytti onnelliselta, ei lainkaan siltä vain hevosten seurassa viihtyvältä teiniltä, joka tästä oli tullut. Heidi siristi silmiään ja veti suunsa tiukaksi viivaksi.

"Meillä on tänään päivällisvieraita", äiti ilmoitti.
"Ihanaa! Kuka tulee?" kuului Amandan kirkas ääni.
Isabella pyöräytti silmiään, sisko oli juuri saapunut aulaan portaita pitkin näyttävästi keikkuen. Amanda syöksyi moiskauttamaan äidilleen mielistelevän suudelman otsalle, vanhemman siskon tehdessä lähes huomaamattoman yökkäyseleen. Äidiltä ei kuitenkaan jäänyt mikään huomaamatta. Tämä ei sanonut mitään, mutta katsoi esikoistaan äärimmäisen vihaisesti.
"Amanda-kulta, voisit pukea jotakin kaunista. Isabella, sinunkin täytyy valitettavasti tulla paikalle. Laita jotain huomaamatonta ja pysy mieluummin hiljaa. Kylän toinen hevosperhe saapuu, Kaajapurot ovat oikein mukavia", äiti hymyili, mutta vain Amandalle.
Isabella väläytti pienen hymyn – hän näkisi Vernerin tänään, eikä äiti tietäisi mistään mitään.

***

Illalliseksi oli katettu alkuun kampasimpukoita ja pääruuaksi ankankoipia peruna-palsternakkapyreen ja vihannesten kera. Kaajapurot olivat kohteliaita ja keskustelivat Sokan perheen kanssa hyväntuulisesti. Hevosaiheet oli kuitenkin käsitelty pääruokaan mennessä, ja kun tarjoilija toi crème brûléet jokaisen eteen, ruokasaliin laskeutui hiljaisuus. Kulhot kilisivät ja joku kaatoi kaikille kahvia.
"Olen hieman ajatellut", kauniisti laittautunut Heidi Sare aloitti. "Meidän Amanda tässä alkaa olla jo iso tyttö."
Amanda hymyili äidilleen ja Vernerin äiti Tiina katsoi vaaleahiuksista tyttöä silmät tuikkien. Amanda oli hoikka ja pitkä kuin pavunvarsi, ja kaunistui vain päivä päivältä. Tyttö muistutti äitiään. Amanda näytti kysyvältä ja Heidi ja Tiina loivat toisiinsa ymmärtävät katseet. Kotirouvat viettivät usein aikaa keskenään, eittämättä juoruillen.
"Niin", Tiina Kaajapuro jatkoi puolestaan. "Meidän molempien mielestä Amandasta ja Verneristä tulisi aivan ihana pari!"
Tiina löi kätensä yhteen, Heidi hymyili kuin ratketakseen. Amandan hymy näytti hämmentyneeltä, mutta tyttö hymyili yhtä kaikki.
"Tietenkin", Amanda vastasi laskelmoivasti. Olihan hän jo 13-vuotias ja sopivasti vanhempi poikaystävä tekisi hänestä entistäkin suositumman koulussa.

Salissa kuului kilahdus ja tuoli vedettiin taaksepäin – Isabella pudotti ruokailuvälineensä, nousi pöydästä ja niiasi.
"Kiitos ruuasta. Oli mukava tavata teidät rouva Kaajapuro, herra Kaajapuro", Isabella nyökkäili vieraille kohteliaasti ja poistui salista reippaasti askeltaen, ennen kuin kukaan esti.
"Pyydän anteeksi", Heidi naurahti silmiään pyöritellen ja katsoi Kaajapuron pariskuntaa. "Esikoiseni ei ole koskaan omaksunut todellisia käytöstapoja. Teini-ikä on sitten sietämätöntä!"
Vieraat ja Amanda nauroivat Heidin kanssa, perheen isä hymyili tottuneesti. Verneri ei hymyillyt, vaan kiristeli hampaitaan. Poika ei kuitenkaan sanonut mitään.

_________________
Isabella who? | Spin-off tarinat | Team-tammat <3
Isabella S.
Isabella S.
Tallinomistaja

Ikä : 30
Viestien lukumäärä : 815

http://auburnestate.altervista.org/hevoset.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Sokan suvun tarinoita Empty 12.11.2017

Viesti kirjoittaja Isabella S. lähetetty 20.08.18 16:31



Auburnin Kartanolla, maanantaina 11.12.2017

Isabella Sokka huokaisi tyytyväisenä, nousi vuoteeltaan ja kietoutui silkkiseen, sähkönsiniseen aamutakkiin. Nainen sipsutti kylmän parketin halki ja hapuili Gantin pörröisenpehmeät tossut jalkaansa.
”Mihin sä karkaat?” Thomasin karhea ääni kuului jostain lakanoiden välistä.
”Nälkä.”
Isabella piteli hoikkaa vatsaansa – nälkä vain paheni ruuan ajattelemisesta ja sitä täytyi taltuttaa jo käsivoimin. Enempi puhuminen olisi kuluttanut niitä viimeisiä kaloreita, jotka tuntuivat pitävän naisen elämässä kiinni. Lyhyen ja melko holtittoman ratsastustuokion jälkeen kaksikko oli päätynyt kartanolle, lounaan jäädessä erinäisistä syistä väliin. Thomas oli hävinnyt typerän vedon Isabellalle ja joutunut kokeilemaan ratsastusta.

Brunette sipsutti tiensä keittiöön, tossujen pitäessä kotoisan laahaavaa ääntä vaaleaa lattiaa vasten. Isabella avasi jääkaapin oven ja tuijotteli sisältöä pitkään. Nälkä oli kova, mutta oikein mitään ei tehnyt mieli. Muutakaan keksimättä nainen valitsi banaanin ja alkoi syödä sitä pahimpaan nälkäänsä. Perijätär punnitsi juuri pakkasessa lojuvien falafel-pyöryköiden tai pikaisen pastan kokkaamisen välillä, kun alakerran ovikello soi selkeänä ja mahtipontisesti.

Ensin Isabella jähmettyi ja kiukustui, miettien että kuka kehtasi. Hetken päästä nainen oli kuitenkin punninnut mielessään vähiä vaihtoehtoja ja todennut, että oven takana seisoisi varmasti avaimensa unohtanut Anna tai Amanda. Harmistuneena ja aamutakkia paremmin ylleen kiskoen Isabella lähti portaisiin juuri, kun ovikello soitti melodiansa uudelleen.

Isabella kurkisti ovisilmästä ja jähmettyi – ulkona seisoi kaksi virka-asuista poliisia. Kevyet tömähdykset takaa kertoivat Thomasin seuraavan perässä. Yläruumis paljaana, harmaat collegehousut jalassaan mies kurkkasi paikallaan seisovan Isabellan takaa ovisilmästä. Ovikello soi taas.
”Sweetie, sun pitäis avata”, Thomas totesi.
Hiljaa jupisten Isabella päätti kiskaista oven nopeasti auki. Konstaapelien tuijottaessa vähäpukeista kaksikkoa perijätär tiedosti yhtäkkiä, miten vähän tällä oli yllään. Vahinko oli kuitenkin jo sattunut.
”Tulkaa peremmälle”, tämä sanoi vaivautuneesti poliisien toivottaessa iltaa.
Thomas ja Isabella peruuttivat reilusti taemmas, jotta poliisit mahtuivat eteiseen olematta liian lähellä heitä.
”Isabella Sokka?” tummahiuksinen, kollegaansa selkeästi vanhempi miespoliisi kysyi.
”Kyllä.”
”Ja sinä olet?” tämä jatkoi Thomasia katsellen, nuoremman tehdessä pikaisia muistiinpanoja.
”Thomas Raynott, sir”, nuorukainen vastasi ilkikurisesti hymyillen.
”Ystävä”, Isabella kiirehti sanomaan, vaikka vähäiset vaatteet kertoivat varmasti omaa tarinaansa. Toden totta, molemmat poliisit katsoivat ensin kaksikkoa, sitten toisiaan ja pian nuoremman muistilehtiö rapisi kynän heiluessa vimmatusti.

Isabellaa alkoi hermostuttaa ja hiljaisuus kävi painostavaksi. Olo oli hetki hetkeltä alastomampi ja punastus kohosi kasvoille.
”Miten voin auttaa?” nainen kysyi, samalla äärimmäisen ärtyneenä. Isabella oli varma, että poliisi halusikin hänen kysyvän.
”Meillä on sinulle valitettavaa kerrottavaa. Onko ok, jos herra Raynott on kuulemassa?” vanhempi konstaapeli kysyi.
Isabella vilkaisi Thomasiin ja punnitsi hetken. Toisaalta mies tiesi Isabellan äidistä jo vaikka mitä, ja nainen oli melko varma, että poliisiasia liittyisi jollakin tavalla sen samaisen akan sekoiluihin.
”Kyllä se käy”, perijätär vastasi, mutta selkeästi epäröiden.
Poliisi kuuli epäröinnin äänessä, niin kuin varmasti vierellä seisova Thomaskin, joka alkoi siirrellä painoa jalalta toiselle. Hiljaisuus jatkui. Kaikki tuntuivat odottavan, että Isabella muuttaisi mieltään.

”Se käy”, nainen toisti painokkaammin ja työnsi hermostuksen taka-alalle.
Poliisit kohauttivat olkiaan ja liikahtivat lähemmäksi.
”Meidän täytyy valitettavasti kertoa, että isäsi on menehtynyt ja epäilemme tapauksessa henkirikosta. Otamme syvästi osaa suruusi.”
Isabella jähmettyi. Nainen nielaisi ja katseli poliiseja. Puhuivatko nämä totta?
”Isä? Ei... äiti?” brunette sai sanotuksi.
Muistilehtiö rapisi.
Isabella punastui sanojensa vaikutuksesta, mutta jatkoi. ”Milloin? Mitä on tapahtunut?”
”Hänet löydettiin kuolleena noin tunti sitten. Isäsi on puukotettu ja tutkimme tapausta tällä hetkellä tappona.”
Isabella hämmentyi entisestään ja vilkuili pelokkain silmin Thomasiin. Asia oli paljon, paljon vakavampi, kuin mitä perijätär oli luullut.
”Meidän täytyisi kuulustella sinua tarkemmin, niin kuin ymmärrät. Heti kun tuntuu siltä”, poliisi katsoi Isabellaa suoraan silmiin, etsi sieltä jotain. ”Osasitko odottaa tätä?”
”En”, Isabella vastasi. Ääni värisi ja kuulosti vieraalta. Se oli hiljaisempi kuin yleensä, voima oli kadonnut.

Poliisi ei lopettanut kyselyään, mutta katseli pienikokoista naista lempeästi.
”Meidän täytyisi tavoittaa vielä sisaresi. Ja Kirsi Valkonen. Osaisitko auttaa?”
”Kirsi? Kuka?” brunette hämmästeli ja maisteli nimeä suussaan.
”Isäsi avovaimo”, poliisi vastasi välinpitämättömästi. Silmien tarkkaavaisuus ei hellittänyt.
”Ai.” Niin, äitipuoli, Isabella ajatteli. Hän ei ollut tavannut naista montaakaan kertaa elämässään.
”Voisin itse kertoa Amandalle, jos sopii. Tai ainakin olla läsnä”, Isabella sanoi yhtäkkiä. Äänessä oli taas voimaa – sisko ei ottaisi tätä hyvin. Ei varmasti.
”Koska tapasit isäsi viimeksi?” lehtiöön raapustava, komea ja kolmenkymppiseltä vaikuttava poliisimies kysyi avaten suunsa ensimmäistä kertaa.
”Siitä on kauan aikaa... hmmm, oliskohan...”, Isabella aloitti. Nainen koetti muistaa jonkin tilanteen ja sijoittaa sen johonkin vuoteen. Aikaa oli kulunut.

Miettiessään Isabella kuitenkin tajusi, että poliisit eivät todellakaan kyselleet lämpimikseen. Isä oli joutunut rikoksen uhriksi. Poliisit eivät olleet täällä tuomassa ainoastaan suruviestiä. Hiki kohosi aivan yllättäen ja posket punehtuivat.
”Joudun vastaamaan kaikkeen uudelleen, enkö joudukin? Virallisessa kuulustelussa”, perijätär kysyi yllättäen, niin tarkkaavaisena että poliisit katsoivat tätä hämmentyneenä.
”Kyllä.”
”No sitten. Hoidetaan se pois alta heti. En tarvitse suruaikaa, voit kirjoittaa sen ylös”, nainen sanoi loukkaantuneena. Lehtiö oli hiljaa, rapisi vasta viiveellä.
”Amandalle täytyy kertoa. Sitten tulen kuulusteluun. Puen vain ensin päälleni”, Isabella jatkoi, ottaen ohjat omiin käsiinsä. Nainen ei jäänyt odottelemaan hyväksyntää, vaan kipitti vauhdilla yläkertaan ja pukeutui ripeästi farkkuihin ja neuleeseen.

Tunnelma oli vaivautunut perijättären palatessa eteiseen. Kukaan ei ollut liikkunut ja poliisit tuijottelivat vakavanoloista Thomasia. Isabellaa arvelutti, olivatko nämä kysyneet mieheltä jotain.
”Tätä tietä”, Isabella sanoi – kuiskaten ohimennessään Thomasille pikaisen anteeksipyynnön.
Kummastuneet poliisit seurasivat Isabellaa kartanon varsinaiseen aulaan. Perijätär meni portaiden alle, avasi seinäpaneelin ja naksautti sen takaa esiin tulleen kaapin auki yleisavaimellaan. Pienessä kaapissa oli useita rivejä avaimia. Brunette valikoi joukosta yhden ja johdatti sitten poliisit aulan halki. Juuri kaivamallaan avaimella tämä avasi Amandan tilojen oven.
”Amanda! Minulla on tärkeää asiaa!” perijätär huusi eteisessä. Hätä kuulsi äänestä, mutta se kantoi pitkälle.

Pian Amandan keveät askeleet tömisivät portaissa, heleä ja kysyvä huudahdus oli kiukkuinen.
Isabella ei antanut sen häiritä. Juuri nyt vanhempi siskoksista halusi vain järjestää tämän typerän välikohtauksen pois heidän elämästään. Hän ei kuitenkaan voinut mitään kuristavalle tunteelle, että nyt elettiin lopun alkua.
Vaimeat äänet kuuluivat taustalta, poliisit puhuivat Amandalle. Isabella ei keskittynyt, vaan ajatteli seurauksia. Ties mitä kaikkea poliisitutkinnassa kaivettaisiin esille – menneisyys saavuttaisi heidät viimein. Kuristus koveni, pakokauhu syveni. Pian huonetta halkoi korviavihlova kiljahdus. Isabella käänsi katseensa hitaasti portaikkoon. Sisko oli pyörtynyt.

_________________
Isabella who? | Spin-off tarinat | Team-tammat <3
Isabella S.
Isabella S.
Tallinomistaja

Ikä : 30
Viestien lukumäärä : 815

http://auburnestate.altervista.org/hevoset.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Sokan suvun tarinoita Empty Maanantai.

Viesti kirjoittaja Isabella S. lähetetty 21.08.18 17:19



Maanantai.
Maanantaina 19.3.2018

Poliisit olivat käyneet taas, heillä oli uutisia. Uusi henkirikos. Kaikki oli entistä vakavampaa ja Isabella oli istunut kuulusteluhuoneessa toista tuntia. Nainen yritti unohtaa sen kaiken, ahdistavat kysymykset ja aggressiivisen tyylin. Enää ne eivät olleet ystävällisen ymmärtäväisiä. Oli sattunut liikaa, liian läheiselle suvulle. Perijätär oli päättänyt pistää kaiken tapahtuneen mielessään taka-alalle. Ylimääräistä aikaa ei ollut yhtään ja jokaisen tehdyn asian jälkeen listalla odotti jo seuraava. Suunnitelma pitää itsensä äärimmäisen kiireisenä oli toiminut. Tähän asti.

Nyt kuulustelut olivat koventuneet, ilmapiiri muuttunut. Kiire ei enää riittänyt, vaan stressi oli alkanut vain pahentaa asioita. Isabella joutui taistelemaan vaikuttaakseen edes jokseenkin hyväntuuliselta ulospäin, eikä jatkuva kiirehtiminen enää vienyt ajatuksia pois. Mieli ei suostunut turtumaan ja vartalo kävi pahasti ylikierroksilla. Pyöriessään kammottavan väsymyksen ja unettomuuden kieroissa syövereissä nainen pelkäsi, että saattoi olla ylikunnossa. Jo pidemmän aikaa Isabella oli täyttänyt päiviensä vähäisetkin hiljaiset hetket ylimääräisellä urheilulla. Nyt jokin edellisviikon kuulustelussa oli saanut ruskeaverikön pahasti tolaltaan, ja nukkumaanmenon hetkellä kaikki pulpahti pintaan.

”Tiesitkö, että myös äitisi on kuollut?”
”En.”
”Kysyit ensimmäisellä puhutuskerralla, että eikö kuollut ollutkaan äiti.”
”Mmm. Niinkö?”
”Kyllä. Kysyit: ’Isä? Ei äiti?’ Vai kiistätkö sanoneesi niin?”
”En... En kiistä. En muistanut.”
”Et muista luulleesi äitisi kuolleen?”
”En. Tai no, muistan että se tuntui todennäköisemmältä kuin isän kuolema.”
”Miksi?”
”Koska... no, äiti oli hankala.”
”Ai koska te ette tulleet toimeen?”
”Tavallaan niin.”
”Tavallaan? Tulitte vai ette tulleet toimeen?”
”Emme.”
”Pöytäkirjan mukaan olit myös sanonut, ettet tarvitse suruaikaa.”
”Niin...”


Ahdistus iski sitkeiden muistojen läpi. Isabella ei ollut koskaan pitänyt äidistään ja viha oli molemminpuolista. Alkuun oli tuntunut järkevältä olla rehellinen, kertoa poliiseille miten asiat olivat. Mutta nyt ne olivat alkaneet painostaa häntä siitä. Vääntäneet sanomisia, ajaneet nurkkaan.

Kammottava kylmyys puristi rintaa. Uni ei tullut, aivot eivät sammuneet. Kuulustelu pyöri päässä väkisin, vaikka nainen pyrki ajattelemaan muuta. Levottomana Isabella nousi ja ryhtyi punnertamaan makuuhuoneensa pehmeällä matolla. Jo muutaman kierroksen jälkeen naisen oli pakko luovuttaa. Ajatukset eivät lakanneet, sillä lihakset tekivät työn automaattisesti ja aivan liian helposti. Piti keksiä jotain muuta. Hetken aikaa siro nainen mietti alkoholia. Sitä oli talossa vaikka kuinka. Jotenkin se ei vaan tuntunut omalta ratkaisulta. Muisti ei menisi, ja pahimmillaan Isabella vain velloisi yhä syvemmissä vesissä humalan mustentamin ajatuksin.

Ja sitten se tuli, toinen ajatus. Epäreilu ajatus. Epätoivoisesti ja itsensä kanssa kamppaillen Isabella etsi puhelimensa. Hän tarvitsi omaa huumettaan.

Puhelin soitti pitkään. Hyvin pitkältä tuntuneen ajan jälkeen unelias ääni vastasi haukotellen.
”Do you have any idea how late it is?”
“I need you”, Isabella henkäisi. Naurahdus linjan toisessa päässä viesti, että Thomas ei aivan ymmärtänyt tarpeen luonnetta, Isabellan tavallisesta poikkeavaa epätoivoa.
”Darling, I’m flattered but trying to sleep here. I’ll do you tomorrow twice”, mies nauroi ja löi luurin korvaan.

Itkuaan vain vaivoin hilliten nainen valitsi toisen numeron.
Mikke ei ikinä vastannut.

Aiempaakin levottomampana Isabella lähti vaeltamaan ympäri asuntoa. Perijätär näki mielessään, miten komea Thomas käpertyi peittoonsa ja nukkui hymyillen, hyvillään saamastaan huomiosta. Oli ollut epäreilua edes soittaa, sillä avautumista ei olisi voinut estää. Tuntui, että oli vain pienenpienen halkeaman päässä, ettei nainen romahtanut kokonaan palasiksi. Ehkä olikin vain parempi pitää etäisyyttä komeaan nuorukaiseen. Mikke taas saattoi hyvinkin olla palannut yhteen entisen tyttöystävänsä kanssa, niin vähän tästä oli viime aikoina kuulunut.

Isabella kävi alakerrassa katsomassa nukkuvaa Viiviä. Tytön katseleminen toi uusia haikeita ajatuksia mieleen. Lisää muistoja, lisää ahdistusta. Haluttomana ja jo valmiiksi kiukkuisena Isabella tarttui viimeiseen keksimäänsä keinoon, ja soitti työkaverilleen Ollille. Olli oli uninen ja univelkainen, mutta niin tossu, että saapui kartanolle pikimmiten. Innokkaana kuin koiranpentu.

Vastahakoisesti ja kuin sumussa eläen Isabella kutsui vanhemman kollegansa sisään ja saattoi tämän makuuhuoneeseensa. Olli oli innokas ja yritti tosissaan. Oli hellä ja tunteeton, molempia vuoronperään, Isabellaa parhaan kykynsä mukaan tulkiten.

Silti nainen ei saanut aktista mitään irti. Se oli yhtä huono tapa turruttaa mielensä kuin pakotettu liikunta, sillä Olli ei sytyttänyt häntä. Intohimo puuttui ja ajatukset jatkoivat vellomistaan – vartalo ja mieli eivät olleet yhtä.
”Ei. En pysty tähän. Sun täytyy nyt lähteä. Heti”, Isabella ilmoitti epäkohteliaana ja itkuisena.
Olli katsoi tuttua naista pettyneenä, muttei sanonut mitään. Keräili vain vaatteensa tyynesti ja pukeutui tehokkaasti.

”Anteeksi. Luulin, että tämä auttaisi”, Isabella nieleskeli ovensuussa. ”En tee tätä enää koskaan. Anteeksi. Anteeksi.”
”Meistä ei tule ikinä mitään. Ymmärrän sen kyllä”, Olli vastasi surumielisesti. Hyvävartaloinen, harmaantunut mies tuli epäröiden halaamaan yksipuolisen rakkautensa kohdetta ja ymmärsi kaiken olevan nyt tässä. Mikään käytöksessä ei ollut Isabellan kaltaista.

Isabella ei vastustellut halausta, vaan oli yhtäkkiä todella pahoillaan miehen puolesta. Olli oli vaikeanoloinen, mutta sanoi lopulta mitä ajatteli.
”Kutsu mielummin se nuori britti tänne lohduttamaan. Tai... pyydä ammattiapua. Olet selkeästi ihan rikki. Enemmän kuin koskaan. Mä olen sulle väärä vaikka kuinka haluaisin olla oikea, mutta pidä jooko huoli itsestäsi”, mies sanoi hellästi.
Isabellan silmiin nousivat uudet kyyneleet.
Perijätär olisi halunnut kiittää, muttei osannut. Olli kuitenkin ymmärsi.

Oli jo aamuyö, kun Olli poistui pikaiselta vierailultaan taitavasti todelliset tunteensa peittäen. Vastentahtoisesti Isabella palasi yksinäiseen sänkyynsä ja yritti nukkua. Rikoskonstaapelin ääni vaan ei hellittänyt.

”Kerroit vihaavasi äitiäsi enemmän kuin mitään. Miten se näkyi?”

_________________
Isabella who? | Spin-off tarinat | Team-tammat <3
Isabella S.
Isabella S.
Tallinomistaja

Ikä : 30
Viestien lukumäärä : 815

http://auburnestate.altervista.org/hevoset.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Sokan suvun tarinoita Empty Maanantai edelleen, vaikka kalenteri sanoo tiistai

Viesti kirjoittaja Isabella S. lähetetty 21.08.18 17:24



Maanantai edelleen, vaikka kalenteri sanoo tiistai
Tiistaina 20.3.2018

Isabella heräsi hätkähtäen, kädet alavatsan päällä. Katkonainen uni loppui painajaiseen, ja naisella oli kova nälkä. Vatsan tyhjyys muistutti aivan toisenlaisesta tyhjyydestä ja yöllä piinannut ahdistus palasi valtavalla ryminällä. Painajainen sekoittui myrkyn lailla lähipäivien piinaan, eikä se valitettavasti ollut pelkkää stressaantuneen mielen tuotosta. Muisto ei liittynyt mitenkään viimeaikojen tapahtumiin. Miksi sen piti palata kiusaamaan unessa?

Äärimmäisen väsyneenä Isabella nousi ja käveli päätään ravistellen kylpyhuoneeseen. Paljon kylmää vettä kasvoille, rutiininomaiset aamutoimet. Silti päivä alkoi yhtä kamalasti kuin edeltäjänsäkin. Nainen uskoi yhä siihen, että kaiken voisi nukkua paremmaksi. Harmi vain, että uni oli hylännyt hänet. Poliisin ääni oli palannut ja painajaisen tunnelma säilynyt.

”Kerroit tavanneesi Kirsin.”
”Kyllä.”
”Miksi vasta nyt? Mikset kertonut silloin, kun äitipuolesi otti sinuun yhteyttä?”
”Ei Kirsi ole varsinaisesti äitipuoleni.”
”Mikset kertonut silloin, kun Kirsi Valkonen otti sinuun yhteyttä?”
”En tiedä.”
”Sinua pyydettiin ilmoittamaan, jos kuulet naisesta.”
”Niin.”
”Vai tiesitkö jotakin, mitä me emme tiedä?”
Mitä ihmettä?!
”Tiesitkö?”
”Niin kuin... mitä? En ymmärrä.”
”Että naista ei tarvitse pelätä. Että tekijä on joku toinen.”
”En tiennyt, mitä te oikein vihjailette?”
”Oliko sinulla yhtä huonot välit isääsi kuin äitiisi?”
”Ei ollut. Mitä tämä...”
”Onko äitisi tai isäsi joskus tehnyt jotain pahaa pikkusiskollesi?”
”Ei ole, mitä ihmettä?!”


Isabella painoi lapsellisesti kädet korvilleen. Ehkä pään sisällä kaikuvat äänet sitten lakkaisivat. Miksi hän edes muisti sanat niin tarkkaan? Tai sen, mitä poliiseilla oli ollut yllään? Äänessä olleen konstaapelin sininen ruutupaita oli alkanut rispaantua vasemman kainalon alta. Tekemisiään ajattelematta Isabella söi aamiaisen, pesi hampaansa, harjasi hiuksensa ja puki pelkkää mustaa päälleen.

Tallin kello näytti vasta vähän yli kuutta, mutta siitä välittämättä Isabella ryhtyi harjaamaan Ankkaa maanisesti. Tamma kummaksui tätä ennen aamiaista osoitettua huomiota, mutta ei pistänyt sen enempää pahakseen. Reilun puolituntisen jälkeen perijätär havahtui sukimasta samaa kohtaa ja siirtyi loungeen keittämään kahvia. Perijätär istui tyhjyyteen tuijottaen pehmeällä sohvalla, huppu päässään ja kahvikuppi tiiviisti molempien kämmenten välissä, kun Jonathan asteli sisään. Miehen katse oli hyvin hämmentynyt huomatessaan työnantajansa.

”... morning?”
Isabella tuijotti miestä hyvän aikaa lasittunein silmin huppunsa alta, ennen kuin ymmärsi vastata.
Oliko se sanonut jotain muutakin?
”Ai, huomenta. Lähden Ankalla maastoon aikaisin. Tai ehkä Vilalla. Kai molemmilla. Jätä ne sisään”, Isabella vastasi poissaolevana.
”You okay?” punapää kysyi kulmat rypyssä.
Isabella nosti kasvoilleen tarkkaan opetellun hymynsä, joka ei ollut piiruakaan liian leveä ollakseen silminnähden epäaito. ”Mmmhh.”

Perijätär jätti kahvikuppinsa niille sijoilleen, vaikka oli yleensä erittäin tarkka tavaroiden oikeasta paikasta. Tajuamatta ottaneensa askeleita Isabella oli jo loungen ovella, kun pysähtyi yllättäen.
”Tai ei. Mikään ei ole hyvin”, nainen puuskahti ja naurahti perään. Äännähdys muistutti enemmän hysteriaa kuin tavallista naurahdusta. Isabellasta tuntui, kuin jokin näkymätön epätoivon raja olisi juuri ylitetty.
”Mutta ei se mitään. Selviän tästäkin”, nainen ilmoitti ja katsoi Jonathania uhmakkaasti silmiin.

***

”Sisaresi on selkeästi tavanomaista järkyttyneempi.”
”Amanda vain on sellainen. Tavanomainen ei ole paras sana kuvaamaan häntä.”
”Ai koska hänelle on sattunut jotain? Kenties lapsena?”
”Ei ole sattunut mitään, usko jo. Amandaa on lellitty vaikka kuinka, ei sille ikinä mitään pahaa ole sattunut. MINUA kohdeltiin... eri tavalla.”
”Koetko katkeruutta? Oletko ajatellut satuttaa Amandaa?”
”En missään nimessä! Koko ajatus on järjetön. Amanda on siskoni. Ennemmin suojelisin häntä.”
”Ehkä hän ajattelee samoin.”
”Ai miten?”
”Suojelee sinua.”


Isabella havahtui Vilan pieneen sivuloikkaan. Nainen paransi heti istuntaansa ja rauhoitteli nuorta puoliveristään, samalla ympäristöä silmällä pitäen. Mitään erityistä ei näkynyt, mutta loppumatkasta Isabella oli paremmin hereillä. Vila ei enää rentoutunut kunnolla, vaan pyrki säntäämään hallitsemattomasti kohti taivaanrantaa. Tie oli kaiken lisäksi paikoitellen todella liukas, joten ratsastaminen kävi työstä. Ilahtuneena keskittymistä vaatineesta loppumatkasta Isabella palasi talliin, hoiti Vilan huolellisesti ja lähti sitten hakemaan Ankkaa tarhasta.

Jonathanin kysyvä ja osin huvittunut huudahdus tavoitti Isabellan tämän harppoessa kimon tarhalle riimunnaru kädessään.
”Mitä sä teet?”
”Mähän sanoin että aion ratsastaa... ööö, tota... ratsastaa... molemmat”, Isabella vastasi ja hämmentyi kesken lauseen. Hän oli jo ratsastanut Ankan. Ennen Vilaa.
”Ratsastuksen jälkeen täytyy, hmm, antaa herkkua. Ai mutta ohhoh, otinpa vahingossa riimunnarun kun piti hakea leipää!”
Perijätär kääntyi lennosta ympäri. Hiton Jonathan, niin kovin valppaana vakoilemassa.

Unohdus kuitenkin ehti sekoittaa pasmat uudelleen. Kuinka sumussa Isabella oikein toimi? Pienesti hätääntyen nainen laittoi Thomakselle viestin.
’Nyt on huomenna. Missä viivyt??’
Vastaus kilahti heti, klo 10.03.
’rauhotu naine. töiden jälkee oon sun Wink

***

Kävi selväksi, että aamukymmenen ja ’töiden loppumisen välinen’ aika oli yhtä kuin ikuisuus. Vivienne oli koulussa ja Isabella rauhaton, kun suloinen englantilaismies lopulta saapui lempiperijättärensä luo sotkuisissa työhaalareissaan.

”Vihdoinkin”, Isabella henkäisi silmät palaen. Suu kääntyi aavistuksen hulluun hymyyn.
Thomas vastasi mitään epäilemättä naisen epätoivoon ja intohimoon, antoi vastustelematta kuoria haalarin. Syvän huokauksen saattelemana Isabella heittäytyi ahnaasti nuorukaisen syliin. Tätä nimenomaista huumetta hän oli kaivannut, ja hetkellinen helpotus oli suuri.

Myöhemmin kaksikko istui saman peiton alla toisiinsa nojaten. Isabella suuteli ajatuksissaan Thomaksen olkapäätä ja kuljetteli sormia tämän iholla. Jotenkin maailma oli muuttunut seesteisemmäksi.

”Otetaan pian uusiksi. Mutta tarvitsen vettä, hitto sä nainen imet mehut musta”, Thomas nauroi silmäänsä iskien. Isabella oli peittänyt uupumuksensa hyvin, mutta miestä katsova hymy oli aitoudesta ja onnentunteesta huolimatta väsynyt. Mieleen pyrki ajatuksia Jonnasta, Juliasta, Ollista ja Verneristä. Ne siirtyivät kuitenkin yllättävän helposti sivuun. Hetkeen Thomasin kanssa oli lohduttavan helppo tarttua.
”English please”, Isabella mutisi ja kosketti pikaisesti huulillaan poistumista yrittävän Thomaksen käsivarren ihoa.
”As you wish, my queen.”
Äänteiden ihana sointu ja miehen hyväntuulinen nauru sai hymyn syvenemään.
“Tuu nopeasti takaisin”, Isabella huokaisi.

Thomas oli poissa vesilasilliseen vaadittavan ajan. Kun mies saapui pelkät bokserit jalassaan takaisin makuuhuoneeseen, Isabella oli kaatunut istuma-asennosta naamalleen uneen. Perijätär makasi epämääräisessä kasassa, osittain vuodevaatteiden päällä. Nauraen Thomas yritti ensin herättää, mutta huomasi hämmästyksekseen naisen olevan umpiunessa. Nuorukainen korjasi Isabellaa hellästi parempaan asentoon ja järkyttyi nähdessään, että äsken vielä nauravainen nainen oli nukahtanut kyyneliä silmissään.  


Viimeinen muokkaaja, Isabella S. pvm 17.03.19 17:34, muokattu 3 kertaa

_________________
Isabella who? | Spin-off tarinat | Team-tammat <3
Isabella S.
Isabella S.
Tallinomistaja

Ikä : 30
Viestien lukumäärä : 815

http://auburnestate.altervista.org/hevoset.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Sokan suvun tarinoita Empty Silmukka kiristyy

Viesti kirjoittaja Isabella S. lähetetty 02.09.18 14:20


Silmukka kiristyy
Perjantaina 15.6.2018

”No, anna tulla. Mitä on sattunut?”
Cecilia pyyhkäisi blondit hiuksensa korvan taa ja otti tarkkaavaisen asennon sohvallani.
”Kaikkea. Ja ei mitään”, parahdin. Käperryin vastapäiseen nojatuoliin ja oikaisin hermostuneesti vaaleaa neulettani.
”Aloita nyt jostakin. Sähän olet ihan raunio!”
”No... pari päivää sitten törmäsin tallissa Thomasiin. Pitkästä aikaa”, aloitin.
”Iiiih! Ai allaspoikaan!” Cecilia innostui.
”Joo, Thomasiin”, korjasin ja mulkaisin ystävääni.
”No mitä John?” tämä jatkoi sinnikkäästi, ja annoin olla. Ceen mielestä me oltiin Täydellisten naisten Gabrielle ja John.
”Ilmeisesti... se on päässyt eteenpäin. Se on ihastunut toiseen ja lopettanut mun perään haikailun.”
”No mutta sehän on... varmaan aika tervettä”, Cee totesi järkevästi.
”Niin. Niinhän se on.”
”Ja ihan perseestä!!”
”No sanos muuta...”
”Mun ei olisi ikinä pitänyt keksiä tota vertausta, Johnkin lähti sarjasta vaikka se oli ihana”, Cee pohti murtuneena. Ihan kuin se olisi menettänyt tässä enemmän kuin mä.

Istuttiin hetki hiljaa ja juotiin vähän kahvia. Cee selkeästi sulatteli kuulemaansa.
”Mutta siinä ei ollut kaikki, eihän? Mä tiedän että sä olit valmistautunut tähän hetkeen henkisesti jo vaikka kuinka kauan.”
”Niin olinkin, vaan ei se ollut sen helpompaa. Mun piti jopa nähdä se uusi tyttö, ja tietenkin se on tuttu heppatyttö, joka aloitti meillä just Auburnissa. Onneksi se on kouluratsastaja, olisi ärsyttävää hioa siitä parempaa ratsastajaa kun se vei juuri mun ratsun”, mäkätin.
Cecilia tirskahti.
”Mutta eihän se ollut sun ratsu, ihan itse annoit sen laiduntaa vapaana.”
”Mä tiedän. No, nyt se on ainakin ohi”, huokaisin. ”Mutta Johnin – siis Tommyn läsnäolo auttoi mua ihan oikeasti tämän tutkintapaskan kanssa. Joudun taas kuulusteluun, ja Cee mä luulen että mua tarkkaillaan.”
”Ai miten niin, kuka sua muka tarkkailisi? Kallan Sanomien ikivanhat toimittajanhaaskat vai?”
”Ei, vaan poliisi”, totesin vakavana.
Olin pistänyt merkille muutaman eri miehen tulevan usein vastaan ihan eri paikoissa. Jos ne olivat poliiseja, ne eivät todellakaan olleet ottaneet vakoilussaan huomioon sitä faktaa, että skannasin miehiä tottumuksesta. Vähänkään järkevännäköiset jäivät mieleen.

Cecilian kulmat olivat mietteliäässä kurtussa.
”Oletko sä valehdellut niille jostakin?”
”En, mutta mä... oon jättänyt osan kertomatta. Äidin ja mun tulehtuneet välit ei ole mikään salaisuus ja sen kerroinkin heti, mutta siitä Englannin jutusta mä en ole kertonut”, paljastin.
Kylmänhiki nousi iholle ja hengittäminen alkoi ahdistaa.

Cecilia oli ainoa läheiseni, joka tiesi koko asiasta. Siitä helvetin tapauksesta, joka pilasi mun ja Vernerin suhteen, ja mikä saatettaisiin katsoa mulle motiiviksi isän murhaan.
”No... eihän ne välttämättä saa tietää siitä. Tai siis, kyseleekö ne monien vuosien takaisia juttuja Englannista asti?”
”Isä saattoi tehdä silloin rikosilmoituksen”, nielaisin.
Cecilian silmissä vilahti kauhu.

”Kai sä sentään uskot mun syyttömyyteen?” kysyin peläten.
”Totta kai, ja ei kai kukaan ole sua edes syyttämässä. Nehän vaan tutkii.”
”No kun sehän se tässä on... Mä kuulin tutun kautta, luotettavasta lähteestä syyttäjänvirastosta, että kenties jo huomisessa kuulustelussa poliisit aikovat kohdella mua epäiltynä. Sitten se on virallista! Ja mieti nyt vaikka Aueria tai Bodomin murhia... Sillä ei ole mitään väliä, tuomitaanko mua koskaan. Jos mua ylipäätään syytetään kaksoismurhasta! niin mun ura ja sosiaalinen elämä on ohi. Ja vaikka ne ei tekisi musta epäiltyä vielä, niin murhatutkinta voi kestää vuosia. Vuosia! Ja mun pitäisi elää tän jännityksen kanssa”, parahdin, enkä pysynyt enää kasassa.

Piilotin kasvot käsiin ja purskahdin holtittomaan itkuun. Cee tuli luokseni ja ryhtyi hyssyttelemään ja silittelemään mua rauhoittavasti. Sitten mä kuulin senkin alkavan nyyhkyttää.
Nojailimme toisiimme hyvän aikaa, kun Cecilia yritti rykiä ääntään taas kuuluviin.
”Sun täytyy vaan selittää kaikki, paskamaiset jututkin. Kaikki kääntyy vielä parhain päin.”  
Kuulin ystäväni äänestä, ettei se uskonut siihen itsekään.

_________________
Isabella who? | Spin-off tarinat | Team-tammat <3
Isabella S.
Isabella S.
Tallinomistaja

Ikä : 30
Viestien lukumäärä : 815

http://auburnestate.altervista.org/hevoset.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Sokan suvun tarinoita Empty Hevosia, ystäviä ja syyttömyyksiä

Viesti kirjoittaja Isabella S. lähetetty 06.03.19 14:13


Hevosia, ystäviä ja syyttömyyksiä
Keskiviikkona 6.3.2019

”No, mikä on?” Cee kysyi ja tehosti vaikutelmaa poraavalla katseella.
”Ei mikään.”
”Harmi se Ruotsi-juttu.”
Huokaisin, kohauttelin olkiani ja nostin katsettani juuri ja juuri ystäväni silmien tasolle. Kahvittelimme pikaisesti Murronmaalla, ennen kuin minun täytyisi rientää toisaalle.
”Rasmus on taitava, ratsasti Kalla Cupissakin nollaradat, uusinnassa myös. Vilalla ja Ankalla. Siellä ne nyt ovat, tai Cava ja Ankka on.”
”Ei se silti ole sama kuin menisi itse.”
”Mmmmhh. Koska sinä lähdet? Millä kokoonpanolla?” kysyin väistäen typerää aihetta. Ei kannattanut harmitella sitä mihin ei voinut vaikuttaa, eikö jokin viisaus mennyt niin?
”Me lähdetään vasta huippuviikoille. Kahdella rekalla, kahdeksan hevosta. Minä hyppään lähinnä budjoilla pienimmät luokat, Tom sitten pääluokat puoliverisillä. Viivi tulee katsomaan, se voi varmaan kuvata sunkin hevosia.”
”Oi, se olisi kivaa! Tulosviestejä saa myös heti laittaa, vaikka ehkä Verneri tai Alexander hoitavatkin sen... Niille kuitenkin maksetaan, hemmetti. Tai joku hoitaja ehkä? Viivillä oli sulle muuten asiaa.”

”Viivillä mulle? Miksi se sulle sanoi sellaista?” Cee tuhahti närkästyneenä, vaikka kai se tiesi, ettei ihan kaikkea kerrottu ensiksi juuri äidille.
”Koska se liittyi Lucioon. Viiviä jännitti, ettet antaisi sen pitää isänsä lahjaa.”
”Aha, ja minkähän lahjan se lipevä spagettipaska on ostanut??”
”Juuri tota Viivi kai meinasi”, huomautin, ja keräilin sitten henkäyksen verran rohkeutta. ”Kun se on ilmeisesti ostanut Viiville hevosen.”
”Hevosen??? Herraisä Viivi asuu tallilla eikä Lucio tunnistaisi hevosta, aasia tai helvetti kamelia toisistaan!”
”Niinpä, rakas. Se on silti kai jo ostettu. Viivi muisti myös, että olin joskus luvannut sille tallipaikan...” totesin nolona.
”Isbe!! Varoitinko mä silloin, että Viivillä on erinomainen muisti ja kaikkia lupauksia kannattaa varoa?”
”Ehkä.”
”Okei, okei, no tiedätkö sä tästä hevosesta?”
”En oikeastaan”, välttelin. ”Mutta se on ori. Ja kai puoliverinen.”
”Awesome. Soooo fucking awesome”, Cee kiroili. Eikä siinä, en itsekkään tuntenut päällimmäisenä tunteena luottamusta ajatellessani Viivin liero-isän epäilemättä hämyisiltä markkinoilta ostamaa puoliverioria. Omassa tallissani.

***

”Isabella! Hei, mitä sinä täällä?” Julian yllättyneen ilahtunut ääni huudahti.
Käännyin vastentahtoisesti ympäri. Ihan kuin minut olisi väijytetty kesken ruumiin piilottamisen, niin pahasti tuttua ääntä pelästyin.
”No heeeei Julia”, tervehdin takaisin, enkä aivan saanut peitettyä teennäisen kiekaisevaa sävyä äänestäni. Se ei kuulostanut lainkaan omalta. ”Hei Nita.”

Julian takana, käsi jo melkein Pionin ovenkahvalla, seisoi Nita.
Nita nyökkäsi tervehdyksen ja hymyili.
”En tajunnutkaan, että toi on sun auto. Oon tullut tosi usein Pioniin opiskelemaan, lukiolla ei pysty yhtään keskittymään”, Nita totesi Julian takaa. Jostain pulpahti mieleen muisto Nitasta ja Thomasista, täällä samassa paikassa. Mahtavaa.

Sydämeni lähti pamppailemaan, muttei todellakaan Tommyn  takia. Olihan se kuuma, muttei sydäntätykyttävä. Sen sijaan päässäni kohisivat Nitan lausumattomat sanat ja ilmiselvä, suorastaan pakollinen päättelyketju jota brunette varmasti mietti mielessään: Olen ollut täällä usein, autosi on ollut tuossa usein (kyllä, sen tunnistaa), mutta sinä olet ollut täällä, hmm niin, et koskaan?!!

Nita ei sanonut enempää, mutta ei kai hän olisi sanonutkaan? Ei minulle, hymyili vain kauniisti. Olihan se jo selittänyt läsnäoloaan varsin kattavasti.
”Me törmättiin äsken kadulla”, Julia sanoi olkiaan kohautellen. ”Tuutko seuraan?”
”Ei, en nyt, tai siis... Pysäköin tähän kun on niin kätevää. Hakea kahvi mukaan sitten lopuksi”, hikoilin ja yritin hymyillä.
Jep koska Kallassa ei voinut vain tökätä autoaan parkkiin tasan sen rakennuksen eteen, jonne oli oikeasti menossa. Miten ontuva selitys, ei helvetti! Olinko koskaan edes joutunut taskuparkkeeraamaan Kallassa? Tuskinpa vain.

”Kiva kävelläkin vähän”, jatkoin väkinäisesti. ”Olen menossa tuota... kynsien laittoon. Geelilakkaukseen.”
Se oli ensimmäinen ajatus joka päähäni oli putkahtanut. Adelina oli instagramissa suositellut paikkaa, joka oli aivan Pionin lähellä. Jossakin täällä.
”Ai, tosi kiva! No, nähdään tallilla”, Julia huikkasi.
”Joo. Ja hei – juhlitaan sun ja Innan Ranking-voittoja vihdoin? Jos laitan viestiä?” huudahdin vielä. Julia nyökkäili kadotessaan Nitan perässä Pioniin ja hymyili niin ihanasti, että tunsin pistoksen pahaa mieltä. Käyttää nyt tällaista peittelyksi! Toisaalta... juhliminen ystävien kanssa saattaisi olla varsin hyvä ajatus, oikeastikin. Ehkä ystävättäret voisi kutsua mukaan ratsastusklinikalle Hepanholmaan.

Kuljin tutuksi tullutta reittiä ajatuksiini vaipuneena, kun ymmärsin, että tämän täytyisi olla viimeinen kerta. Ei enää autoa Pionin eteen, joskin tänään minun olisi joka tapauksessa pakko hakea sieltä kahvi. Täytyisikö kynnetkin lakkauttaa? Juuri tällä tietyllä tyypillä? Entä jos sillä ei olisi aikaa tällä illalle?? Ja olisi työpalaverikin... Ehkä voisin pidellä ratsastushansikkaita visusti käsissäni muutamat päivät. Vältellä jonkin aikaa Juliaa, jos nainen kuitenkin muistaisi ja haluaisi nähdä lopputuloksen. Vai pyytäisikö se jo heti tänään wapissa kuvaa?? Jos aikaa oikealle teknikolle ei irtoaisi, niin ehkä Penna osaisi lakata uskottavasti – sillä oli taipumusta pikkutarkkuuteen. Mutta kantelisiko se? Kuulisiko Adelina jotakin kautta että olin käynyt siellä samassa paikassa, enkä sitten kuitenkaan olisi??

Pääni alkoi olla siinä määrin räjähdyspisteessä että hiusten oli pakko sauhuta ulospäin. Kiipesin muutaman hassun askelman ylös (kun missään ei näkynyt ketään) ja henkäisin. Pikkiriikkinen, varmaankin kammottavalla 70-luvulla rakennettu ja saatanallisen ruma Kallan Poliisiasema imaisi minut jälleen ahnaan masentaviin sisuksiinsa.

***

Ilma oli tunkkainen ja siinä häivähti aavistuksia muinaisesta tupakoinnista. Sellaisesta, että tässä huoneessa oli joskus poltettu ja paljon, mutta että enää sitä ei saanut tehdä. Ajan oli annettu poistaa savut, eikä se tuntunut olevan prosessissaan vieläkään valmis. Tuuletusta ei taidettu turhan päiten harrastaa.

Annoin aloituslöpinöiden valua korvista ulos ja minulla oli vaikeuksia keskittyä hetkeen. Kuulusteluista oli muodostunut turruttavia. Ei koskaan suoria syytöksiä, mutta sitäkin enemmän epäsuoraa syyttelyä. Kaivelua, kuin veitsen tökkimistä ihoon – miten sopivaa, niin isäkin kuoli.
 
”No, neiti Sokka. Haluaisin kuulla sinua tänään eräästä tapauksesta.”
”Niinkö”, ivailin.
”Mitä ilmeisimmin äitisi teki itsemurhan.”
”Ai.”
”Eikö se liikuta sinua?”
”Ei juurikaan, eikä yllätä. Äiti oli skitsofreenikko, kuten olen jo useita kertoja teille maininnut. Näette varmasti hänen potilastietonsa näin kuoleman jälkeen.”
”Amanda on eri mieltä.”
”Ai mistä? Voiko sisko estää tietojen lukemisen?”
”Ei tietenkään. Mutta sisarenne on osoittanut varsin raskaita syytöksiä. Hän epäilee, että olisit maksanut diagnoosista. Mitä sanot siitä?”
”Naurettavaa!” naurahdin, eikä se kuulostanut yhtään sellaiselta naurettavaan sopivalta naurahdukselta.
”Minkä takia et kertonut sisarellesi Amanda Sokalle äitinne mielenterveysongelmista?”
”Halusin suojella häntä.”
”Kysyikö Amanda koskaan äitinne olinpaikasta?”
”Kysyi.”
”Valehtelitko?”
”En kertonut.”
”Eikö hän ilmaissut tahtoaan tavata äitinsä?”
”Ilmaisi.”
”Minkä takia et kertonut hänelle, missä äitinne on?”
”Halusin suojella häntä.”
”Keneltä? Miksi?”
”Siltä musertavalta tiedolta, että äiti on sekaisin.”
”Vai niin, ja kuitenkin sisaresi on vahva, aikuinen nainen. Mitä kertominen olisi saattanut aiheuttaa? Skandaalin?” kuulustelija, tuo porsasmainen olento rikoskomisarion titteliin verhoutuneena, naurahti räkäisesti.

En jaksanut taas selittää tätä. Tuo sivistymätön porsas kieltäytyi ymmärtämästä, että kyllä, skandaali ei ollut mikään sanaleikki viktoriaanisesta tv-sarjasta vaan totisinta totta joillekin. Hän ei myöskään suostunut ymmärtämään Amandan luonnetta, vaan aivan selkeästi sisko pyöritteli porsaan ajatuksia täysin oman mielensä mukaisesti.

Hiljaisuus.
Sitä käytettiin usein painostuksena, mutten heltynyt. En aiemmin, en nyt.

”Selvä on, neiti Sokka. Ymmärrän. Jospa siirtyisimme nyt siihen tapaukseen, jonka vuoksi olen sinut tänne kutsunut.”
”Niin?” puhahdin, ja harmillisesti aistin omasta äänestäni ärtymyksen siemenet. Ehkä vähän kauhuakin, sillä vihasin ja pelkäsin epätietoutta. Tällaisten tuntemusten ei ikimaailmassa saisi antaa tihkua ulospäin.
”Tammikuun 28. päivänä 2019 Kallasta löydettiin nuoren naisen ruumis.”
”Niin?” kuittasin taas, ärsyttävän rutinoituneena. ’Nauhurille ei valitettavasti riitä nyökkäys, neiti Sokka, voisitko puhua ääneen’ oli jäänyt jonnekin viimevuotisiin kuulusteluihin.
”Nainen oli paleltunut kuoliaaksi. Ehkä itsemurha, todennäköisesti huolimattomuutta päihteiden kanssa, mahdollisesti heitteillejättö.”
”Niin?”
”Tiedätkö siitä mitään?”
”Luulisin, että luin lehdestä.”
”Vain lehdestä?”
”Niin?!” totesin taas, nyt jo selkeästi kivahtaen. ”Anteeksi, mutta miten tämä liittyy minuun?”
”Ah, miten osuva kysymys neiti Sokka! Puhut vähän mutta niin kovin valaisevasti”, se porsas, tai ennemmin runkkaripääkuulustelijakomisario totesi hörähtäen. Vitutti, vitutti armottomasti että olin taas toteuttanut sen kuulustelufantasiaa.
”Siinähän se vitsi kuuluukin, neiti. Kun ei pitäisi liittyä.”
”Eikä tietääkseni liitykään”, sanoin suu tiukkana viivana. Tiesin toki kuka uhri oli – ja se aiheutti minulle hivenen huonon ennakkoaavistuksen, mutta en silti olisi väittänyt meidän välillämme olevan varsinaista yhteyttä.

Runkkarikuulustelija siirteli pakaransa paremmin tuoliin (yritti kai hakea ryhtiä) ja pöyhi sitten papereitaan.
”Ja silti. Silti tämä valitettavan kuolintapauksen uhri on liitettävissä sinuun varsin monen sattuman kautta. Uhri, Jonna Schmidt, syntynyt Kytömäellä 1995, kuollut Kallassa 2019. Nykyisen tallimestarisi Jonathan Raynottin varsin mustasukkainen entinen tyttöystävä. Huomautettakoon, että tallimestari, herra Jonathan Raynott, asuu samassa kiinteistössä kanssasi ja on sinun, hmmm, rakastajasi? vanhempi veli. Rakkaussuhteenne tähän Thomas Raynottiin on päättynyt (isäsi kuoleman aikaan se oli voimissaan, saanen lisätä), mutta kuolemantapauksen uhri, Jonna Schmidt, on sittemmin yhdistetty intohimoisesti neiti Julia Luotiin – ja kuin sattumalta myös tähän Thomakseen. Uhrin päiväkirja tukee molempia käsityksiä ja toisaalta, meillä on silminnäkijähavaintoja myös sinusta tämän neiti Julia Luodin kanssa varsin läheisissä merkeissä kallalaisessa yökerhossa nimeltä Kallan Kingi”, runkkari henkäisi. Hörppäsi vettä.
”Edelleen uhrin päiväkirjaan viitaten uhrin suhde Juliaan on kariutunut, mahdollisesti juuri toisen naisen tähden. Saanen huomauttaa, että Schmidt ei kirjoittanut teistä kovinkaan positiiviseen sävyyn, mutta olette kuitenkin ansainneet hänen kirjoituksissaan maininnan jos toisenkin.”

Kasvoilleni jäätyi hymy, kuolemannaamio, ajattelin.
”Kiintoisaa, oikein kiintoisaa”, sanoin sitten ja kalpenin. ”Olen vaikuttunut aktiivisuudestanne. Silti kaikki tämä ei varmaankaan muuta sitä tosiasiaa, että minulla olisi mitään tekemistä Jonnan kuoleman kanssa.”
Hymyni oli jähmeä, ivallinen. Ulkoisesti itsevarma.
”Kiitos, neiti Sokka. Ei muuta kysyttävää. Kuulustelu päättyy klo 14.23.”
Runkkarikomisarion naamalle kiipesi tyytyväinen hymy, ja se hymähti iloisesti sulkiessaan nauhoituksen. Oma hymyni ei kadonnut, mutta sisällä puristi ja kiehui.

Runkkari tiesi. Se tiesi, ettei minulla ollut mitään tekemistä Jonnan kuoleman kanssa. Kunhan tökki. Tökki ja ärsytti, haki kuulusteluun pienimmästäkin syystä. Ärsytti ja tökki, puukotti typerillä tiedoillaan. Odotti vain, että menettäisin malttini.

Häivähdyksen verran ajattelin sitä, mitä runkkari varmasti eniten toivoi. Että tunnustaisin vain, antaisin sille sen mitä se haluisi. Sitten ahdistus loppuisi, joku muu elämänvaihe alkaisi. Ehkä tässä, tässä nimenomaisessa tunnetilassa olisi selitys sille käsittämättömälle faktalle, että joskus syyttömät tunnustivat tekoja joita eivät olleet tehneet.

_________________
Isabella who? | Spin-off tarinat | Team-tammat <3
Isabella S.
Isabella S.
Tallinomistaja

Ikä : 30
Viestien lukumäärä : 815

http://auburnestate.altervista.org/hevoset.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Sokan suvun tarinoita Empty Vs: Sokan suvun tarinoita

Viesti kirjoittaja Isabella S. lähetetty 21.07.19 15:27


Taloudenhoitaja
Sunnuntaina 21.7.2019

”Huvimaja täytyy olla ehdottoman siisti. Ruusupuutarhan pitää kukoistaa – ei ainuttakaan lakastunutta terälehteä pensaiden joukossa.”
”Kyllä neiti.”
”Kartanolle ei ole tulossa ketään, mutta valmistele siitä huolimatta vierashuoneet. Leikkokukkia yöpöydälle, pyyhkeet pukeutumispöydälle, tuuletus, puhtaat lakanat ja niin edelleen.”
”Tietenkin neiti.”

Isabella hymyili kireästi, kai sen merkiksi, että “käskynjako” oli päättynyt. Neiti Sokka oli ladellut pelkkiä itsestäänselvyyksiä, mutta siitä huolimatta Siiri Pynnönen niiasi, sillä hän ei voinut vastustaa kiusausta. Missä tahansa muualla sellaiselle eleelle olisi naurettu, mutta ei täällä. Auburnissa aika tuntui pysähtyneen. Itse asiassa Siiri oli vastikään lukenut lehdestä artikkelin – otsikoltaan kovin tylsän, mutta sisällöltään kovin mielenkiintoisen. Siinä pohdittiin tasa-arvon lisäämistä kieleen, esimerkiksi ruotsalaisten uutta sukupuolineutraalia hen-persoonapronomia, ja mainittiin, miten naisia kuvaavat -tar -päätteet ammattisanastoissa sun muissa olivat jäämässä täydellisesti historiaan. Samoin oli tapahtumassa herraa, rouvaa ja neitiä kuvaaville liitteille, joissa ilmeisesti niin kovin paheksuttavasti ilmaistiin henkilön siviilisääty.

Hah! Siiri naurahti itsekseen, ehkä vähän ääneenkin. Auburnissa ei oltu moisesta kehityksestä kuultu tai sitten siitä ei välitetty.  Oikeastaan koko Kalla henki menneen ajan romantiikkaa ja erilaisia hierarkioita, jotka tuntuivat tässä ympäristössä kerrassaan luonnollisilta. Täällä täysin tavanomainen titteli perijätär ja kaikenlainen neidittely oli kuin taistelua modernia aikaa vastaan.

Hän sipsutteli hiljaisin askelin siivouskorinsa kanssa alakertaan, ja pian tallimestari Jonathan Raynott kiiruhti hänen ohitseen. Siiri valmistautui nyökkäykseen, mutta kuten tavallista, hän oli asukkaille pelkkää ilmaa. Jonathanilla oli omakin kulkunsa ulos, siveellisesti takaoven kautta, mutta mies tuntui käyttävän huomattavan paljon pääovea. Siinä oli jotain todella rehvakasta, Siiri mietti, ja unohtui katsomaan loittonevan tallimestarin miellyttävän lihaksikasta selkää.

Siiri oli työskennellyt Auburnissa, tai kuten hän ajatteli, Kartanolla, jo helmikuun alusta alkaen. Lyhyehkö, keski- ja ylävartalostaan hivenen runsaampi ja jaloistaan aivan hoikka Siiri oli maantienvärisen tukkansa ja meikkaamattomien kasvojensa kanssa toden totta näkymätön. Nuori nainen oli aloittanut siivoojana, mutta nimike oli nopeasti muuttunut taloudenhoitajaksi, sillä hän oli itse halunnut niin. Kaikki oli alkanut siitä, kuulemma, kun herra Merikannolle emännöidyillä illallisilla tarjoilu oli ollut luokaton, tai siis, tarjoiluhenkilökuntaa ei ollut ollut. Herra Susinevan illallista varten oli siis palkattu työntekijä, hän, joka oli ollut vain vuokratyösuhteessa aloittanut siivooja, sitten myös tarjoilija. Samoihin aikoihin Sokilla, varsinkin neiti Isabellalla, oli mennyt hermot nuuskiviin sekä ainaisesti vaihtuviin siivojan- ja tarjoilijanhetukoihin.

Hän oli ansainnut luottamuksen ehdottoman näpsäkällä työnjäljellään sekä hiljaisen huomaamattomalla läsnäolollaan, ja saanut siten vakituisen pestin. Todellisuudessa Siiri nuuski ja kuunteli enemmän kuin ne onnettomat vaihtuvat työntekijät, jotka eivät edes ymmärtäneet kuulemiensa juorujen arvoa. Siiri oli vain paljon taidokkaampi, eikä hän koskaan jäänyt kiinni.

Tänäkin iltapäivänä hän kuuli toisinaan keittäjänä toimivalta Riitalta, mitä kylillä Kartanosta puhuttiin. Riitalla oli oma catering-yritys ja tämä kokkasi tilauksesta – Sokat eivät aina, tai oikeastaan useinkaan jaksaneet laittaa ruokaa itse. Siiri oli asettautunut kuuntelemaan, mitä Riitalla oli sanottavanaan, mutta hän oli jo alkuun varautunut. Riitta kävi Kartanolla huomattavasti harvemmin kuin hän itse – miten tämän korviin olisi kantautunut jotakin erityistä?

”Satuinpa kuulemaan, ihan vain puhetta tietenkin, että neiti Sokka vanhemmalla olisi suhde siihen komeaan puutarhuriin”, Riitta vakuutteli, ja hämmensi tomaattikeittoa pulleahkot käsivarret väristen.
”Ai”, Siiri totesi, vaikkei oikein uskonut kuulemaansa.
”Niin niin. Niin ne väittävät.”
Keski-ikäinen keittäjänaisen perikuva ei kuitenkaan tarkentanut, ketkä olivat ne, eikä Siiri ottanut hänen puheitaan aivan tosissaan. Kaksi kolmesta puutarhurista (kolmas oli nainen) oli kyllä ihan komeita, mutta ei kai Isabella nyt sentään aivan kaikkien kanssa vehdannut? Sitä Siiri ei jaksanut uskoa, ja oliskohan ainakin toinen puutarhureista naimisissakin?

Jostain syystä Isabellan miesseikkailuita, niin todellisia kuin huhuttujakin, ruodittiin aina hirveän pistävään sävyyn. Oli hänkin tietysti pistänyt merkille, että Kartanolla kävi huomattavasti useammin mies- kuin naisvieraita, ja että nämä olivat lähes poikkeuksetta komeita ilmestyksiä. Silti Siiristä oli paljon kiintoisampaa se, mistä ei puhuttu. Nimittäin neiti Amandasta. Kukaan ei koskaan arvostellut nuoremman neidin rakkauselämää. Miksi? Vaikka oli se ratsuttajamieskin, Saksaan karannut vai minne lie. Jotain siitä supistiin kyllä palveluskunnan keskuudessa, mutta niin hiljaa, etteivät sanat kantautuneet edes Siirin korviin. Amandasta ei kai uskallettu juoruta, koska aihetta olisi kyllä ollut riittämiin.

Ajatuksiinsa vaipunut Siiri huiskutteli juuri olemattomia pölyhiukkasia aulan suurten maalausten näyttävistä kehyksistä – muotokuvat olivat jälleen yksi jäänne jostakin menneestä –, kun hänen huomionsa kiinnittyi kirjastohuoneesta kantautuvaan sananvaihtoon. Sokan siskokset keskustelivat keskenään, eikä keskustelun sävy ollut miellyttävä. Siiri mietti hetken, mutta tuli sitten siihen johtopäätökseen, että salakuuntelu oli aivan yhtä merkittävä osa kartanoiden historiaa kuin palveluskunnan olemassaolokin.

” – – miksi minua – – nöyryyttävää – – millä verukkeella – – törkeä syytös – – sinun syytäsi”, ja niin edelleen. Siiri painautui raskasta ovea vasten, mutta tuohtuneen neiti Amandan sanat säilyivät pelkkinä irrallisina katkelmina. Isabella vastaili niin hiljaa ja rauhallisesti, jos vastasi lainkaan, että Siiri ei pystynyt erottelemaan mutinaa ymmärrettäväksi kieleksi.

Kuului tuolien kolinaa, ja varoiksi Siiri peruutti takaisin pölyhuiskansa pariin. Menestyksekkään kuuntelun salaisuus oli lopettaa ajoissa. Kuin sadesäästä takkatulen ääreen palannut kissa, hän tunsi ihokarvojensa pörhistyvän nautinnollisesti. Tästä hän saisi uuden haasteen tulevia tiedusteluja varten, sekä kiintoisaa raportoitavaa – totisesti.

_________________
Isabella who? | Spin-off tarinat | Team-tammat <3
Isabella S.
Isabella S.
Tallinomistaja

Ikä : 30
Viestien lukumäärä : 815

http://auburnestate.altervista.org/hevoset.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Sokan suvun tarinoita Empty Power Jump

Viesti kirjoittaja Isabella S. lähetetty 03.08.19 12:58


Power Jump
Lauantaina 27.7.2019

”Ollaanko me jotenkin vanhemmiten muututtu surkeiksi?” Cee puuskahti ja istui salongin sohvalle.
”Jaa-a. Cava oli ainakin kamala – vauhtipuomeja oli mahdotonta estää, eikä ohjauskaan toiminut. Pysyttelen jatkossa tammoissa.”
”On tammoissakin juttunsa. Minun tammoillani oli jotain teidän liian hienoja esteitänne vastaan. Pelkurit”, Cee jatkoi pettyneesti huokaillen. ”Ja Tom sitten... Kahdesti finaaliin viime hetken kvaaliluokista. Niin hienot radat, sijoituksia 160 asti! Sitten arvoluokassa, paljon pienemmillä esteillä, tapahtuu jotakin!”
”Noh. Älä Tomia syytä. Tiedät itsekin että mies ratsastaa vain voitosta. Silloin voi käydä noin”, Isabella sovitteli. Omalta ratsultaan hän ei ollut odottanut hengissä selviämistä kummempaa, joten pettymys ei ollut järin suuri.
”Äh. I know I know...” ystävätär parkui, ja hautasi kasvonsa sohvatyynyihin.

”No, mitäs täällä surkutellaan?” kutsumatta saapunut leskirouva Koskela raakkui.
”Ei niin mitään. Valmistaudumme pian jatkoihin”, Isabella vastasi kohteliaasti.
”Ahaa. Vai niin. Alatte kyllä olla vanhempaa ikäkastia–”, Cee loi ystäväänsä mitäs minä sanoin -katseen, ”jotta löytyyköhän niistä juhlistanne edes sulhasia. Syytä kyllä olisi, sano minun sanoneeni. Ottaisit Isabella-kulta mallia ystävästäsi! Se suloinen lapsikulta – ex-mies on tietysti hirveän valitettavaa, ja aviottomuus, ah lehtolapsi, mutta minkäs lapsikulta vanhempiensa käytöstavattomuuksille mahtaa, niin niin, muuten hyvällä mallilla asiat neiti Cecilialla. Kouluratsastustakin olet alkanut kunniakkaasti harrastella! Sietääkin jo loppua se kenttätouhu, vaarallista äiti-ihmiselle sellainen. Pitäisiköhän Isabella sinunkin jo lakata niiden esteiden kanssa, ei näyttänyt niin kovin vakuuttavalta tämänpäiväinen? Antaisit ratsujanne nuorempiin, osaaviin käsiin, niin, sillä tavalla kasvattejannekin arvostettaisiin ja ehtisit keskittyä perheen perustamiseen”, Alma opetti, ruttuiset sormet puheen tahtiin heristellen.

Nuoremmat naiset pyörittelivät silmiään, mutta antoivat leskirouvan puheiden jäädä omaan arvoonsa. Seuraava keskeyttäjä olikin taloudenhoitaja Siiri Pynnönen.
”Anteeksi neiti”, tämä aloitti ujosti niiaillen ja Almaa kauhunsekaisella kunnioituksella katsoen. Koskela oli epäilemättä ehtinyt läksyttää tai käskyttää jo häntäkin. ”Teitä kysytään. Ovella. Asia ei voi kuulemma odottaa.”
Isabellan naama venähti, kasvojen väristä katosi muutama sävy. Hän muisti rikostutkijat katsomon eturivistä sekä verryttelykentän reunalta. Oli tämäkin oikein päivä kuumotella!
”Ah, niin... Totta tosiaan. Menenkin ottamaan heidät vastaan.”
”Isabella! Hetkinen nyt! Mitenkäs kolmekymmentävuotispäivät? Ei kolmekymmentävuotispäiviä jätetä väliin, ei herttinen sentään, seuraaviin pyöreisiin on toiset kymmenen vuotta! Ja herra yksin tietää, olenko täällä enää silloin! Kyllä se on kahvitukset ainakin järjestettävä, humpuukia jättää välistä, vaikka ei tietenkään ole tyylikäs ratkaisu näin paljon myöhässä järjestää...”
”Niin niin Alma! Saat kutsun postissa. Kaikki on järjestyksessä. Minun täytyy tosiaankin mennä”, Isabella lepytteli, vaikka välittömästi katui puoliksi livautettua lupausta.

Oli hassua oikeastaan, miten yhdenkään kallalaiskomisarion (tai konstaapelin, mitä nämä sitten olivatkaan) nimi ei ollut jäänyt Isabellan muistiin. Yleensä hänen nimimuistinsa oli erinomainen. Nyt kirjastossa odottivat se vanha, karismaattinen ja rauhallinen, sekä nuori ja pälyileväkatseinen, toista pidempi ja hoikempi poikanen. Kumpikaan ei ollut ulkoisesti erityisen mieleenpainuva. Tai ehkä perijätär ei tahtonut muistaa heitä.
”Kuinka voin auttaa?” Isabella kysyi viileästi ja sulki massiivisen oven perässään.
Poliisit loivat toisiinsa katseen, irvistivät sillä sellaisella ’tämä on epämukavaa meillekin’ -katseella, ennen kuin nuorempi vastasi varsin hanakasti.

”Olet rikkonut määräyksiä.”
Isabella katsoi miehiä kummissaan, kun vanhempi heistä päätti sovitella.
”Kollegani tarkoittaa, että neiti on unohtanut viikoittaisen ilmoittautumisensa. Matkustuskieltoon liittyen.”
Isabella puuskahti – kiroilikin äänettömästi, hätääntyi vähäsen. Hän oli toden totta unohtanut sen. Tahattomasti. Power Jump oli vienyt kaiken liikenevän ajan.
”Pyydän anteeksi, minä unoh–”
”Se on kuulkaa sellainen juttu neiti Sokka, että toistuvista rikkomuksista sinulle voidaan laittaa jalkapanta. Jos meillä on syytä olettaa, että rikkoisit kieltoa. Yleensä tuollaisia laitetaan vain taparikollisille, narkomaaneille ja sellaisille, ethän halua samaan kastiin Sokka?” Nuoremman silmät suorastaan tuikkivat.
”Meillä ei ole kuitenkaan syytä odottaa että tekisit niin, eihän?” toinen kiirehti sanomaan lempeästi.
”Ei tosiaan. Anteeksi. Meillä oli nämä suuret kilpailut järjestettävänä. Unohdin.”

Nuorempi oli avaamassa suutaan, kun karismaattisempi komisario nousikin pystyyn.
”Hyvä. Ilmoittautuminen tavallisesti laitokselle ensi viikosta alkaen. Ai niin – sellainen ilmoitusasia neiti vielä, että saatamme joutua tiedustelemaan tallilaisiltanne erilaisia asioita. Niin äitiinne liittyen, kuin siihen murhapolttoonkin. Tutkinta on avattu uudelleen. Lupaamme olla mahdollisimman hienotunteisia.”
Isabella nielaisi, ja nilkiksi hänen silmissään muuttunut nuorempi poikanen virnisteli inhottavasti lähtiessään: ”Murha se on murhapolttokin. Ja Murha ei koskaan vanhene. Muista se.”

Poikanen hohottelikin vielä mennessään, vanhempi irvisti pahoittelevasti. Neiti Sokka sen sijaan hautautui suureen nahkaiseen nojatuoliin. Kun hän havahtui ajatuksistaan, valmistautumisaikaa ruusupuutarhan maljapuheeseen oli enää hädin tuskin puolisen tuntia.


_________________
Isabella who? | Spin-off tarinat | Team-tammat <3
Isabella S.
Isabella S.
Tallinomistaja

Ikä : 30
Viestien lukumäärä : 815

http://auburnestate.altervista.org/hevoset.html

Takaisin alkuun Siirry alas

Sokan suvun tarinoita Empty Vs: Sokan suvun tarinoita

Viesti kirjoittaja Sponsored content


Sponsored content


Takaisin alkuun Siirry alas

Takaisin alkuun


 
Oikeudet tällä foorumilla:
Voit vastata viesteihin tässä foorumissa