Kellonaika on nyt 26.09.20 18:31

192 osumaa on löytynyt haulle 0

Maybe you should try plan D for Dumbass | Anton S.

17.05.2020 - TT-finaalijuhlat
#tietähtiin2020

Aika joutuisasti lensi hevosvaatteet laukun pohjalle sen jälkeen, kun kisat oli kisattu ja hevoset hoidettu. Oli aika laittaa bilevaihde päälle ja lähteä TT-finaalipirskeisiin.

Ja syytä juhlintaan oli! Siinä missä Verivaahterat ja muut harmittelivat sitä ettei nyt tällä kertaa pystiä ollut kenelläkään Auburniin vietäväksi tiiminä tai henkilökohtaisena ratsukkona, mä olin hyvällä tuulella.
Kiitos mun ja Vilan ensimmäisestä sijasta 120cm-luokassa ja luokkakohtaisessa rankingissa yllettiin kolmannelle sijalle. Taitotason tuloksia en ollut vilkaissut, mutta arvelisin että jostain sieltä puolivälin hujakoilta meidän nimi löytyisi.

Sanomattakin selvää, että olin erittäin tyytyväinen! Toki olisihan sitä voinut toivoa, että kaikki osakilpailut olis menneet yhtä hyvin, mutta turha niitä enää on murehtia. Meni jo.

Kiia aikoi pysytellä visusti vesilinjalla tällä kertaa. Mutta ainakin mulla ja Sarahilla oli selvät sävelet. Tai oikeastaan ei-selvät.
Robert oli aivan maansa myynyt "huonosta menestyksestään" ja yritin kyllä miekkosta piristää juottamalla sille melkein väkipakolla kaljaa toisensa jälkeen sekä kertomalla paskoja vitsejä.

Jossain vaiheessa olimme porukalla siirtyneet Sarahin ja Ellien huoneeseen. Mun mukanani tuomat omat juomat oli juotu alta aikayksikön, joten lähdimme Nitan kanssa metsästämään lisää juotavaa juhlatiloista. Merisalokin oli aika hyvässä huppelissa, mutta niin olin kyllä minäkin.
En tiiä missä vaiheessa se Nita oli kadonnut viereltäni, mutta mä olin jo iskenyt silmäni siihen mitä olin etsinytkin: Juotavaan.
Tequilapullo tökötti tiskin reunalla kirjaimellisesti tarjottimella, joten hiippailin sen viereen, vilkuilin ympärilleni ja muiden huomaamatta nappasin pullon vetoketjullisen hupparini alle. Hyi minua. Ei kerrota kenellekään!

Sotasaalis mukanani kipitin joutuisasti takaisin huoneeseen. Eihän se yhtä hyvää ollut kuin kalja, mutta ainakin humalatilan pysyminen yllä oli taattu sen avulla.
"Kattokaa mitä löysin!" naureskelin voitonriemuisesti Sarahille ja Robertille, jotka eivät aivan vakuuttuneita mun löydöksestä olleet.

Joku siinä ovella kävi vaihtamassa pari sanaa Sarahin kanssa sillä välin kun mä taioin tequilapullon auki, otin hörpyn ja irvistellen pistin sen kiertämään.
Majinákin ilmestyi jostain ja Sarah toivotti sen tervetulleeksi minun hymyillessä kännisen typerästi Pocahontakselle. Nainen istahti viereeni Ellien sängylle, mutta kieltäytyi Sarahin tarjoamasta pullosta.
"Kuskina olen ja pitää tässä kohta lähteä ajamaan kotiin", Majiná ilmoitti nojaten taaksepäin ja siirsi minun puoleisen käden selkäni taa pehmeälle patjalle. Yritin pitää kasvoni peruslukemilla, vaikka tietenkin se naisen käsi siellä selkäni takana lämmitti mieltä.
"Mikä kiire teillä on?" ihmettelin kurotellessani Sarahilta tequilapullon takaisin itselleni. "Kai te voitte vielä yhdeksi yöksi jäädä?"
"Ei valitettavasti", Pocahontas huokaisi hymyillen ja jäin hetkeksi tuijottamaan sen silmiä ennen kuin tajusin siirtää tuijotuksen toisella sängyllä istuvaan parivaljakkoon.
"Öhm, Majiná! Tässä on Sarah ja Robert", selitin viittoen ensin Robertin suuntaan ja sitten Sarahin. Meni väärinpäin, mut eiköhä Majiná tajuaisi siitä huolimatta kumpi oli kumpi.

Hetki me siinä rupateltiin niitä näitä. Tai oikeastaan Sarah ja Majiná keskustelivat Robertin jatkaessa mököttämistään ja minun keskittyessä tequilan tuhoamiseen.
"Mutta nyt mun on pakko mennä", Majiná ilmoitti enkä voinut olla hymähtämättä pettyneenä. Pettymys kuitenkin vaihtui nopeasti hämmennykseen, kun huomasin Pocahontaksen kietovan kätensä mun kaulan ympärille ja rutistavan lujaa.
Tässä vaiheessa, arvon Seljavaara, oli tarkoitus halata takaisin ja sen kyllä teinkin vähän pienellä viiveellä. Tuoksuipas Majiná hyvälle...

"Nähdään taas", nainen hymyili irroittaessaan otteensa minusta ja nousi sitten ylös sängyn laidalta.
"Öhm, nähdään", mutisin naama punaisena ja katselin huoneesta poistuvan naisen selkää. Ja ehkä vähän takapuoltakin. Taas. Kuka sitä ei olisi katsonut?
Robert ainakin katsoi ja eiköhän Reyesin silmätki siellä ollu käväissyt ennen kuin sen meripihkasilmät olivat suuntautuneet takaisin minuun. Naisen kasvoilla oli paljonpuhuva ilme, mikä sai mut vain laskemaan katseen käsissäni olevaan tequilapulloon ja pudistamaan päätä tomerasti.

"Uuu-uu", Sarah ulisi ja noukki pullon itselleen. Vilkaisin Robertin suuntaan, jonka suupieli oli kaartunut pieneen virneeseen eikä ollut epäilystäkään etteikö nuo kaksi kuvitellut ihan omiaan.
"Olkaa hiljaa", naurahdin. "Ei meidän välillä oo mitään. Se on varattu!"
Mulla oli kaksi periaatetta: en koske varattuihin tai kavereiden exiin. Ruotsissa olin vahingossa lipsahtanut tuosta toisesta periaatteesta. Ja joskus olin luistanut myös ensimmäisestä (kerran, pari, kolme..) mutta siitä nyt oli aikaa...
"En mä sanonut mitään", Robert ilmoitti, riisti tequilapullon Sarahilta itselleen ja otti aimon kulauksen. "Hyi vityäärgh..."

Jossain vaiheessa Elliekin ilmestyi paikalle yhtä nättinä niin kuin aina ennenkin ja vähän paheksuen katsoi minun löhöämistä sen sängyssä.
Taputin patjaa vieressäni ja ihan piruillessani nostelin merkitsevästi kulmakarvojani.
"Mahut sä siihen", virnuilin ja nostin sitten käpälääni ylöspäin. "Tai vaikka kainaloon."
Blondi tuijotti mua hetken silmät viiruina,  mutta hymyili sitten pikkuisen ja istui viereeni. Ei kuitenkaan kainaloon saakka, mutta olihan tässä vielä iltaa jäljellä saada se sinnekin.
"Ellielle kans tequilaa!" ilmoitin.

Hyvä ilta oli!
Aamulla oli ihan järkyttävä krapula, kun heräsin siitä Ellien ja Sarahin välistä.

... Lattialta.

Tai oikeastaan heräsin Ellien ja Robertin välistä, sillä olin nukkunut Harringtonin kanssa lusikassa siinä lattiamatolla kun taas naisväki oli pysynyt omissa sängyissään.

Kuvatodistekin meidän unikaveruudesta löytyi Sarahin puhelimesta ja nainen ilmoitti lähettävänsä sen Aliisalle.
"Tai ehkä Auburnin whatsapp-ryhmään?" Reyes nauroi ääni krapulasta käheänä.
kirjoittaja Anton S.
lähetetty 17.05.20 18:25
 
Etsi: Spin off
Aihe: Maybe you should try plan D for Dumbass | Anton S.
Vastaukset: 60
Luettu: 2260

More than meets the eye | Sarah R.

17.05.2020
#tietähtiin2020

Robert makasi selällään Sarahin pedatulla sängyllä, puoliksi juotu coronapullo sormiensa välissä, pullo värjäten altaan kuviollisen päiväpeiton tummemmaksi pinnalla väreilevän kosteuden vuoksi. Sarah istui sängyn jalkapäädyssä, selkä seinää vasten ja koukussa olevat jalkansa Robertin vasemman jalan päällä. Oikean käden sormet lepäsivät miehen vasemman jalan päällä rennosti, olutpullo vasemmassa kädessä omassa sylissään. Alakerrasta kantautuva musiikki kuului vaimeana muuten hiljaisessa huoneessa, jonka ovi oli auki käytävälle.

Robert oli tullut kokonaistuloksissa toiseksi ja Sarah kolmanneksi. Robertin ja voittajan ero oli ollut yhden pisteen suuruinen, Sarah oli jäänyt lopulta vain kolmen pisteen päästä johtopaikasta.

"Can't fuckin' believe it", Robert huokaisi, kohotti päätän sen verran, että sai kipattua jälleen pari senttiä olutpullostaan suuhunsa. Sarah seurasi esimerkkiä ja maisteli juomaa suussaan hetken ennen nielaisemista. Humala antoi kaikelle omanlaisen pehmeyden, myös finaalin kolmannelle sijalle.
"Mmh, I'm not that surprised", Sarah hymähti ja sai sinisten silmien yllättävän terävän katseen puoleensa. Nainen tuijotti takaisin ja kohotti olkiaan.
"After all, that guy competes Grand Prix with that same horse. There was no chance really", latina selitti. Robert sulki silmänsä ja hieroi silmiään sillä kädellä, joka ei pidellyt olutpulloa. Lippis toisen päässä siirtyi jälleen vähän ylemmäksi, paljastaen vähän lisää sotkuisia vaaleita hiuksia. Sarahin teki mieli kokeilla olivatko ne edelleen yhtä pehmeän tuntuiset sormien välissä, kuin ennenkin.

"Kattokaa mitä mä löysin", Anton hörähti tullessaan takaisin huoneeseen. Mies hyppäsi takaisin Ellien puolelle sängylle ja esitteli kädessään olevaa kirkasta pulloa.
"Tequilaa!" Anton kertoi nauraen ja Sarah vilkaisi Robertia, joka katsoi häntä takaisin.

Bad idea.

Virne kutitteli naisen suupielessä tämän siirtäessä katseensa uudelleen Antoniin, joka repi pulloa jo auki melkein hullunkiilto silmissään.

"Mihin sä Nitan hukkasit?" Sarah kysyi ottaessaan tarjotun pullon vastaan. Neste hölskyi kun nainen kaatoi siitä suullisen huultensa väliin. Polttelu sai irvistämään, mutta samalla turrutti mukavasti. Onneksi Isabellaa ei ollut näkynyt hetkeen, tuskin nainen eksyisi lähellekään Sarahin ja Ellien huonetta.
"En mä tiedä, se lähti johonkin", Anton vastasi olkiaan kohotellen. Kaksikko oli lähtenyt etsimään lisää juotavaa ja vain toinen oli palannut takaisin. Sarah ei tiennyt missä Ellie oli. Tai muut auburnlaiset.

Musta hiuspehko vilahti avonaisen oven ohitse, kesti hetken, kun Sarah rekisteröi, että tunsi naisen.
"Agnes!" latina huudahti ja pian tummaverikkö ilmestyi uudelleen huoneen ovelle. Tummat silmät kiersivät mieskaksikon ja pysähtyivät sitten Sarahiin kysyvinä. Hän oli auttanut toista Lexin pitämisessä eilen ja he olivat olleet samassa valmennuksessa vain puolitoista viikkoa sitten.
"Niin?" Agnes kysyi, epäröivä hymy huulillaan.
"Sä ratsastit hyvin tänään, näin sun radan. Ja onnea tähtijoukkue-tittelistä", Sarah onnitteli saaden kaiken katkeruuden pois äänestään Verivaahteroiden hopeasijasta.
"Ai, kiitos. Sullakin meni tosi hyvin. Lefa näytti kivalta", Agnes vastasi ja otti sitten askeleen jatkaakseen matkaansa.
"Niin ja onnea hopeasijasta tiimirankingissa." Sanat lausuttiin vailla terää, mutta ne tuntuivat silti ihon alla piikkeinä. Sarahin huulilla pysyi pehmeä hymy.
"Kiitos."

"Still fraternizing with the enemys are we?" Robert kysyi, kun Agnes oli varmasti poistunut kuuloetäisyydeltä. Sarah katsoi miestä tulkitsematon ilme kasvoillaan. Ystäviä heistäkin oli tullut kaikesta huolimatta.
"Still calling it just being friendly, sassenach", Sarah vastasi virne muotoutuen huulilleen.
"Mitkäs omat bileet täällä on?" Majiná keskeytti Robertin vastalauseen ja kaikkien kolmen katseet kääntyivät takaisin ovelle. Sarah vilkaisi Antonia, jonka kasvoille oli noussut paljon puhuva hymy. Mies sattui vilkaisemaan Sarahin suuntaan samaan aikaan ja nainen oli näkevinään häivähdyksen punaista toisen kasvoilla.

"Tervetuloa", Sarah vastasi ja ojensi tequilapulloa tummaa kaunotarta kohden.
kirjoittaja Sarah R.
lähetetty 17.05.20 15:57
 
Etsi: Spin off
Aihe: More than meets the eye | Sarah R.
Vastaukset: 94
Luettu: 3228

Vilan päiväkirja

17.05.2020 - Tie Tähtiin finaali
#tietähtiin2020


Luokka 8: 120cm (taitotaso expert)
Tulos: 01/12

Lopullinen sijoitus luokkarankingissa: 03/12

Topics tagged under tietähtiin2020 on Foorumi | Auburn Estate Ttfinaali
kirjoittaja Anton S.
lähetetty 17.05.20 13:08
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Vilan päiväkirja
Vastaukset: 100
Luettu: 4425

Vilan päiväkirja

17.05.2020
#tietähtiin2020
2. Sivuhahmon näkökulmasta: Paula kertoo

Anton näytti keskittyneeltä mustan tamman selässä enkä voinut olla kääntämättä huuliani vähän sellaista haikean ylpeään hymyyn.

Olin luvannut pojalle, anteeksi, miehelle tulla katsomaan Tie Tähtiin-finaalia ja siellä minä nyt istuin. Kisakatsomossa muiden joukossa.
Olin minä toki käynyt muutaman sanasen Antonin kanssa vaihtamassa, mutta tuo aikuiseksi kasvanut pikkupoika oli ollut lyhytsanainen, niin kuin aina ja vähän hermostuneen oloinen, joten en häirinnyt miestä sen enempää. Sillä oli omat kuvionsa eikä vanhan ratsastuksenopettajan läsnäoloa kaivattu.

Anton oli ollut noin kymmenvuotias, kun ensimmäisen kerran oli tallille ilmestynyt, noussut welsh cob-ruunan selkään ja siitä se hevosharrastus oli sitten lähtenyt käyntiin. Otin Antonin vähän niin kuin siipieni suojaan lellikkilapsekseni, sillä näin että pojassa oli potentiaalia ja senkin takia, ettei pienen kylän tallilla poikia hirveästi näkynyt, joten halusin tukea hänen harrastustaan mahdollisimman paljon.

Viisi vuotta sitä kesti, Anton kisasi puoliveri-Haisulla muutaman kerran hyvin tuloksin ja salaa olimme miehen vanhempien kanssa keskustelleet siitä, että saattaisin vaikka Haisun heille myydä pilkkahintaan.
Mutta sitten kävi niin kuin usein nuorten kanssa kävi: murrosiän myllerrykset keikautti kupin nurin, hevoset muuttuivat yhtäkkiä ”tyhmiksi” ja mielenkiinto keskittyi moottoriajoneuvoihin, kavereihin, alkoholiin sekä tietenkin tyttöihin.

Veikkaisin että samat mielenkiinnon kohteet oli Antonilla edelleen, mutta onneksi sinne sekaan mahtui jälleen myös hevoset.
Olin ylpeä tuosta räkänokkaisesta pikkupojasta! Enpä olisi silloin uskonut, että hän ihan oikeasti palaisi satulaan. Omasta halustaan… Jonkun naisen takia ehkä olisi voinutkin, mutta ainakin hän itse oli sanonut ettei hevoshommien uudelleen herättämiseen kauniimpaa osapuolta tarvittu.

Oli syy mikä tahansa, mutta siellä se Anton nyt radalla meni kauniilla ratsullaan.
Vila vaikutti erittäin pirtsakalta tapaukselta. Antonin naamasta näki, että hän kiroili päänsä sisällä, mutta hienosti se tuon mustan tykinkuulan piti aisoissa.

Antonin sanojen mukaan ratsukon TT-taival ei ole ollut kovin suurta juhlaa, mutta ei siitä ainakaan taitamattomuutta voinut syyttää.
Osasihan mies ratsastaa jo lapsena, mutta kyllä tuo blondi vuokrahevosensa kanssa oli edistynyt huimasti sitten viime näkemän. Kiitos vain Auburnille ja Sokille, mutta varastan kyllä osan kunniasta itselleni. Ilman minua ja Haisua ei tuo mies esteradalla tällä hetkellä olisi.

Tiukan kurvin jälkeen teki mieli sulkea silmät, sillä esteellä tultiin niin hätiköiden että olin jo ihan varma että nyt Vila joko kieltäytyisin tai yrittäisi hypätä huonoin tuloksin. Pahimmassa tapauksessa menisi esteen läpi eikä yli ja tiesin kokemuksesta, ettei siitä aina ihan vähällä selvitty.

Mutta yli he menivät ilman kompurointia ja saatoin huokaista helpotuksesta siltä osin.
Ruotsissa 125cm-luokan hopeasijalle ratsastanut ratsukko poistui radalta ja minun oli pakko pompata melkein samantien ylös penkiltä. Pitihän se päästä Antonilta kysymään, että miten meni noin niin kuin omasta mielestä tuo suoritus.
kirjoittaja Anton S.
lähetetty 17.05.20 10:15
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Vilan päiväkirja
Vastaukset: 100
Luettu: 4425

Maybe you should try plan D for Dumbass | Anton S.

17.05.2020
#tietähtiin2020

4. Ratsumajatalon avajaisten jälkeinen aamu.
Herätyskello raikasi Auburnin hevosrekassa. Raottelin silmiäni ja hapuilin kännykkää käteeni, jotta saisin sen sammutettua. Johonkin pussilakanan sisään se kapistus oli kuitenkin eksynyt, joten meni hetki jos toinenkin ennen kuin mekastava puhelin oli käsissäni.

Nita oli jo mielipiteensä huutavasta herätyksestä ilmaissut erittäin tiukkasanaisesti ja eilen kunnon kännit vetäissyt Kiiakin vaikersi peittonsa alla omiaan.
“Noh, Kiia, mikä meininki?” virnuilin kömpiessäni alas ohjaamon päällä olevasta petipaikasta.
“Yhm”, punatukkainen nainen örisi enkä voinut muuta kuin nauraa.

“Kaunis päivä tänään!” huutelin kovaan ääneen, kun olin aukaissut rekan oven (lähinnä tuulettaakseni nihkeää vanhan viinan hajun kyllästämää sisätilaa).
“Mä käyn kattoo hevoset”, Nita haukotteli ja mä lupasin vastavuoroisesti keittää kahvit.

“Perhana”, krapula-Kiia puuskutteli siirtyessään istumaan pöydän ääreen ja tarjosin sille eilistä limukkapulloa, johon nainen tarttui kuin hukkuva auttavaan käteen.
Taputin ystävällisesti naisen jomottavaa pääkoppaa ja siirryin sitten ulos kahvikuppini kanssa ihmettelemään maailman menoa.

Se olisi finaalipäivä. Niin se aika vain oli taas rientänyt eteenpäin ihan huomaamatta. Vastahan me olimme ilmottauduttu mukaan Tie Tähtiin-kisoihin… Tuntui kuin se olisi tapahtunut tyyliin viime viikolla, mut ei… Viime viikolla oltiin Ruotsissa eikä missään Hallavassa.

Pikkuhiljaa muitakin auburnilaisia alkoi valumaan paikalle hoitamaan hevosiaan ja valmistautumaan kisapäivään.
Minulla ei ollut mikään kiire, sillä mun luokka olisi tuttuun tapaan päivän viimeinen, joten tässä olisi aikaa ottaa vaikka päiväunet jos toisetkin. Jaksaisi kisata ja osallistua sitten finaalijuhlaan.
“Sä et taida tänään olla juhlatuulella?” velmuilin Kiian ilmestyttyä viereeni tukka pystyssä ja puolikuolleen näköisenä.
“En”, nainen yskähti.
“Uuteen nousuun vaan! Sillä se krapula lähtee millä on tullutkin”, tiesin kertoa.
“Ei, hyi”, Kiia pudisteli päätään ja mutisi sitten jotain Torusta sekä kuolemasta ennen kuin meni menojaan.

Hekottelin itsekseni.
Ehkei Jalavien osalta ainakaan koulupuoli sujuisi tänään niin hyvin kuin olisi ollut tarkoitus, mutta ehkäpä me estetyypit hoidettais homma kotiin? Tai ainakin Rasmus ja Ellie… Tai ainakin Ellie! Blondi oli ollut melkoisessa iskussa Ruotsissa, joten kyllä mä voisin melkein pistää pääni pantiksi, että nainen varmasti pärjäisi tänään. Ehkäpä mä pärjäisin paremmin?
Tuskin, mutta aina sai toivoa.
kirjoittaja Anton S.
lähetetty 17.05.20 10:13
 
Etsi: Spin off
Aihe: Maybe you should try plan D for Dumbass | Anton S.
Vastaukset: 60
Luettu: 2260

More than meets the eye | Sarah R.

17.05.2020
#tietähtiin2020

Tehtävänanto:
20. Hahmosi…
a) saa apua toisen tallin hahmolta
b) tai törmää toisen tallin hahmoon.

Tuotos:
Kaksi vesikanisteria kolahtelivat toisiinsa Sarahin kävellessä Hallavan käytävää pitkin. Vesipiste oli tuttu paikka, eikä naisen tarvinnut pysähtyä kysymään tietä yhdeltäkään tallilaiselta. Valkoisten kisahousujen päällä olevat ohuet collarit saivat hänet melkein sulautumaan joukkoon, mutta tietenkin latina erottui käytävällä kuin albiino susilaumassa. Asiallinen hymy oli asettunut auburnlaisen kilparatsastajan huulille, mutta hymystä huolimatta antoi itsestään piirun verran ylimielisen kuvan.
Se ei kuitenkaan ollut heijastus tunteista, se johtui säntillisen tarkasti nutturalle kiristetyistä hiuksista ja ryhdistä, jollaista nykyaikana ei nähnyt juuri kenelläkään.

Kaikesta huolimatta jokainen, joka kohtasi meripihkaisten silmien katseen, sai osakseen joko pienen nyökkäyksen tervehdykseksi, tai yksinkertaisen hein.

Vesikanisterit laskeutuivat lähes ääneti pesuboksin lattialle. Sarah työnsi letkun ensimmäisen kanisterin suuaukosta ja avasi vesihanan. Paine meinasi heilauttaa letkun takaisin ulos, mutta siitä pitävä käsi ennakoi tapahtuman ja painoi vastaan, kunnes veden pinta oli noussut tarpeeksi.

Kesti tovin, että kanisterit täyttyisivät ja Sarah antoi katseensa kiertää tallissa kiireettömästi. Oli vielä niin aikaista, että osa nuorista haukotteli varsin avoimesti kisavalmisteluita tehdessään. Sarah huomioi jälleen kerran miten paljon nuorempaa Hallavan asiakaskunta oli esimerkiksi Auburniin verrattuna. Tuntui siltä, kuin osa ohi kulkevista ihmisistä ei meinannut uskaltaa edes katsoa häntä kohti, mutta Sarah ei tiennyt oliko kyseessä vain mielikuvituksensa.

Kanisterit painoivat kuin synti ja eilisen juhlinnan jälkeen kädet tuntuivat äärimmäisen väsyneiltä. Nainen pääsi kymmenisen metriä ennen, kun hänen oli laskettava painavat vesisäiliöt maahan ja hieroa hetken kylkeään, joka tuntui aralta. Sarah ei ollut ihan varma miksi se oli niin kipeä, sillä omasta mielestään ei ollut lyönyt sitä eilen niin pahasti.

“Moi”, vieras ääni sai tallin ovesta avautuvaa maisemaa katselevan naisen kääntämään katseensa sivulle. Vaaleahiuksinen mies näytti tutulta, oliko toinen myös kisaamassa?
“Moi”, Sarah tervehti ja hymyili.
“Voinko mä auttaa jotenkin?” kiharahiuksinen mies kysyi sellaisella työntekijän asenteella, ettei jäänyt epäselväksi kuuluiko tämä kalustoon vaiko ei.
“No jos sä viitsit ottaa toisen näistä, meidän rekka on tossa ihan lähellä”, Sarah myöntyi ja toinen teki työtä käskettyä. Saatuaan toisen kylkensä vapaaksi painosta, käveleminen tuntui jo huomattavasti helpommalta.

“Kiitos tuhannesti”, nainen puuskahti laskiessaan vesikanisterin Auburnin rekan viereen.
“Eipä kestä.”
“Niin, mä olen tosiaan Sarah, Auburnista”, latina esittäytyi tajuttuaan, ettei ollut tajunnut vielä kertoa nimeään.
“Ohto, mä olen töissä täällä. Ja starttaan hard-tasolla”, Ohto esittäytyi ja väläytti oikean asiakaspalveluhymyn vielä ennen lähtöään.


Tehtävänanto:
14. Pyydä tarinaan aihe kanssasi samassa tilassa olevalta ihmiseltä. Älä sano, että tarinan pitäisi liittyä hevosiin tai anna sille muitakaan määreitä. Kirjoita aihe tarinan alkuun ja kerro kuka sen antoi.

Paljubileet, ystävä.

Tuotos:
Kova musiikki tunkeutui tärykalvoihin tehden kaikesta vähän sumuista. Siihen saattoi toki vaikuttaa humala, jonka taso oli korkeammalla, mitä sen olisi pitänyt olla. Sarah ei tuntenut ihmisiä ympärillään, se oli ihan mukavaa vaihtelua. Että kukaan ei tuntenut häntäkään, ei arvostellut sitä, kuinka askel ei pysynyt linjassaan etsiessään vessan ovea lukuisista valkoisista puuovista.

“Palju on lämmin!” joku huusi musiikin läpi, mutta vain kourallinen ihmisiä reagoi sanoihin. Yksi heistä oli kaunis punahiuksinen nainen, joka pysähtyi musiikin tahdissa tanssivan Sarahin luokse.
“Tule”, muukalainen lausui virnistäen ja pujotti sormensa Sarahin sormien lomaan. Vesi oli lämmintä ja olut kylmää, siitä oli täydelliset paljubileet tehty.

Muisto vuosien takaa oli terävä, se sai hetkeksi ajatukset johonkin ihan muualle, kuin edessä häämöttävälle radalle. Sarah hengitti syvään, hengitti toisenkin kerran ja yritti rentoutua energisen Lefan selässä. Ruunan sydän hakkasi lujaa, Sarah tunsi sen jaloissaan, samoin kuin oman sykkivän sydämensä.
Vaikka nainen oli kuinka yrittänyt ottaa kisat harjoitusmielessä, ei selkärangassa sykkivä kilpailuhalu hellittänyt helpolla. Se vaati istumaan suoremmassa, rutistamaan vatsalihakset kireämmälle ja olkapäät taakse. Tunne lähti myös sanoista, joita viimeisten vuosien aikana oli syötetty Amanda Sokan toimesta.
Mä olen kilparatsastaja, Sarah ajatteli. Kilparatsastajat eivät harjoitelleet, ne ratsastivat jokaisen startin niin hyvin, kuin vain osasivat.

“Nyt vuorossa Rosa hevosellaan Étoile Filante. Luokan viimeisenä valmistautuu Sarah Reyes ja Leafocean Zei”, kovaääniset rasahtivat hieman.

Sarah kumartui lähemmäksi levottoman ratsunsa korvia, silittäen sen kiiltävää kaulaa valkoisen hanskan peittämällä kämmenellään. Hevosen kyljet liikahtivat syvän hengityksen myötä, sen sekunnin ajan ei ollut muita, kuin he kaksi. Jälleen kerran, tyttö ja hevonen.

“Me selvitään tästäkin, ihan kuten ennenkin”, nainen kuiskasi, sulki silmänsä toiseksi sekunniksi ja suoristui sitten satulassa. Kouluaidat avattiin ja Sarah ohjasi Lefan niiden sisään, antoi ruunan ravata, kun Rosa poistui ruunikon tammansa kanssa radalta. Hevonen hänen allaan tuntui kevyeltä, hyvältä. Se kuunteli ja nosti laukan vain pienestä pohkeen liikahduksesta.
Sarah käänsi Lefan pituushalkaisijalle ja pysäytti sen X:n. Tie Tähtiin finaali, yksi rata ja kaikki olisi ohi. Syteen tai saveen, Sarah kannusti hevosen harjoitusraviin.
kirjoittaja Sarah R.
lähetetty 16.05.20 22:49
 
Etsi: Spin off
Aihe: More than meets the eye | Sarah R.
Vastaukset: 94
Luettu: 3228

More than meets the eye | Sarah R.

16.05.2020
#tietähtiin2020

Tehtävänanto:
3. Ratsumajatalon avajaiset lauantai-iltana.

Tuotos:
“Autatko tän vetoketjun kanssa?” Sarah kysyi ja käveli blondin ystävänsä luokse, joka oli juuri lisäämässä huulipunaa huoneen hyvin valaistun peilin edessä.
“Tietty”, Ellie lupautui, nousi ylös ja nipisti sormensa mustan vetoketjun vetimen ympärille. Punainen kotelomekko mustine yksityiskohtineen istui naisen päälle, kuin valettu. Sen pitsisessä, mustassa yläosassa oli kauniit kuviot.
“Noin.”
“Kiitos, ihana”, Sarah silitti mekon kangasta suoremmaksi ja tarttui pöydälle laskemaansa olutpulloon, kaataen hieman sen sisällöstä suuhunsa. Kannettavasta kaiuttimesta kuului musiikkia juuri sopivalla äänellä, joka ei häirinnyt keskustelua, mutta joka sai sopivasti bilefiiliksen päälle. Naiset miettivät huomisia kisoja ja sitä kuka minkäkin luokan saattaisi voittaa. Ainoastaan Ellien luokassa, expertin esteosuudessa oli johtavalla ratsukolla selkeä ero seuraavaan ratsukkoon. Salma oli kimon poninsa kanssa ollut hyvässä terässä ja tehnyt usean hyvän suorituksen osakilpailuissa.

“Ollaanko me valmiita?” Sarah kysyi ja pujotti kiilakorolliset mustat kengät jalkoihinsa. Ne tuntuivat mukavilta jaloissa ja niiden kanssa olisi helppo astella tutustumassa paremmin majataloon, jossa he Ellien kanssa olivat majoittumassa seuraavaksi kahdeksi yöksi.
“Joo, mennään vaan”, nainen vastasi ja laittoi omat kenkänsä jalkaan.

Remontoitu talo huokui vanhan ajan charmia ja Sarah piti sen tyylikkäistä sisustusvalinnoista.
“Mennäänkö hakemaan ensin jotain juotavaa lisää?” Ellie ehdotti ja naiset suuntasivat kohti ruokasalia. Siellä näytti olevan jo porukkaa koolla, Sarah nosti huulilleen itsevarman asiakaspalvelijahymynsä, josta ei voinut olla ihan varma oliko se sarkastinen vai aito.

Uudistetussa majatalossa oli mukava kierrellä, siinä sai vähän muuta ajateltavaa, kuin huomiset kilpailut. Sarahista kuitenkin tuntui, että muut kilpailijat hieman karttoivat heitä. Se toki saattoi johtua siitä, että he olivat Ellien kanssa niin keskittyneitä keskustelemaan keskenään, ettei kukaan halunnut tulla keskeyttämään. Jossain vaiheessa Ellie hävisi käymään vessassa ja Sarah jatkoi vaeltelua yksinään.

Anton tuli käytävällä vastaan sen nätin naisen kanssa, jonka kanssa Sarah oli nähnyt toisen ennenkin kisojen merkeissä. Majinako sen nimi oli, nainen mietti nostellessaan kulmiaan poikamies-Antoniukselle. Se ilmehti kasvoillaan melkein hätääntyneen näköisenä ja pudisti päätään niin, että sen hädin tuskin näki edes.
Sarahia vain nauratti selvittäessään tietään takaisin ruokasalia kohden. Hyvä hiprakka oli noussut nälkäisenä hyvin päähän ja nainen halusi syödä jotakin, jottei olisi kohta ihan luokattomassa humalassa.
Huomisista kisoista pitäisi vielä selvitä, vaikka ne ratsastaisikin vähän harjoitusmielessä.

17.05.2020

Tehtävänanto:
4. Ratsumajatalon avajaisten jälkeinen aamu.

Tuotos:
Ellien kännykän soittoääni soi vaativasti majatalon sängyn yöpöydällä. Nainen itse ei kuitenkaan tehnyt elettäkään sammuttaakseen laitetta, nosti vain peiton korviensa peitoksi ja rutisti silmiään vielä enemmän kiinni.
“Elliee”, Sarah aneli ja heilautti toisen tyynynsä ystävänsä sänkyä kohden. Se osui kohteeseen tömähtäen ja valui sitten patjan reunan yli lattialle, jääden lappeelleen maahan.
“Ei ihan vielä”, Ellie mutisi, mutta vaivautui sitten edes sammuttamaan terävä-äänisen herätyksensä.
“Ajattele jos meidän olisi pitänyt käydä ruokkimassa hevoset aamulla. Nyt sentään voidaan vaan mennä valmiiseen aamupalapöytään ja herätä rauhassa. Laittautua rauhassa”, Sarah muistutti nousten istuma-asentoon sängyllään, paksu peitto kiedottuna ympärilleen.
“Mmmh”, Ellie mutisi ja käänsi vielä kylkeään. Ehkä nainen kohta jaksaisi nousta ylös.

Sarah laittoi päälleen aamupalan ajaksi päällensä kukkakuviolliset urheilutrikoot ja löysän hupparin, jonka pehmeys oli lähes taivaallisen tuntuinen ihoa vasten. Naisella ei varsinaisesti ollut krapulaa, mutta hieman tokkurainen olo ja aivan järjettömän kova nälkä.
Ellie ja Sarah astelivat hiljaa keskenään jutellen aamupalalle ja ottivat ruokaa lautaselleen juuri sen verran, mitä mielensä teki.
Tuoreet croissantit, hedelmät, pehmeäksi keitetty kaurapuuro ja tietenkin appelsiinimehua hävisi alta aikayksikön kummankin naisen suuhun. Osa porukasta näytti paremmalta, kuin toiset, Sarah oli aika ylpeä itsestään, ettei ollut antautunut kiusaukselle ja humaltunut liikaa eilisissä avajaisissa.
Tämän päivän kilpailut sujuisivat ehkä hieman helpommin ilman takaraivossa jyskyttävää päänsärkyä ja hirmuisen huonoa oloa.

Sitä paitsi, tänään illalla otettaisiin uusintakierros ja Sarah tiesi, ettei sen jälkeen tarvitsisi olla reippaana ratsastamassa kilpailusuoritusta heti aamusta. Lefa saisi ansaitsemansa vapaapäivän matkustuksen lisäksi ja Sarah voisi vaikka nukkua krapulaansa pois ajomatkan ajan, kun he lähtisivät takaisin kotiin.

Syötyään aamupalan, Sarah ja Ellie vetäytyivät huoneeseensa laittautumaan valmiiksi kilpailuita varten. Sarah laittoi hiuksensa huolellisesti nutturalle, varmistaen geelillä ja hiuslakalla, ettei yksikään suortuva karkaisi kesken päivän luvattomille teille. Uudet, valkoiset kisahousut olivat nähneet vasta yhdet kilpailut ja ne tuntuivat hieman vielä jäykiltä jaloissa. Ihan sama millainen kisasuoritus olisi edessä, ainakin Sarah ja Lefa näyttäisivät vakavasti otettavilta kilpailijoilta.
kirjoittaja Sarah R.
lähetetty 16.05.20 21:23
 
Etsi: Spin off
Aihe: More than meets the eye | Sarah R.
Vastaukset: 94
Luettu: 3228

I have to save a rum | Inna Paakkanen

Tytön sormet pujottivat yhteen mustan harjan nystyrään valkoisen rusetin. Se oli toiminut heidän onnenrusettina hevosen pienen kisauran ajan. Tavaksi käyttää onnen rusetteja oli tullut hevosen isän kohdalla, jota tyttö piti elämänsä hevosena. Samaisen hevosen kisahuopa toi heille tänään onnea. Se oli valkoinen, hopealla kanttauksella, Sokka Luxuriesin mallistoa, jossa oli Auburnin tuottama kirjailu Inna Paakkanen. Normaalisti tyttö käytti hevosellaan ruusukultaisella kanttauksella olevaa huopaa, mutta nyt hän edusti kotitalliaan.

Ruskeanahkaiset englantilaiset suitset olivat heidän arkikäyttöä varten ostetut. Ne kävivät hyvin vielä näissä helpoissa luokissa, vaativiin luokkiin tyttö ostaisi uudet, hienot kankisuitset. Pientä blingiä suitsiin toi ruusukultainen otsapanta, joka kimmelsi nätisti oikeassa valaistuksessa. Tyttö suoristi otsapantaa samalla, kun asetteli puhdistetut suitset tarkasti hevosensa päähän.

Hevosella oli myös ruskea koulusatula, joka ei tosin sekään ollut aivan uusi. Myöhemmin, kun tytön hevonen ei enää kasvaisi niin hirmuista tahtia, hän teettäisi sille mittatilaussatulan. Vielä hän kyllä joutuisi miettimään teettäisikö mustan. Se väri oli kuitenkin virallisemman tuntuinen isoissa kisoissa. Tyttö ei kiristänyt pehmeää nahkavyötä vielä kovinkaan kireälle, hänen pitäisi vielä itse vaihtaa vaatteet. Paljas käsi taputti oria kaulalle. Nyt se oli valmis, enää piti itse vaihtaa vaatteet.

Hevosrekan living tiloissa tyttö puki valkoiset kisahousunsa jalkaan. Ne olivat joustavaa materiaalia ilman mitään erityisiä yksityiskohtia. Yksityiskohtaisemmat panostukset näkyivät tytön muissa varusteissa. Kuten jo monta vuotta matkassa kulkeneissa violeteissa kannuksissa. Tyttö oli ostanut niitä kahdet kappaleet, yhdet kotikäyttöön ja paremmin huolta pidettävät kisoihin.

Tyttö puki päälleen valkoisen kisapaidan, jonka napitettuaan, työnsi sen helman housuihin. Paidassakaan ei ollut mitään yksityiskohtia. Talvisin hän käytti pitkähihaista, mutta nyt keväällä oli tarpeeksi lämmin laittaa jo t-paita. Paidan päälle hän puki violetin kisatakkinsa, sekin oli Sokka Luxuriesin, johon oli kirjailtu teksti IP.

Peilin edessä tyttö laittoi vielä pinneillä otsatukkansa pois tieltä ja pujotti mustan samettikypärän päähänsä. Siinä oli ihonväriset hihnat. Hyvin yksinkertainen kypärä siis. Vuosien kisakokemus oli opettanut tytön laittamaan nutturan sopivan alas, ettei se nostanut kypärää huonosti. Mustien saappaiden vetoketjun piti pienen skirrrrr äänen, kun tyttö veti sen kiinni. Vielä valkoiset hanskat ruusukultaisilla yksityiskohdilla käsiin ja tyttö oli valmis kisakoitokseen.
kirjoittaja Inna P.
lähetetty 16.05.20 20:44
 
Etsi: Spin off
Aihe: I have to save a rum | Inna Paakkanen
Vastaukset: 67
Luettu: 2767

Kun kyynelii peittää glitterii | Nita Merisalo

4. Ratsumajatalon avajaisten jälkeinen aamu.

Mulla kesti muutama tovi, että mä taas tajusin mistä mä heräsin. Se oli sinänsä outoa, kun viime aikoina mä olin varmaan useammin nukkunut Auburnin rekassa kuin omassa sängyssäni. Mä pomppasin seuraavaksi melkein kaksi metriä ilmaan, kun jonkun herätys alkoi soimaan aivan liian lujaa. Hetken päästä mä paikansin sen olevan Antonin.
"Anton! Pistä se nyt herranjumala pois", karjaisin. Kuulin hiljaista vaikerrusta ja päättelin sen olevan Kiia. Mun pääni oli onneksi oikein hyvän tuntuinen, eikä edellisiltana hihityttänyt viini vaikuttanut enää mitenkää.

Anton kysyi jotain Kiian meiningeista. Vastausta ei kuulunut, vain jotain epämääräistä muminaa. Mä nousin istumaan, kun Anton oli kömpinyt myös ylös ja huuteli jotain hienosta päivästä. Välillä se voisi pitää päänsä kiinni. Näytin aivan varmasti ihan räjähtäneeltä, mutta toisaalta sillä ei ollut niin väliä. Rekassa olivat vain Anton ja Kiia. Ja mä uskaltaisin väittää Kiian näyttävän pahemmalta kuin minä. Ei ollut ehkä reilua ajatella niin, mutta mä ajattelin silti.

Anton lupasi keitellä kahvit, Kiiasta nyt tuskin olisi mihinkään varsinkaan ennen kahvin saamista, mä lähdin tsekkaamaan hevoset. Tyylikkäästi yöpuvussa, vedin vain hupparin siihen päälle. Tosin hevoset olivat yöpyneet samassa rekassa, joten varmaan kukaan ei kerkeäisi katsoa mua. Eikä hevosia kiinnostaisi mikään muu, kuin se, että ne saisivat heinät turvan eteen. Kaikki hevoset vaikuttivat olevan ihan hyvässä hapessa, paremmassa varmasti kuin me ihmiset. Löin heiniä eteen kaikille, kaikki saisivat sitten itse katsoa hevosilleen muut ruuat.

Kun mä palasin hevosten luota, oli Kiiakin saanut itsensä ylös. Kahvi oli ilmeisesti aika sopivasti valmistunut, joten nappasin sitä heti kupillisen. Jos saisi omatkin aivot hereille.
"Mites meinasit selvitä Torun kanssa radasta?" virnistin.
"Mhmmh", Kiia vain mumisi.
"Sinäpäs oot tänään puhelias", Anton murjaisi. Mua nauratti heitto, vaikka jos mä olisin Kiian asemassa, heittäisin varmaan sillä limupullolla muita.

Pikkuhiljaa piti ruveta valmistautumaan päivää varten ja hevosetkin voisi arvostaa, jos ne pääsisivät jaloittelemaan. Joten melko pikaisten aamutoimien jälkeen mä loikkasin ulos raikkaaseen ilmaan. Kiiaa auttaakseni nappasin ensin Torun hieman köpöttelemään ja heitin sille sitten sen loput aamupalat ja sen jälkeen vasta siirryin Armiin. Tamma kun ei vetäisi hernettä nenään, vaikka joutuisi vähän pidempään seisomaan.
kirjoittaja Nita M.
lähetetty 16.05.20 14:58
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kun kyynelii peittää glitterii | Nita Merisalo
Vastaukset: 31
Luettu: 861

Kun kyynelii peittää glitterii | Nita Merisalo

12. Matkalaulu. Kerro hahmosi matkasta kisoihin ja liitä siihen jokin biisi.

Auburnin rekat oli jälleen lastattu ja taas matka oli alkanut. Mä jostain syystä eksyin ensin matkustamaan ykkösrekkaan. Se oli osittain mun onni, koska mä tajusin kauhistuttavan asian jossain välissä.
"Ei hitsi, mä unohdin mun hiusverkon!" huudahdin, ennen kuin tajusin edes sanovani sen ääneen. Onneksi matkassa oli pelastava enkeli, sillä Sarahilla oli ylimääräinen ja tämä lupasi, että mä saan lainaan sen. Mä en olisi voinut olla kiitollisempi.

Tosin kun me pysähdyttiin jostain kumman syystä nopeasti, mä vaihdoin rekkaa. Mun kaikki tavarat oli siellä, koska mä yöpyisin kakkosrekassa. Meitä yöpyisi siellä ainakin Kiia ja Anton. Mun piti kaivaa mun kamojen seasta kuulokkeet, mutta taisinkin torkahtaa istualteni.
"Hyvinkö nukutti?" Anton vinoili kun mä heräsin torkuiltani.
"Jooh. Joko me ollaan perillä?" haukottelin makeasti.
"Ei", Anton tokaisi. Mä murahdin jotain ja käperryin sitten taas nukkumaan.
"Herättäkää sitten kun ollaan perillä…"
"Ei, kyllä me jätetään sut tänne nukkumaan lukkojen taa ja lähdetään sinne avajaisiin ilman sua", mies vitsaili.
"Heh heh." Jos mä olisin sen tyylinen ihminen, mä olisin tässä kohti näyttänyt kieltä tai keskaria. En oikein tiedä kumpaa, ehkä keskaria kuitenkin.

Hetken päästä mä havahduin, että niin. Ne kuulokkeet. Mä kaivoin reppuni jostain ja sieltä kuulokkeet. Löin ne korviini, ne peittäisivät hyvin esimerkiski Antonin hölinän. Ensimmäisenä lähti soimaan Idan ja Kallen Vähän väsyttää. Se tuntui olevan mun anthem nykyään, aina vähän väsytti mutta silti piti tehdä kaikkea ja haalia vielä vähän lisää. Noh, kohta Tie tähtiin olisi loppu ja olisi yksi asia vähemmän. Ja Arminkin ratsastaminen jäisi näillä näkymin sen myötä. Tosin voitaisiin me silti se yksi voitto vielä napata Armin kanssa.

"No joko me nyt ollaan perillä?" havahduin kun rekka pysähtyi johonkin.
"Siltä vaikuttais. Ja ilmeisesti säkin pääset sinne avajaisiin", Anton jatkoi vinoilujaan mun nukkumisesta. Kun tietäisikin, mitä kaikkea mä kävin tällä hetkellä läpi. Musta tuntui, että mä ollut nukkunut aikoihin. Ja sen mitä mä olin nukkunut viime aikoina, oli tosi huonosti. Mä yritin nyt viikonlopuksi unohtaa kaiken muun, kuin Tie tähtiin jutut. Maanantaina mä voisin sitten palata takaisin todellisuuteen ja ruveta käymään asioita läpi. Nyt mä keskittyisin finaaliin ja yrittäisin pitää hauskaa avajaisissa.

3. Ratsumajatalon avajaiset lauantai-iltana.

Mä en ehkä ollut juhlatuulella, mutta mä yritin kaivaa sen jostain. Mun ensimmäinen ajatus oli, että eihän nämä olleet mitään verrattuna Auburnin juhliin. Tosin Auburnin pirskeet oli ihan omaa luokkaansa, joten siihen ei ollut ehkä hyvä verrata. Mutta toisaalta, eipä tänne tarvinnut laittautua ihan samalla tavalla. Mulla oli hiukset rennosti auki, hennosti kiharrettuina ja kevyt meikki. Jalassa mulla oli mustat suorat housut ja nilkkurit. Paitana mulla oli joku, jonka olin vain repäissyt kaapista.

Mä en oikeastaan tuntenut täältä muita, kuin meidän oman porukan. Joten mä hengailin pitkälti Kiian kanssa, koska Kiia oli mulle varmaankin tutuin koko porukasta. Mä nappasin lasillisen viiniä, se ei ollut kummoista, mutta ihan juotavaa. Tietysti tässä taas oli se, että Auburnin juhlissa ei tarjoiltu ihan mitä tahansa viinejä. Joten tottumiskysymyksiä. Kiia ei juonut aivan järkyttävästi, mutta enemmän kuin minä. Mutta sillä tuntui nousevan päähän vähän nopeammin. Voisipa itsekin juoda sen verran, että unohtaisi kaiken. Mutta se vaatisi niin paljon, että mä voisin unohtaa huomisen finaalin, koska en olisi ratsastuskuntoinen.

"Onpas täällä kivaa", punapää hihitteli.
"Asiasta voidaan olla montaa mieltä, mutta hyvä että jollain on", nauroin.
"Mitä sä selität?" Kiia ihmetteli ja mä vain pudistin päätäni hymyillen. Kiia tuhahti loukkaantuneena, kun mä en sanonut mitään. Pian Anton, ylläri ylläri, liittyi meidän seuraan. Mies rupesi selittämään jotain siitä, että pitäiskö tämän tiiminjohtajan ominaisuudessa torua Kiiaa juomisesta. Me kyllä nopeasti tultii lopputulokseen, että Kiian olisi parasta mennä nukkumaan. Mua se ei sinänsä haitannut, mä voisin mennä itsekin nukkumaan jo.
"En kai mä sitä yksin saa talutettua tota kilometrin matkaa", tokaisin miehelle. Joten Anton lähti mukaan kuljettamaan vähän huppelissa olevaa ystäväämme rekalle.

Me kaikki yövyttäisiin samassa rekassa, tosin Anton ehkä olisi halunnut jäädä avajaisiin vielä. Tosin itsepähän oli tuppautunut meidän seuraan. Meillä oli ihan hauskaa, kun Kiialla oli todellakin noussut vähän päähän. Oivoi, onnea vain Torun kanssa huomenna. Kiia toilaili ties mitä ja oli hauska seurata naisen touhuja.
"Luojan kiitos se sammu", huokaisin Antonille, kun Kiia kannustushuutojensa jälkeen hiljeni.
"Kuinka paljon se oikein joi?" Anton nauroi.
"No ei hirveästi edes. Ehkä se ei oo pitkään aikaan juonu, niin nous herkästi päähän", hihitin. Viini saattoi vähän vaikuttaa muhunkin.
"Halpa känni", Anton totesi.
"No kai jos ilmasiks juo avajaisissa."
kirjoittaja Nita M.
lähetetty 16.05.20 14:55
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kun kyynelii peittää glitterii | Nita Merisalo
Vastaukset: 31
Luettu: 861

Leevin päiväkirja


2. Sivuhahmon näkökulmasta.

Mä olin aivan hukassa, ei niin mitään hajua mihin mun olisi pitänyt mennä. Mä olin yrittänyt saada Nitan kiinni monia eri reittejä, mutta nainen ei vastannut. Mä en tiedä edes, olinko mä tehnyt jotain vai miksi Nita ei vastannut. Joten mä suuntasin sinne ihme Auburniin, jossa brunette tuppasi usein tähän aikaan päivästä olemaan. Joten se olisi loogisin paikka etsiä.

Tosin mä en tiennyt yhtään, missä täällä se voisi olla. Paikka oli niin hemmetin iso ja sokkeloinen, että paikkoja tietämättömän olisi mahdoton löytää täältä mitään. Miten nämä ihmiset jaksoivat olla täällä päivästä toiseen? Ja vielä joidenkin nelijalkaisten otuksien kanssa. Mä kaivelin muistiani, missä olin pyörinyt sillä ainoalla kerralla, kun olin Nitan kanssa ollut tallilla. Mä löysinkin mahdollisesti sen kaimani boksin, mutta se oli tyhjä.

"Tiedätkö missä Nita vois olla?" kysyin joltain blondilta jätkältä, joka sattui kävelemään ohi.
"Enhän minä niiden menemisiä vahdi. Varmaan ratsastamassa", tämä totesi ja jatkoi matkaa. Siinäpä vasta ystävällinen persoona. Mä kävin tarkistamassa sen hallin, mutta siellä ei näkynyt Nitaa. Joku vain mulkaisi mua pahasti, kuin olisin tehnyt jotain väärää kurkatessani sinne halliin. Ihmeellisiä nämä hevosihmiset.

Puolivahingossa mä eksyin ulos, niitä ovia oli niin paljon. Silloin mä näin Nitan kypärän peittämän takaraivon. Se oli menossa johonkin ja jutteli jonkun lehmän värisellä menevän naisen kanssa. Mä päätin jäädä siihen odottamaan, toivoen ettei naisilla menisi montaa tuntia tulla takaisin. Ja toivottavasti tulisivat samasta kohdasta takaisin, koska muuten mä taas hukkaisin Nitan.

Vihdoin ja viimein kaksikko oli tulossa hevosineen takaisin. Mä huomasin jo kaukaa, kuinka Nitan ilme muuttui sen huomatessa mut. Se ei välttämättä ollut paras reaktio. Nita sanoi sille lehmällä ratsastavalle naiselle jotain ja tuli sitten mun luokse. Tietenkin se pysyi hevosensa selässä. Se taisi olla se mun kaima.
"Mitä sä täällä?" Nita kysyi.
"Tulin etsimään sua, kun ei oo mitään kuulunu", kohotin kulmaani.
"Mulla on ollut kiire. Tie tähtiin, useempi hevonen ratsastettavana, koulu", brunette selitti.
"Niin kiire, ettei yhtä viestiä kerkeä kirjottamaan?" epäilin.
"Mä en pysty tähän nyt. Mulla on Tie tähtiin finaali viikonloppuna, mä tulin just Ruotsista viikon reissusta", Nita selitti ja käänsi hevosensa pois.

Mä en lähtenyt perään, koska se ei olisi hyödyttänyt. Mutta mä olin kyllä niin pihalla Nitan elämästä nykyään, se ei ollut kertonut mitään noista jutuista, mistä oli selittänyt.

5. Lamaannuttava pelko.

Miksi Leevi oli ilmestynyt tallille? Mä en nyt kyennyt nyt mihinkään keskusteluihin. Enhän mä tiennyt edes, mikä mulla oli. Mä en vain nyt kestänyt kaksijalkaista Leeviä. Nelijalkainen Leevi oli ollut tänään hyvä treenata ja käyttäytynyt Gabriellan ja Reiskan kanssa maastossa loppukäynneillä hienost. Eikä se ollut vetänyt hernettä nenään, kun olin seisahtunut puhumaan Leevin kanssa.

Me oltiin treenattu kohtuu kevyesti, mutta kuitenkin treenattu. Mä halusin saada taas vähän tuntumaa ruunaan, kun olin taas parina päivänä putkeen ratsastanut Armilla. Tosin kohta taas keskittyisin täysillä Leeviin, siis nelijalkaiseen, kun Tie tähtiin finaali olisi sunnuntaina ohi. Siihen ei ollut enää montaa päivää ja jo lauantaina lähdettäisiin, koska olisi jotkut majatalon avajaiset. En tiedä kuinka fiksua oli pitää avajaiset kisoja edeltävänä päivänä, jos juhlissa olisi tarjolla alkoholia. Toivottavasti porukka pysyisi ratsastuskuntoisina sitten. Tai kunhan itse pysyisin ja mielellään muutkin Verivaahterat, niin meillä olisi paremmat mahdollisuudet.

Mua jännitti sunnutai. Johan mulle taas kertyi paineita, kun oltiin voitettu oma luokkamme nyt Armin kanssa kaksi kertaa putkeen. Verivaahterat oli todella lähellä voittaa tiimirankingin, jos meillä menisi hyvin itse finaali. Ja tietysti meillä oli Robertin kanssa kaksoisjohto vaB rankingissa. Vaikka mä haluaisin itse voittaa, niin se ei olisi niin paha, jos häviäisin tiimikaverille. Tosin kaivelisi se silti vähän, varsinkin kun olit voittanut pari kertaa ja silti toinen oli sun edellä.

Havahduin ajatuksistani laskeutuessani Leevin selästä alas, kun puhelimeni soi. Soittaja oli Jimi, joten mun hälytyskellot alkoivat soimaan. Jimi ei oikeastaan soittanut mulle ikinä, se laittoi aina viestiä, koska harvoin asia oli todella tärkeä.
"Moi", vastasin puhelimeen varuillani.
"Nita", veljen ääni kuulosti pahalta.
"Kerro nyt vaan", pihahdin.
"Pappa. Se on sairaalassa", Jimi sanoi. Musta tuntui, että mun maailma pysähtyi. Pää tyhjeni kaikista ajatuksista hetkeksi.
"Mä lähden heti", sanoin tajuamatta, että mulla oli täysissä varusteissa oleva hevonen ohjien päässä.

Mä puoliksi ryntäsin talliin ja bongasin Pennan ensimmäisenä. Mä olisin pyytänyt mielummin keneltä tahansa muulta, mutta mulla ei ollut vaihtoehtoja nyt.
"Penna! Voitko hoitaa Leevin pois? Mun... mun on ihan pakko mennä", mun ääni särkyi osittain lopussa. Ehkä se sai Pennankin heltymään. Mies nimittäin suostui hoitamaan Leevin, enkä saanut mitään saarnoja siitä, kuinka itse pitäisi hoitaa hevonen loppuun.
"Kiitos", sain sanottua. Tyrkkäsin ohjat Pennan käteen ja melkein lähdin juoksemaan parkkipaikalle, tasan niissä varusteissa mitkä mulla oli päällä.
kirjoittaja Nita M.
lähetetty 16.05.20 14:26
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Leevin päiväkirja
Vastaukset: 42
Luettu: 1919

Armin päiväkirja

.

8. Valmentaja tekee jotain yllättävää.

"Onpa outoa, että tää on taas viimeinen valmennus Armilla", totesin Kiialle. Nainen ratsasti Leevillä mun vieressä, kun me oltiin ulkona kävelemässä alkukäyntejä.
"Onhan se vähän. Mutta Leevillä on ollut aika kiva mennä, joten tää oli kivaa vaihtelua", Kiia vastasi hymyillen.
"Taitaa olla turha toivo, että Amanda ei rääkkäis meitä vaikka ollaan just oltu Ruotsissa", hymähdin.
"Niin taitaa, mutta sen takia se onkin Amanda", Kiia nauroi.

Me suunnattiin maneesiin, koska Amanda Sokan valmennukset olivat maneesissa. Mä yritin valmistautua valmennukseen siten, että se olisi viimeinen tehotreeni Armin kanssa ennen Tie tähtiin finaalia. Kyllähän mä sillä varmasti vielä jotain ratsastaisin, mutta tamma tarvitsisi myös pienen huilitauon. Kuten me kaikki, jotta oltaisiin taas iskussa finaalissa.

"Nita, hienoa työtä Armin kanssa viime kilpailuissa", Amanda tokaisi melkein ensimmäisenä. Mä katsoin Amandaa varmasti melkein suu auki, koska "hienoa työtä" oli Amandalta aivan ylitsevuotava kehu. Se oli varmaan paras kehu, mitä mulle tässä parin vuoden aikana oli irronnut.
"Ruotsin tulokset olivat ihan ok, mutta parantamisen varaa on taas reilusti. Joten käydään töihin", Amanda palasi omaksi itsekseen, hetken mielenhäiriön jälkeen. Se jäikin sitten todellakin hetkelliseksi mielenhäiriöksi, koska koko valmennus oli taas yhtä rääkkiä. Ei puhettakaan mistään helpotuksista, vaikka reissu painoi vähän kaikilla.

"Nita, sun jalat seilaa ihan missä sattuu. Pidä ne paikoillaan", Amanda kehoitti. Mä yritin, melkein varmasti pää punaisena, ihan tosissaan pitää ne mun jalat oikealla paikalla. Tänään ne ei vain totelleet.
"Nostat laukan päädystä ja siirryt työskentelemään keskiympyrälle", käsky kävi. Ja vaikka se kuulosti siltä, että laukan voisi nostaa mistä kohta päädyssä haluaa, sille oli todellisuudessa hyvin tarkka kohta. Se piti tapahtua tismalleen keskellä lyhyttä sivua, tismalleen silloin kun kirjain oli mun kohdalla. Mä saisin tismalleen sillä sekunnilla huudot, jos en sitä saisi nostettua siinä. Onneksi Armi oli hereillä ja melkein tiesi homman nimen, joten laukka nousi tismalleen oikeassa kohdassa. Joten mä tältä erää vältyin huudoilta.

"Välillä mä kyseenalaistan, miksi halusin Amandan valmennuksiin. Ja vielä joka viikko. Mutta toisaalta tolla valmennuksella pitäisi kehittyäkin", puhahdin valmennuksen jälkeen.
"Mua sattuu joka paikkaan, mutta eikös se tarkota just, että silloin on tehnyt jotain? Toivottavasti ainakin", Kiiakin huokaisi.
kirjoittaja Nita M.
lähetetty 16.05.20 14:24
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Armin päiväkirja
Vastaukset: 71
Luettu: 2926

Armin päiväkirja


6. Hillitöntä naurua.

Ruotsissa oli ollut kivaa, opettavaista, saatiin hyvää kokemusta ja sitä rataa. Mutta oli se kiva olla taas kotona. Armi olisi vielä tämän viikon vähän enemmän mulla, sitten mä "luovuttaisin" tamman takaisin Kiialle. Ja palaisin täysipäiväisemmin treenaamaan Leevin kanssa. Mutta nyt mua ei huvittanut Ruotsin reissun ja hirveän matkustamisen jälkeen treenata tosissaan, mutta olin luvannut liikuttaa Armin. Onneksi aina ratsastaminen ei tarkoittanut treeniä, jos multa kysyttiin. Meillä kuitenkin huomenna olisi taas jo valmennus, joten väliin tarvittiin jotain rennompaa.

Joten satula sai jäädä talliin ja me mentäisiin taas, varmaan miljoonatta kertaa Tie tähtiin kisojen aikana, humputtelemaan ilman satulaa maneesiin. Jotain treenejä mä vedin jo kentällä, mutta jostain syystä mä monesti silti suuntasin maneesiin. Maneesissa olikin melkein jopa ruuhkaa, kun siellä oli sekä Sarah että Rasmus ratsastamassa. Kummallakin näytti olevan kohtuullisen sama meininki kuin mulla, koska kukaan tuskin jaksoi vielä ihan täysiä vetää.

Mä tervehdin muita ja kipusin sitten Armin selkään jakkaran avulla. Tai ehkä jakkara oli väärä sana Auburnissa, mutta sellainenhan se oli. Joku penkki joka tapauksessa, vaikka se ei ollutkaan sellainen muovinen ruma jakkara mitä monissa paikoissa oli. Sokathan saisivat slaagin jos joku tänne sellaisen raahaisi. Pennakin saattaisi hurjistua, mutta se ei yllättäisi ketään.

Me tallusteltiin siinä ihan rauhassa sivussa, kun Sarah ja Rasmus tekivät jo vähän muutakin kuin kävelivät. Mä jäin tuijottelemaan toisten touhuja, koska mä olin oppinnut jotenkin uudestaan viime aikoina, että muiden ratsastuksen katsominen oli kivan lisäksi myös hyödyllistä.

Sitten mä en tiedä mitä tapahtui. Armi steppasi jotenkin ihmeellisesti pari askelta, mä en ollut valmis ja mä jotenkin liu'uin maahan. En jaloilleni, mutta takapuolelleni. Ei se siis sattunut tai mitään, kun mä en sinänsä lentänyt. Hetken ajan mä ihmettelin hölmistyneenä siinä maassa, että mitä ihmettä tapahtui. Muutkin olivat tainneet huomata mun "putoamisen".
"Ooks sä kunnossa?" Sarah varmisti. Mä purskahdin hillittömään nauruun ja sain vain nyökättyä ensin vastaukseksi.
"Ei mulle käyny mitään", sain sanottua hetken jälkeen kun pahin nauru oli laantunut. Mä en tiedä mikä mut oli saanut niin pahasti nauramaan.

"Se ois sitten kakkua", nainen virnisti.
"Noh, ehkä sitä kykenee jotain leipoa. Onhan se aikamoinen saavutus tippua Armilta", hihitin vielä.
kirjoittaja Nita M.
lähetetty 16.05.20 14:22
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Armin päiväkirja
Vastaukset: 71
Luettu: 2926

Armin päiväkirja


10. Kirjoita tarina kirjeen tai päiväkirjamerkinnän muodossa.

Päivämäärä: 3.5.2020
Sijainti: jossain Hopiavuoren ja Ruotsin välillä

Me voitettiin. Hitto me voitettiin taas. Toinen kerta putkeen. Armi oli ihan mahtava, se toimi taaskin kuin ajatus. Joten ehkä se meidän eka osis oli vaan jotain ihme sähellystä ja nyt me löydettiin taas yhteinen sävel. En mä tiedä. Mutta tuntuu niin hyvältä, kun on napannut kaksi voittoa putkeen. Tosin hemmetin Robert oli silti rankingissa meidän edellä. Niin ärsyttävää, vaikka nyt muilla ei mennyt edes niin hyvin. Ja tiimirankingissa meitä oli kolme tiimiä jaetulla ensimmäisellä sijalla. Ärsyttävää.

Nyt me ollaan matkalla Ruotsiin. Leevi lähti jo Tie tähtiin osikseen mukaan, jotta mä saisin sen Ruotsiin. Joten mä oon vastannu kahdesta hevosesta. Tosin nythän Kiia hoitaa Armin, vaikka kyllähän mä lupasin auttaa Kiiaa jos tämä tarvitsee. Mua ahdistaa jotenkin tää Ruotsin reissu. Enkä mä voi sanoa siitä kenellekään, koska kaikki on jotenki niin innoissaan. Mä haluaisin menestyä ja joka puolelta tuntuu tulevan paineita menestyä. Vaikka todennäkösesti mulla ei oo mitään mahiksia kansainvälisissä kisoissa ulkomailla, kun luokkakootkin on aika isoja. Vaikka luokka kuinka onkin vain vaB. Koko kisojen helpoin koululuokka. Ehkä mun olisi pitänyt lähtee vaan jonkun groomiks.

Mä saan ratsastaa niin hyvillä hevosilla, mutta silti mä jumitan samalla tasolla kaudesta toiseen. Ja menestystäkään tule juuri koskaan, pari voittoa putkeen Armin kanssa onki varmaan ennätys. Ja siinä olikin viime aikojen menestys. Tuntuu niin turhauttavalta treenata sekä maksaa siitä itsensä kipeäksi, kun kisoissa pitää häntäsijoja kerrasta toiseen. Oli hevonen sitten mikä vain. Ja luokka vaB tai heA. Nyt mun pitäis ehkä unohtaa hetkeksi menestyminen ja hakea Ruotsista vain kokemusta. Leevi ei sitä tarvitse, se tarvitsisi vain osaavamman ratsastajan. Ruotsin jälkeen voi taas keskittyä Armin kanssa Tie tähtiin finaaliin ja toivoa, että kolmas voitto tulisi putkeen. Tai edes hyvä sijoitus. Kunhan ei oltaisi taas viimeisiä.

Tää oli taas niin sekavaa ajatusten virtaa. Mutta eikö se juuri päiväkirjan tarkoitus ole? Ja miksi mä kysyn tätä kirjalta?
kirjoittaja Nita M.
lähetetty 16.05.20 14:20
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Armin päiväkirja
Vastaukset: 71
Luettu: 2926

Maybe you should try plan D for Dumbass | Anton S.

16.05.2020
#tietähtiin2020

12. Matkalaulu. Kerro hahmosi matkasta kisoihin ja liitä siihen jokin biisi.

Otin mukavamman asennon Auburnin rekan penkillä, nojasin pääni ikkunaa vasten ja katselin ohiviliseviä maisemia. Tällä kertaa päässäni ei jankuttanut Sini Sabotage siitä, että kuinka Levikset repee, sen sijaan sinne oli jumittunut eilen radiosta kuulunut hitsin vanha biisi: Smakin Hallanvaara.

Kyseinen kappale sopi kyllä tavallaan siihen tilanteeseen. Hallava. Hallanvaara. Hallavanvaara.
Ei ollut kyllä hallanvaaraa tähän vuodenaikaan enää, mutta toisaalta… Suomen kevät/kesä oli aina  vähän epävakaa eikä koskaan tiennyt mitä sieltä tulee.
Hallavanvaara olisi kyllä läsnä, kunhan tää meidän seurue sinne saakka pääsisi. Hirrrrveeeen vaarallinen paikka se Hallava. Murhamiehiä, verenhimoisia hevosia ja niin edelleen.
Tuhahdin itsekseni typerälle ajatuksenjuoksulle.

Eiköhän tämän reissun vaarallisin osuus ollut nää matkat. Liikenteessä kun saattoi tapahtua mitä  vain… Joku idiootti saattaisi tulla kylkeen, hirvieläimet haluais rekan keulakoristeeksi, kuski tohelois ja ryssisi hevosrekan johonkin ojaan/puuhun/sillalta alas.

Luotin kuitenkin siihen, että me päästäisiin hengissä perille saakka.
Vieressä istuva Anna ojensi mulle karkkipussia ja hymyn kera nappasin yhden hedelmän makuisen namiaisen hyppysiini.

Hetkeksi torkahtanut Nita säpsähti hereille, hieraisi silmiään ja haukotteli makeasti.
"Hyvinkö nukutti?" kysäisin.
"Jooh", nainen haukotteli jälleen käsivarsiaan hieroskellen. "Joko me ollaan perillä?"
"Ei", vastasin.
Nita murahti, kietoi käsivarret ympärilleen ja sulki silmänsä uudelleen.
"Herättäkää sitten kun ollaan perillä…"
"Ei, kyllä me jätetään sut tänne nukkumaan lukkojen taa ja lähdetään sinne avajaisiin ilman sua", vitsailin.
"Heh heh."

Onneksi Hallavaan ei niiiin hirveän pitkä matka ollut. Johan tässä TT-mittelön tiimoilta oltiin ajeltu Lappiin sekä Hopiavuoreen, Ruotsin reissusta puhumattakaan, joten kilometrejä kertyi tällä reissulla huomattavasti vähemmän.
Jotenkin en ollut “juhlatuulella” yhtään sillä hetkellä eikä mua kieltämättä olis haitannut yhtään, vaikka oltais lähdetty reissuun vasta huomenna ja skipattu ratsumajatalon avajaisest, mutta eipä mun nurinoita olis kuunneltu vaikka olisin sen ääneen sanottu.

Mutta toisaalta, oli enemmän aikaa valmistautua huomisiin kisoihin kun oltais jo valmiiksi paikanpäällä.
Paulakin olisi tulossa katsomaan kisoja. Äiti ei tulisi, mikä vähän harmitti, muttei sitten kuitenkaan harmittanut.

"Ollaan kohta perillä!" kuskina toimiva Rasmus ilmoitti jonkin ajan kuluttua.
Vihdoin.

(316 sanaa)



3. Ratsumajatalon avajaiset lauantai-iltana.

Ah, alkoholia!
Minun ja Robertin suurin huolenaihe oli ollut pähkäilyt siitä, tarjottaisiinko avajaisissa alkoholia ollenkaan alaikäisten juhlijoiden takia, mutta kyllä sitä siellä oli. Luojan kiitos.
"Onkohan näissä joku rajoitus kuinka monta saa juoda?" Harrington pähkäili juomatarjoilua silmäillessään.
"Voi olla", mutisin vilkaisten olkani yli.
"Mutta saattaa multa löytyä lisää olutta", supatin Robertille.
Ei tässä nyt mitään kännejä aleta vetämään kuitenkaan, huomenna pitäisi olla iskussa!

Lähdin juomani kanssa haahuilemaan pitkin majataloa.
Hienon näköinen mesta ja vähän ehkä harmittikin, että siellä yöpymisen sijaan olin valinnut nukkumapaikakseni Auburnin rekan livingin. Varmasti huoneiden sängyt olisi huomattavasti mukavammat kuin rekan sänky, vaikka ei ne siellä livingissäkään mitään narisevia hetekoita olleet.

Tuttuja ja tuntemattomiakin kasvoja lipui ohitseni, kun työnnyin ovesta ulos isolle parveketerassille.
"Löysinpäs sinut!" kuului Majinán ääni jostain.
"Ai, terve. Tulitte sittenkin", hymyilin leveästi viinilasia kädessään pitelevälle naiselle.
"Tietenkin", Majiná totesi. "Lähdetkö katselemaan paikkoja?"

En kehdannut sanoa, että olin jo kiertänyt paikat kertaalleen läpi ja tietenkin halusin olla naisen seurassa, joten lähdin sen mukaan.
Sarah tuli vastaan ja kohotteli tietäväisen oloisena kulmiaan minulle Majinán huomaamatta. Pudistin pikaisesti päätäni ettei Reyes nyt kuvittelisi mitään höpöhöpö-juttuja.

"Hassua että huomenna tää on ohi", Majiná mietiskeli, kun tiemme oli vienyt puutarhaan.
"Niinpä", mutisin.
"Onneksi me varmasti nähdään vielä tämän jälkeenkin", nainen hymyili valloittavasti ja tunsin kevyen punan nousevan poskilleni.
"Niinpä", toistin.
"Onhan noita muitakin kisoja kuin Tie Tähtiin. Auburnissa esimerkiksi", lisäsin vielä ja hörppäsin kaljaani.
"Tiedän."

Majiná halusi tavata Isabellan, joten kävimme etsimässä neiti Sokan ihmisjoukon keskeltä ja jätin naiset keskustelemaan keskenään hakeakseni  lisää juotavaa.
Minja Jaakkolakin näytti käyskentelevän siellä lehtiönsä kanssa, joten vaihdoin nopeasti kävelysuuntaani ja pakenin paikalta. Tuskin se olisi minulta tullut yhtikäs mitään kyselemään, mutta eihän sitä koskaan voinut tietää!
En ollut siinä mielentilassa, että olisin jaksanut vastailla kysymyksiin odotuksistani huomisesta kisoista tai siitä miten mulla ja Vilalla oli treenit menneet.

Tietenkin haluaisin sanoa, että odotukset huomiselle olivat korkealla ja varmasti pärjättäisiin, mutta kun niin ei välttämättä kävisi. Kunhan nyt ei oltais viimeisiä Vilan kanssa finaaliluokassa. Se oli ihan hyvä tavoite!

Ihan huvikseni otin vähän viiniä. Ei olisi kannattanut. Kamalaa litkua, muttei alkoholia kaadeta mihinkään viemäriin vaan kurkusta alas!
Jotkut vieraan tallin tyypit siinä katseli minua supisten jotain keskenään ja kurtistin kulmiani.
"Auburnilaisia", kuului joku sanovan.
Piruuttani nostin heille kättä tervehdysnyökkäyksen kera, mikä sai porukan nolostumaan ja kääntymään selin minuun.

Aloin lappamaan lautaselle jotain syötävää ja lyöttäydyin sitten Nitan ja Kiian seuraan, joista ainakin jälkimmäinen oli nauttinut juomatarjoilusta sitä alkoholia ihan kaksin käsin.

(396)


6. Hillitöntä naurua

"Pitäisikö minun tiiminjohtajan ominaisuudessa torua sinua siitä, että vedät ittes tommoseen kuntoon kisoja edeltävänä iltana?" vitsailin.
"Vahinko. Ei mun pitänyt, mut meni päähän!" punatukkainen nainen kihersi ja yritti pysyä tolpillaan.
"Pitäiskö sun mennä jo lepäämään?" Nita kyseli tallikaveriltaan. "Oliko sulla huone täällä?"
"Ei ku mä nukun rekassa", Kiia hikkasi.
"Pitäiskö sun viedä se nukkumaan?" ehdotin Nitalle.
"En kai mä sitä yksin saa talutettua tota kilometrin matkaa", Nita pihahti.
Huokaisin syvään, katselin ympärilleni ja punnitsin vaihtoehtoja. Joko jäisin avajaisjuhliin tai sitten lähtisin saattamaan naiset rekalle missä minunkin oli määrä yöpyä.

Olin herrasmies, eli lähdin naisten matkaan.
"Isssabellla varmaan tapphaa mut", Kiia kihersi käsivarteeni tukeutuen.
"Todennäköisesti", naureskelin.
Kiialla oli ilmeisesti hauska humala, koska nauraa rätkätti omille jutuilleen koko matkan ja nauru kyllä tarttui niin minuun kuin Nitaankin. Mitään selkoa me ei sen jutuista saatu, mutta ilmeisesti oli hyviä juttuja.

Huhhuh, onneksi en itse ollut kovin montaa alkoholiannosta ottanut, joten mulla ei olisi huomenna krapulaa toisin kuin Kiialla, jolla todennäköisesti olisi ihan jäätävä kohmelo.
Voisi olla vähän vaikea hypätä yhtäkään estettä krapulassa. Olisihan se toki näky, kun siellä kesken TT-finaalin ratsastaja purjoilee ennen ja jälkeen jokaisen esteen...

Kiian ei kuitenkaan tarvitsisi hypätä. Kunhan nyt ratsastaisi vaikeahkolla orillaan kouluradan kunnialla läpi ilman oksentelua, niin eiköhän se siitä...
Tiedä vaikka menisi ja voittaisi? Siinäpä olisi muille ihmeteltävää.

Matkassa kesti tovi jos toinenkin, mutta sain lopulta huokaista helpotuksesta, kun pääsimme Auburnin rekalle.
"Ja sitten arvon neiti kömpii sinne sänkyyn ja pistää pään tyynyyn", ohjeistin Kiiaa.
"Ei mua vielä väsytä", nainen ilmoitti silmät päässä seisoen.
Tuhahdin huvittuneena ja ojensin jääkaapista limukkapullon Kiialle.
"Juo tuo ainakin", ohjeistin. Omasta laukusta kaivoin itselleni oluen ja tarjosin yhtä Nitallekin, joka kieltäytyi tarjouksesta.

Kiialla oli ongelmia limukan aukaisun kanssa, joten autin naista tiukassa olevan korkin kanssa. Sitähän perhanan limpparia kuohui mun käsivarsille ja paidan etumukseen, mikä oli Kiiasta niin hauskaa että nauroi vedet silmissä.

Nainen sai juotua vähän limpparia ja alkoi sen jälkeen nuokkumaan siihen malliin, että uni saattaisi tulla ihan pian.
"Vessa ja nukkumaan", punatukka sönkötti, hoiperteli erittäin huojuvin jaloin vessaan ja mä käskin olla laittamatta ovea lukkoon.
"Mikshen saisi laittaa? Meinasitko tulla kurkkimaan?" Kiia huuteli takaisin.
"Ihan sillä että jos sä sinne sammut niin saadaan Nitan kaa kannettua sut sänkyyn ilman oven murtamista", vastasin naureskellen.
"Hitto se on kännissä", Nita huokaili otsaansa hieroskellen. "Onnea vain huomiselle..."

Mutta ei sammunut Kiia. Sieltä se vessasta ihan omin jaloin tuli ulos laulaen joululauluja, mikä sai minun suupielet nytkähtelemään entistä enemmän.
"Nukkumaan", komensin ties monettako kertaa.
"Käskystä!" Kiia hikkasi, otti vaarallisen näköisesti vauhtia ja ennen kuin ehdin estellä, pomppasi petipaikkansa suuntaan. Sängyn reunalle se kyllä pääsi, mutta muksahti siitä sitten lattialle, mikä sai minut räjähtämään nauruun vaikkei tilanteessa mitään hauskaa ollutkaan.

"Eihän sattunut?" räkätin noukkiessani lattialla retkottavan naisen ylös ja nostin sen sänkyyn.
"Ei", Kiia virnisteli leveästi.  Naurusta ei meinannut tulla millään loppua ja mahaankin alkoi ihan sattumaan se jatkuva hekottelu.
"Noni, nyt se pää tohon", sain sanottua naurun seasta ja taputin pehmeää tyynyä. Nainen teki työtä käskettyä jonka jälkeen nykäisin peiton sen päälle.
"Go Jalavat! Me voitetaan huomenna kaikki", Kiia vielä jaksoi kannustaa meidän tiimiä ennen kuin huokaisi syvään, käänsi kylkeä ja nukahti (eli sammui).

Toivottavasti voitettaisiin.

(514 sanaa)
kirjoittaja Anton S.
lähetetty 16.05.20 10:04
 
Etsi: Spin off
Aihe: Maybe you should try plan D for Dumbass | Anton S.
Vastaukset: 60
Luettu: 2260

More than meets the eye | Sarah R.

16.05.2020
#tietähtiin2020

Tehtävänanto:
12. Matkalaulu. Kerro hahmosi matkasta kisoihin ja liitä siihen jokin biisi.

Tuotos:
Aamu oli yhtä hässäkkää, Hallavaan lähtevä retkikunta oli kuin yksin harjoitellut orkesteri ja Penna Vaanila esteraippa kädessään keskellä kaikkea yritti parhaansa mukaan toimia sirkuksen tirehtöörinä, orkesterin kapellimestarina. Sarah ei ollut ihan varma miksi lähtö oli tänä aamuna jotenkin muita aamuja hankalampi, sillä heillähän oli ihan ruhtinaallisesti aikaa eikä varsinaisesti aikataulua edes tälle päivälle. Tie Tähtiin finaali ratsastettaisiin vasta huomenna ja kaiken olisi pitänyt sujua jouhevasti, kuin hyvin rasvattu kone. Ehkä se oli viime viikon Ruotsin jälkeistä tahmeutta, kukaan ei osannut sanoa. Lefakin oli kireä, kuin viulunkieli, kun nainen lastasi sen autoon omalle paikalleen.

Lopulta kaikki oli (toivottavasti) mukana ja saattue lähti kohti Hallavaa. Jokainen asettui omaan nurkkaansa, Inna kuskin paikalle, Verneri sen vieressä ja Robert kuulokkeiden kanssa puhelimeensa uppoutuneena. Ellie ja Sarah keskittyivät keskustelemaan kilpailemisesta, he puhuivat seuraavasta Kalla CUPista ja siitä, olisiko Effi jo siihen mennessä päässyt Unton hampaista.

“Ei hitsi, mä unohdin mun hiusverkon!” Nita keskeytti radion täyttämän hiljaisuuden. Sen kasvoilla oli selkeästi kauhistunut ilme, me oltiin menossa kisapaikalle, jossa ei varmasti ollut luvassa Hannabyn kaltaista expo-aluetta.
“Mulla on ylimääräinen, saat sen lainaan”, Sarah kertoi hymyillen ja sai kiitollisen katseen kilpakumppaniltaan.
“Oikeastiko?”
“Tietenkin.”

Hiljaisuus laskeutui Auburnin toiseen hevosrekkaan, kun Ava Maxin Kings & Queens alkoi soida radiosta.
Sarah melkein saattoi kuulla toisessa rekassa matkustavan Antonin toteavan, että bileet käyntiin ja kaljatölkit pöytään. Hän mietti oliko toisen auton tunnelma samanlainen, vai vielä hiljaisempi Isabella Sokan istuessa epäilemättä etupenkillä kuskina toimivan Rasmus Alsilan vieressä.

“Kuoharia?” Sarah kysyi Ellieltä viereltään.
“Mielellään, kiitos”, nainen vastasi virnistäen ja Sarah nousi ylös, käveli jääkaapille ja otti heidän kuoharipullonsa kylmästä.
“Siinä sullekin, tylsimys”, latina totesi virnuillen ojentaen yhden laseista omiin oloihinsa uppoutuneelle Robertille.
“For good luck, you know”, Sarah lisäsi ja iski silmäänsä tavoitellen röyhkeän ystävällistä ilmettä kasvoilleen. Nainen ei ollut ihan varma oliko Robert kiitollinen vai täydellisen hämmentynyt.

Siitä se alkoi, tämän kevään viimeinen Tie Tähtiin koitos, syteen tai saveen, Sarah oli päättänyt nauttia matkasta niin paljon, mitä kykeni.


Tehtävänanto:
13. Toimittaja, Minja, tulee kysymään kuinka hahmosi tie tähtiin on sujunut. Kuvaile keskustelua tarinassasi.

Tuotos:
“Sarah Reyes?” huudahdus oli riittävän jämäkkä pysäyttämään Ratsumajatalo Pihlajan pihalla kävelevän naisen kesken askeleen. Sarah kääntyi katsomaan taakseen ja näki luokseen astelevan nuoren naisen. Tällä oli päällään collarit ja huppari, kädessään lehtiö ja kynä, jolla raapusti sanoja paperilleen samalla, kun käveli.
“Anteeksi, mä en tiedä kuka sä olet”, Sarah totesi mahdollisimman kohteliaasti yrittäen muistaa oliko nähnyt naisen aikaisemmin jossakin.
“Ah, missä mun tavat on. Mä oon Minja, teen juttua Tie Tähtiin kisoista. Muistaakseni olit viime viikolla Ruotsissa kilpailemassa Hannaby Hanami Weekissä? Olin sielläkin pressipassi kaulassa”, nainen kertoi ja hymyili sitten.

“Olin”, Sarah lopulta sai vastattua, kun oli ensin sisäistänyt saamansa tietotulvan. Sattuneista syistä hänen ensimmäinen reaktio reportterista oli melko negatiivinen, kun otti huomioon edellisen lehtileikkeen, jossa Sarah oli esiintynyt. Hän ei vastannut tarjottuun hymyyn.
“Mitenkäs teidän Tie Tähtiin-kilpailut ovat sujuneet? Muistaisin, että olit viime vuonna ylivoimainen voittaja taitotasollasi. Onko tason nosto vaatinut veronsa, vai liekö hevosen vaihtuminen syy tämän vuotiseen suoritustasoon?”
Minjan ei varmasti ollut tarkoitus kuulostaa töykeältä, mutta hymyn taakse verhoillut sanat saivat Sarahin mahanpohjan kiertämään, eikä mitenkään hyvällä tavalla.

“Älä ota tätä henkilökohtaisesti, mutta mä en halua keskustella toimittajan kanssa. Mä haluan vain keskittyä huomisiin kisoihin ja ratsastukseen, en siihen, mitä saan seuraavaksi lukea jostain lehden kannesta”, Sarah lausui harkitun hitaasti ja väläytti sitten varsin ilottoman hymyn huulilleen.
“Pahoittelut”, nainen lisäsi vielä ja kääntyi kannoillaan takaisin majataloa kohden.

Toivottavasti Minja ei olisi työroolissa illalla, Sarah mietti ja vilkaisi vielä taakseen. Nainen oli kävelemässä juuri seuraavan haastateltavan luokse, joten tälle tuskin oli jäänyt huonoa mieltä kohtaamisesta.
Jos hän oli aikaisemmin suhtautunut epäluuloisesti toimittajia kohtaan, tunne oli vain vahvistunut, kun Miken veli oli melko suoraan väittänyt häntä Miken maksulliseksi seuralaiseksi. Kaikki se vain siksi, että Sarah oli suostunut lähtemään Miken seuraksi tämän suvun varainkeruutapahtumaan. Jos Matias olisi vaivautunut kysymään hänen puoltaan tarinasta, koko välikohtaukselta oltaisiin voitu välttyä. Sarah kääntyi takaisin menosuuntaansa ja pudisteli mielestään lehtiskandaalit ja voitonhimoiset artikkelit. Hän halusi nyt vain keskittyä nauttimaan matkasta, kun voittoruusukkeet olivat valuneet jo sormien väleistä hiekan lailla.
kirjoittaja Sarah R.
lähetetty 15.05.20 20:18
 
Etsi: Spin off
Aihe: More than meets the eye | Sarah R.
Vastaukset: 94
Luettu: 3228

Cavan päiväkirja

Rasmuksen ja Cavan tie tähtiin #tietähtiin2020

17. toukokuuta 2020: Kisa-aamuna
13. Toimittaja, Minja, tulee kysymään kuinka hahmosi tie tähtiin on sujunut. Kuvaile keskustelua tarinassasi.

Koska mun luokka, 120 senttimetriä, hypättiin viimeisenä vasta ihan illalla, mulla oli koko sunnuntaipäivä aikaa haahuiluun. Mä olin päättänyt ratsastaa Cavan jo aamusta kevyesti, niin sillä ei olisi ehkä ihan niin paljon sekoiluenergiaa jäljellä, kun meidän hyppyvuoro koittaisi. Niinpä mä harjailin sitä kaikessa rauhassa yhdessä niistä karsinoista, jotka me oltiin saatu Hallavasta päiväkäyttöön, kun lyhyensorttinen ruskeatukkainen nainen ilmaantui karsinan ovelle. Cava päästi ilahtuneen hirnahduksen/kiljahduksen ja sai suunnilleen koko tallin tärisemään, mutta tulija ei näyttänyt olevan moksiskaan.

”Moi!” brunette tervehti iloisesti. ”Mä olen Minja, näiden kisojen toimittaja. Olisko sulla ollut aikaa vastata muutamaan kysymykseen?”
”Moi”, mä vastasin huomattavasti varautuneemmin, ja vaikka mä oikeasti olisin ehkä halunnut kieltäytyä, en kehdannut. ”Joo, no, mikä ettei.”

”Kiva!” Minja hymyili ja rapsutteli Cavaa kaulalta yhdellä kädellä samalla, kun kaivoi toisella jostain takataskustaan lehtiön ja kynän. ”Sähän olit Rasmus ja tässä on Cava, eikös vain. Se on kyllä komea!”

”Joo, me ollaan Auburnista, tai siis mikäs se meidän tiimin nimi nyt olikaan –” mä aloin sönköttää.

”Jalavat”, Minja kertoi avuliaasti.

”Just se. Hmm, joo, tämähän ei siis ole mun hevonen, vaan Isabella ja Amanda Sokan. Onhan se komea joo.”

”No, mites teillä on kisat menneet?” Minja hymyili ja laski kynän valmiiksi paperille. Cava ei ollut ilahtunut siitä, että sen henkilökohtainen rapsutuspalvelu oli päättynyt, ja mä ohjasin sen ison pään kauemmas karsinan oviaukosta.

”Eipä kovin ihmeellisesti”, mä sanoin totuudenmukaisesti. ”Tai no siis, viime osakilpailuissahan Cava voitti luokkansa, mutta sitä ennen oli kaksi tosi huonoa rataa.”

”Aivan”, Minja nyökytteli. ”Mistä arvelet että edellisen osakilpailun äkillinen menestys sitten johtui, muutitteko jotain valmistautumisessa?”

”Eipä oikeastaan”, mä kohautin harteitani. ”Hevonen on ehkä vähän tuulellakäyvä. Tai siis, itse olisin saanut ratsastaa paremmin ensimmäisissä osakilpailuissa”, mä kiirehdin lisäämään diplomaattisesti siltä varalta, että joku Sokka sattuisi lukemaan ulostuloni.

”Milläs mielin nyt tämänpäiväiseen finaaliin?”

”Ihan hyvillä”, mä kohautin taas harteitani ja tunsin, miten huono haastateltava -leima iskeytyi mun otsaan. ”Hevonen on ainakin hyvin levännyt. Katsotaan mitä tulee.”

”Näin tehdään”, Minja nyökytteli ja läpsäytti lehtiönsä kiinni. ”Eipä sitten muuta. Kiitos teille ja tsemppiä kisoihin!”

Mä ehdin juuri ja juuri mumista kiitokseni, kun Minja oli jo poissa. Mä vähän toivoin, että mun osuus deletoitaisiin lopullisesta artikkelista kokonaan: varmaan kisoista mielenkiintoisempiakin haastateltavia löytyisi. Minja oli tosin vaikuttanut mukavalta, joten tuskin se sentään kirjoittaisi mihinkään lehteen, että mun kisatulokset olivat olleet surkeita (niin kuin eräs toinen nimeltä mainitsematon toimittaja oli tehnyt). Vaikka mistäs sitä koskaan tiesi.

17. toukokuuta: Radalle
18. Kirjoita tarina takaperin.

Lähtölupa halkoi ilmaa. Cava höristi isoja korviaan sen kuullessaan: kokeneena kisahevosena se tietenkin tiesi, että pillin vihellys tarkoitti sitä, että aivan juuri pääsisi aloittamaan radan. Mä puoliksi odotin, että ori olisi ampaissut laukkaan omia aikojaan ja ryöstänyt jonnekin lähimpänä olevalle kutsuvannäköiselle esteelle, mutta ihme kyllä se odotti mun apuja rauhassa. Ehkä jopa epäilyttävänkin kuuliaisena, mä mietin, kun nostin käynnistä laukan ja ratsastin päätyyn vielä yhden ison ympyrän. Toivottavasti se ei ollut vain tyyntä myrskyn edellä. Mä kävin tapani mukaan radan mielessäni läpi vielä kerran, ennen kuin katsoin linjan ensimmäiselle esteelle ja ohjasin sitten Cavan sitä kohti. Ori nosti korvat pystyyn.

xx

”Muista nyt sitten ratsastaa huolelliset tiet ja ottaa kaarteissa nopeasti kiinni, että saat Cavan takaisin avuille”, Isabella ohjeisti mua yllättävän tiukkailmeisenä, kun me seisoskeltiin orin kanssa odottelualueella ja katsottiin meitä edeltävän ratsun suorittavan rataa tasaisen varmasti. ”Eikä lujaa! Uusinta on sitä varten, jos sinne asti päästään.”

Mä nyökkäsin katse edelleen radassa. Mä muistin estejärjestyksen – olisin muistanut vaikka unissani, mutta arvelin, että ainakaan radan unohtamiseen mun ja Cavan finaalisuoritus ei saisi kaatua. Noin sataanviiteenkymmeneen muuhun asiaan se voisi kyllä sitten romahtaa, mutta mä päätin olla murehtimatta niitä mahdollisuuksia etukäteen.

”Joo. Pari vaikeampaa linjaahan tuossa on.”

”Ulkoapujen kanssa vain tarkkana”, Isabella muistutti vielä. ”Tsemppiä!”

Katsomosta mä erotin Josefinan, joka nosti vaivihkaa peukkua, kun huomasi mun katsovan. Mä nostin omaani takaisin.

xx

”Odotas, tuo yksi sykerö on purkautunut”, Josefina pysäytti mut juuri, kun mä olin lähtemässä Cavan kanssa kohti verryttelyä. ”Eikös tässä ole vielä ihan hyvin aikaa? Jos mä korjaan sen.”
Mä vilkaisin kelloa. Aikaa oli enemmän kuin hyvin, vaikka Cava olikin hevonen, joka tyypillisesti tarvitsi aika pitkän verryttelyajan malttaakseen kuunnella radalla apuja edes mitenkuten. ”Jos viitsit”, mä nyökkäsin. ”Eipähän tule sitten perästäpäin sanomista.”
”Ja se voi tuoda huonoa onnea myös”, Josefina naurahti.
”Joo, sitähän me viimeisenä tarvitaan”, mä mietin vähän synkeänä.

Josefina letitti paikoillaan steppailevan Cavan jouhisuortuvan uusiksi ja pyöräytti sen tiiviille sykerölle, jonka kiinnitti letityskuminauhalla paikoilleen. Mä kiitin jälleen kerran onneani, että Josefina oli suostunut kaikesta huolimatta lähtemään kisoihin mukaan. Jos ei olisi lähtenyt, Cavakin olisi joutunut hyppäämään ratsuharja tuulessa hulmuten.
kirjoittaja Rasmus A.
lähetetty 15.05.20 20:15
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Cavan päiväkirja
Vastaukset: 45
Luettu: 2610

More than meets the eye | Sarah R.

15.05.2020
#tietähtiin2020

Tehtävänanto:
11. Kirjoita tarina käsin ja ota siitä kuva/skannaa.

Tuotos:
Topics tagged under tietähtiin2020 on Foorumi | Auburn Estate Iwg4tk

(ihan vähäsen sori laadusta :'D)
kirjoittaja Sarah R.
lähetetty 15.05.20 20:15
 
Etsi: Spin off
Aihe: More than meets the eye | Sarah R.
Vastaukset: 94
Luettu: 3228

Lefan päiväkirja


Tehtävänanto:
5. Lamaannuttava pelko.

Tuotos:
Sarah ja Ellie keskustelivat antaessaan Riepun ja Lefan edetä omaa tahtiaan leveällä metsätiellä. Kaksi ruunaa askelsi melkein samassa askeleessa, ei ehkä rentoina, mutta jotain sinne päin. Ei tarvinnut kahta arvausta, jotta olisi keksinyt mistä ystävykset keskustelivat ohjista vapaat kätensä innokkaasti heiluen. He lähtisivät huomenna Hallavaan Tie Tähtiin finaaliin ja edessä olisi Ratsumajatalon avajaiset. Se tarkoitti sitä, että pukukriisi oli todellinen huolenaihe, jolle ei ollut parempaa käsittelytapaa, kuin puhua ystävän kanssa maastossa.

“Mä vähän mietin laitanko hameen vai vaan siistin housupuvun?” Sarah mietti. He olivat ehkä olleet hieman liikaa Sokkien tarkan pukukoodin juhlissa, oli omituista mennä juhliin niin, että ei ihan tiennyt mitä laittaisi päälleen. Olisiko muilla juhlavat mekot vai oliko kyseessä enemmän farkku-juhlinta? Entä jos itse pukisi päälleen vaatimattomat vaatteet ja muilla olisikin hienot, koristeelliset puvut päällään?

Kannatti aina vähän ylipukeutua, siitä kaksikko oli ainakin täysin samaa mieltä.

“Ravataanko?” Ellie ehdotti ja Sarah myöntyi, pidättäen Lefan niin, että jättäytyi kimon ruunan taakse. Oli ehkä parempi ottaa varmaan päälle, kuin karkuuttaa kilpajuoksussa hevonen päivää ennen kisoihin lähtöä.
“Laukataan seuraava suora”, Sarah huusi edellä ratsastavalle ystävälleen, joka nyökkäsi terävästi kertoakseen ymmärtäneensä. Suoran alussa molemmat istuivat alas ja hevoset nostivat laukan melkein samaan aikaan.

Kaikki oli hyvin siihen asti, kunnes Riepu ilman ennakkovaroitusta painoi takapäänsä maahan ja veti liinat kiinni niin äkisti, että Lefa meinasi törmätä sen valkoiseen takapuoleen. Sarah heilahti estesatulassa, johon ei ollut tottunut, mutta sai pidettyä tasapainonsa Lefan nostaessa seuraavaksi etupäänsä ylös.

“Riepu!” Ellie älähti hämmentyneenä. Ruunan korvat kuitenkin osoittivat tiukasti eteenpäin, sen silmänvalkuaiset vilkkuivat mustien kehysten sisällä. Sarah yritti saada pidettyä Lefan kurissa, ruunalla oli mennyt meloni sieraimesta ja se ei osannut päättää halusiko eteen, taakse, ylös vai sivulle.
Ellie ei saanut Riepua eteenpäin, sen sijaan kimosta lähti suunnattoman kovaääninen korskahdus ja sen sieraimet suurenivat. Sen sydämen syke tuntui luultavasti satulankin läpi.

“Mitä jos siellä on susi? Tai karhu?” Sarah uskalsi epäillä yrittäessään nähdä mitä Riepu oli nähnyt metsässä pienen matkan päässä. Lefa tuskin huomaisi edes lohikäärmettä siinä mielentilassaan ennen, kuin se olisi syönyt pienen ruunan välipalakseen.
“Ei täällä ole karhuja”, Ellie kielsi, mutta jätti selvästi ensimmäisen vaihtoehdon kumoamatta.
“Käännytäänkö takaisin?” Sarah kysyi tasapainotellessaan Lefan satulassa.
“Joo”, ystävä myöntyi ja sai pienen suostuttelun jälkeen käännettyä Riepun ympäri. Viimeiseksi se ei kuitenkaan suostunut jäämään, Lefa jäi mieluusti täyttämään sen paikan hyppien omia liikeratojaan.

“Rennolla hevosella kisoihin, vai mitä?” Sarah yritti keventää tunnelmaa naurahtamalla. Se toimi, sillä Elliekin naurahti hieman.
“Totta.”
kirjoittaja Sarah R.
lähetetty 15.05.20 20:12
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Lefan päiväkirja
Vastaukset: 81
Luettu: 3439

Lefan päiväkirja


Tehtävänanto:
8. Valmentaja tekee jotain yllättävää.

Tuotos:
“Keskiravi uudelleen, koko sarja symmetrisesti tällä kertaa”, Amanda vaati, eikä päästänyt ratsukkoa tiukasta katseestaan hetkeksikään. Sarahin oli kuuma, ihan kuten yleensäkin, mutta ei nostanut kättään pyyhkiäkseen hikikarpaloita otsaltaan.
Lefa lyheni ennen kulmaa, se tiesi jo odottaa ja sen ratsastaja osasi myös olla kiirehtimättä.
“Valmistele paremmin”, Amanda muistutti ja Sarah teki vielä yhden puolipidätteen. Ryhdistäytyi vähän enemmän. Ihan kuin jousi, joka oli viritetty melkein katkeamispisteeseen, mutta kesti vielä paineen alla.

Joku toinen valmentaja olisi voinut sanoa ‘parempi’ tai ‘hyvä’ tai edes hymähtänyt hyväksyvästi, mutta ei Amanda Sokka. Nainen vain siirtyi seuraavaan tehtävään antaen oppilaansa kyseenalaistaa edellisen suorituksen kelpoisuuden sillä, ettei saanut niskaansa saavillista kylmää vettä.
“Nosta laukka.” Se oli kuin ‘hyvää työtä’ Amanda Sokan sanakirjassa.

Tie Tähtiin finaaliin oli aikaa enää 3 päivää, Hallavaan lähtöön kaksi. Sarah odotti innolla Ratsumajatalon avajaisia ja oikeasti finaaliakin, vaikka lähtökohdat kuudennelta rankingsijalta ei luonut kovin suuria odotuksia. Jos kisafiilis ei lähtisi käyntiin millään, hän voisi mennä vain fiilistelemään viimeisen vaativan B:1 radan ja iloita sitten toivottavasti muiden menestyksestä. Robert ensimmäisenä ja Nita toisena oli ainakin iloitsemisen arvoinen asia. Siihen Sarah yritti keskittyä, eikä omien suoritustensa huonouteen.

Onneksi kohta Effin varsaloma olisi ohitse ja hän pääsisi takaisin tutun, ihanan, rakkaan tamman selkään.
Eikä sillä olisi väliä, vaikka kaksi varsaa varsonut kirjava puoliverinen ei ikinä sijoittuisi enää missään, sillä se olisi silti maailman paras Effi.

Amanda oli jo kävelemässä ulos maneesista, kun nainen yhtäkkiä pysähtyi niille sijoilleen ja kääntyi katsomaan kävelevää ratsukkoa. Sarah vastasi katseeseen ja pysäytti ruunan tulkitsemattoman katseen eteen. Sydän löi yhtäkkiä tiheämpään, nytkö Amanda ilmottaisi, että hänen olisi turha haaveilla enää starttaavansa yhdelläkään Sokkien hevosista? Että keskinkertaiset ja eritoten Ruotsin maanantainen pohjanoteeraus olivat riittäneet ja Amanda haluaisi hänet ulos Auburnista?
Lefa, jonka normaalisti olisi ollut pakko liikahtaa johonkin suuntaan, seisoi hievahtamatta omistajansa katseen alla. Vaalean perijättären pää heilahti eteen, kuin nyökkäykseksi ja katse pysyi järkähtämättä Sarahin silmissä.

“Hyvä.”

Sanan jälkeen Amanda käännähti ympäri, se oli kuin mallilavojen päädyssä tapahtuva pyörähdys ja hävisi Kastanja-areenalta länsiovesta ulos. Äänenpaino ei ollut ollut ivallinen, eikä sitä oltu lausuttu sarkastisesti.

Kesti vielä hyvän tovin, että Sarah, tai Lefa sen paremmin, uskalsi jälleen liikahtaa keinuvaan loppukäyntiin.
Oliko Amanda Sokka juuri kehunut heitä?
kirjoittaja Sarah R.
lähetetty 15.05.20 19:39
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Lefan päiväkirja
Vastaukset: 81
Luettu: 3439

Maybe you should try plan D for Dumbass | Anton S.

15.05.2020
#tietähtiin2020

Eilisen vaaterikon myötä, mun piti lähteä vähän shoppailemaan. Mitäpä muutakaan sinkkumies perjantaina töiden jälkeen tekis ja vielä palkkapäivänä? Ei, nyt ei lähdetty tyhjentämään tiliä lähikuppilan kassaan tai viety jotain hemaisevaa naisihmistä treffeille.
Hah, ihan niin kuin mulla normaalistikaan jotain treffejä olisi.

Onneksi Murronmaalla oli ihan hyvä (halpa) hevostarvikeliike, mistä löysin mulle uudet ratsastushousut revenneiden tilalle. Pitihän niitä sovitella hyvä tovi ennen kuin päätin ottaa tummanruskeat housut, jotka oli oikeaa kokoa ja istui mukavasti.

Onneksi kisavaatetus sentään oli kunnossa eikä tarvinnut maksaa itseään kipeäksi niiden takia.
Mullahan ei ikipäivänä olisi ollut varaa Sokka Luxin mustaan kilpatakkiin, mutta silloin kun olin viime vuonna juniormestaruuden t-paidassani voittanut, oli Isabella mulle sponssannut kyseisen Vociferous Riding Jacketin. Mähän kuitenkin edustin Auburnia kisoissa, joten hyvältä piti näyttää (hah)  eikä vanha, musta t-paita ilmeisesti muotia ollut.
Niinpä minä sitten olen hikoillut kesät talvet mustassa, kultakoristeisessa kilpatakissa, jonka rinnuksessa luki "Seljavaara".
Valkoiset ratsastushousut toki olin ostanut ennen mun ja Vilan ensimmäisiä, päin ahteria menneitä koulukisoja ja edelleen ne ajoi asiansa vaikkei enää niin uuden karheat olleetkaan. Mutta koska mulla ei ollut rahaa millä mällätä, sai pari vuotta vanhat pöksyt kinttujani koristaa niin kauan kuin suinkin kestäisivät.

Luojan kiitos mun ei tarvinnut Vilan kisavarusteista maksaa penniäkään. Olisin varmaan joutunut tekemään 24/7 töitä kymmenessä eri paikassa, että ne vermeet olisin saanut maksettua! Välillä ihan pelotti edes koskea niihin, koska pelkäsin että onnistuisin hajoittamaan jotain rähmäkäpälilläni.

Totta kai tammalla oli Sokka Luxin satulahuovat , Equestrian Prosta ostetut mustat suitset ja satulat jne.
Laadukasta tavaraa muutenki löytyi tamman hoitotarvikkeista ja varusteista, koska eihän nyt herranen aika Sokat mihinkään sekundaan koskisi pitkällä tikullakaan.

Myönnän, oli vähän urpo olo aina niissä hienoissa kisavaatteissa pönöttäessä. En tuntenut oloani yhtään "kotoisaksi" tommosissa ns hienoissa vaatteissa... Mutta onneksi pystyin lohduttautumaan sillä, etten ollut ainoa joka ykköset yllä kilpaili menemään!

Ihan yhtä urpo olo oli aina Sokkien järjestämissä juhlissa.
Hallavassakin oli lauantaina ne ratsumajatalon avajaiset ja tietty finaalijuhlat sunnuntaina, mut ei kai niissä niin tarkkaa pukukoodia olisi.
Eihän?!

Yritin etsiä tietoa mahdollisesta pukukoodista samalla kun kävelin läheiseen kuppilaan kaljalle uusien ratsastuspöksyjeni kanssa. Ei löytynyt...

Kylmän huurteisen äärestä näpyttelin Majinalle viestin, missä tiedustelin oliko ne Ansamaasta tulossa jo lauantaina Hallavaan niiden avajaisten takia.
Auburnin tyypit kun lähtisivät matkaan jo lauantaina ja paluu Kallaan tapahtuisi maanantaina.
"Ehkä", oli vastaus.
Nyökkäsin itsekseni ja piilotin hymyn tuopin reunaan ettei muut asiakkat ihmettelisi, mitä mä yksin virnistelin.

Hmm, niin, ehkä olisi pitänyt käydä tallillakin tänään, mutta hups, meni jo kalja jos toinenkin kurkusta alas.
Onneksi olin eilen tajunnut laitella Vilan tavaroita kasaan huomista lähtöä varten...

tehtävänanto: kuvaile kisavaatetusta/varustusta
kirjoittaja Anton S.
lähetetty 15.05.20 8:58
 
Etsi: Spin off
Aihe: Maybe you should try plan D for Dumbass | Anton S.
Vastaukset: 60
Luettu: 2260

Maybe you should try plan D for Dumbass | Anton S.

tehtävänanto: kirjoita päiväkirjamerkintä tai kirje

#tietähtiin2020

Moi äiti!!
Mitenkäs siellä kotipitäjässä menee? Yhtä hiljaista kuin aina ennenkin?

Sori etten päässyt äitienpäivänä käymään sen Ruotsin reissun takia enkä ees soittanut vaan laitoin vain tylsän onnitteluviestin, mutta aattelin että kirjoitan sulle nyt kirjeen "lahjaksi" niin saat jotain itsetehtyä, mistä oot aina tykännyt + postista muutakin kuin laskuja ja mainoksia...
Vähän myöhässähän tää lahja nyt tulee, mutta no, eikö ajatus oo tärkein? Toivottavasti.

Mulle kuuluu ihan hyvää. Töitä riittää ja Vilan kanssa sujuu treenit hyvin (ja välillä huonosti). Normaalieloa siis.
Et varmaan usko jos sanon käyneeni myös lenkillä ja kuntosalilla entistä enemmän? Pitää pysyä hyvässä kunnossa nyt ja myöhemminkin, kun on noita ratsastuskisoja niin hirveästi.

Esimerkiksi sunnuntaina olisi Tie Tähtiin-finaali. Kai mä oon muistanut kertoa siitä? Siis tosta kilpailusarjasta mihin osallistuttiin yhen päivän varoitusajalla? Oon varmasti jotain maininnut.
Vähän jännittää miten siellä Hallavassa menee vai meneekö mitenkään. Mutta kunhan tosta sunnuntaista selvitään kunnialla läpi niin sitten se on ohi. Tältä vuodelta ainakin... En tiedä osallistuisinko ens vuonna jos TT:t järkätään. Riippuis tietenkin myös Isabellasta, antaako se mun osallistua jos olisin sinne Vilan kaa menossa. Mut tuskin oon... Ei oikein pomo oo tykännyt, kun on pitänyt olla niin paljon pois töistä kaiken maailman kisojen takia. Eikä oo tykänny rahapussikaan, vaikkakin Ruotsista vähän ylimääräistä rahaa itselleni keräsin. Ei! Et siirrä mulle senttiäkään! Kyllä mä pärjään!

Paula aikoi tulla katsomaan niitä kisoja sunnuntaina... Soitti mulle tuossa jokunen viikko sitten.
Voisithan kysyä siltä, pääsetkö samalla kyydillä? Näkisit sinäkin minut kilpailemassa vihdoin ja viimein. Tää kirje kyllä tulee vasta ensi viikolla sulle, mutta mäpä soittelen tai pistän viestiä tän kirjoittamisen jälkeen!

Tää kevät on ollut melkoista kisaamista ja muita kiireitä nii en oo ehtinyt käymään. Sori siitä. Mutta tuun kesälomalla, ihan varmasti! Vaikka viikoksi tai kahdeksi? Ja saat se sinäkin tänne tulla. Juhannuksen jälkeen olis vissiin Kalla Cup? Tuu katsomaan niitä jos et nyt Paulan mukana pääse Hallavaan? Näkisit myös millaisella tallilla käyn... Voin sanoa et se on paljon hienompi livenä kuin kuvissa!

Mutta eipä mulla oikeastaan ollut muuta. Soitellaan ja nähdään mahdollisimman pian!

T. Anton
kirjoittaja Anton S.
lähetetty 14.05.20 22:06
 
Etsi: Spin off
Aihe: Maybe you should try plan D for Dumbass | Anton S.
Vastaukset: 60
Luettu: 2260

Tallipäiväkirja 2020

Levikset repee


Torstaina 14.5.2020
#tietähtiin2020

Tehtävänanto:
6. Hillitöntä naurua.

Tuotos:
Anton ja Sarah olivat viettäneet kahvitteluhetken auringonpaisteessa Auburnin kentän katsomossa, kun Nita ratsasti Leevillä ja Gabriella Reiskalla. He olivat keskustelleet paljolti sunnuntain finaalista ja lauantaista, kun Ratsumajatalon avajaisia vietettäisiin. Anton oli pohtinut josko avajaisissa olisi juomatarjoilu ja Sarah oli kehottanut varmuuden vuoksi turvautumaan opm-menetelmään.

Gabriella ja Nita lähtivät perätysten maastoon loppukäynneille ja kahvittelukaksikko suuntasi takaisin talliin. Sarahilla olisi illemmalla Amanda Sokan yksityisvalmennus Lefan kanssa, se olisi heidän viimeinen valmennus ennen TT-finaalia.

Antonilla oli mitä ilmeisemmin hyvä päivä, sillä mies hyräili tyytyväisenä tiskatessaan omaa ja Sarahin kahvikuppia loungen lavuaarilla. Aluksi Sarah ei tunnistanut biisiä, mutta viimeistään siinä kohden, kun mies alkoi laulaa kertosäettä ääneen, ei ollut enää kysymystäkään mistä biisistä oli kyse.

“Vaikka toi sun meno o aika vetelää
Ja et oo tietty entinen kenenkään
Mut ainaku sä puhut sitä etelää
Se saa mun levikset repeemää.”

“Ei helvetti Anton”, Sarah nauroi ääneen. Mistä lähtien Seljavaara oli räpännyt suomalaista naisräppiä? Selvinpäin vielä.
“Mitä? Etkö sä arvosta mun laulutaitoja?”
“No arvostan, mutta että Levikset repee?”
“Mulla on soinut se korvamatona koko päivän”, Anton virnisteli ja jatkoi hyräilemistään.
“Hyvän madon valitsit kyllä, nyt se soi munkin päässä”, Sarah valitti nauraen.
“Olokaa hyvä.”

Sarah seurasi Antonia, kun tämä haki Vilan tarhasta ja ryhtyi varustamaan mustaa tammaa ratsastusta varten.
“Meetkö sileellä vai esteillä?” tamman toista kylkeä harjaava Sarah kysyi.
“Sileellä. Kai jotain puomeja, jos joltain on jäänyt”, Anton vastasi ja kyykistyi laittamaan suojia tamman jalkoihin.

Silloin se tapahtui.

Karma nimittäin.

Hirvittävä repäisyääni kuului varmaan tallin toiseen päähän ihan sujuvasti, saaden melkein pystyyn nukahtaneen Vilan hyppäämään melkein toisella puolella olevan Sarahin päälle. Kului sekunti, ehkä kaksi, kunnes tilanne valkeni sekä Antonille, että miestä tuijottavalle naiselle.
“Ei hel-vet-ti!” Sarah ulvoi naurusta tajutessaan katsovansa ystävänsä pinkkejä Other Danish Guyn boksereita tumman harmaiden ratsastushousujen revenneen takaosan välistä. Anton yritti parhaansa mukaan peitellä jälkeä käsillään, mutta eihän siitä tullut yhtään mitään. Sarahin oli hankala hengittää, kun naurusta ei meinannut tulla loppua.

“Mä - mä haluan tietää, hahahha, kuka sulle on, hahaha, ostanut pinkit bokserit?” Sarah yritti saada happea naurunsa välissä.
“En kerro”, Anton lausui ja yritti vielä hetken näyttää loukkaantuneelta ystävänsä reaktiosta tragediaansa. Nauru kuitenkin tarttui ja pian he molemmat hytkyivät Vilan vierellä.
“Millä helvetillä mä nyt ratsastan? Ei mulla ole vaihtohousuja”, mies kuitenkin pohti lopulta.
“Sun pitää käydä ostamassa uudet, ei noita voi enää korjata”, Sarah antoi tuomionsa ja yritti olla saamatta uutta naurukohtausta.
“Mä käyn hakemassa sulle lainahousut, ihan pieni hetki”, nainen kertoi ja lähti siltä seisomalta loungen suuntaan. Hetken päästä tällä oli käsillään tummansiniset ratsastushousut ja latina työnsi ne Antonin käsiin. Mies katsoi niitä hetken epäluuloisesti.

“Kenen nää on?”
“Ei sillä oo väliä, koita niitä nyt, sopiiko ne sun jalkaan edes”, Sarah vastasi yrittäen pidättää virnettään nähtyään jälleen vilaukselta pinkkiä.
Jonathanin ei oikeastaan tarvitsisi edes tietää, että miehen varahousuja oli lainannut sama tyyppi, jonka kanssa oli joskus jakanut yhden Hurunkin.
“Palauta ne kuitenkin huomenna, niin niiden omistaja ei tajua, että ne puuttuu”, Sarah lisäsi vessaa kohti kiirehtivälle Antonille jäädessään laittamaan miehen ratsua loppuun asti kuntoon.
kirjoittaja Sarah R.
lähetetty 14.05.20 19:18
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Tallipäiväkirja 2020
Vastaukset: 8
Luettu: 292

Lefan päiväkirja


Tehtävänanto:
2. Sivuhahmon näkökulmasta.

Tuotos:
Jonathan oli taas raahannut mut vähän salakavalasti tallille, mutta tällä kertaa se oli istuttanut mut maneesin katsomoon. Mulla oli vähän sellainen olo, kuin olisin tarvinnut popparit siihen surkeaan leffaan, jossa mun sisko pyöritti ruunikkoa hevosta eri askellajeissa ympyröillä ja kiemuroilla. Se näytti kamalan keskittyneeltä, musta tuntui, että sen elämä pyöri tällä hetkellä pelkästään kisojen keskellä.

“Tässä ei oo mitään ideaa. Sua katsoessa mulla sentään on silmänruokaa tarjolla”, valitin vieressäni istuvalle miehelle. Se seurasi Sarahia niin tarkasti, että tyytyi vain mumahtamaan hyvin epämääräisesti. Mun melkein teki mieli tökkäistä sitä kylkiluiden väliin, jotta se olisi laskenut katseensa edes hetkeksi ratsukosta.

Sen se kuitenkin huomasi heti, kun mä kaivoin kännykän taskustani ja selasin työkavereiden täyttämää instagramia. Sydän vilahti ruudussa, kun tuplaklikkasin yhden Villen rantakuvaa, se oli ollut jossain hajuvesikuvauksissa taas.
“Kuka se oli?” Jonathan kysyi ja mä kuulin epävarmuuden sen äänestä.
“Ville”, mä vastasin ihan yhtä mitäänsanomattomalla äänellä, millä olin ennenkin.
“Mmh”, Jonathan mumahti taas ja selvästi vähän vastahakoisesti siirsi katseensa takaisin Sarahiin. Mä tiesin, että se kysyisi uudelleen autossa, kunhan päästäisiin joskus kotiin täältä.

“Mua vähän kaduttaa, etten osallistunu Lyylillä. Vaikka en tiiä oisko noin kova valmennustahti ihan hyväksi sille”, Jonathan kuului sanovan hevostaan taluttavalle siskolle. Ne käveli mun edellä ja mä seurasin kolmea takapäätä, jotka kaikki heilahtelivat omassa tahdissaan. Siskon ja Jonathanin takapuolet oli kyllä hetken aikaa samassa tahdissa ja mua virnistytti huomata miten ne sopivat toistensa askeleisiin.

“Ei kaikki treenaa näin”, Sarah kuului vastaavan ja mä erotin sen äänestä hitusen loukkaantuneisuutta.
“Miten? Kuten hullut?” mun oli pakko heittää väliin ja kohtasin kaksi tylyä katsetta. Ne kaksi olivat kuin paita ja peppu, vaikka sen pepun olisi pitänytkin kuulua mulle nykyään.
“Älä välitä siitä, se ei tajua mistään mitään”, Jonathan kommentoi virnistäen mulle niin, etten mä voinut edes suuttua sille.

Ne kaksi jatkoivat niistä Tie Tähtiin kisoista juttelua samalla, kun ne harjailivat Lefaa ratsastuksen jäljiltä. Mä syvennyin taas kännykän maailmaan, koska oikeasti - ketä kiinnosti kuunnella, kun poikaystävä ja sisko juttelivat jostain ratsastuskilpailuista.
kirjoittaja Sarah R.
lähetetty 13.05.20 21:33
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Lefan päiväkirja
Vastaukset: 81
Luettu: 3439

More than meets the eye | Sarah R.

13.05.2020
#tietähtiin2020

Tehtävänanto:
17. Kirjoita tarina, joka sisältää pelkkää dialogia ja johtolauseita. Esim: ”Mennään syömään”, sanoin ystävälleni ja lähdin kävelemään kohti taloa.

Tuotos:
"Mä en jaksa nyt puida tätä asiaa enempää", Sarah kertoi turhautuneena.
"Milloin sitten? Huomenna? Ensi viikolla? Kuukauden tai vuoden päästä? Koska?"
"En mä tiedä. Joskus. En nyt."
"Mikä vika tässä hetkessä on? Ihan kuin sulla olisi kiire johonkin", Patrick nojasi ovenkarmiin raivostuttavan tyynen oloisena.
"Älä viitsi olla noin ylimielinen", Sarah tuhahti ja sai vain vaivoin pidettyä itsensä sohvan selkänojaa vasten.
"Mä haluan tietää. Aloita vaikka niistä hevosista ja kisoista. Niistä sä ainakin haluat puhua."
"Sullekko?"
"Niin."
"Hah", naurahdus oli kuiva, iloton.
"Mä asun nykyään heppapojan kanssa. Mun on pakko opetella kuuntelemaan tylsiä kertomuksia niistä. Joten - ole hyvä."
"Mistä kisoista?" Sarah kysyi lopulta ja seurasi kuinka Patrick kohautti olkiaan välinpitämättömänä.
"Mitä ne nyt oli. Rata avaruuteen? Vai oliko se tähtiin? Kosmokseen?"
"Tie Tähtiin", Sarah keskeytti, pyöräytti pakosti silmiään.
"Älä yhtään pyörittele silmiäsi. Kerro."
"No meillä menee kisat päin puuta ja vaikka mä voitin viime vuonna, nyt mä olen jossain puolessa välissä sijoitustaulukkoa. Se tyyppi, joka viime vuonna oli toisena, on nyt ekana…"
"Robertko? Eikö se ollut se, jonka…?"
"Robert, kyllä. Haluatko sä, että mä kerron tän loppuun asti vai et?"
"Haluan."
"No niin, ole sitten hiljaa."
"Mä olen."
"Joka tapauksessa, mä olen nyt treenannut kuin hullu, Ruotsissakin. Lefa tuntuu hyvältä harjoituksissa, mutta sitten kaikesta huolimatta me saadaan vain keskinkertaisia sijoituksia. Mä en tiedä miten pitkään Amanda aikoo katsoa sitä sormiensa läpi, haluaako se edes, että mä kohta kisaan sen hevosilla enää."
"Tietenkin haluaa."
"Et sä sitä voi tietää. Et sä edes tunne sitä."
"Jonathan tuntee. Mä olen tavannut sen siskon, se oli ainakin mukava."
"Isabellako?"
"Niin."
"Isabella ja Amanda on kuin päivä ja yö."
"Silti", Patrick kohautti taas olkiaan. "Päästäänkö me joskus siihen kohtaan mitä sun ja Miken välillä oikeen tapahtuu? Vai pitääkö mun kaivaa sekin tieto mun avopuolisoltani?"
"Jonny ei tiedä siitä mitään. Enkä mä kerro sullekaan, koska mun elämä ei kuulu kenellekään. Sitä paitsi, mun pitää lähteä nyt oikeasti tallille. Treenaamaan sitä finaalia varten."
"Älä luulekaan, että sä pääset näin vähällä, sisko."
"Älä huoli. En luule", Sarah lopetti ja työntyi isoveljensä ohi ulko-ovesta rappukäytävään.
kirjoittaja Sarah R.
lähetetty 13.05.20 21:24
 
Etsi: Spin off
Aihe: More than meets the eye | Sarah R.
Vastaukset: 94
Luettu: 3228

Takaisin alkuun

Sivu 1 / 8 1, 2, 3, 4, 5, 6, 7, 8  Seuraava

Siirry: